Ja ajatus lensi katkennein siivin: ruostuuko akateemisesti koulutettu koulutustaan vastaamattomissa töissä?

Hesarin 30.5. jutun mukaan monissa töissä pärjäisi ilman korkeakoulututkintoa, tai oikeastaan niin, että siitä tehtiin eräänlainen patologia, jos korkeakoulutettu työskentelee koulutustaan vastaamattomissa tehtävissä. Tiedä sitten, mitä ne koulutusta vastaamattomat tehtävät ovat; lukiessani 1989 tai 1990 sosiologian valintaopasta, opintoaineen kuvauksen lopussa lueteltiin ammattinimikkeet, joissa sosiologi voi työskennellä,  tai siis mistä kaikkialta heitä on löytynyt. Siinä luettelossa oli 94 nimikettä, viimeisenä muistaakseni siivooja. No, se, että siivoojia ei enää ole vaan heidät on "ylennetty" siistijöiksi, ei muuta koulutustavastaamattomuutta miksikään, pikemminkin vain korostaa sitä, sillä ennenhän siivoustöitä saattoi tehdä kuka tahansa, työtön sosiologi (tai tohtori; minunkin yhtenä työkaverinani Messukeskuksessa oli tohtoriksi väitellyt viisikymppinen mies), mutta nyt tarvitaan erilaisia passeja ja mieluummin kiinteistönhoidon koulutusta. Laitoshuoltajat ovat vielä erikoisosaamisineen erikseen.

Korkeakoulutus tulkitaan haussa usein dismeriitiksi, sillä moni työnantaja ajattelee, että koulutettu ei kuitenkaan pysy koulutustaan vastaamattomassa työssä, vaan heti ensimmäisen tilaisuuden tullen livahtaa huippuosaajaksi. Dismeriitiksi se tulkitaan myös siksi, että se, että korkeakoulutettu hakee koulutustaan vastaamatonta työtä, tulkitaan merkiksi hänen epäonnistumisestaan: että hänessä täytyy olla jotain mätää, kun hän ei kehittelekään lääkepatentteja tai kirjoittele sumerilaisten kielien tutkija-apurahahakemuksia. 

Jollakin kuitenkin täytyy myös elää. Korkeakouluissa ei opeteta markkinoimaan itseään, tai ainakaan ei opetettu silloin kun minä opiskelin sosiologiaa. Eikä se sovikaan kaikille, itsensä tuotteistaminen 4D- ja 5G -avattariksi. Myös uraohjaus loisti poissaolollaan; yliopistot kouluttavat tutkijoiksi, ja oletuksena on, että suurimmasta osasta näitä tulee kuitenkin virkamiehiä. On ihan samantekevää, onko tehnyt gradunsa eksegetiikasta vai slaavilaisesta filologiasta; se kuitenkin pätevöi esimerkiksi käsittelemään oppilaitosten valtionosuushakemuksia.

Vakavammin akateeminen koulutus kuitenkin epäpätevöi siksi, että korkeakouluopetukseen on sisäänrakennettuna ruokkia kykyä kriittiseen ajatteluun. Vaikka työnhakutilanteissa usein mantrana toistellaankin toivomusta työnhakijan kykyä ajatella omilla aivoillaan ja tarttua epäkohtiin, tämä tehdään luultavasti siksi, että työnantaja haluaa viestiä itsestään ennakkoluulottomana ja avoimena organisaationa. Käytännössä kuitenkin yleensä turpaan tulee tästä kriittisyydestä. 

Hesarin jutussa kuultu "Elsa", jonka ansioluettelo on silppuinen - kuten usein akateemisesti koulutetuilla on akateemisten töiden määräaikaisuusluontoisuuden ja apurahataistelujen takia - toteaa päättämättömyytensä, määrätietoisuuden puutteen ehkä ainakin osin selittävän sitä, että hän ei ole päätynyt koulutustaan vastaaviin töihin. Tai siis ei ollut siellä jutuntekohetkellä. Väitän, että päättämättömyys ja määrätietoisuuden puute eivät ole vain syitä vaan myös seurauksia. Hortoilu apurahahakemusten, tuotteistamisten ja pätkätyöttömyyden välillä muuttaa ihmistä. Se lisää epävarmuuden tunnetta, mutta se saattaa myös luoda sellaisen selviytymisstrategian, jossa "välttämättömyydestä hyveeksi" on uusi identiteetti. 

Tämä tarkoittaa sitä, että oman elämän merkityksellisyys opitaan hankkimaan palkkatöiden ulkopuolelta, harrastuksista, perheestä ja ystäviltä, ja silloin sellainen työ, joka ei seuraa mukaan kotiin eikä täten haittaa harrastuksia, onkin itse asiassa ihan ok, vaikka toki vielä ihanteellisempi tilanne saattaisi olla se, että voisi tehdä harrastuksestaan työn. Tosin tämäkin voisi rajoittaa sitä itsensä toteuttamista harrastuksensa kautta; kun luontoaktivistina yrittää vaikeuttaa kaavoitusta löytämällä liito-oravanpapanoita, virkamiehenä taas pitää keksiä syitä, miten saada poikkeuslupia niistä liito-oravanpapanoista huolimatta.

Vallitseva suhtautuminen on suhtautua opiskeluun välivaiheena, välineenä valmistua tekemään jotakin, saada muodollinen pätevyys. Mutta ehkä uran huipulla ollaankin jo opiskellessa, kun tiedon hankkiminen, matka päämäärän sijasta onkin itseistarkoitus ja täyttymys? Ainakin opiskeluun liittyy palkitsevuuden kaksoissidos; yhtäältä omalta osaltaan kannetaan edes pieni korsi kekoon ihmiskunnan yhteisen tietovaraston kartuttamiseksi, toisaalta henkilökohtaisella tasolla on palkitsevaa löytää uusia asioita ja havaita oppivansa. 

Hesarin jutussa kuultu Elsa totesi määräaikaisuuksissaan "yrittäneensä saada jalkaa oven väliin" siinä toivossa, että määräaikaisuudesta voisi poikia jos ei nyt ihan välttämättä vakituista, pitkää joskin kapeaa leipää niin ainakin jatkoa, yhtä lenkkiä lisää määräaikaisuuksien ketjuun. Itse keksin ehkä semilupaavan virkamiesurani jossain vaiheessa, että ei se noin mene. Kun projekti loppuu, niin se loppuu. Miksi pedata mitään, kun sängyllä ei ole edes jalkoja?

Hesarin jutussa yritettiin selittää kuitenkin koulutusta vastaamattomuus muuksikin kuin epäonnistumiseksi tai näköharhaksi. Se voi olla myös "tilapäinen näköharha", eli esimerkiksi lasten kanssa ruuhkavuosina työ, joka ei seuraa mukaan kotiin, vapauttaa aikaa perheelle. Kun kotona naputtelee lääkäreiden saneluita eikä työmatkaan kulu sen enempää kuin mitä makuuhuoneesta kävellään työhuoneen virkaa toimittavaan toisen tyttären huoneeseen, epäilemättä säästän ainakin verrattuna siihen kun sukkuloin bussilla Isolle Kirkolle toimittamaan - sihteerintyötä akateemisin paperein. Ja minulle jää aikaa myös polkujuoksuun ja pysähtyä kuuntelemaan peipposten laulua. 

Hesarin jutussa minulle positiivisena yllätyksenä ymmärrettiin kuulla myös työterveyspsykologi Heikki Särkelää. Hän totesi, että myös neuropsykiatrisilla ja -psykologisilla poikkeavuuksilla normista voi olla oma selittävä osuutensa. Meille "maalaisjärjen" vaatiminen on hankalaa, kun sitten pitäisi vielä osata vaistota, missä vaiheessa sen käyttö pitäisi lopettaa. Ja kaikki muut työpaikkojen kirjoittamattomat säännöt, eksplikoimattomat työnkuvaukset, jatkuvat organisaatio- ja atk-järjestelmämuutokset ovat meidän vihollisiamme. Koko työelämälle pitäisi laatia kognitiivisen esteettömyyden kartoitus, mihin koko problematiikkaan ollaan nyt pikku hiljaa heräämässä. Minäkin olen tainnut lanseerata tämän herätyksen oman työnantajani työsuojeluorganisaatioon. Meidän taakse ei saa piiloutua ja tehdä meistä syypäitä työpaikan paskaan organisaatiokulttuuriin.

Elsa kaipasi työn imua, flow-tilaa, joka on jäänyt puuttumaan koulutusta vastaamattomissa töissä. Minulta on kysytty joskus kehityskeskusteluissa, milloin olen viimeksi kokenut flow'ta. Luultavasti kesällä 2019 työharjoittelussani Kumpulan koulukasvitarhalla tai syksyllä 2019 kun tein luontokartoituskeikkaa Loviisan takametsissä. Siis hommissa, jotka ovat lähinnä harrastusten ja opiskelujen parissa. Joku voisi nähdä tämän oireellisena, suorastaan patologisena tilanteena, mutta entäs jos tabu onkin syytä nostaa pöydälle. Onko töissä nyt niin tarpeen viihtyä, kunhan siellä ei mahdottoman kamalaa ole? Ehkä työn tarkoitus onkin kustantaa asuntolainat, päivähoitomaksut, lasten jalkapallot ja cd-kokoelmat?

Toki välttämättömyydestä hyve -ajattelua se on tämäkin, että yritetään perustella sisäisesti vain vähän antavan rutiinityön myönteisiä puolia, vaikka oikeasti koko ajan siinä mennään enemmän kesannolle, kun atk-taitojen päivityksessä jäädään koko ajan enemmän jälkeen ja keskivartalo lahoaa istukselemiseen. Oikeasti suhtaudun vähän kaihoisasti opiskelukavereihini, jotka ovat jääneet yliopistolle, heidän tarvitsematta joutua altistumaan kaikelle sille jatkuvan kehittämisen ja tulosvastuun hömpälle, joka ulkomaailmaa on kohdannut. Vaikka sen perusteella, mitä olen kuullut, niin taitaako tuossa olla niin kadehtimisen aihetta. Muutos on päässyt livahtamaan sinnekin, eikä yliopistollakaan enää kuulemma saada keskittyä perustehtävään.

Vaikka yhtä minä kaipaan: ajatuksen lentoa, ja kun muuten työ ei tarjoa haasteita, niin niitä haasteita sitten vaikka kehitetään haastamalla omaan työhön liittyviä, yleisesti jaettuja itsestäänselvyyksiä, kuten vakiintunutta ammattidiskurssia. Onneksi ajatus pääsee lentämään sentään seuratessa korpin lentoa metsälenkillä. 

Duunarista tosentiksi on pitkä matka

Emilia Kukkala on nostanut esiin Facebook-profiilissaan Tampereen yliopiston tutkimuksen, jossa esitetään tärkeää kritiikkiä yliopistojen pääsykokeiden poistamista kohtaan. Kun ylioppilastodistuksen painoarvo nousee, tämä lisää sosiaalisen taustan merkitystä, sillä akateemisissa perheissä on totuttu lukemaan ja myös suhtautumaan tietoon kriittisesti, ja tämä vaikuttaa myös lasten suhteeseen kirjallisuuteen ja tietoon. Tämä lukemaan kannustaminen ei kuitenkaan yksin riitä nostamaan suvun lukutoukkia akateemikoiksi, jos suvusta puuttuu akateeminen perinne ja esimerkki siitä, että opiskeleminen kannattaa. Jos lukiosta tulee valmennuskurssi yliopistoon, tällöin jo noin 15-vuotiaana tulisi alkaa suhtautumaan koulunkäyntiinsä - anteeksi, nykyään sitä kutsutaan opiskeluksi - tavoitteellisesti ja pitkäjänteisesti. 

Meidän duunariperheessämme on kyllä aina kannustettu lukemaan, ja koetettu myös hieman nähdä vaivaa kysymyksiini vastaamisessa. Minua ei tuonut haikara, ja kerran romahdutin saman pihan Janin maailman ja uskon isänsä kaikkivoipaisuuteen saarnatessani etteivät banaanit tule banaanimaasta. Kun yliopistonlehtori Eeva Luhtakallio totesi, että hän ei vielä lukioon mennessään tiennyt, mikä on maisteri, en minäkään. Silloin sitä nimittäin vielä kutsuttiin kandidaatiksi, tai kuten perheessäni, "kantitaatiksi, "haukkuihan" äidinisi Niilokin minua kantitaatiksi ja tosentiksi. Sen sijaan en ollut koskaan kuullut esim. osakunnista. 

Tästä jäi kytemään ikitulelle tietynlainen yleinen luokkavihaisuus, se sama, joka nuoruudenbileissä sai tiuskaisemaan ystävän arkkitehtiperheestä olevan puolison läsnäollessa, että kesämökit pitäisi sosialioida, ja se sama luokkavihaisuus saa aina painamaan punaista nappia jossa lukee "first world problem" kun jonkun käytännönongelmat ovat luokkaa: "Onko Dubai vai Florida parempi lapsiperhekohde?"

Toinen työläistaustan viattomampi seuraus on se, että vielä 47-vuotiaanakin vierastan akateemisia juhlallisuuksia, mm. vuosijuhlia ja ylioppilasjuhlissa vieroksuin Gaudeamus-laulua, se kun laulettiin perinteitä edustavalla kielellä, ja minulle nuorena kaikkinaiset perinteet olivat luutuneisuuden merkki, esteitä uudelle ajattelulle, uusille sukupolville ja uusille henkilöille. Vaadittuani ja saatuani käsiini suomennoksen vieroksuin sitä koska koin sen ylistävän luutuneita valtarakenteita: eläköön professorit ja akatemia. Samoin tunsin tiettyä alemmuutta niitä opiskelutovereita kohtaan, jotka olivat toisen polven yliopistolaisia. Yksi sellainen oli nuorimies, jota seurasin tiedekuntajärjestön opintovastaavana. Koin, että tuon taustan ansiosta tuli minulle ehkä hieman liian suuret saappaat täytettäviksi. Pelkäsin, että hän vie paitsi työpaikat myös naiset, joten oikeastaan osaan samastua rasistien ajattelun logiikkaan, vaikka reppanoita ovatkin. Pystyin pätemään häntä vastaan ainoastaan fysiikallani, minä entinen kutosen liikkuja, joka ei osannut edes hiihtää tai pelata jääkiekkoa.

Voi olla liian uskallettua vetää syy-yhteyksiä akateemisen taustan puutteesta siihen, etten ole osannut rakentaa uraa niin yliopistolla kuin sen ulkopuolisessakaan maailmassa kovinkaan määrätietoisesti, mutta mieleeni tämäkin on tullut. Kun ei ole syntynyt voittajaksi ja on tottunut näkemään edessään esteitä, vaikka sitten seuraavan kuun vuokra, tai ainakaan ei ole omassa kokemuspiirissään nähnyt samastumiskelpoista sosiaalisen nousun esimerkkiä niin siinä tilanteessa vallankumousteorian kehittelyn jäämisen klubiaskin kansitasolle on jotenkin todennäköisempää kuin sen vallankumouksen tekeminen. Tai minun vallankumoukseni oli se tekemättä jäänyt Helsingin Juhlaviikkojen Platonin dialogiesityksen käsikirjoitus. Tekemättä jääneitä väitöskirjoja minulla onkin vaikka kuinka paljon. Niitä voisinkin myydä: väitöskirjaluonnosten otsikoita.  

Emilia Kukkalaa innoittaneesta Tampereen yliopiston tutkimuksesta tehdyn jutun voi lukea klikkaamalla otsikon linkkiä.

Leikataan ja luodaan tulevaisuutta

Porvoolaisiinkin koteihin on jaettu sumutusta painotuotteen muodossa. Sitä on tarjonnut entisen sivistyspuolueen, tai ainakin sellaiseksi itsensä mieltäneen Kokoomuksen vaalilehti. Sen mukaan ainakin Porvoossa Kokoomukselle ovat tärkeitä lapsiperheiden palvelut, koulut ja päivähoito. Ilmeisesti eivät kuulu samaan puolueeseen kuin juustohöyläministeri G-L, tai kieltäytyvät tietämästä, että juuri hänen rootelistaan on leikattu: ammattikoulutuksen lähiopetusta on leikattu, yliopistojen perustehtävää vaikeutettu ja päivähoidon ryhmäkokoja kasvatettu. Tämän jälkeen on hurskastelua tulla kertomaan, että tavoitteena onkin koko ajan ollut maksuton päivähoito!

Ei Kokoomus pienituloisia vihaa, he vain muodostavat heidän maailmassaan näköharhan, he kun tulevat todistaneeksi hallituskuiskaajana toimineen EK:n saneleman valinnanvapauden koskevan vain hyvätuloisia ja hyvinvoinnin valumisvaikutuksen turhaksi luulotteluksi.

Varoittaisin äänestäjiä uskomasta näin vaalien alla kaikkeen siihen hyvään tahtoon, jota parhaiden mainostoimistojen paketoimana tarjotaan. Kyllä minä psykologisesti ymmärrän, mikä logiikka on Kokoomuksen kannattamisessa, kai voittajiksi itseänsä brändänneisiin samastuminen saa osan kultapölystä tarttumaan itseenkin.

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaan yleisönosastolle lauantaina 25.2.

Haluaako Soini Suomesta Pohjolan Turkin?

Ulkoministeri Soinin (PS.) mukaan Suomi tukee Turkin EU-jäsenyysneuvotteluja, koska hänen mielestään Suomi ja Turkki jakavat samat demokraattiset arvot.

Jos tämä pitää paikkansa, niin sitten Suomi on kyllä hyvin huolestuttavalla tiellä. Se tarkoittaisi sitä, että kun nyt esimerkiksi yliopisto-opettajia jättää uppoavan laivan irtisanomisten kautta, meiltä alettaisiin poliittisista syistä siivoamaan yliopistojen viranhaltijoita syytettynä opposition tukemisesta, näyttöä tai ei.

Toivon, että tämä ei ole Timo Soinin visio, vaan hän olisi tarkoittanut jotain muita arvoja. Esimerkiksi vapaa tiedonvälitys, jota on pidetty yhtenä länsimaisena perusarvona, on turkkilaisittain sitä että toimittajia pidätetään ja medioita suljetaan. Meillä he sentään ymmärtävät itse irtisanoutua jos he esittävät kiusallisia kysymyksiä vallanpitäjille, ellei heille ole käynyt niin että heidän määräaikaisuuttaan on päätetty olla jatkamatta.

Entä sitten ihmisoikeudet? Mehän olemme ulkoistaneet turvapaikanhakijoiden käännyttämisen Turkille, jonka kautta pitää käydä hakemassa viisumia. Varmaan Soinille kelpaisi myös Turkin henkilökultti, jossa johtajan kyseenalaistamisesta voi seurata syyte epäturkkilaisesta toiminnasta.