Helsinki vaikenee Kumpulanmäen liito-oravista

 Tuntemani luontoharrastaja ja liito-oravakartoittaja Laura Kuivalainen oli löytänyt reilu viikko sitten liito-oravanpapanoita Kumpulanmäestä Kustaa Vaasantien varrelta, alueelta, joka aiotaan rakennuttaa täyteen kerrostaloja. Suurin osa havainnoista sijoittui Kustaa Vaasantien bussipysäkin HSL3028 kohdalta yliopistokampuksen mäelle nousevan kaksihaaraisen polun varteen. 

Vasemmanpuoleisen polun lähettyvillä, ihan muutaman metrin päässä siitä kaakkoon on iso kuusi, joka erottuu maisemastaan. Sen koordinaatit ovat 6675940/387278. Kuusen juurella on joitakin papanoita, mutta enemmän niitä löytyy maastosta, etenkin suunnikkaanmuotoiselta alueelta, jonka kärjet muodostavat mainittu kuusi, kaksi kookasta koivua ja yksi honka. 

Lisää papanoita löytyy oikeanpuoleisen polun lähimaastosta, koillisessa polusta katsoen. Polkujen välissä kasvaa haavikkoa, ja haavat epäilemättä kelpaavat liitureille kasvukaudella ruokailupuiksi.

Ilmoitin nämä havainnot laajalle joukolle asianosaisia, joista toinen Helsingin virallisista liito-oravakartoittajista eli ostokartoittaja Esa Lammi (tämä homma on ulkoistettu Enviro Oy:lle) vastasi epäilevänsä, että liituri voisi hyvinkin pesiä lähellä polunhaaraa olevissa linnunpöntöissä. Tämä kävi minullakin mielessä. Papanoita on levinnyt sen verran laajalle, että kyse on ilman muuta liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikasta, sellaisesta, joka on luontodirektiivissä suojeltava.

Sen lisäksi, että Kumpulanmäki on mitä ilmeisimmin liito-oravan lisääntymis- ja levähdyspaikka, se myös toimii Flooranpuiston liito-oravien dispersaalina. Flooranpuisto sijaitsee toisella puolella Kustaa Vaasantietä, ja ei ole liito-oravalle temppu eikä mikään liitää edes vilkkaasti liikennöidyn kadun ylitse. Liitosuunta on pääsääntöisesti Kumpulanmäeltä Flooranpuistoon, sillä Kumpulanmäki on kytkeytynyt muihin liito-orava-alueisiin, mutta Flooranpuisto olisi muuten eristyksissä muilta liitureiden alueilta, ellei olisi Kumpulanmäkeä. Toiseksikin, Kumpulanmäki on ylempänä kuin Flooranpuisto, joten sekin puoltaa sitä, että pääliitosuunta on Kumpulanmäeltä Flooranpuistoon. Liitomatka on Google Earthin perusteella nelisenkymmentä metriä. Flooranpuisto on allaolevassa kartassa vihreä alue, ja siellä olevan yhteyspuun koordinaatit ovat osapuilleen 6675851/387265 (kartasta paikannettu).

 

Alempi kuva esittää todennäköistä yhteyspuuta (oik.). Sen juurella on runsaasti liito-oravanpapanoita.

Paitsi Kumpulanmäellä, myös Flooranpuistossa on papanoita usean puun juurella, kuten oheiset laji.fi-portaalin havainnot osoittavat. Mielenkiintoista kyllä, toinen havainnoijista on ollut entinen Helsingin kaupungin ympäristötarkastaja Tuomas Lahti, joka on vienyt tietonsa mukanaan nykyiselle työnantajalleen Uudenmaan ELY-keskukseen. Tuomas was here aivan äskettäin. 

Helsingin kaupunki ei ole teettänyt kunnollista luontoselvitystä Kumpulanmäen alueelle, ja koko alue on jätetty pois Helsingin viimeisimmästä liito-oravakartoitusraportista. Tämä on merkillistä, jos kuitenkin on ollut Helsingin käyttämien "validioitujen" liito-oravakartoittajien tiedossa se, että liito-oravat käyttävät aluetta ja että kaikki viittaa siihen, että siellä on EU:n luontodirektiivillä suojeltu liito-oravien lisääntymis- ja levähdyspaikka. Kumpulanmäen kaavoitukseen ei olla edes haettu poikkeuslupaa ELY-keskuksesta, jollaista ei voitaisi myöntää, sillä on vähintäänkin Tuomas Lahden tiedossa, että alueella on liito-oravia.

Mitä ihmeen liito-oravanpapanoita? Kas tässä malliksi yksi Kumpulanmäeltä löytynyt, hieman jo kosteissa, nollan molemmilla puolilla edestakaisin sahaavissa sääoloissa vettynyt papana.

HÖLMÖLÄISTEN KAUPUNKISUUNNITTELUA

Helsingin yleiskaava vuodelta 2016 perustuu 8000 asunnon vuotuiseen rakentamiseen, mitä on tarkistettu jopa kymmeneen tuhanteen. Jotta kaikki ne asunnot saataisiin mahtumaan, keinoksi tähän on keksitty niin sanottu kaupunkibulevardisaatio, jossa kaupungin sisääntuloväylien varteen rakennettaisiin taloja. Monin paikoin tämä merkitsee kuitenkin sitä, että näiden väylien varsilla olevaa metsää kaadetaan. Tämä tekee ennallistamistavoitteiden, joiden mukaan puuston latvuspeitteisyys ei saa vähentyä vuodesta 2021, saavuttamisen mahdottomaksi.

Moni varmaankin tietää tarinan hölmöläisten matonkudonnasta. Kun ainekset loppuvat maton jatkamiseen, otetaan ne sieltä toisesta päästä. Sitä näiden kaupunkibulevardienkin kanssa on, kaikkein näkyvimmin Vihdintiellä, jossa metsää ”joudutaan” kaatamaan enemmän, jotta kadunvarteen olisi tilaa ratikkalinjan ja molemminpuolisen pyörätien (toista laitaa kulkee jo nykyisellään pyörätie) ja katupuiden istuttamiseen. Siis kaadetaan metsää, jotta voitaisiin istuttaa katupuita. Tätä metsän korvaamista katupuilla Helsingin kaupunki kutsuu ”virkistysalueen kehittämiseksi”. Olen seurannut helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua yli 40 vuotta, enkä mitään näin päätöntä ole koskaan kuullut.

Helsingin kaupunkisuunnittelussa keinosta on tullut päämäärä sinänsä, sillä kaupunkibulevardiin ollaan rakastuttu niin kiihkeästi, että se tekee sokeaksi. Toinen helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua kuvaava tapaus on Kumpulanlaaksosta, jossa kaadetaan tuhansittain puita, jotta saataisiin vedettyä ratikkalinja laakson poikki. Osa puista aiotaan jättää maapuiksi maastoon, mitä kaupunki nimittää ”monimuotoisuuden luomiseksi”.

Helsinki on varsinainen Ajatusten Tonava ja sanontojen helppoheikki. Näillä ”kehittämisillä” ja ”luomisilla” on tarkoitus hämätä. Paljon helpommalla ja halvemmalla kaupunki selviäisi, jos se ei kehittäisi ja loisi niin paljon. Pahaa kuitenkin pelkään, että tämä ”kehittäminen ja luominen” jatkuu itsensä ”kasvun paikaksi” brändänneessä kaupungissa (jossa ei kohta kasva ainakaan mikään vihreä) niin kauan kuin laaditaan uusi yleiskaava. Tämä työ pitäisikin aloittaa viipymättä, kahdesta syystä. Ensinnäkin: jotta Helsingissä yllettäisiin ennallistamisasetuksen tavoitteisiin. Toiseksi: Helsinkiin ei enää haluta muuttaa – viimeisen parin-kolmen vuoden aikana poismuutto on ollut sisäänmuuttoa suurempaa - joten asuntorakentamistavoitetta sietää tarkistaa.

Helsinkiä ajatellessa päässä alkaa soimaan Hectorin puolen vuosisadan takainen klassikkolaulu Asfalttiprinssi, jossa ”puistot pannaan muovipussiin ja lapset rakastuvat hullujussiin”. Kovin vähän on puolen vuosisadan aikana opittu.

Tarjosin tätä kirjoitusta Hesarin yleisönosastolle, mutta ainakaan tähän mennessä sitä ei olla julkaistu. 

Vihaako autisti maiseman ei-luonnollista muuttumista?

Minun on tehtävä tunnustus 17 vuoden julkisen luontoaktivismin jälkeen: en yleensä pidä muutoksista. Kirjoitin kerran, että minua oli viehättänyt dokumentoida lähellä Mätäjoen suuta pikku hiljaa, useita vuosia kaatuvaa koivua. Jokaisessa kuvassa koivu oli aina vähän edellistä kenoisempi, kunnes se kerran oli romahtanut Mätäjokeen. Tämä muutos oli kuitenkin luonnollinen, ilman ihmisvaikutusta tapahtuva.

Itselleen ei voi tehdä ihmiskoetta ja eliminoida mahdollisia selittäviä tekijöitä, mutta autistiset ihmiset eivät yleensä pidä muutoksista, ja on mahdollista, että oma aspergeriin kallellaan olema autismini myötävaikuttaa siihen, että haluaisin pysäyttää tuntemani luonnon, subjektiivisen luontoni siihen tilaan kuin missä olen siihen aikanaan tutustunut. Tai ainakin toivoisin luonnon ja minun voivan vanheta yhdessä, samaa tahtia. Meillä autisteilla ympäristöahdistus nousee potenssiin kaksi, ellei potenssiin kolme.

Kun koivu pikku hiljaa kaatuu ja maatuu, niin teen minäkin. Minun Talinkukkulallani on aina puita, Pajamäen kiertävä reitti on joka kohdastaan puiden reunustama, Pirkkolan kallio on olemassa ja siellä kasvaa ikihonkia ja Kumpulan kruununa on kallio. Minun muistissani.

Syytän päättäjiä vakavista yrityksistä tuhota muistini ja muistoni, ahdistuksen aiheuttamisesta ja aistikokemukseni muuttamisesta. Luontoa millä tahansa verukkeella tuhoavat päättäjät repivät minut irti juurineen. Puilla on juuret. Niin minullakin.

Palautteeni Helsingin fillaribaanoista

Baanojen tarkoitus on sinänsä hyvä: tarjota kaupunkilaisille lisää yllykkeitä pyöräilyyn. Ilmasto ja kansanterveys kiittävät. Mutta: monessa tapauksessa kyse on tuplainfrasta, jota tunnutaan ajavan periaatteellisista syistä. Tällaisesta oiva esimerkki on Mannerheimintien baana, jonka tieltä aiotaan kaataa Mannerheimintien varren taloja viilentäviä lehmuksia, vaikka yhden korttelin päässä kulkee samansuuntainen, erinomainen, suora ja suosittu reitti Urheilukatua. Baanasuunnitelmassa kiinnittävät huomiota myös Longinojan reitti, joka menee aivan liian läheltä Longinojaa, Kumpulan-/Vallilanlaakson baana, jonkasuuntainen ja suosittu pyörätie Kalasataman suunnasta Pasilaan on olemassa jo nyt ja ennen kaikkea Keskuspuiston Laakson ja Metsälän välillä pirstova baana. 

Keskuspuistossa kulkee jo nyt samansuuntaisia väyliä, eritoten Keskuspuistontaival, jota jo käytetään runsaasti työmatkapyöräilyyn. Ja kaikki muutkin liikkujaryhmät mahtuvat sekaan vaivatta. Viheralueet eivät ole kaahailun paikkoja, vaikka kaahailuväline olisikin hiilineutraali; tämä luonnonrauhasyistä ja turvallisuussyistä. Lisäksi asfaltoidut baanat ovat huonoja heikkonivelisille ja niiden huolto edellyttää motoroitujen työkoneiden pääsyä, ja niiden tieltä tavataan kaataa sen verran puita, että ihmetellä sopii, missä vaiheessa näiden hankkeiden hiilitase kääntyy positiiviseksi (="puoliintumisaika"). Täytyykö luonnossa liikkujan alkaa äänestämään perussuomalaisia, jotka eivät kannata tällaisia?

Olen 80-luvulta alkaen hyötypyöräillyt tuhansia kertoja Keskuspuiston läpi, enkä näe baanoille minkäänlaista tarvetta. Ilman niitäkin jopa koukkupolvinen munamankeloitsija suoriutuu Kannelmäestä keskustaan puolessa tunnissa. 

Kumpulanmäen vaahterametsä

Hämeentien, Helsingin yliopiston geotieteiden laitosten ja Kumpulan-/Vallilanlaakson välisellä mäellä on ainakin Helsingin mittakaavassa täysin poikkeuksellinen metsä. Poikkeuksellinen se on siinä mielessä, että mieleeni ei äkkipäätä tule yhtään muuta paikkaa, jossa olisi niin paljon jalopuuta pinta-alayksikköä kohden. Tässä tapauksessa ne jalopuut ovat vaahteroita.

Kumpulanmäen vaahterametsä lienee siis Helsingin edustavin ja runkotihein vaahterametsä. Luonnonsuojelulain mukaan sellainen jalopuumetsä, jossa on hehtaaria kohden vähintään 20 saman jalopuulajin runkopaksuista edustajaa, on suojeltava biotooppi. Runkopaksuisella jalopuulla tarkoitetaan rinnankorkeudelta läpimitaltaan vähintään 7-senttistä; tammen pitää olla vähintään 20-senttinen.

Helsingin yleiskaava on kuitenkin laskenut synkkiä pilviä tämän alueen ylle: siihen suunnitellaan asuinaluetta. 

Osa näistä vaahteroista on hyvinkin vanhoja. Ei ole kysymystään, etteivätkö runkopaksuuskriteerit täyttyisi.

Niitä runkopaksuisia vaahteroita on tosiaan enemmänkin, ja seassa ei vielä aivan runkopaksuisiksi yltäneitä yksilöitä. Muitakin puulajeja alueelta toki tavataan, mm. jokunen vanhaksi ehtinyt koivu.

Aluskasvillisuus on lehtomaisen runsasta.

Jalopuista syntyy hieno vaahteranlehtikatto.

Alueen läpi kulkee etenkin yliopistolaisten suosima polku.

Lähellä Hämeentietä on nähtävissä vanhan rakennuksen kivijalka.

Kumpulan metsä on monimuotoinen. Maa- ja lahopuutakin on runsaasti. Ainut miinus tulee roskaisuudesta, joten siivoustalkoot metsä kyllä kaipaisi.

Helsinki tulee syyllistymään luonnonsuojelurikokseen, jos se aikoo toteuttaa asemakaavan tälle yleiskaavassa kaavoitettavaksi osoitetulle alueelle.

Ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta

Viime aikoina on alettu puhumaan paljon kaupunkiluonnon kompensaatiosta. Tällä tarkoitetaan kaavoitushankkeiden takia menetetyn luonnon "korvaamisesta", jos nyt luontoa voi korvata sen paremmin ekosysteemipalveluna kuin missään muussakaan mielessä. Ekologisen kompensaation suurin ongelma lienee siinä, että yksittäisten puiden lisäksi pitäisi korvata kokonaisia elinympäristöjä, joita ei välttämättä löydy; ne elinympäristöt ovat vieläpä kytkeytyneitä toisiinsa. Joitakin ympäristöjä ei myöskään voi korvata; jos puut voivatkin kasvaa ja metsäekosysteemit palautua, jos kompensaatiolle hyväksytään ajallinen viive, niin esimerkiksi kalliot eivät kasva takaisin. Pirkkolan, Kumpulan, Savonkadun tai Matokallion kalliot eivät kasva takaisin, ja kuten Vasemmistoliiton Mai Kivelän aloite Patterinmäen Raide-Jokerin läntisen suuaukon tieltä räjäytetyn kallionjyrkänteen kompensaatiosta sai vastauksekseen: vastaavia kallionjyrkänteitä ei ole. 

Luonnon kompensoinnista puhutaan kahdessa merkityksessä: ekologisesta ja sosiaalisesta kompensaatiosta. Jos ekologinen kompensaatio olisikin em. reunaehdoilla mahdollista, lähiluontoa ei oikein edes voi kompensoida, sillä tiettyyn paikkaan sidottuja henkilökohtaisia merkityksiä ei voi siirtää, sillä se edellyttäisi omien viheralueidensa menettäneiden ihmisten henkilökohtaisen kovalevyn tyhjentämistä ja uudelleenlataamista. 

Jalopuumetsät osoittavat erinomaisesti joitakin kompensaation kipukohtia, ristiriitoja ja puolia, joita ei olla ajateltu loppuun saakka. Jalopuumetsät ovat luonnonsuojelulaissa suojeltu luontotyyppi; Pajamäessä tätä jouduttiin testaamaan, koska Raide-Jokerin tunnelin läntinen suuaukko olisi rouhaissut Patterinmäen pienehköstä lounaispuoleisesta vaahteralehdosta aimo annoksen. ELY-keskus lausui tästä metsästä käsityksenään, että se ei olisi luontaisesti syntynyt, jolloin sitä ei koskisi luonnonsuojelulaki. Kuitenkaan ei ole tiedossa, että alueen noin 50 vaahteraa oltaisiin sinne vasiten istutettu. Jos ELY-keskuksen argumenttiin olisi uskominen, silloin vaahterametsälle ei tarvitsisi ajatella ekologista kompensaatiota, koska sen luonnonarvot eivät ei-luontaisiksi katsottuina olisi kompensoimisen väärtejä. 

Jos mukaan kuitenkin astuu sosiaalinen kompensaatio, tämä riittäisi pelastamaan Pajamäen onneksi suurimmaksi osaksi ainakin tähän saakka säilyneen vaahterametsän, sillä jos edelliseen ELY-keskuksen argumentaatioon olisi uskominen, metsä olisi tulosta inhimillisestä toiminnasta, jolloin sillä olisi kulttuurista ja sosiaalista merkitystä. Metsä, joka ei ekologisessa mielessä olisi katsottu tärkeäksi, olisi sitä sosiokulttuurisessa mielessä, sillä istutettu tai kulttuurimaisemista levinnyt jalopuumetsähän on osoitus siitä, että metsän historia on inhimillisen kulttuurihistorian ja merkityksenannon tuote, jolloin metsä olisi eräänlainen perinnemaisema: luonnoltaan, kulttuurihistoriallisesti ja maisemallisesti arvokas alue. 

Jos siis luonnon kompensoimista lähdetään tutkimaan, niin moni alue, jota ei syystä tai toisesta katsota ekologisesti kompensoitavan arvoiseksi, on pelastamisen väärti juuri sosiaaliseen kompensaatioon liittyvistä syistä, ja jos jonkin alueen ekologisen kompensaation kriteerejä lähdetään kyseenalaistamaan, tämä juuri voi ajankohtaistaa alueen sosiaalisen kompensaation arvoiseksi, vaikka monessa tapauksessa rakennetun ympäristön perinnemaisematkin ovat ekologisesti arvokkaita, ainakin jos on uskominen Ympäristöministeriön omaa luonnehdintaa perinnemaisemista. Ja miksi eivät olisi. Tuskin kunnat tai edes ELY-keskukset omistaisivat asiasta Ympäristöministeriötä suurempaa viisautta. 

Lausunto Helsingin kaupungin LuMo-ohjelmaan

Kannanotto Helsingin kaupungin LuMo (luonnon monimuotoisuuden) ohjelmaan

Kiitämme mahdollisuudesta lausua Helsingin luonnoksesta luonnon monimuotoisuuden turvaamisen toimintaohjelmaan. Yhdymme siihen kattavaan ja erinomaiseen lausuntoon, jonka Helsingin luonnonsuojeluyhdistys (Helsy ry) on jättänyt, muutamalla lisähuomiolla.

1. Tavoitteet -osion tavoite no 2 vahvistaa sini- ja viherverkostojen toimivuutta ei onnistu, jos jo ennestäänkin vihersormiksi kavennetut yhteydet kapenevat entisestään. Jos viheralue kapenee liiaksi, jo tämä itsessään heikentää monimuotoisuutta ilman sitä heikentäviä niin sanottuja hoitotoimiakin. Kati Vierikon et al. Östersundomin liitosalueesta tehdyn selvityksen mukaan viheralueen leveyden on oltava vähintään sata metriä voidakseen olla monimuotoisuuden kannalta ydinalue. Vierikon argumentit pätevät tietenkin muuallekin kuin Östersundomiin. 

Jos kaupunki tavoittelee sini- ja viherverkostojen toimivuutta, tällöin sen tavoitteen kanssa ei ole loogista kaventaa keskeisiä viheryhteyksiä. Jos koko kaupungin yksi keskeisimpiä, yhtenäisimpiä, kattavimpia ja laajimpia viheryhteyksiä - jonka on ollut tarkoituksena toimia myös ehdotetun kansallisen kaupunkipuiston pohjana - eli Keskuspuisto kapenee Pirkkolasta rakenteilla olevan uuden urheiluhallin kohdalta sadalla metrillä 240 metriin, joka sekin on usean ulkoiluväylän pirstoma,  Keskuspuisto ei enää kykene täyttämään tehtäväänsä monimuotoisuutta kuljettavana keskeisenä viheryhteytenä. Jos kaupunki ei huolehdi edes keskeisten viheryhteyksien säilymisestä siten, että ne voisivat säilyä monimuotoisina, ei ole uskottavaa, että tätä kapeammat vihersormet säilyisivät niin eheinä, että monimuotoisuus säilyisi nykytasollaan. 

Kaupunki on luopunut kaikessa hiljaisuudessa vihersormista, jotka nekin olivat varsin kapeiksi nipistetty paikallinen toteutus kansallisen kaupunkipuiston jatkuvuuden kriteeristä, ja aivan erityisesti kaupunki katkaisee kokonaan läntisen vihersormen läntisessä raitiotiesuunnitelmassa. 

2. Luontodirektiivilajeja oikeasti kunnioitettaisiin. Nyt kaupunki ja sen konsortiokumppanit kovin herkästi hakevat poikkeuslupia liito-oravareviireille tuhoisille hankkeille. Kaupungin tulisi aina kääntää kaikki kivet selvittääkseen, onko muita vaihtoehtoisia sijoituspaikkoja kaavoituskohteille tai reittejä liikennehankkeille. Lahokaviosammal on toinen direktiivilaji, jolle kaupunki kovin herkästi hakee alueellisen suojelutason riittäväksi toteavaa tulkintaa ELY-keskuksesta. Lahokaviosammalen kanssa käy herkästi niin, että kun vedotaan, että lajin riittävä suojelutaso täyttyy jossain muualla (esimerkiksi kun tuhotaan esiintymä A mutta esiintymä B säilyy), niin samoja perusteita käytetään myös esiintymän B kohdalla, jonka tuhoutuessa vedotaan esiintymään A.

3. Luonnonsuojelulain luontotyyppejä tulisi kunnioittaa. Nyt esimerkiksi jalopuumetsiin monin paikoin suunnitellaan rakentamista, esimerkiksi Kumpulanmäen vaahterametsään, ja jalopuumetsienkin kohdalla saivarrellaan, missä määrin luontaisesti ne ovat syntyneitä (kuten Pajamäen vaahteralehto).

4.. Lintujen pesimäaikaa kunnioitettaisiin, eikä rakennus- tai infrastruktuuritöitä sijoitettaisi pesimäaikaan.

5. Kaupunki sitoutui julkisesti hallitun hoitamattomuuden ohjenuoraan jo yli 10 vuotta sitten kaupunkimetsiensä hoitoa ohjaavana yleisperiaatteena. Edelleenkään tämä periaate ei ole jalkautunut käytäntöön kattavasti, eivätkä edes Staran työnjohtajat ole sisäistäneet tätä. Helsingissä on hyvin vähän perinnemaisemia, joilla jopa ennakoiva, vahvalla kädellä suoritettu luonnon- ja maisemanhoito olisi paikallaan myös monimuotoisuuden takaamiseksi, eikä "näkymien avaamista" saa esittää perinnemaiseman hoitona. Puistoissa näkymiä voi paikoitellen avata, mutta metsät eivät ole puistoja vaan metsiä. 

6. On hienoa, että kaupunki on huolissaan kaupunkilaisten luontosuhteesta, mutta helpointa luontosuhde on luoda ja säilyttää, jos lähellä on luontoa eikä lähiluontoa uhrata levittämällä yhdyskuntarakennetta vielä rakentamattomille luontoalueille, kutsuen levittämistä tiivistämiseksi. 

7. Vieraslajien torjuntaa tulisi voimistaa, kaupungin omin voimin. Nyt monin paikoin kaupunkilaisten oma torjuntatyö on turhaa, jos viereisiltä kaupungin alueilta alueelle leviää vieraslajeja. Näin on esimerkiksi Kumpulan siirtolapuutarhassa, joka on jättipalsamien reunustama.

8. Kaupungin tulee pitää luontokartoituksensa ajantasaisina ja tehdä ne oikeaan aikaan. Kaupungin kannattaa olla avoin myös kuntalaisten tekemille kartoituksille, jotka voivat tuoda lisätietoa kaupungin luontoarvoista, mutta siltikään luontokartoituksia ei saa sälyttää kuntalaisten hartioille. Esimerkiksi liito-oravakartoitus tulee tehdä kevättalvella. Väärään aikaan tehdyt luontokartoitukset herättävät epäilyn joko asiantuntemattomuudesta tai siitä, että luontoa ei halutakaan suojella.

9. Toivomme myös, että kaupunki osoittaisi erikseen määrärahoja kouluille ja päiväkodeille ympäristökasvatuksen tilaamiseen. 

10. Elina Nummen lanseeraamat opastetut puistokävelyt ovat positiivinen perinne, jonka toivoisi säilyvän henkilöistäkin riippumatta; samoin Harakan luontokeskus on hieno paikka. 

Vielä lopuksi yhdistys tahtoo huomauttaa, että luonto on paras ekosysteemipalvelu. Mitä enemmän kaupungista on asfaltin ja betonin peitossa, sitä enemmän täytyy rakentaa melumuureja, viherkattoja, hulevesien imeytysaltaita ja muita ekosysteemipalveluita. Monimuotoisuus on helppo menettää, mutta sitä on hankala saada takaisin. Lähiluontoa ei myöskään voi ulkoistaa tai kompensoida, eikä myöskään esimerkiksi uhanalaisten lajien elinympäristöjä.

Michael Perukangas

Kaupunkiluonto ry

puheenjohtaja

Tiivistysrakentamisesta

Kävellessäni aamuisin bussilta halki Kumpulanlaakson ja Itä-Pasilan kustannuspaikalleni valesihteeriksi, mietin usein päivän sanana yleisesti hyväksyttyä täydennysrakentamista tiivistämällä. Missä esimerkiksi Pasilassa olisi tiivistämisen paikkaa?

Helsingissä on tyhjiä tontteja, ja toki jokaisella pöheiköllä - karhuvaaraakin varoakseni - ei ole mainittavampaa luonto- tai edes virkistysarvoa. Asiaa pitää kuitenkin arvioida tilannekohtaisesti.

Jos esimerkiksi asuinalueiden ja niiden välisiin suojaviheralueisiin tiivistetään, se vie pois suojaviheralueen, joka toimii hiilinieluna, luonnon melumuurina, ilmanraikastimena ja hulevesi-imurina. Ajatellaanpa hetki esimerkiksi sitä Pasilaa.

Itä-Pasila jää Kumpulantien, Ratapihantien, Hakamäentien ja Mäkelänkadun väliin. Ratapihantien puoleinen tiivistäminen ei ole mahdollisuus, tilaa kun ei ole, ellei sitten rakenna kadun päälle. Muilta puoliltaan taas Itä-Pasilaa ympäröi varsin kapeat suojaviheralueet. Onneksi sentään Velodromin alueen jalkapallokentät suojelevat aluetta hengiltä tiivistämisestä, vaikka eivät futiskentät käykään muuhun virkistykseen kuin jalkapalloon.

Miksi käsittelen tässä Itä-Pasilaa? Se on mielestäni hyvä paradigmaattinen esimerkki, joka auttaa tarkastelemaan tiivistämistä puoltavia argumentteja. Sitähän yleisesti pidetään kauhistavana esimerkkinä rumasta (sosialistisesta) 70-luvun betonirealismista, jota nyt ei kai enää voi enempää pilata, joten kai sen sitten voisi tiivistää kaikki viherpläntit täyteen?

En tiedä, onko Pasilan tiivistämistä tosissaan esitetty, mutta tämä yleisenä ja proaktiivisena argumenttina: jo valmiiksi tiiviin lisätiivistykseen kannattaa suhtautua varovaisella pieteetillä, sillä ne vähäisetkin viherlaikut tekevät alueesta ylipäätään elettävän: nurmikot, joilla voi pitää piknikkiä, pikkumetsikkö, jossa voi ulkoiluttaa koiraa. Jos pasilalaisilta vietäisiin Velodromin alueen viheralueet, Kumpulantien kalliopuisto ja Hakamäentiehen reunustuva metsikkö, heillä olisi vihertävää vain kukkapurkeissa. Ai niin: eiväthän sienetkään paljon kukkaruukkua isompaa tarvitse. Kerran otin mukaani muovikassillisen herkkusieniä näppituntumalla noin 7 x 6 metrin nurmikkolaikulta. Itä-Pasilasta.

Entä sitten vanhat lähiöt, joiden palveluntarjontaa tiivistämällä on ajateltu buustata? Herttoniemen, Lauttasaaren ja Vanhan Kantsun puutarhakaupunkimainen ominaisluonne ja erityislaatu tulee juuri niiden vihreydestä, joten myös niissä tiivistämiseen kannattaa suhtautua suurella pieteetillä.

Tässä on oiva esimerkki sellaisesta lähihenkireiästä, jollaisen tiivistämistä en toivoisi, vanhassa Kannelmäessä. 

Mitä enemmän tiivistetään, sitä todennäköisempää on, että sitä kauemmas vanhojen asukkaiden pitää lähteä päästäkseen virkistyksen pariin, ja virkistys on sekin kaupunkilaisten tarvitsema palvelu, puhumattakaan niistä ekosysteemipalveluista kuten hulevesistä tai hiilinieluista.

Tiivistysrakentamisessa on myös sellainen ongelma, jonka minä uhraudun sanomaan: kaupunkia ei enää rakenneta, sanoo Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmä sitten mitä hyvänsä, eikä tähän viime vuosikymmeninä paradigmaksi yleistyneeseen epäkaupunkiinkaan ole enää kellään varaa. Tiivistäminen tarkoittaa tuulisia laatikoita, joissa maksaa vähintään 5000 neliö, joten tiivistäminen ei ole ratkaisu asuntopulaan.

Totta kai tiivistämisen varaa on. Keski-Pasila on tästä oiva esimerkki, Jätkäsaari ja Kalasatama samoin, vaikka niissä onkin kyse aiemmin alueella sijainneen toiminnon korvaamisesta asumisella. Toivottavasti Keski-Pasilassa osataan käyttää se mahdollisuus, joka jälkimmäisissä on paljolti hukattu: luoda uutta viihtyisää korttelikaupunkia, joka liittyisi jo olemassaolevaan kaupunkirakenteeseen.

Tervemenoa, mutta ei

Kaikki tiet vievät Helsinkiin, ainakin niin kauan kun niistä tehdään kaupunkibulevardeja. Todella vaikea on sen sijaan päästä Helsingistä pois. Kun tulen kerran eli kaksi vuodessa viettämässä vuotuisia poikain peli-iltojani Rööperin suunnasta, en tiedä, miten uuteen bussiasemaan pääsee sisälle, eikä tämän oppimiseen riitä ne noin kaksi vuotuista pelikertaa. 

Joudun jok'ikisenä kertana juoksemaan (=koska minulla on kiire viimeiseen Porvoon bussiin tai jos toiseksikin viimeiseen, joudun kestämään kännittelyä Tennispalatsin brittibaarissa parikin tuntia) koko mastodonttikompleksin ympäri löytääkseni edes yhden sisäänkäynnin. Tästä olen tullut johtopäätökseen, että vaikka Helsinki haluaa kasvaa, muttei suinkaan siten, että maalaiset kansoittaisivat tämän ihastuttavan metropolin, vaan sinne ainostaan ja vain huippuosaajia, joillaisia maalaiskuntalaisissa ei suinkaan ole, niin pois maalaisia ei kuitenkaan pidä päästämän. 

Tästä ei pidä tehdä kuin yhdenlainen johtopäätös: Helsinki on jo varautunut kasvamaan kattamaan ainakin Vantaan, ja hyvät ihmiset laitettakoon Helsinkiin, kun taas kehnommat Vantaaseen. Laitettakoon maaseutulaiset siis korkeintaan Kehä kolmosen varsille sullottuihin tehdas- eli varastorakennuksiin, yhtään lähemmäs Helsinkiä ei heidän pidä pääsemän. 

Vielä helsinkiläisenä vastustin sekä keskustatunnelia että Kumpulan joukkoliikennekatua. Nyt alan jo epäillä, että helsinkiläiset eivät ymmärrä omaa parastaan. Ainakin Kumpulan joukkoliikennekatu helpottaisi Sturenkadun sumppua, ja Pasilassa on todella paljon työpaikkoja, jotka nyt ovat idästä päin katsottuna toivottaman sumpun takana. Keskustatunnelikin saattaisi hyvinkin helpottaa bussiliikenteen oloja Vironniemellä, jos edes osa turhista autoista saataisiin maan alle. Oslossakin on eräänlainen minikeskustatunneli, Kehä 0. Tästä se sukeltaa maan alle.