Mistä johtuu terveydenhuollon henkilöstöpula?

Syinä terveydenhuollon akutisoituneeseen henkilöstöpulaan ovat muun muassa seuraavat (mieleenjuolahtamisjärjestyksessä):

Huono palkkaus. Toki huonous on suhteellista, sillä absoluuttisesti sairaanhoitajia pahemmassa palkkakuopassa ovat terveydenhuollon "tukipalveluiden" työntekijät, kuten laitoshuoltajat ja yhä harvinaisemmiksi käyvät osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ja tehdään päiväkodeissakin vastuullista työtä. Entäs koulunkäynninohjaajat?

Huono johtaminen, suorastaan pelolla johtaminen. Terveydenhuoltoon on pesiytynyt norsunluutorniajattelu, jossa sitä itseään valuu ylhäältä alas, ja ylempiin pomoihin, jopa ylilääkäreihin suora yhteydenotto on kielletty. Pelolla johtamisesta palkitaan esimerkiksi ehdokkuudella koko höskän toimitusjohtajaksi. Tämä pelolla johtaminen on alan kulttuuria, talon tapa.

Henkilöstöä ei kuulla työvuorosuunnittelussa. Perheelliset varsinkaan eivät ihan tuosta vain vaihda lennosta työvuorojaan, mutta auta armias, jos pitäisikin päästä esimerkiksi hammaslääkäriin, niin työvuorot eivät joustakaan sitten milliäkään työntekijän suuntaan.

Yhteistoiminnallisuus ei toteudu esimerkiksi tietojärjestelmähankkeissa, jotka ostetaan sellaisinaan karvoineen päivineen. Ei se toteudu myöskään organisaatiouudistuksissa tai päätettäessä, milloin, missä ja mitä toimipisteitä suljetaan tai minne toimintoja siirretään. 

Räikeä, suorastaan huutava ristiriita julkilausuttujen arvojen ja käytännössä toteutuvien arvojen välillä ei liene missään niin ilmiselvä kuin terveydenhuollossa, jossa väitetään sitouduttavan yhdenvertaisuuteen, asiakaslähtöisyyteen ja kaikkeen mahdolliseen kauniiseen. 

Tietojärjestelmät ovat kuin tuli: hyvä renki, huono isäntä. Terveydenhuollossa työtä vaikeuttavista tietojärjestelmistä on tullut isäntä. Ennen Apottia käytetyssä Arielissa (joka sekään ei ollut mikään kehityksen huippu) pääsi yhdellä klikkauksella esimerkiksi tarkistamaan laboratoriotulokset, röntgenlähetteen tai kirjoittamaan lääkärinlausunnon. Nyt se pitää kirjoittaa tekstinkäsittelyohjelmaan - mutta ei Wordiin, sillä siellä kirjoitettuna siitä tulee pikselimössöä - josta se leikataan ja liimataan kappale kerrallaan lausuntolomakkeelle. Tässä välissä ohjelmia pitää availla ja sulkea edestakaisin. Ja jotta lääkäri uskaltaisi luottaa osastopotilaan saavan lääkityksensä, Apotin lääkitystoiminnon sijasta hän ottaa (omalla) kännykällään valokuvan paperisesta lääkelistasta (jos potilas on sellaisen ymmärtänyt tehdä) tai lääkepurkista ja liittää tämän valokuvan Apotin etusivulle.

Jatkuvat, edestakaiset organisaatiouudistukset liikelaitoskokeiluineen. Kaikki alkoi eskaloitumaan tekstinkäsittelijöiden määrittelemisestä tukipalveluiksi. Nämä tukipalvelut sitten irrotettiin emo-organisaatiosta henkilöstön yleiseksi roskapankiksi, jonne sijoitettiin eri syistä työmarkkina-asemaltaan heikoimmassa asemassa olevia työntekijöitä. Sentään tässä ihmiskokeessa otettiin taka-askel, ja liikelaitos otettiin takaisin talon omaksi toiminnoksi. Vaikka on niitä vieläkin huslabbeja ja huslogistiikoita. Sitten kun työntekijä on juuri ehtinyt oppimaan uuden yksikkökoodin, tulee taas uusi organisaatiouudistus. 

Pitkäjänteisyyden, kokonaisvaltaisuuden, asiantuntemuksen ja visionäärisyyden puute terveydenhuollon suunnittelemisessa ja kehittämisessä. Hyvänä tai oikeammin pahana esimerkkinä olkoon se, mitä on tapahtunut synnytyksille. Ensin päivystysasetus lakkautti Porvoon synnytykset, sitten home lakkautti Kätilöopiston ja remontti (joka sekin meni huonosti) sekoitti Naistenklinikan. Ei ole ihme, että kätilöjä on jättänyt talon kun on tosi vaikea tietää, missä ollaan töissä seuraavana vuonna.

Yhä useamman toiminnon määritteleminen "tukipalveluksi", joista on helppo säästää. Tukipalveluiksi määritellään varsinaisen "substanssin" eli terveydenhuollon varsinaisen "tuotteen" kannalta sitä palveleva toiminto: apteekit, logistiikka, laitoshuolto, ruokahuolto, vahtimestarit, osastonsihteerit ja tekstinkäsittelijät. Ongelma vaan on se, että nämä koko ajan vähennetyt tukihenkilöt tekivät myös varsinaiseen hoitoon liittyviä toimia; tekstinkäsittelijät kirjoittavat lääkärinlausuntoja, osastonsihteerit laittavat lähetteitä eteenpäin jatkohoitoon ja niin edelleen. Tai siis tekivät näin, mutta nyt lääkärit joutuvat tekemään näitä itse.

Hierakkisuus ja ammattiryhmien välisen yhteistyön puute. Tämä liittyy läheisesti ihmisvihamieliseen johtamiseen ja sen määrittelemiseen, mikä on "substanssia". 2015-2016 tämä kärjistyi lastenpsykiatriassa, joka sai syystä tai toisesta tulospalkkion. Varmaan siksi, että työntekijät tekivät parhaansa tilanteessa, jossa lähetteiden määrä alkoi räjähtämään käsiin. Kerran eräs osastonsihteeri sattui kuulemaan käytäväkeskustelun, jossa osastoryhmän päällikkö ja ylilääkäri vetivät yksissä tuumin yhden ammattiryhmän ylitse tulospalkkion saajista: osastonsihteerit. Sana levisi ja osastonsihteereitä irtisanoutui kuusi tai seitsemän. Pari vuotta hommia hoidettiin alalla o.t.o:na, sillä työnantajakuva oli kärsinyt haaksirikon eikä vakansseja tahdottu pystyä täyttämään. Tai voi toki olla, että niitä ei myöskään haluttu täyttää, kun osoittautui, että selkänahkaa venyttämällä "tukipalveluista" onkin mahdollista karsia. Prosessi osoitti myös sen, että yhteistyötä ammattiryhmien välillä on kyllä, mutta se ilmenee vain horisontaalisella tasolla; johtajat vetävät viime kädessä yhtä köyttä.

Hoitajamitoituslaki, joka sinänsä tähtää hyvään, mutta kuten jo kymmenisen vuotta sitten, kun tätä lakia alettiin puuhata, sanoin, tyhjästä on paha nyhjästä. Ei niitä hoitajia tule vaikka laki sanoisi, että niitä pitää olla.

Sitten vielä yksi alan työn tekemisen edellytyksiin vaikuttava seikka, johon alalla ei voida vaikuttaa muutoin kuin palkkoja nostamalla ja ehkä rakennuttamalla työsuhdeasuntoja. Käsistä karanneet asumiskustannukset suurissa kaupungeissa ja niiden liepeillä aiheuttavat sen, että alan työntekijät joutuvat sukkuloimaan kustannuspaikkoihinsa niin kaukaa, että tämä ei toteudu enää päivähoitologistiikan puitteissa, jos lapsetkin pitäisi hakea. Sama vaikutus yksityiselämän ja työn yhdistämiseen on, jos käsistä karanneiden kustannusten peittämiseksi on tehtävä montaa työtä tai vuoroa. 

On tyhmää puhua ilmastoviisaudesta

Pääkaupunki Helsinki perustelee kaavoitusstrategiaansa omakeksimällään termillä "ilmastoviisaus". Tässä lähdetään keskittämisajattelun itseisarvoisesta hyvästä: mitä enemmän ihmisiä asuu ja työskentelee mahdollisimman lähellä toisiaan, joukkoliikenteestä tulee kannattavaa, ja eritoten "pikaratikoiksi" nimettyyn raideliikenteeseen perustuvasta. Niiden pikaratikoiden keskinopeudeksi on muuten arvioitu 20-25 km/h, eli sama kuin reippaalla pyöräilijällä; niiden nimeämisessä pikaratikoiksi onkin kyse yrityksestä brändätä ne positiivisesti ja siten parantaa niiden kilpailukykyä ja houkuttelevuutta. 

En olisi ikinä uskonut, että joudun kirjoittamaan nämä rivit. Olen aina tykännyt ratikoista ja lähijunista, mutta siitä en ole koskaan tykännyt, että asioita sekoitetaan. Olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja välttää kiertoilmaisuja ja eufemismeja. Nyt tämä asioiden sekoittaminen tapahtuu käsitteitä hämärtämällä. 

En olisi myöskään ikinä uskonut, että joudun tunnustautumaan ilmastoviisausskeptikoksi. Ilmastonmuutosskeptikko en ole: säätä vuodesta 1978 eli siis 7-vuotiaasta tarkkailleena ja systemaattisesti kolmasti päivässä lämpotilat vuosien 1979-1994 välillä taulukoineena tälle ei olisi mitään katetta. Termi "ilmastoviisaus" vaan herättää niin paljon pahaa verta ainakin monissa pääkaupunkiseudun luonnonsuojelijoissa, koska sillä perustellaan niin syitä kuin seurauksiakin: kun vedetään fillarin vauhtia matavia "pika"ratikoita ja tämän paranevan palvelutason varjolla luultavasti lakkautellaan monin paikoin erinomaisen hyvin toimivia bussilinjoja (joista voisi tehdä sähköbusseja, niin saataisiin päästöt nollaan), ja kun niistä ei muuten saada kannattavia, niiden reittien varsille pitää kaavoittaa niille asiakkaita. Tähän asti hyväksyisin vielä tämän logiikan, mutta siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu kaavoittamalla ennen metsäisten lähiöiden metsät olemattomiin tai korkeintaan sisäpihoiksi, en enää seuraa mukana. 

Minun kohdallani kyse ei ole siitä, uskonko ilmastonmuutokseen, koska tiedän sen todeksi. Tiedän, että kolmekymmenkaudesta 1931-1960 hypättäessä seuraavaan eli 1961-1990 talvikuukausien keskilämpötila on etelärannikolla noussut noin kahdella asteella. Siksi olenkin sitä mieltä, että ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki, ja jotta siihen saataisiin kaikki mukaan, tällöin ilmastotalkoot pitää kokea oikeudenmukaisina. 

Suurinta ilmastoviisautta olisi tehdä sellaisia toimia, joiden välittömät hiilivaikutukset ovat positiivisia, mutta jo rakentamisella - etenkin betonirakentamisella esimerkiksi saneeraamisen sijasta - on suuria, välittömiä negatiivisia vaikutuksia hiilitaseeseen, ja nämä vaikutukset vielä kertautuvat kun rakentamisen tieltä kaadetaan metsää. Tästä päättäjät ovat kuitenkin valinneet strategiakseen vaikenemisen sen sijaan, että ilmastoviisauteen pyrittäisiin rehellisellä ja läpinäkyvällä argumentaatiolla. 

Viheralueet toimivat paitsi paikallisina hiilinieluina, ne ovat myös monimuotoisia ekosysteemipalveluita. Ne puhdistavat ilmaa, ne viilentävät kesän helteillä (betonikaupungit ovat helteillä sietämättömiä paikkoja), ne imeyttävät hulevesiä, tarjoavat sieniä, marjoja ja villiyrttejä ja paikan kansanterveydellisesti niin tärkeälle lähiliikunnalle. Viimeistään koronapandemia on opettanut monille lähiluonnon subjektiivisen merkityksen. Lähiluonnon objektiivinen merkitys, kuten luonnon monimuotoisuus onkin sitten kokonaan oma juttunsa. Ei ole kovinkaan ilmastoviisasta, jos metropolin asukkaat ovat pakotettuja lähtemään autolla Nuuksioon tai Sipoonkorpeen luontokokemuksen perässä, jos enää ei ole Riistavuorta, Louhenpuistoa, Matokalliota tai monia, monia muita ainutlaatuisia paikkoja.

Toinen termi, jota käytetään tässä retorisessa sumutusoperaatiossa herkästi väärin, on tiivistäminen. Luontoalueille rakentaminen, jota tämän ilmastoviisauden nimissä paikka paikoin tapahtuu, ei milloinkaan ole tiivistämistä, siinähän otetaan asumiskäyttöön alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut asumiskäytössä. Tiivistämisen sijaan kyse on levittämisestä aina silloin kun rakennetaan luontoalueille. 

Argumentaation kannattaisi olla oikeudenmukaista, rehellistä ja läpinäkyvää; jos kansalainen huomaa, että häneltä ilmastotalkoo edellyttää lähibussilinjasta ja omasta lähimetsästä luopumista, jotta tilalle saataisiin niin sikakalliita asuntoja, joihin hänellä ja hänen lapsillaan ei ikipäivänä tule olemaan varaa, niin aika vaikea ilmastotoimille on nähdä oikeutusta. Kuitenkin nimenomaan sitä oikeutusta tarvitaan, jos nimittäin halutaan kansalaiset oikeasti sitoutumaan ilmastotalkoisiin. Ja kannattaisi haluta, ja pitäisi. Meillä on nimittäin kiire, ja ollut jo viimeiset ainakin 15 vuotta, ja siltikin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tarkoitetut toimenpiteet kiihdyttävät sitä ainakin lyhyellä tähtäimellä. 

Samaa lääkettä, eli lisärakentamista käytetään siis lääkkeenä ainakin kahteen ongelmaan: kalliseen asuntojen hintatasoon ja ilmastonmuutokseen. Kumpaankaan sairauteen tämä lääke ei toimi. Erityisen selväksi tämä tulee kun jopa rakennuttajana toimiva kaupunki itsekin myöntää avoimesti, että lisärakentaminen ja eritoten infran rakentaminen nostaa asunto-omaisuuden arvoa. Kaupunki ei ole järin uskottava toimija osoittaessaan näin oman epäloogisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja epävarmuutensa. Miksi sitten sen vakuutteluun ilmastoviisaudestakaan pitäisi uskoa? 

Olen aina ollut allerginen kaikenlaisten muotitermien pakkosyötölle. Omaa henkilökohtaista allergiaani paljon tärkeämpää kuitenkin on se, että jos halutaan ilmastotoimien olevan tehokkaita, niiden on oltava hyväksyttyjä ja uskottavia. 

Tässä se on, ilmastoviisas ekosysteemipalvelu. Lähimetsä Haagan riistavuoressa. 

 

Lisää Mellunmäkeä Helsinkiin!

Lähiöitä tai ainakin lähiöitymistä moni pitää syypäänä yhdyskuntarakenteen hajautumiseen, mitä taas pidetään suunnilleen samana kuin autoistumista. Tämän vastapainoksi onkin kehkeytynyt sellainen kansalaisliike tai ainakin Facebook-ryhmä kuin Lisää kaupunkia Helsinkiin, joka ajaa sekä näiden lähiöiden tiivistämistä että niiden kytkemistä korttelikaupunkiin tiivistämällä korttelikaupungin (eli Vironniemen) ja lähiöiden välit kiinni toisiinsa. Tätä tiivistämistä edesauttamaan tai ainakin tiivistämisen ajateltuja etuja edistämään vielä halutaan raideliikenteen verkosto, jolla myös perustellaan tiivistäminen: ajatellaan että on sekä taloudellisesti että ympäristölle kannattavaa kaavoittaa lisää asuntoja näiden raiteiden varteen, jolloin raiteet toimivat sekä tiivistämisen välineinä että syinä tiivistämiseen. 

Toinen argumentti, jolla tiivistämistä perustellaan, on se, että lisääntyvä tarjonta hillitsisi asuntojen hintoja niin että myös pienipalkkaisilla palvelualojen edustajilla olisi varaa asua Helsingissä. Kuitenkin kunnat kilpailevat avoimesti ns. hyvistä veronmaksajista, mikä kai tarkoittaa suunnilleen samaa kuin perhettä, jossa vanhemmat ovat juristeja, lääkäreitä, insinöörejä tai konsultteja, mitä tahansa paitsi humanisteja, maahanmuuttajia tai työttömiä. Kaupunki ja strategiset konsortiot, joissa kaupunki on mukana, myöntävät avoimesti, että parantuva infrastruktuuri lisää tonttien hintoja tämän infrastruktuurin läheisyydessä, ja tämä tonttien hinnannousu lisää asukkaiden kiinteistöomaisuuden arvoa. Tästä pitäisi vielä ymmärtää, mitä kaupunki oikein haluaa: hillitä asuntojen hintatasoa vai nostaa sitä. Ehkä kyse onkin viestinnällisestä kaksoisstrategiasta, jossa niille, jotka ovat jo olleet niin "onnekkaita", että ovat onnistuneet saamaan asunnon Helsingistä ja vieläpä suhteellisen arvostetuilta tai sellaisiksi infran tuoman gentrifikaation myötä tulevilta alueilta, tämä strategia kaupitellaan omaisuuden arvonnousulla; toisaalta pienituloisemmille, kuten hoitajille, sihteereille, siivoojille tai lastentarhanopettajille kaupunki oikeuttaa toimensa sanomalla tavoittelevansa halvempia tai ainakin kohtuuhintaisempia asuntoja.

Suhteellisen väljästi rakennetut lähiöt eivät ole epäkaupunkia, joissa yhdistyvät maaseudun ja kaupungin huonoimmat puolet, vaan niissä nimenomaan yhdistyvät niiden parhaat puolet. Otetaan esimerkiksi Mellunmäki, joka monessakin mielessä onnistuu vastaamaan edellämainitun kaksoisstrategian molempiin tarpeisiin. Siellä asuminen on Stadin mittakaavassa kohtuuhintaista, metrolla eli raideliikenteellä pääsee ja ekosysteemipalvelujakin on; lähiviheralueet ovat kytkeytyneitä Mustavuoreen ja sen kautta Sipoonkorpeen. Sitäpaitsi pienemmät tulot merkitsevät pienempää kulutusta ja sen myötä pienempää hiilijalanjälkeä. 

Lisää Mellunmäkeä Helsinkiin, kuuluisi siis olla ekologisen kaupungin ohjelmanjulistus! Tai jos Mellunmäki ei ole riittävän palveluomavarainen, niin sitten kelpaisiko Lisää Myyrmäkeä Helsinkiin! (missä ei ole mitään muuta vikaa Helsingin kannalta kuin että se ei ole Helsingissä)  

Ristiriitaisia argumentteja pääkaupungin rakentamisesta

Usein asuntojen lisärakentamista kuuluu perustellun paitsi kysynnän ja tarjonnan lailla, myös trickle down -efektillä, jossa tämä kysyntä ja tarjonta johtaa siihen, että kun joku ostaa (kalliin) uudisasunnon, tällöin vanha (vähän vähemmän kallis, ei kuitenkaan halpa) asunto vapautuu jollekin toiselle asunnontarvitsijalle. Kuitenkin esimerkiksi suurten liikenneinfrahankkeiden - kuten Raide-Jokerin - yhteydessä kaupungit (RJ:n tapauksessa Espoo ja Helsinki) perustelevat hanketta lähiviheralueista huolestuneille asukkaille, että paranevat liikenneyhteydet lisäävät "vanhojen asukkaiden" omaisuuden arvoa. Hetkinen, eikös uudisrakentamisen - jota sellaistakin juuri näiden infrahankkeiden, aivan erityisesti Raide-Jokerin yhteydessä perustellaan juuri liikenneyhteyksien varteen rakentamisella - pitänytkin laskea vanhan asuntokannan hintaa? Hups. Kumpaa siis tavoitellaankaan? Vai onko kyseessä vain viestinnällis-argumentatiivinen kaksoisstrategia? Rakennetaan asuntoja, joiden piti sekä laskea että nostaa vanhojen asuntojen hintatasoa?

Muun muassa tämä metsä on joutumassa edellämainitun skitsofreenisen strategian uhriksi Helsingin Pajamäessä.

Kokoaan suurempi Kalle Könkkölä

Vihreän puolueen ensimmäisen puheenjohtajan, Kalle Könkkölän viimeiseksi jääneessä Facebook-statuksessaan Kalle kertoi joutuneensa keuhkokuumeen takia sairaalahoitoon. Pidin tätä huolestuttavana tietona, eikä mennytkään kuin alle kaksi päivää niin Kallea ei enää ollut. Kuitenkin, jos jonkun elämäntyö elää niin Kallen.

Kallen elämäntyö on ihan käsittämättömän suuri. Moni varmaankin osaa minua paremmin valottaa Kallen roolia Kynnys ry:n perustajana ja kansainvälisenä vammaisaktiivina, mutta Kalle sai monet - myös minut - ymmärtämään, että vammaisasia on yleinen ihmisoikeuskysymys, ja Kalle olikin suuren mittakaavan ihmisoikeusaktivisti. 

Ilman Kallea esteettömyydestä tuskin puhuttaisiin juuri mitään, ja Kalle muisti aina terottaa että esteettömyys ei koske vain liikuntavammaisia, vaan se on kaikkien asia. Kenestä tahansa meistä voi tulla liikuntakyvytön tai ainakin -rajoittainen, eikä kukaan meistä tiedä päiviemme mittaa, onko tämä rajoitteisuus missä määrin pysyvää luonteeltaan. Tinkimättömyytensä ja sinnikkyytensä takia kunnioitetulla ja pelätyllä Kallella oli ainakin de facto veto-oikeus Helsingin rakennuslautakunnassa, ja hän oli se henkilö, johon otettiin yhteyttä kun haluttiin näkemystä esteettömyydestä.

Itse tutustuin Kalleen kesällä 2008 kunnallisvaalikampanjassa. Mielistelemättömänä persoonana Kallen kuoren alle piti ensin päästä, mutta sen jälkeen hänen lämmin ja terävä, älykäs huumorinsa tuli hyvinkin tutuksi. En voi sanoa olevani Kallen lähiystävä mutta olen iloinen siitä että sain tutustua häneen.

Julkaisen nyt Kallen inspiroiman blogitekstini uudestaan 4 vuoden takaa. 

Vihreitä ehdokkaita Sibeliuspuistossa kesällä 2008. Kalle vasemmalla.


Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita. 

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?

Asuntoja huippuosaajilta huippuosaajille

Ystäväni, joka liikkuu työkseen ihmisten parissa, aistii trendejä ja luo tarpeita kuluttajille, on viestinyt minulle huomanneensa vielä uudenkarheassa Kalasatamassa samaa kuin minäkin: ne asunnot ovat peijakkaan kalliita. Niin kalliita, että pitää olla tosi markkinauskovainen uskoakseen ns. trickle down -efektiin, jossa kuitenkin kalliiden asuntojen rakennuttaminen hyödyttäisi kaikkia. Vaikka tunnen minä yhden it-konsultin, joka myi asuntonsa Kannelmäessä ja osti moninkertaisesti yhtä kalliin uudenkarhean perheasunnon Kalasatamasta, niin että toivottavasti meni se Kantsun kämppä tarvitsevalle.

Olen ollut epäileväinen tätä trickle down -teoriaa kohtaan, sillä eihän ainakaan Helsingissä - eikä kyllä edes Porvoossa - ole yksiä asuntomarkkinoita, vaan useat. Ei niitä Myllypuron, Jakiksen ja Pihliksen asuntoja kerta kaikkiaan osta sama porukka kuin Kalasataman tai Jätkäsaaren kämppiä, ja tuskin edes saman sosiaalisen kuplan serkun kummin kaima. Tämän vuoksi kalliit asunnot ovatkin vain osaratkaisu asuntopulaan. Tarvitaan lisää kohtuuhintaisia asuntoja. Miksi niitä ei sitten rakenneta?

Yksi syy on se, että niitä asuntoja kaavoitetaan niin halutuille alueille, että niistä ei halpoja edes hutiloimalla, mikä asuntorakentamisessa muuten osataan nykyisin käsittämättömän hyvin. Nyt huippuosaajat kaavoittavat huippuosaajille, atk-konsultit atk-konsulteille niin ettei se hintataso mikään ihme ole, vaikkeivat ne konsultentit niitä piirustuksia teekään. Jos it-konsultit kaavoittavat lisää kaupunkia Helsinkiin, halutuille alueille, niin ei ole mikään ihme että niihin on varaa vain it-konsulteilla, noilla omaa osaamistaan toisilleen myyvillä ennen atk-suunnittelijoiksi kutsuttuja markkinointiosaamisella päivitettyjä hipsterinörteillä.

Asuntokauppojen nyrkkisääntönä voisi toimia yleisellä tasolla: jos asunnonostajalla ei ole reaalivakuuksia, isi osta tai pääomana edes osittain omaa vanhaa asuntoa, niin silloin asunnon sopiva neliöhinta on sama kuin ostajan kuukausipalkka, olettaen että niitä ostajia on kaksi kappaletta, ja tällöinkin kannattaa soveltaa sen pienipalkkaisemman tulotasoa. Kalasatamassa tuo yksikköhinta lienee noin 6000-8000 euroa, ja esimerkiksi Porvoon Kevätkummussa se on alle 2000.

Tukipalveluiden ulkoistaminen on julkisen sektorin roskapankki

EK:n kuntavaaliblogissa kehuttiin, kuinka valtio on esimerkiksi kelpaava edelläkävijä tukipalveluiden, etenkin siivouspalveluiden ulkoistamisessa ja siitä sietäisi kuntien ottaa mallia. Paljastava kirjoituksessa on tämä lause "kiinteistöpalvelujen toimittajalla on oltava yhä syvempi ymmärrys asiakkaan liiketoiminnasta ja strategisista haasteista".

Kunnissa on paljon sellaista toimintaa, joka ei ole liiketoimintaa. Niitä kutsutaan peruspalveluiksi. Jos esimerkiksi terveyskeskusta, päiväkotia, koulua ja uimahallia pitää liiketoimintana, tällöin ei ainakaan ole ymmärrystä asiakkaan toiminnan strategisesta ominaisluonteesta.

Ei tätä ymmärrystä ole silloinkaan jos vaaditaan esimerkiksi laitoshuoltajien eli laitossiivoojien (joiden työhön kuuluu muutakin kuin siivousta) koulutuksen lopettamista, ei vähiten juuri siksi että siihen työhön kuuluu muutakin kuin siivousta. Kannattaisi myös tuntea laitoshuoltajien työn strategiset haasteet, joihin liittyy esimerkiksi erityisen tarkkoja hygieniamääräyksiä ja tietosuojan ymmärrystä ennen kuin esittää tällaisia löperyyksiä.

Ulkoistamista ihannoidessa työntekijöiden työehdoilla ei ole ilmeisesti mitään väliä, tai palkkauksella. Tapaus Palmia, jossa siivoojien työehtoja ja palkkoja poljettiin siirtämällä heidät ensin liikelaitokseen, joka sittemmin on yhtiöitetty, on näköjään jo unohdettu, vaikka siitä on vasta kaksi ja puoli vuotta. Mutta eiväthän tukipalveluissa työskentelevät olekaan ihmisiä elinkeinoelämän näkökulmasta. He kuluttavat huonosti, kun palkka ei riitä, ja he tarvitsevat asumistukeakin kun se asuminen on niin peijoonin kallista.

Hälytyskellojen tulee soida aina kuin jotain aletaan määrittelemään tukipalveluksi. Tukipalvelut ovat niitä, joista voidaan luopua ensimmäisenä ja joihin työntekijöitä voidaan siivota olemasta emokonsernin menoerä. Tukipalveluliikelaitokset ovat kuntatyöntekijöiden roskapankkeja, joihin siirretään yhteiskunnan kannalta usein näkymätöntä mutta välttämätöntä työtä tekevät ihmiset, joista tulee heti huonosti tuottavia kun he eivät ylläkään liikelaitoksien tulostavoitteisiin, vaatimuksena tehdä enemmän samaa työtä usein kehnommalla palkalla.

Onko se nyt mitään edelläkäymistä, saada marssia ensimmäisenä lankulta mereen, EK:n sohiessa siellä takana miekalla. EK:n kuntavaaliblogikirjoituksen tukipalveluiden ulkoistamisesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Yleiskaavasuunnittelun argumenttivirheet

Hesarissa kuultu yleiskaavasuunnittelija Heikki Salmikivi sortui moneen perspektiivivirheeseen. Ensinnäkin, kaikki eivät halua "pöhinää". Mitä se edes on? Onko se jotain ADHD-heilumista?
Toiseksi, levittäminen ei ole tiivistämistä. Kun yhdyskuntarakenne leviää viheralueille, se on levittämistä, ei tiivistämistä. Tiivistämisestä on kyse silloin kun kaavoitetaan jo kaavoitetulle alueelle, mutta puistoksi kaavoitetun alueen käyttötarkoituksen muuttamisen väittämistä tiivistämiseksi on sumutusta.
Kolmanneksi, "Eniten kantaa ottavat ikäihmiset" pitää paikkansa vain jos sillä tarkoitetaan sen ainoan vaikutusmahdollisuuden käyttämistä, joka kaupunkisuunnittelussa sallitaan, eli jo pitkällevietyjen kaavasuunnitelmien kritisoimista. Todellisuudessa tällä hetkellä kaupunkisuunnittelussa vallitsee kolmekymppisten betoninhalaajien tyrannia, muut mielipiteet vaiennetaan ymmärtämättömänä nimbynä.
Neljänneksi: minkään valtakunnan tiivistäminen ei laske kantakaupungin hintatasoa sellaiseksi, että jo siellä asuvien asumiskustannukset laskisivat jotenkin jälkikäteisesti (vanhoissa asunnoissa). Joskin meillä on periaatteellinen oikeus valita asuinpaikka vapaasti, se jää hyvin teoreettiseksi, kun huomioidaan Kalasataman, Vallilan konepaja-alueen ja Jätkäsaaren kaltaisten alueiden uusien asuntojen hintataso, joka ei edes massoittamalla koko Vironniemi täyteen laske sellaiselle tasolle, jolle kaksi korkeakoulutettua (joilla ei ole taustalla ensiasunnon lapsilleen lahjaksi ostaneita vanhempia) millään matematiikalla koskaan yltäisi.
Olisi rehellistä myöntää, että tässä koetetaan lähinnä kehitellä mahdollisimman monta argumenttia, joilla jälkikäteisesti koetetaan oikeuttaa oma, valittu ideologia, eli betoninrakastaminen. Jossa ideologiassa ei sinänsä olisi vikaa, jos se avoimesti myönnettäisiin.
Heikki Salmikiven haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Yleiskaava levittää asuttua aluetta metsään, jonka käyttötarkoitus muuttuu. Se sulkeistetaan kaikkien yhteisestä omaisuudesta etuoikeutettujen pihoiksi.

Löysää kaupunkibulevardipuhetta

Helsingin asuttamisen ihmelääkkeeksi on tarjolla trendilääke: kaupunkibulevardit. Keskustelua tuntemattomille tiivistettäköön, että se tarkoittaa Helsingin sisäänajoväylien - jotka ovat myös ulosajoväyliä - varsien kaavoittamista. Tiedän asemoineeni itseni tässä keskustelussa kaupunkibulevardiabsolutistiksi, ja tämä kaipaa täsmennystä. Minua häiritsee oikeastaan kaupunkibulevardeja enemmän niihin liittyvä argumentointi. 

En osaa pitää uskottavana sitä, että kaupunkibulevardit mahdollistaisivat virkistysalueiden säästämisen. Ilman kaupunkibulevardeja ei esimerkiksi Keskuspuistoa kavennettaisi Hämeenlinnantien reunalta, koska sattumoisin Hämeenlinnantie nyt sattuu rajautumaan Keskuspuistoon, ja sattumoisin sisäänajoväylän reunustamista taloilla kutsutaan kaupunkibulevardisaatioksi. 

Kokemukseni perusteella yleensä bulevardisaatiota ajavien tahojen näyttö virkistysalueiden puolustamisintresseistä on aika olematon, jolloin näyttää siltä, että nämä bulevardit ovat keppihevonen kaupunkimetsien hävittämiseen. Argumentointi kaupunkibulevardien puolesta on siis näiltä osin falskia ja valheellista.

Lisää asukkaita merkitsee aina lisää myös autoja, vaikka näistä asukkaista kuinka suuri osa olisikin autottomia. Jokainen, jonka pitää säännöllisesti liikkua ruuhka-aikoina esimerkiksi Koskelantiellä, tietää, mitä nämä bulevardit tulisivat olemaan. Liikenne vetää erinomaisesti aina Koskelantien alkuun saakka. Sitten noin puolitoista kilometriä madellaan kävelyvauhtia, ihan riippumatta siitä, istutaanko bussissa tai autossa. Mikäs siinä, kyllä sellaisen varrella voi asua, jos haluaa. Mutta entäs jos haluaa sieltä mahdollisimman pian pois?

Ihmisten toiveisiin vetoaminen - kuten siihen, että mahdollisimman moni haluaa asua Helsingin keskustassa - heittää politiikan roskakoriin. Politiikalla on myös ohjailuvaikutus, ja sen pitää perustua johonkin muuhun visioon kuin kansalaisten näkemiseen kuluttajina ja näihin oletettuihin kulutuspreferensseihin sopeutumiseen. Helsingin kasvattamisajatus on yksi sovellus siitä politiikkanäkemyksestä, jossa politiikka alistetaan taloudelle, kuihdutetaan olemasta. 

Jos Helsinkiin keskitetään lisää asukkaita, vedoten kysyntään, haluun asua Helsingissä, olisi hassua, ellei tämä kysynnän ja tarjonnan laki koskisi myös palveluita, mukaanlukien työpaikat, joiden luulisi loogisesti käyttäytyvän asuntojen tavoin eli keskittyvän, jos keskustaan tulevat ihmisetkin, asumaan, tekemään työtä ja nauttimaan siitä urbaanista elämästä, jota kaupunkibulevardien havainnekuvatkin esittävät. Olisi tietysti hyvä, jos Pornaisistakin saataisiin pistoraide Stadiin, mutta saman tarjonnan ja kysynnän lain mukaan se ei ole kannattavaa, joten tulevat sieltä Helsinkiin asioidakseen ja tehdäkseen töitä lisääntyvässä määrin, jos kerran asioita keskitetään Helsinkiin. Kaikki eivät voi eivätkä saa tehdä etätöitä, joten olisi ehkä kuitenkin ihan o.k. olla vaikeuttamatta näiden elämää entisestään.

Näissä keskusteluissa vaaditaan aina vastaehdotuksia, että minne sitten. Minullahan ei ole asiaan minkäänlaista äänioikeutta tai Maankäyttö- ja rakennuslain tarkoittamaa osallisen asemaa, joten ei minun tarvitsisi sanoa tähän mitään. Osallisharhaisena kuitenkin otan kantaa tähänkin: kyllä niitä asuntoja mahtuu ainakin Malmin lentokentälle, Keski-Pasilaan, Tuusulanväylän, Länsiväylän ja Itäväylän varteen tarkasti valittuihin paikkoihin ja sellaisille katvealueille kuin Kaarelassa on esimerkiksi Hämeenlinnanväylän ja Kalannintien välisessä kainalossa. Tämä selvennykseksi myös niille, jotka epäilevät minun vastustavan sisäänajoväylien varsirakentamista kategorisesti. 

En vastusta, vaan peräänkuulutan rehellistä argumentointia. Katson, että kaupunkibulevardeja ihmelääkkeenä pitävä yksiääninen hurmahenkisyys kaipaa vastapainokseen kriittistä ääntä. Yleinen mielipide on helppo manipuloida houkuttelevilla havainnekuvilla, joissa katuelämä uusien uljaiden kaupunkibulevardien varsille esitetään peräti eteläeurooppalaiseksi. No, niitä havainnekuvia on aina, vähän niinkuin pikaruokaketjujen tuotekuvissakin. 

Haluatte siis lisää ruuhkia, kaikki kun Helsinkiin kerran haluavat? Saamanne pitää. 

Asuntolainojen omavastuun seuraukset

Heinäkuusta alkaen asuntolainoihin tulee 10% omavastuu. Tämä tarkoittaa sitä, että vähintään tuo 10% asuntolainasta pitää olla joko säästettyinä, sijoituksina tai muina vakuuksina. Veikkaan, että tätä omavastuuta perustellaan asuntomarkkinoiden ylikuumenemisella, mikä tarkoittaa yleisen tulkinnan mukaan sitä, että nyt olisi myyjän markkinat, mikä pitäisi asuntojen hintatason keinotekoisen korkealla.

Tarjottava lääke on kuitenkin väärä, sillä eivät asuntomarkkinat ole ylikuumentuneet. Pikemminkin ne ovat seisahtuneet, kun kupla on puhjennut, ja myyjät koettavat rääpiä edes omansa takaisin. 10% omavastuu tulee merkitsemään sitä, että sittenpä on ainakin asuntojen myyjien saatava omansa takaisin, sillä jollainhan pitää se 10% omavastuu pystyä kustantamaan.

Päätös asuntolainojen omavastuusta tarkoittaa sitä, että sitten ei ainakaan ole asuntojen hinnoissa neuvotteluvaraa.

Kadonnutta nuoruutta kirjan sivuilta etsimässä

Nautin oman ikäpolveni (mies)kirjailijoiden kirjoista, jotka säännönmukaisesti sijoittuvat 25-40 -vuotiaiden maailmaan. Sellaisten kirjailijoiden kuin David Nicholls, Erlend Loe, Karl Ove Knausgård tai Nick Hornby. Aika usein nämä kirjat uskoakseni ammentavat kirjoittajansa eletystä elämästä, ja usein huomaan kirjoittajan sijoittaneen itsensä päähenkilön nahkoihin, sellaiseksi itseä 10-20 vuotta nuoremmaksi versioksi.

Miksi sitten nautin näistä kirjailijoista? Ymmärsin tämän tässä lukiessani yhtä David Nichollsin kirjaa. Ne palauttavat minut itseni aikaan, jolloin en ymmärtänyt kantaa huolta vielä paljon mistään, korkeintaan seuraavan kuukauden vuokrasta. Asuntoja, työpaikkoja, kalsareita ja tuttavuuksia vaihtui, eikä siinä kai ole mitään ihailemista tai haikailtavaa, asuntovelallisen, elinkautisen, vaimon ostamissa ja kaverin lahjoittamissa vaateparsissa. En koskaan elätellyt kuvitelmia, että koko maailma olisi minulle avoin, mutta ainakin pomppu toimi, polvet eivät olleet kipeät ja viiniäkin mahtui. Ja jotain haaveitakin saattoi olla, vaikka sitten epämääräisiäkin.

Ihanteeni eivät sentään ole mihinkään kadonneet, kohta 45-vuotiaanakaan, vaikka poikani 8-vuotissynttäreissä muistin taas, miksi kannattaisi jo olla aloittamatta parkourin treenaamista. Se tie ei vie korkealle, vaan ortopedille. Polvien mukana kulunut on hyväuskoisuuteni, tai uskoisuuteni ylipäätään. Tämän unohdan hetkeksi Nichollsin, Loen, Knausgårdin ja Hornbyn kirjoissa, ja kirjoista. Ja polveni, ja karkaavan asuntolainani.

Ruostuneet ei-ihan huippuosaajat

Työttömän työnhakijan tilanne on useinkin monessa mielessä vaikea. Toimeentulo voi olla aika heikoilla, työttömyyteen liittyy leimautumista, minkä takia työnantajat ja pankkineuvojat katsovat kuin ruttotautista, ja itsekunnioitus ja mielenterveyskin voivat olla kovilla.

Hankalaa voi olla myös työssäkäyvällä. Palkasta voi jäädä matkalipun, asumisen ja muiden pakollisten kulujen jälkeen käteen juuri ja juuri toimeentulotuen verran, ja kyllä työssäkäyvälläkin on vaarana leimautuminen. Näin on varmasti ainakin silloin, jos kyse on akateemisesti koulutetusta henkilöstä, joka on juuttunut vuosikausiksi koulutustaan vastaamattomiin tehtäviin, jolloin hän näyttää epäonnistuneelta huippuosaajalta. Sitä hän tosin epäilee olevansa aina peratessaan sähköpostiinsa tulvineita työpaikkavahdin lähettämiä työ"tarjouksia", joista useimmista ymmärtää vain sen verran, että ei ymmärrä. Joissakin niistä puhutaan joistakin toiminnanohjausjärjestelmistä, joista työnhakija ei ole aivan varma, onko kyseessä neuropsykologia vai tietokoneet.

Tällöin on itsekunnioitus kovilla. Eikä asiaa yhtään helpota se, jos töissä jo alun alkaenkin on muistutettu siitä, että olet väärää sukupuolta, ylikoulutettu ja liian fiksu, jolloin sinusta tulee kävelevä itseään toteuttava ennustus. Kun tarpeeksi kauan sanotaan, että olet sopimaton, alat käyttäytymään sopimattomasti, pikku hiljaa suhtautumaan varmuuden vuoksi kriittisesti vähän kaikkeen, ampumaan kaikkea, joka liikkuu, kun ne ovat tähän asti tuoneet pelkkää jobinpostia.

Sitä alkaa epäilemään, että onko itsessä sittenkin jotain mätää, kun jatkuvasta taitojensa päivittämisestä ja täydennyskoulutuksista huolimatta ei pääse edes haastatteluihin, kun osa joskus hankituista valmiuksista on jo ehtinyt vanhentumaan. Mikäs siinä, jos olisi alle kolmekymppinen, mutta kohta 45-vuotiasta, joka alkaa epäillä, että väliaikaisesta järjestelystä onkin tulossa pysyvä, ei suuremmin naurata. Priimakin ruostuu pikku hiljaa sekundaksi.

Itsensä kouluttaminen toki kannattaa sikäli, että siitä saa edes ajoittaisen muistutuksen siitä, mikä on joskus ollut: ihan skarppi tyyppi, johon vielä keski-ikäisenäkin tarttuu tieto. Muuta apua siitä ei näytä olevan, ei, vaikka kognitiiviset valmiutesi olisivat dokumentoidusti poikkeuksellista huippuluokkaa. Huippuosaajaksi siitä on kuitenkin matkaa, mikä sinänsä on traagista kykyjen hukkakäyttöä.

Valmistuessani valtiotieteiden maisteriksi sosiologiasta, ymmärsin kyllä, ettei se ole mikään suoranainen käyntikortti. Oli siitä ainakin se apu, että opin ymmärtämään, millaisten rakenteellisen väkivallan prosessien kohteeksi olen joutunut.

Siihen meillä ei luulisi olevan varaa kansantaloutena, saati että se olisi kansanterveydellisestikään hyödyllistä, uskonsa menettäneet ihmiset. Jos on työttömyys tragedia, sitä on myös se, jos ei kaikkea koulutettua osaamistamme saada käyttöön Suomessa, yhdessä maailman koulutetuimmissa maissa.

Laitoin tämän kirjoituksen Hesariin. Saa nähdä, meneekö läpi.

Itsensäsiirtohinta kansalaisille!

Oikeistolle ihmisyyden ylin mittari on kuluttaminen. Luen oikeistoon tässä myös liberaalit yleensä, ja heitä löytyy melkein kaikista puolueista. Jos se, että ihmisarvo riippuu kulutuskyvystä, ei ole aiemmin tullut selväksi, niin nyt viimeistään tuli siinä, miten Kataisen hallitus junaili maamme sähköverkoston yksityisen toimijan yksityisomaisuudeksi, tämän nostaen saneluluontoisesti ja kertaheitolla kuluttajasähkönsiirron hintaa.

Tässä olisi tutkivalla journalismilla töitä, kuka tästä hyötyi. Ketkä hyötyivät lähes verottomista eläkefirmojen sijoituksista, näiden "Carunan" ja "Elenian" (mitä ihmettä nuokin tarkoittavat) johdon lisäksi? Joskin voi näyttää hyvältä, että eläkesijoituksia vahtivat demokraattisesti valitut tahot, tästä kaksoissidoksesta aiheutuu myös jääviysongelma, vai tietääkö joku sellaista mekanismia, miten rahasäkin intressejä voi vahtia ottamatta huomioon sen omistajien intressejä, ja tietääkö joku sellaista mekanismia, jossa pyyteellinen osapuoli ei toimisi pyyteellisen osapuolen tavoin, ja siihen pyyteellisyyteen kuuluvat palvelukset ja vastapalvelukset.

Kapitalistien on mahdotonta tunnustaa vapaan kilpailun johtavan keskittymiseen, joka johtaa oligopoliin. Vastaväitteenä joku kapitalisti voi esittää, mitä tapahtui kilpailun myötä pitkän matkan bussiliikenteen hinnoille (lukuunottamatta ns. lipputuotteita, joihin tämä ei ole vaikuttanut). No, kyllähän tämä kieltämättä näkyi positiivisesti kertalippujen hinnoittelussa, mutta erotuksena sähköverkkoon on se, että teitä ei voi myydä, tai kyllä kai nekin voi siinä missä liikeyrityksiä nyt voi myydä.

Kyllä liikeyritykseksi muutetun, entisen liikelaitos-Destian myymistä on jotenkin helpompi ainakin ajatella, kuin Tie- ja vesihallituksen. Jos ajatellaan, että Suomi myisi Destian Luxemburgiin, jokainen tielläliikkuja joutuisi tavalla tai toisella maksamaan itsensäsiirtohintaa, ja helpoimmin tämä olisi kerättävissä joukkoliikenteen lippujen hinnoissa.

Tosin Matkahuollolla on edelleenkin oligopoli bussi-infran osalta kilpailulle avatuilla kvasimarkkinoilla, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että heillä on yksinoikeus linja-autoasemien käyttöön. Tätäkään ei yksityistämis- ja kilpailutususkontoa tunnustava kapitalisti varmaankaan myönnä.

Edellisten esimerkkien luulisi kuitenkin opettavan sen, että valtion infrastruktuuria ei kannata yksityistää, enkä tarkoita infralla junia, vaan infran infraa eli raiteita. Anne Bernerin tekemisiä kannattaakin pitää silmällä.

Jos jotain hyvää tästä koplauksesta seuraa, on se, että sähkölämmitettyjen talojen kysyntä romahtaa, mikä johtaa pakkoon laskea talojen myyntihintoja.

Taloussanomien jutun aiheen ympäriltä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Panokseni kilpailukyvylle

Valtiovarainministeri Alexander Stubb ehdotti, että 15 prosentin leikkaus ostovoimaan auttaisi hänen mielestään sellaisen kasvu-uran alkuun pääsemiseen, joka nostaisi Suomen kilpailukykyä. Mitä tämä sitten voisi tarkoittaa? Tarkastelen paria vaihtoehtoa omalta kannaltani.

Jos bruttopalkkaani leikattaisiin 15%, jäljelle jäisi 1856 €. Jos taas tarkoitus olisi leikata ostovoimaa, tällöin selkeintä olisi leikata nettopalkkaa nostamalla verotusta siten, että käteen jäisi n. 1500. Tästä kun vähennetään asuminen, puhelin, bussilippu, sähkö, minimi-visanlyhennys, niin käteen jäisi noin 450-500 € kuussa, 

Kun samanaikaisesti vielä nostetaan päivähoitomaksuja ja vähennetään työmatkavähennyksiä, ilmoitan jääväni pois työelämästä, mikäli Stubbin kaavailut toteutuvat. 

Silloin kun tulot ovat vakio, menoihin voi vaikuttaa. Helpoimmin näistä menoista on poistettavissa bussimaksu, mikä tarkoittaisi jäämistäni pois työelämästä. Siinä olkoon panokseni kilpailukyvylle.

Jutun Stubbin ehdotuksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Kannanottoni Helsingin yleiskaavaan

Helsingin yleiskaava ei ole reaktio Helsingin nopeaan väestönkasvuun, vaan lähtee liikkeelle tietoisesti valitusta strategiasta, jossa Helsinki haalitaan mahdollisimman täyteen. Tässä strategiassa, jossa tavoitellaan lisää veronmaksajia, toissijaista on nykyisten asukkaiden viihtyvyys ja helsinkiläisten palveluja pyörittävien kehyskuntalaisten liikenneyhteydet.

Helsingin kasvattaminen perustuu peiteltyihin premisseihin, jotka perustellaan virallisesti tarkoitusperiään ylevimmiksi. Suosituin peruste Helsingin kasvattamiselle perustellaan ekologisella yhdyskuntarakenteella: sillä, että kaavoittamalla lisää asuntoja Helsinkiin, hidastetaan väestön sirottautumista ympäri kehyskuntia. Kuitenkin, niissä kehyskunnissa asutaan yleensä ihan vapaaehtoisesti, eivätkä kaikki ole joutuneet kehyskuntiin vain siksi, että heillä ei ole varaa asua Helsingissä. Tämä väite halventaa kehyskuntien asukkaita.

Kun edellinen premissi perustuu sille oletukselle, että jokseenkin kaikki haluavat asua Helsingissä, tästä on johdettu asuntojen tarjonnan ja kysynnän välinen ristiriita, jota en täysin kiistä. En myöskään kiistä sitä, että asuminen on ainakin pääkaupunkiseudulla liian kallista (mitä se on myös kehyskunnissa, ainakin Porvoossa). Tähän suunniteltu miljoonien kerrosneliömetrien massoittaminen ei kuitenkaan ole ratkaisu: jos nyt Helsingin uudisalueilla neliöhinta on herkästikin 6000-8000 euroa, vasta yleiskaava-asteella oleva kaavoitus tuskin mahdollistaa tuota edullisempaa asumista. Uusi Helsinki siunaa sen, että kaupunkiin halutaan vain "hyviä" veronmaksajia.

Yleiskaavaan sisältyvä ajatus kaupunkibulevardeista kuulostaa periaatteena hyvältä, jos kaupungin sisääntuloväylien asuntokaavoittaminen merkitsisi samanaikaisesti viheralueiden säästämistä. Yleiskaavakartan ns. "verikartan" perusteella näin ei kuitenkaan ole esimerkiksi Hämeenlinnantien varrella, jossa Keskuspuiston varsi reunustetaan kortteliriveillä, jotka eivät puhdista kaupunki-ilmaa, eivätkä suodata hulevesiä, kuten tekee metsä. Helsinkiin halutaankin oikeasti lisää kaupunkia, virkistysmahdollisuuksista viis.

Oikeissa kaupungeissa kuitenkin arvostetaan virkistysalueita; esimerkiksi New Yorkin Keskuspuiston rajat on kiveen hakattu, ja Oslon kaupunkimetsä on suojeltu erityislainsäädännöllä. Kaupunkia - tarkoittaen urbaania ympäristöä - ei sitä paitsi voi tuottaa massoittamalla, minkä tietää jokainen, joka on joskus käynyt niinkin kaukana kuin Espoossa tai Vantaalla. Lisää kaupunkia tarkoittaakin käytännössä lähiöiden levittämistä lähemmäs keskustaa, sillä erotuksella, että ne sijoitetaan moottoriteiden varsille. Lähiöt voivat olla viihtyisiä, mutta kuka haluaa asua lähiössä moottoritien varrella?

Lisäksi kaupunkibulevardit perustuvat varsin idealistiseen oletukseen autoliikenteen vähenemisestä Vironniemellä: vaikka se vähenisikin per capita, toki lisääntyvä asukasmäärä lisää liikennettä, etenkin siltä osin kun se koostuu uushelsinkiläisistä. Lisäksi bulevardisaatio sulkee silmänsä niiden autoliikenteeltä, jotka tulevat Helsinkiin kehyskunnista työskennelläkseen täällä. Bulevardisaatio vaikeuttaa kehyskuntalaisten jokapäivästä arkilogistiikkaa hidastaen liikennettä, joka jo nyt mataa alle kävelyvauhtia esimerkiksi Sturenkadulla niin että jo nykyään on täysin mahdotonta ennustaa, saapuuko Porvoon bussi 861 tai 863 Kumpulaan aikataulussaan, 10 vai 20 minuuttia myöhässä. Kaupunkibulevardien havainnekuvien esittämä iloinen katuelämä ei vaikuta suomalaisessa kulttuurissa ja ilmastossa realismilta.

Yleiskaava perustuu moniin epäilyttäviin oletuksiin. Mainitsen tässä yhden erityisesti, Pisara-radan, jonka kustannus-hyöty -suhde on esimerkiksi Antero Alkun selvityksien mukaan kyseenalainen; sitäpaitsi se nakertaa kahta virkistysaluetta; Eläintarhaa ja Alppipuistoa.

Kaikkein keskeisin sisäinen ristiriita, johon yleiskaava kompastuu, on asukasmäärän kasvattamisen aiheuttama lisääntyvä virkistäytymisen tarve, johon yleiskaava vastaa vähentämällä virkistysalueiden määrää kaupungista radikaalisti.

Michael Perukangas
helsinkiläissyntyinen, Helsingissä työskentelevä,
kaupunkitutkija drop-out, Porvoo

Lisaa lähiötä Helsinkiin?

Lisää kaupunkia Helsinkiin! -taisteluhuudokseen ottaneet väärinymmärretyn urbanismin tunnustajat aikovat lisätä Helsingin lähiöitymistä. Sillä jos kaupunkia rakennetaan lisää rakentamalla lisää lähiötä tiivistämällä lähiöitä, saadaan tiiviimpiä lähiöitä, ei kaupunkia.

Ei kaupunki ole pelkkä asukas- ja kuutiometrikeskittymä. Jos olisi, silloinhan esimerkiksi vankilaa voisi väittää kaupungiksi, tai varuskuntaa. Kaupunki on myös ihmisten toimintaa, heidän välisiä suhteitaan, merkityksenantoja, historiaa, joka myös toki elää tämän toiminnan, suhteiden ja merkityksenantojen mukana ja uusintaa itsensä aina uusille kaupunkilaisille. Kaupunki on kuitenkin vähän kuin valtio, tai yhteiskunnallinen instituutio: vaikka se on ihmisten rakentama, on se paljon muutakin kuin inhimillisen interaktion summa: kaupungin olemus, sen substanssi ei palaudu oikein mihinkään muuhun kuin kaupunkimaisuuteen. Eikä kaupunkia voi rakentaa, kuten olen aiemmin kirjoittanut. Vaikka tuotettaisiin Hakaniemen torista tarkka pastissi Tuurin kyläkaupan ulkopuolelle, ei se olisi kaupunkia, koska se olisi historiaton, epäaito, suhteeton, merkityksetön.

Lisää lähiötä rakentaminen tarkoittaa sitä, että lähiön vanhojen asukkaiden ympäristö huononee, ja uudet asukkaat saavat huomattavasti vanhaa rakennuskantaa kalliimpia asuntoja. Jos ja kun rakentamista perustellaan sillä, että tarjonnan lisääminen hillitsisi hintatasoa, tämä hillintä ei oikein ole osoittautunut toimivaksi. En vastusta kategorisesti kaikkea rakentamisesta, mutta ovatko esimerkiksi Vallilan konepajan asunnot laskeneet Vallilan hintatasoa tai Kalasataman rakentaminen Sörnäisten hintatasoa?

Lähiön rakentamisessa ei sinänsä ole mitään pahaa, sillä lähiöissä on paljon hyvää: suhteellisen luonnonläheinen ympäristö ja (yleensä) kuitenkin toimivat joukkoliikenneyhteydet keskustaan (jollainen pääkaupunkiseudulla kuitenkin edelleenkin on yksi tosiasiallinen, Leppävaaran, Itäkeskuksen, Myyrmäen ja Aviapoliksen noususta ja Espoo-Kazakstanin nostattamisesta huolimatta. Ja Tapiola, josta piti tulla luonnonläheinen satelliittikeskusta, on jotenkin unohdettuna näivettynyt).

Lähiöiden tärkein vahvuus on kuitenkin niiden kohtuullinen asumisen hintataso (verrattuna keskustaan); kalliin uusiorakentamisen sanotaan milloin laskevan vanhemman asuntokannan hintaa ja milloin taas nostavan vanhan asunto-omaisuuden arvoa, koska uusiorakentamisen sanotaan takaavan palveluiden pysymisen alueella ja toisaalta nostavan myös alueen yleistä arvostusta. Jolloin uudet, kalliimmat asunnot nostavat vanhempien, halvempien asuntojen hintoja. Kaupungin lisälähiöittäjät vievät lähiöiltä niiden hyvät puolet: luonnonläheisyyden ja kohtuullisen hintatason.

Eivät oikein osaa päättää nämä, nykyiset urbanistit, mitä haluavat ja millä argumenteilla. Kannattaa olla tarkkana siinä, että valitsee etukäteen sellaiset perustelut, jotka voi osoittaa jälkikäteen oikeaan osuneiksi.

Mikä sitten voisi olla oikeaa kaupunkia? Kelpaisiko Manhattan? Sen asukastiheys on melkein 28 000 asukasta neliökilometriä kohden, kun se Helsingissä taas on 2944 asukasta neliökilometrillä. Kaupunkimaiseksi ympäristöksi Manhattanin erottaa paitsi asukastiheytensä perusteella, myös sillä, että sen kaupunkikuva on kaupunkimainen. Ja sitä nämä lisää kaupunkia -haikailijat eivät ymmärrä. He kun luulevat, että kaupunkia tuotetaan vain heittämällä lisää kuutioita kaupunkiin, kaupunkimaisuudesta viis.

Eroksi metropoliksi haikailevaan Helsinkiin Manhattanilla on myös ymmärretty virkistysalueiden arvo: ei tulisi kuuloonkaan, että Central Parkille rakennettaisiin koskaan yhtään mitään, toisin kuin meidän Keskuspuistoomme, jota ovat viimeksi huonontaneet Hakamäentien leventäminen, Kuninkaantammen rakentaminen, ylimitoitetut Jokeri kakkosen tunnelityöt; lisäksi sinne on suunniteltu asuinaluetta Laaksoon ja keskisen Keskuspuiston kaventamista "kaupunkibulevardin" takapihoiksi.

Lisäisikö lomarahan poisto kilpailukykyä?

Lomarahan poisto tai tuntuva leikkaaminen voisi kuulostaa sinänsä oikeudenmukaiselta tavalta kohdistaa hallituksen "kilpailukykypaketin" säästötoimia, sillä sehän näyttäisi kohdistuvan enemmän hyvätuloiseen, onhan lomaraha tulosidonnaista. Niin että tällainen pienituloinenkin voisi siihen taipua.

Mutta, mutta. Kuitenkin hyvätuloisella on varaa laittaa se vaikka säästöön, kun se taas pienituloisella menee kulutukseen ja kulutusluottojen lyhennyksiin. Lomaraha siis on sitä kuuluisaa kulutuskysyntää 100%: se on osamaksun - joista kertyy luottovelkaa - lisäksi ainut mahdollisuus esimerkiksi päivittää silmälasit, tietokone tai ostaa uusi kodinkone. 

Tänä kesänä työllistin myös pienyrittäjää. Kävin kahdesti hierojalla, joka avasi toimistotyön jumiuttaman selkäni. Ilman lomarahaa tai lahjakorttia minulla ei moiseen ylellisyyteen ole varaa.Ostin myös polkupyörän - käytetyn - sekä kahdet kengät, joista toiset kotimaisia. Lomailusta en tässä puhu mitään, sillä Vaasaa kauempana en ole käynyt yli 3 vuoteen. Ensi kesänä uusin silmälasini, edellyttäen, että vielä silloin terveyteni ei ole romahtanut nykyisessä työssäni. 

Jos joku sattuisi epäilemään, että oma henkilökohtainen yhtälöni ei toimisi siksi, että eläisin yli varojeni, niin ei kai se minun vikani ole, että asuminen on niin kallista ja etten ole saanut kotipaikkakunnaltani töitä, vaan työmatkoihin menee 250-316 euroa kuukaudessa. Jo nyt melkein olemattomaksi kutistettujen verojeni, asumiskulujen ja työmatkakulujen jälkeen käteen jää noin 800 euroa kuussa, eikä tästä vielä olla vähennetty sähköä, puhelinta, mahdollisia lehtitilauksia ja Mastercardin vähimmäislyhennystä. 

Niin että ei se lomaraha mikään lomailuraha ole, vaan huonoa palkkaa kompensoiva, kulutuskysyntää rohkaiseva toimenpide. Joka työllistää pienyrittäjiä ja pitää kauppoja auki.

Pankit ulkoistavat paitsi riskinsä, myös virheensä asiakkailleen

Pankit tahtovat kurittaa kansalaisia omista virheistään. Kun ne itse ensin ovat syytäneet rahasäkki auki järjettömiä asuntolainoja, jotka ylittävät usein huomattavasti lainanottajien oman riskinottohalun, sitten ekonomistit säännönmukaisesti kuitenkin haluavat kutistamalla verotusta nitistää hyvinvointivaltion, samalla sulkien täydellisesti silmät esimerkiksi yritysten verosuunnittelulta.

En syytä tästä pankkitoimihenkilöitä, vaan pankkiekonomisteja, joiden arvomaailma sekä tarjoamat lääkkeet ovat täysin vääriä: oireenmukaisia sairauteen, jota itse ollaan oltu aiheuttamassa, vaikka parempi kai olisi ollut olla myötävaikuttamatta kotitalouksien velkaantumiseen.

Kotitalouksien velkaantuminen on luultua suurempi syy kansantaloutemme tilaan; katso vaikka Touko Aallon tuore, kattava valtiontalouden katsaus klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ikätasoinen toiminta

Kirjoitan työkseni lastenpsykiatrisia tekstejä, ja huomiotani kiinnittää lääkärien luonnehdinta lapsista, jotka kykenevät "ikätasoiseen toimintaan". Mitä tämä sitten on? Loppuuko ikätasoinen toiminta lapsien siirtyessä nuorisopsykiatriaan eli 13 vuotta täytettyään? Arvioidaan tästä eteenpäin ihmisiä yksilöinä eikä ikäryhmänsä edustajina? Puhumattakaan sitten siitä kun täyttää 18 vuotta, jolloin ihminen on aikuinen ja siis kaikkivoipa, kuten laki sanoo.

Ensin lapset, heistähän aloitin, ja lapsethan täytyy pelastaa ensin. 7-vuotiaan täytyy pystyä lukemaan, koska hän käy koulua. En ole tarkkaan perillä eri luokkakurssien opetussuunnitelmista, joten sallittakoon yksilöllinen vaihtelu. Hypätään seuraavaksi 15-vuotiaisiin. Heidän täytyy osata ajaa mopoa, kun taas 16-vuotiaiden täytyy osata harrastaa seksiä ja ajaa kevytmoottoripyörää.

Entä sitten aikuiset? Heistä ei sanota sen tarkemmin, mutta oletan, että 18-vuotiaan täytyy ainakin osata ajaa autoa ja ymmärtää edustuksellisen demokratian pääperiaatteet sekä lainsäädäntöjärjestys: se, miten lakialoite etenee eduskunnassa. 18-vuotiaan täytyy myös osata juoda alkoholia (mitä sitten ikinä tarkoittaakaan, alkoholin oikein tai väärin käyttäminen) ja polttaa tupakkaa, tai olla polttamatta. 30-vuotias taas ei enää saa apua mistään nuorisolain tarkoittamalla tavalla, joten viimeistään tuolloin ihmisellä on oltava kristallinkirkkaana se, mitä hän tekee loppuelämänsä.

Mitä sitten tekee 44-vuotias? On jo lyhentänyt asuntovelkansa, jos on osannut toimia ikätasoisesti kaikkina aikaisempina ikinä? Ja 67-vuotias taas osaa kuolla pois, sitä ensin maksettuaan veroa vähintäänkin 49 vuotta, mistä ajasta on opiskellut tupla- eli triplatutkinnon ja kasvattanut vähintään kolme lasta, jotta huoltosuhde ei ainakaan heikkenisi.

Missä vaiheessa sitten ihminen alkaa taantumaan, ja unohtaa uuden oppimista enemmän aiemmin osaamiaan asioita tai lakkaa pystymästä? Miten lasketaan uuden oppiminen? Vastaako vaikkapa perustuslain oppiminen yleisurheilun maailmanennätyksien oppimista, ja onko kengännauhojen sitominen vai haarukan käyttö tärkeämpää? Jos ihminen vaikkapa 8-vuotiaana osaa kuukausien nimet, pitääkö ne osata vielä 80-vuotiaana? Tai jos vaikkapa 10-vuotiaana jo pystyi hyppäämään ponnistuslankulta hiekkalaatikkoon, kuinka kauan hänen tulee tähän pystymän?

Lapsilisän voisi ehkä porrastaa

Lapsilisän sanotaan olevan lapselle korvamerkittyä tuloa. Tämä on kuitenkin silkkaa teoriaa, sillä sehän maksetaan jomman kumman vanhemman tilille. Pienituloisillahan se mennee perheen yleiseen kassaan, ja se ei ole pohjaton, pikemminkin kukkarossa on reikä, ja suurituloisemmilla se rahastoitaneen lapsen säästökassaan, ellei sitten sillä tilkitä yli varojen eläneen tai konkurssin tehneen vanhemman veneen eräytynyttä osamaksua.

Pitääkö sitä subventoida, että toisilla on aikuistuessaan säästettynä asunnon käsiraha? Omistusasumista tuetaan jo muutenkin korkovähennyksellä. Lapsilisä vain kasaa tuet samalle henkilölle, hyväosaisen lapselle, ja ylläpitää luokkayhteiskuntaa. Miksei lapsilisä voisi olla, kuten asumistukikin, tulosidonnainen? (asumistuki on lisäksi menosidonnainen, mihin liittyy ongelmansa. Se osaltaan pitänee vuokratason niin korkeana, ettei siitä ilman asumistukea selviä).

Jos joku huomauttaisi, että on kyseenalaista erikseen kannustaa huonommaksi sanottua ainesta lisääntymään, niin ei siitä kannata olla huolissaan. Kyllä vuoristoneuvoksetkin lisääntyvät ilman tätä kannustinta, eikä sillä 96 eurolla oikein saa kuin kuukauden äidinmaidonvastikkeet. Jos kerran halutaan säästää aiheettomista tuista, niin lapsilisä voisi olla progressiivinen, ja sen verottaa kotitalouden aikuisten tuloissa pois. Tämä olisi yksinhuoltajille suhteellisesti erityisen suuri helpotus.