Suvivirsikeskustelu on kevään merkki siinä missä koirankakkakeskustelukin. Itse asiassa vielä varmempi: se ei riipu säästä. Nyt kun hädin tuskin vähälumisestakaan talvesta on hädin tuskin selvitty, kakkaa ei paljastu, koska se ei ole alun alkaenkaan piilotellut minkään alla. Suvivirsikeskustelu sen sijaan ei riipu säistä.
Minulla esiintyi (käytän lääkärien suosimaa verbiä, koska taudinkuva on helposti diagnosoitavissa) parikymppisenä (epä)pyhää vihaa ties millaisia kaikenkarvaisia käytäntöjä vastaan, joissa koin uskontoa pakkotuputettavan, kun mentiin normiluterilaisuuden oletusarvojen mukaan. Esimerkiksi käyköön se kun armeijassa jouduin vannomaan kirkkoon kuulumattomanakin juhlallisen vakuutuksen, joka päättyi "ja Jumala minua siinä auttakoon".
Erosin kirkosta välttääkseni kirkollisveron, ja tämän kuorrutin maailmankatsomukselliseksi välttämättömyydeksi jo siitä alkaen kun kirkosta 19-vuotiaana erotessani kirkkoherranvirastossa täyttämässäni lomakkeessa vaadittiin perusteluja kirkosta eroamiselle. Olin järkyttynyt: miksi sitä nyt pitää erikseen perustella jotain sellaista jota en erikseen edes ole voinut valita? Vähän kuin minun olisi pitänyt perustella, miksi olin valinnut äidikseni sellaisen henkilön, puhumattakaan siitä henkilöstä, joka sattui siittämään minut. Joka on isäni.
Nyt olen kasvanut tällaisten pyhien vihojen yli. Vihaa ei yleensäkään kannata tuntea, siinä vain myrkyttää oman mielensä, mutta paljon mieluummin kokisin sitä vihaa sellaisia epäoikeudenmukaisia rakenteita kohtaan, jotka pystyttävät jo kadonneeksi luultua mahdollisuuksien epätasa-arvoa uudestaan esimerkiksi sosioekonomisten koulutus- ja hyvinvointierojen muodossa, ja tämä vain siksi, että kokoomuslaisuus on läpäissyt yhteiskuntamme 90-luvun alkupuoliskon lamasta saakka, siis kaiken alistaminen taloudelle.
Samaten olen paljon enemmän harmissani siitä, että jo kadonneeksi luulemani rasismi on palannut sisään ensin takaovesta ja sitten se on salonkikelpoistunut, mutta vielä enemmän olen harmissani siitä, että tämä rasismi peitellään joksikin muuksi. Kaikkein eniten minua kuitenkin harmittaa se, että jotkut eivät erota sitä, mikä on yhteiskunnallinen epäkohta, luullen omaa harmistuneisuuttaan yhteiskunnalliseksi vääryydeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti