Työntekijöiden roskapankki

Työskentelin Porvoon sairaalassa osastonsihteerinä 2011-2012. Tuolloin perustettiin liikelaitos nimeltään HUS-Servis, jonka nimihirviön alle koottiin tukipalveluita. Siitä tuli eräänlainen HUS-konsernin roskapankki, jonne väkeä siirrettiin kun liikelaitos piti saada käyntiin. 

Porvoon sairaalasta siirrot eivät sujuneet ihan ongelmitta. Porvoosta piti siirtämän uuteen liikelaitokseen 15 osastonsihteeriä, pääasiassa kirjoittamaan lääkäreiden saneluita eli tekstinkäsittelijöiksi mutta myös myöntämään esimerkiksi henkilökortteja.

Liikelaitokseen siirtyville luvattiin, että he siirtyvät vanhoina työntekijöinä ja heidän työ(ehto)sopimuksiensa ja työsuhde-etujen piti säilymän. No, ei mennyt kuin muutamia kuukausia kun vedätys alkoi, työajoilla. Tekstinkäsittelystä tuli kolmivuorotyötä, vaikka tekstinkäsittelijöiden kirjoittamissa työsopimuksissa luki työajaksi toimistotyöaika. 

Tätä sitten luottamusmiestasolla setvittiin, minun aloitteestani, koska ainakaan omassa työyhteisössäni ei kellään muulla ollut puhtia lähteä tarkemmin tutkimaan omaa työehtosopimustaan ja kyseenalaistamaan päivittäisen johtamisen tähän tuomia haasteita, jotka pakottivat tarkastelemaan sekä työsopimuksia että työehtosopimuksia uudessa valossa. 

Omassa lähityöyhteisössäni vallinneen yleisen käsityksen mukaan ainakin Porvoossa ulkoistettaviksi oli valittu lähellä eläkeikää olevia, huonoiten tuottavia ja/tai hankalimpia työntekijöitä. Tätä käsitystä sekä liikelaitoksessa vallinnutta ihmiskäsitystä, johon johtaminen perustui, tuki sekin, että ulkoistamista koskevassa tiedotustilaisuudessa tuleva lähiesimies oli puoliääneen möläyttänyt saavansa ristikseen koko konsernin huonoimmat työntekijät. Kyseessä oli siis työntekijöiden roskapankki, jonne ulkoistettiin julmaan johtamiskokeiluun työmarkkina-asemaltaan heikoissa kantimissa olevia työntekijöitä, joista moni oli tehnyt koko työuransa samalla työnantajalla, mikä ei nykyään ole meriitti.

Vaikka työntekijät eivät kaikilta osin olleet priimaa: monikaan ei ollut kirjoittanut saneluita aiemmin ja kansakoulupohjalta usein vierasperäisen lääketieteellisen terminologian ymmärtäminen saati tuottaminen on hankalaa, siltikin työntekijöiden tuloksellisuutta mitattiin ja huonoa tuottavuutta - jota mitattiin työasemakohtaisella valvonnalla ja kirjoitettujen sanelujen minuuttimäärällä, laatua kontrolloidaan vain satunnaisilla pistokokeilla - sanktioitiin puhutteluin, julkisin irtisanomisuhkailuin ja varoituksin. Tällainen varoitus saattoi tulla silloinkin jos työntekijä myöhästyi vartin, tosin paljon riippui pärstäkertoimesta. 

Törmäsin jopa tapaukseen, jossa emokonsernissa pitkän sairausloman aloittanut työntekijä palasi sairauslomaltaan töihin, liikelaitokseen, ja osatyökuntoisena ja ilman aiempaa tekstinkäsittelykokemusta ei tietenkään voinut yltää määrällisesti huipputuloksiin; niinpä häntä yritettiinkin irtisanoa. Eikä tätäkään vaivauduttu tekemään korrektisti saati oikein, vaan vähän ylempi pomo oli jättänyt hänen työpöydälleen irtisanomisilmoituksen. Ilmeisesti ei ollut pikkupomo eli lähiesimies kehdannut. Lähiesimies hyllytettiin sitten hyvin pian esimiestehtävistä ja tämän esimies irtisanoutui.

Päälle viisikymppiset, kouluttamattomat naiset, joista ei saisi tehtyä cv:tä, eivät lähde ajamaan oikeuksiaan. Minusta tuli käytännössä lähityöyhteisöni ja työnjohdon välinen puskuri, eräänlainen paikallaoleva epävirallinen luottamusmies. Tuolloin ymmärsin ammattiyhdistystoiminnan ja työntekijöiden järjestäytymisen tärkeyden, ja erityisen tärkeää se on juuri suhteellisen epäitsenäisillä, avustavilla, matalapalkkaisilla aloilla. 

Edellä olen kuvannut, mihin yhtiöittäminen voi johtaa: kun ennen ydintoiminnoiksi ymmärrettyjä toimintoja määritellään tukipalveluiksi, tämä mahdollistaa niiden ulkoistamisen tai yhtiöittämisen. Onneksi HUS onkin nyt ottanut taka-askelia tukipalveluiden yhtiöittämisessä, sillä siihen liittyvät ongelmat eivät rajoitu työehtojen polkemiseen ja villin lännen mukaiseen johtamiseen, vaan myös tietoturvaan: esimerkiksi tekstinkäsittelijät ja osastonsihteerit käsittelevät työssään materiaalia, jota koskevat tiukat tietoturvavaatimukset, ja lastenpsykiatrian osastonsihteerin tausta selvitetään ennen rekrytointia, vaikka hän ei suorassa potilastyössä toimikaan. 

Jos työntekijöiltä vaaditaankin tiukasti tietosuojan kunnioittamista, heidän omasta intimiteetistään viis: tekstinkäsittelijöiden suoritteita etätarkkaillaan ja seurauksena voi olla puhuttelu, jopa varoitus, jos tietylle työntekijälle yksilöidystä työasemasta ei tule tulosta 15 minuuttiin. Samaten työntekijöiden lokitietoja seurataan. Mistä sen tietää, vaikka lukisivat sähköpostitkin.

Julkisesti tuotettujen palveluiden yhtiöittämisessä kannattaa olla siis hyvin varovainen, jotteivät työehdot ja tietoturva mene pesuveden mukana. 

Tarina työsilmälaseista

Teen tekstinkäsittelijän työtä, eli kirjoitan työkseni lääkärien saneluita. Tämä työ edellyttäisi oikeasti laboratorio-olosuhteet: jos ohjeena on kirjoittaa täsmälleen ja vain se, mitä lääkärit sanelevat, silloin avokonttori on työlle väärä ympäristö. Itse asiassa, työ sujuisi parhaiten etänä, mikä onkin mahdollistettu, mutta ei ole kaikille mahdollista. Kuten kahden pienen kotonaolevan lapsen isälle. Niinpä olenkin päättänyt suojautua mahdollisimman hyvin kaikilta toimisto-olosuhteiden haitoilta. Tähän tarkoitukseen vastamelukuulokkeet ovatkin hyvät: paksuilla pehmusteilla varustetut kuulokkeet leikkaavat sen verran pois ulkopuolisesta hälystä, että saneluihin keskittyminen on mahdollista. Kuitenkin näissä kuulokkeissa on varjopuolensa: ne puristavat silmälasinsankoja sen verran tiukasti, että muutamassa kuukaudessa jouduin säädättämään omia silmälasejani sen verran monituista kertaa, että säätövara tuli loppuunkäytetyksi. Viimeisenä keinona optikko suositteli päässäpysymistä parantamaan nenätyynyjen asentamista. Ne pysyivät kehyksissä noin kaksi viikkoa, ja toinen nenätyyny vei mukanaan palasen sankaa. Tarvitsin siis kahdet silmälasit: itselleni uudet ja erikseen työkäyttöön tarkoitetut päätelasit.

Sain uudet päätelasit loppujen lopuksi aika nopeasti. En kertaa tässä niiden hankkimisproseduuria, sillä se löytyy erikseen kuvattuna intranetista ja esimiehiltä. Heti ensimmäisenä päivänä osoittautui, että ne oli kiristetty niin tiukoiksi, että nenänpäällinen ja korvantaukset alkoivat vihlomaan. Lähdin säädättämään kehyksiä, työajalla, koska työnteko kävi mahdottomaksi, koska kyse oli työterveyteen mielestäni rinnasteisesta asiasta ja koska yksityisistä perhesyistä en ehdi käymään erikseen toisella suunnalla sijaitsevassa optikkoliikkeessä.

Tämä ei kuitenkaan esimiehen mukaan käy, vaan jos työkäyttöön tarkoitettuja, työnantajan maksamia päätelaseja haluaa tarkastuttaa, tämä tapahtuu joko omalla ajalla tai sitten tarkoitukseen käytetty työaika pitää joskus korvata. Tämä on oikeustajuni vastaista: käyttää omaa aikaa työnteon mahdollistamiseen. Eikä tämä esimerkiksi yksinhuoltajalle ole mahdollistakaan, työpäivän pidentäminen, jos jonkun pitäisi lapsetkin hakea päivähoidosta.

Jos saneluiden taso romahtaa, se johtuu vain siitä, että olen joutunut ottamaan päätelasit pois päästäni niiden aiheuttaman hankauksen takia, enkä ilman niitä näe päätteelle, enkä enää toisia omia silmälaseja lähde rikkomaan.

Salajuoni TES:ien romuttamiseksi

Viime aikoina yhä useampi on huomannut, että käynnissä on Suomen hallituksen ajama, EK:n masinoima salajuoni. Tämä salajuoni on ottanut monta ilmiasua: milloin alennetaan reaaliansioita, pidennetään työaikoja tai karensseja, mutta aivan eritoten "vähennetään" työttömyyttä erilaisilla tilastollisilla temppuiluilla, kuten piilottamalla tasaisin väliajoin työttömiä erilaisiin toimenpiteisiin.

Niistä toimenpiteistä en tässä aio sen enempää, sillä niistä on moni todistanut minua vahvemmin, ei vähiten Sakari Timonen. Nämä kaikki temput, mutta aivan erityisesti ns. kuntouttava työtoiminta, joka tosiasiassa usein on palkatonta pakkotyötä eli orjuutta naamioituna kuntoutukseksi, tehdään yleissitovuuden ja yleensäkin työehtosopimusten romuttamiseksi. Jos ei tämä muuten olisi tullut selväksi, niin julistihan jo lahtariliitto eli EK tässä äskettäin yksipuolisesti sanoutuvansa irti keskitetystä sopimisesta.

Käynnissä on siis salajuoni työehtosopimusten romuttamiseksi. Pesuveden mukana on tarkoitus kaataa ammattiyhdistysliikekin. Jäljelle on tarkoitus jättää vain työsopimukset, tai jopa vain työ, sillä sopimusten luonteeseen kuuluu, että molempien sopijaosapuolten pitäisi saada jotakin.

Vähentääkö KiKy-sopimus kuntien verotuloja?

Oma ammattiliittoni JHL oli mukana kunta-alan pääsopijajärjestöjen kannanotossa, jossa ihmetellään väitteitä, joiden mukaan "kilpailukykysopimus" vähentäisi kuntien verotuloja, kun kuitenkin pääministeri Juha Sipilä on luvannut sen olevan kunnille kustannusneutraali.

Tätä on kuitenkin vaikea luvata, jos reaaliansiot laskevat lomarahaleikkauksen myötä. Lisäksi joku - esimerkiksi pitkää työmatkaa tekevä tai yksinhuoltaja - voi tulla päätyneeksi sellaiseen laskelmaan, että työajanpidennykset ovat hänelle mahdottomia, jolloin hänen on joko oma-aloitteisesti vaan ei vapaaehtoisesti lyhennettävä työaikaansa, jolloin hänen ansiotasonsa laskee, ja samalla laskevat verotulot. Joku voi jopa tulla siihen johtopäätökseen, että työnteko ei enää ole näillä pelimerkeillä mahdollista.

Tämä kannanotto sisältää siis pakostakin vaatimuksen kompensoida em. tappiot jotenkin kunnille, tai sitten vähentää kuntien tehtäviä, mikä edellyttäisi kuntalain muutosta. Toki niitä tehtäviä väheneekin SoTe-uudistuksen myötä. Yksi kätevä tapa kompensaatioon on tietysti kunta-alan palkkatason tarkistaminen, mikä olisi luontevinta aloittaa matalimmista palkkaryhmistä.

Kunta-alan järjestöjen yhteisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Työajanpidennys tyky-toimintaan

Juuan kunnassa on päätetty käyttää "kilpailukykysopimuksen" mukanaan tuoma työajanpidennys kokonaisuudessaan liikuntaan, ja näin tehdä uhkasta mahdollisuus. Liikuntahan lisää työkuntoa ja -kykyä, sitäkin kautta että liikkuessa ollaan poissa hankkimasta työperäisiä rasitusvaivoja, olivat nämä sitten näyttöpäätetyön aiheuttamia niska-hartiaseudun kireyksiä tai istumatyön aiheuttamia selkävaivoja, tai sitten ruumiillisemman työn aiheuttamaa rasitusta.

Tämän hyvän käytännön sopisi toivoa leviävän. Jos liikunta syystä tai toisesta ei sovellu, työajanlisäyksen voisi käyttää halutessaan vaikkapa musiikinkuunteluun, lukemiseen tai mietiskelyyn, mihin tahansa akkuja lataavaan ajanvietteeseen.

Jutun Juuan kunnan ratkaisusta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Lasten systemaattinen heitteillejättö

Olen työurallani ehtinyt kaikenlaista, kuten vastaamaan liikkuvan iltapäivätoiminnan rahoituksesta. Tällöin opin sen, että iltapäiväkerhoja alettiin perustamaan vasta Ahtisaaren presidenttikaudella, Eeva Ahtisaaren luettua tutkimuksen, jonka mukaan alakouluikäisten olisi parempi viettää koulun jälkeiset iltapäivät järjestetyssä aktiviteetissa. Tuolloin ei vielä ollut pleikkareita, tabletteja ja älypuhelimia, joista on jo monissa tapauksissa tullut lasten huoltajia, paitsi että ne eivät ruoki lasta.

Ainakin Helsingissä on iso joukko lapsia jäämässä ilman iltapäiväkerhopaikkaa ensi syksynä. Samanaikaisesti ns. "kilpailukykysopimuksessa" vanhempien työaikoja pidennetään. Nähtävillä on selkeä ristiriita, tai ei se sellainen ole, vaan systemaattinen hallituksen toteuttama lasten heitteillejättö, joka tehdään kilpailukyvyn nimissä.

Joku voi tietysti keksiä, että onko se nyt niin tarpeellista, järjestää iltapäivätoimintaa. Ei sitä ollut minunkaan lapsuudessani, jolloin värjöttelin kuset housuissa Sepänpuiston liukumäen alla piilottelemassa puistokiusaajia. Yhden lukukauden sentään vietin luokkatoverini kotona, siihen aikaan kun vielä elettiin osittaista kotiäitiyhteiskuntaa.

Sellaiseen ollaan taas menossa, kotiäitiyhteiskuntaan, kun niissäkin kahden vanhemman perheissä, joissa molemmilla vielä sattuu olemaan töitä, on jo päädytty laskelmaan, että työnteko ei kannata, sillä matka- ja asumiskulujen ja päivähoitomaksujen jälkeen käteen ei jää tuskin toimeentulotukea enempää, ja tällöin pienempituloinen on se, joka luopuu työurastaan, yleensä äiti, ja nykyhallitus vielä vauhdittaa tätä "kehitystä" työaikoja pidentämällä, kuntien rahoitusnäkymien samanaikaisesti huonontuessa.

Joku voi keksiä, että ei se kuusi minuuttia päivässä nyt niin paljoa ole, nenää kaivamassa. On se silloin, jos asutaan vaikka Vihdissä, jonne se kuuden minuutin työajanpidennys voi tarkoittaa seuraavan bussin odottelua parikin tuntia.

Kuinka hallitus sai kansan vihaamaan veroja

Pienituloiset rakastavat - tai ainakin heidän kuuluu rakastaa - veroja, tarkoittaen siis palkkatulojen verotusta, sillä he ovat riippuvaisimpia niillä kustannetuista palveluista, vaihtoehtoihin kun heillä ei ole varaa. Nyt kuitenkin tämä syy-yhteys on murrettu, ja kansa on pakotettu sahaamaan omaa oksaansa vaatimalla veronkevennyksiä.

Hallituksen niin sanottu kilpailukykysopimus on taidettu valmistella paitsi EK:n, myös Veronmaksajien keskusliiton kanssa yhteisymmärryksessä, sillä sen sisältämät työelämän heikennykset suorastaan huutavat tasapainottaakseen itseään veronkevennyksiä. Pitkää työmatkaa tekevät, yksinhuoltajat ja ruuhkavuosissa kärvistelevät ovat pakotettuja sanoutumaan irti työajanpidennyksistä ja lyhentämään työaikaansa.

Koska tällä manööverillä ansiotaso laskee pikkuisen, he laskevat toivonsa siihen, että veroja kevennettäisiin sen verta, että vaikutus heidän tilipussiinsa olisi suunnilleen plus miinus nolla, eli veronkevennykset kumoaisivat laskevan ansiotason vaikutukset (lomarahojen kuihtumisen veronkevennykset korvaavat vain niillä, jotka selviytyvät ilman työaikansa lyhentämistä).

Toinen käsi antaa, toinen ottaa. Mitään järkeä tässä ei ole, mutta kun valinnanvapautta piti lisättämän ideologisista syistä. Vielä kun saisi kuukausilippuun osa-aika-alennuksen, mutta kun työmatkalippu maksaa sen saman, teit sitten 2 tai 12 tunnin työpäivää, 3 tai 6 päivää viikossa. Mutta näin saatiin kansa vihaamaan veroja, ja huonomuistisin tai nöyrimmäksi peloteltu kansanosa rakastamaan hallitusta, joka laski heidän verotaakkaansa.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Kysymykseni Juha Sipilälle

Lähetin seuraavan kysymyksen pääministeri Juha Sipilälle tämänaamuiseen Ykkösaamun lähetykseen klo 10.05:

Sairaalan tekstinkäsittelijä kysyy, että miten perustelen kahdelle lapselleni sen, että isi on nyt puoli tuntia vähemmän kanssanne viikossa, kaivamassa nenää työpaikallaan, kun työtehtävät eivät lisäänny, vaikka työaika lisääntyy?

Lapsista yhteiskuntasopimuksen maksumiehiä

Miksi koululaisilla on subjektiivinen oikeus syyslomaan, hiihtolomaan, 2 viikon joululoma ja 2 ja 1/2 kuukauden kesäloma? Tästä tulee lomailua yli 3 kuukautta vuodessa, 13-14 viikkoa. Samanaikaisesti monilla - jotka saattavat olla vanhempia, näiden koululaisten vanhempia - ei ole oikeutta lomaan lainkaan.

Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden ja loman toisiinsa. Jos pätkätyöläisellä kertyisikin kaksi päivää kuukaudessa vuosilomaoikeutta, ei hän niitä välttämättä ehdi pitämään, vaan hän saattaa olla työttömänä juuri sen jakson kun loma kestää. Näin kävi minullekin joitakin kertoja, silloin kun vielä olin pätkätyöläinen. Työttömyys ei ole lomailua.

Työttömien lisäksi, monilla ihmisryhmillä ei ole lomaa, kuten yrittäjillä tai heihin rinnastetuilla apurahatutkijoilla tai -taiteilijoilla, sillä heidän apurahansa riippuvat näytöistä, eli julkaisuista, ja koko ajan on taottava.

Sitten vastapainoksi kuulemma on joitakin ihmisiä, joilla on peräti 38 päivän vuosilomaoikeus. Näitä kuulemma on julkisella sektorilla, missä minäkin olen suuren osan työuraani työstänyt, mutta siltikin minulla on "vain" 28 päivän vuosilomaoikeus.

38 päivää saattaa kuulostaa paljolta, niin paljolta, että sitä kadehditaan Elinkeinöelämän keskusliittoa ja maan hallitusta myöten, semminkin kun päättäjillä ei virallisesti ja yrittäjillä ole tosiasiallisesti lomaa. Ainakaan siihen heillä ei ole subjektiivista oikeutta niin että sitä oikeutta suojeltaisiin. 38 päivää kuitenkin kalpenee koululaisten vuosilomien määrään, joka on lähes kolminkertainen verrattuna pisimpiin aikuisten vuosilomiin.

Jos niin kutsutussa yhteiskuntasopimuksessa katsottaisiin, että on hyvä kajota vuosilomiin, samalla se aika, jolloin lapset ovat heitteillä, pidentyy entisestään. Halutaanko lapset laittaa yhteiskuntasopimuksen maksumiehiksi, siis lapset, ei vain lapsiperheet tai yksinhuoltajat, joille jo nykyisellään omien usein huhupuheiksi jäävien lomien ja lasten lomien yhteensovittaminen on mahdoton yhtälö?

Halutaan. Tästä antaa viitteitä myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen, lukukausimaksujen tuleminen korkeakouluihin, puheet (vanhempien) työajan pidentämisestä, päivähoitoryhmien koon kasvattaminen ja iltapäivätoiminnan hintojen kaksinkertaistaminen.

Nyt selvisi syy hallituksen vatulointiin

Tai pitäisikö sitä sanoa sipilöinniksi, sitä, että ensin hutkitaan ja sitten vasta tutkitaan. Ensin tehdään päätösesitys tunteella, vaikutuksista piittaamatta ja asiantuntijoita kuuntelematta. Ja vasta kun käy ilmeiseksi, että kansan tuomio on niin armoton, että tästä eivät hallituspuolueet ehjin nahoin kävele kun aikanaan hallituksesta kävelevät - ja että tämä hetki saattaisi olla yllättävänkin äkkiä - sitten peruvat päätöksensä. Näin on nyt käynyt työajanpidennyksen kanssa, sitten niin sattui eläkkeensaajien asumistuelle, ja seuraavaksi perunevat ensimmäisen päivän sairauskarenssin.

Ei kyse ole välttämättä äkkiväärästä, mutkatsuoriksivetävästä pohjalaisinsinööriydestä. Ehkä ovat herrat ovelampia kuin luulemme: kun ensin esiintyy roistona ja sitten antaakin periksi, voi joku nöyrrytetty luulla erehtymään Juha Sipilää Robin Hoodiksi ja näitä muita Sherwoodin iloisiksi veikoiksi. Timo Soini olisi sitten tässä katsannossa Tuck-munkki, ja Alexander Stubb pikku-John, jota luullaan pieneksi ja harmittomaksi, mutta todellisuudessa kyse onkin todellisesta voimamiehestä, miekalla kurittajasta vailla vertaa.

Mutta eivät he mitään iloisia veikkoja ole. Kyse on retorisesta sumutuksesta: ensin otetaan ja sitten vähän annetaan takaisin, tai ollaan ottamatta niin paljoa. Vai onko maamme sittenkin johdettu äkkipikaistuksissaan, ex tempore -päätöksillä, sen kummemmin miettimättä?

Kiitos Akava 2002-2015

Keskusjärjestöni Akavan ote lipsahti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, jotka muuten - tiedoksi vaan Akavalle - eivät ole vielä edes alkaneet. Samalla lipsahti oma otteeni akavalaisesta ammattiliitostani.

Vaihdoin juuri ammattiliittoa YKA:sta JHL:ään. Sanon tässä niiden kokonaiset nimet, jos joku ei tietäisi, eli Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liitosta (ent. Valtiotieteilijöiden liitto. Ei noin pitkää nimeä jaksa kirjoittaa tai edes kuunnella Erkkikään, mutta ei se vielä riittänyt katkaisemaan kamelin selkää) Julkisten hyvinvointialojen liittoon.

Syy tähän on, että keskusjärjestö Akava on lammasmaisesti hyväksynyt hallituksen esitykset työajan pidentämisestä, ja muutenkin harjoittaa liian kokoomuslaista politiikkaa, mikä näkyy esimerkiksi sen huomautuksissa verotukseen. Jos työajan pitenemistä ei joku juuri huomaisi, hän lienee ns. asiantuntija, jollaiset tuovat töitä kotiin, tai sitten ovat sellaisia esimiehiä, joilla ei ole esimiehiä. Minä en ole kumpaakaan, ja jo nykyinen kokonaislogistinen yhtälöni, jossa on suoritettava jäykästi samat keskimääräiset 40 viikkotuntia, on kestämätön sellaiselle kahden pienen lapsen isälle, jolla menee työmatkoihin 2 tuntia päivässä. Minulle ei käy minuuttikaan lisää, ottaisin mieluummin pois, mutta siihen ei tällä osastonsihteerin palkalla ole varaa. Tälle seikalle Akava pyllistää, sillä minä olen heidän kannaltaan näköharha, niin pahasti epäonnistunut akateeminen, että minua ei pitäisi olla, ja kun nyt sattuu olemaan, niin lakaistakoon kaatopaikalle. En työskentele asiantuntijatehtävissä, vaan olen alemmaksi toimihenkilöksi kutsuttava duunari, joille keskusjärjestöni pyllistää.

Olen työskennellyt viimeiset 4 ja puoli vuotta edelleenkin väliaikaiseksi kokemissani, koulutustani, osaamistani ja kiinnostuksenkohteitani vastaamattomissa tehtävissä. Kuitenkaan ei minulla ole kuin yksi elämä, enkä voi odottaa sitä, että työmarkkinat muuttuisivat sellaisiksi, että koko ajan vanheneva silpputyöläinen, jonka cv on jo muutenkin tarpeeksi epäilyttävä, voisi sijoittua jotenkin paremmin sopivaan tehtävään. Joten eletään tässä, ja nyt.

Suurin osa samaan aikaan kanssani opiskelleista on siinä liitossa, jonka nyt jätin. Moniin heistä olin tutorin tai opintovastaavan asemassa. Suurin osa heistä on välttänyt tekemäni virheet opiskelun hyödyntämisessä työelämään, ja päättäköön kukin nytkin itsenäisesti, haluaako jäädä kokoomuslaisen keskusjärjestön alle. Minä olen viimeiset opintoneuvontani antanut.

Sen verran olen kuitenkin yhteiskuntatieteilijä, että voisin luonnehtia omaa työmarkkina-asemaani kiteytymättömäksi, ja sellaisena tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Niinpä siihen tilanteeseen sopiikin epäjohdonmukainen ratkaisu: en halua kuulua liittoon, joka ei edusta minua.

Sain liitostani joitakin kertoja arvokkaita juridisia neuvoja. Kiitos niistä. Esimerkiksi sen kerran, kun minun piti päästä hanttikorttivuokralaisestani eroon ja ne kerrat, kun olen törmännyt ainoana akavalaisena alipalkattujen naisten alojen todellisuuteen. Vaihdan nyt sellaisten liittoon, sillä uskon, että JHL:n lakimiehille kysymykset, miten suhtautua foucaultlaiseen valvontaan, tulevat tutumpina vastaan kuin sivistyneiden ihmisten ja sivistyneiden alojen kanssa toimimaan tottuneille edunvalvontajuristeille.

Sosiologi olen kuitenkin aina. Eihän HIV-viruskaan parane, korkeintaan sen kanssa voi oppia elämään.

Tervemenoa, YKA, tervetuloa, JHL!

Miten kalliiksi tulevat perjantaimetsästäjät

Talouselämä-lehdessä todisteltiin, miten kalliiksi perjantainen yleislakkokenraaliharjoitus tulee työnantajille, ja varmaan tulemme näkemään vielä laskuharjoituksia, miten kalliiksi se tulee koko yhteiskunnalle. 

Ja höpön löpön. Yleensäkin ihmiset jopa oletusarvoisesti jättävät tunnin, jopa parikin perjantaipäivästä tekemättä, koska kesämökit. Kuinka kalliiksi tämä sitten tulee maalle vuoden mittaan? 

Kun soittelin erään työni puolesta ympäri maakuntia, erityisesti Pohjanmaalle soitellessani huomasin pian, ettei perjantaisin kannata klo 13 jälkeen soitella. Kunnan virkamiehet ovat menneet metsästämään. Nämä kunnat ovat keskustaenemmistöisiä, ja näiden kuntien työajallametsästäjät tekevät saman puolueen ylläpitämällä maataloustuella elätetyistä lihatuottajista virkaheittoja. Jos joku ei tiedä, niin keskustajohtoinen on se hallitus, joka ajaa Suomen yleislakkoon.

On väärä kysymys, onko Suomella varaa perjantailakkoon. Pitää kysyä, onko Suomella varaa Keskustapuolueeseen, Pohjanmaahan tai metsästäjiin. 

Työajan solidaarisuusvaade

Miksi hallituksen/EK:n oli tarkoitus työaikoja pidentämällä rangaista kaikkia sektoreita vientiteollisuuden huonosta johtamisesta, hintakilpailukyvystä ja innovoinnista? Kyse taitaa olla solidaarisuusvaateesta, jottei ainoastaan liukuhihnatyöntekijöiden tarvitsisi kärsiä heikosta johtamisesta, eikä lisääntynyt lastensuojelun asiakkuus ja lisääntyvä lastenpsykiatrinen asiakkuus olisi vain teollisuustyöntekijöiden lapsien "etuoikeus," eikä vain muutenkin jo kutistuneen liukuhihnateollisuuden työntekijöiden pitäisi ainoana sektorina kärsiä teollisuuden heikentyneeksi sanotusta kilpailukyvystä. 

Reiluuden nimissä sitten myös muiden kuin teollisuustyöntekijöiden pitäisi saada kärsiä huonosta johtamisesta, mitä muuten jo tapahtuukin. Tämä ei ole mikään ihme, julkisesta hallinnostakin kun on tullut tuotantolaitos teollisuuden huonoine puolineen (johtaminen, tuloksellisuuden kvartaalikatsaukset, missiot, visiot ja raportoinnit), mutta siltikään sen tuottama tulos ei edelleenkään kelpaa yhteiskunnalliseen tuloslaskentaan.

Ehkä työajanpidennysajatuksen taustalla oli se, että kaikki muut sektorit ovat vientiteollisuuden apusektoreita ja sen tuloksenteon mahdollistajia, joten sikäli oli ihan loogista ajatella, että lastentarhanopettajia piti säilyttää päiväkodeissa kauemmin, jotta niihin sullotut vientiteollisuuden työntekijöiden lapset eivät jäisi heitteille, eiväkä myöskään heitteille jäisi esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijöiden lapset. Lastenpsykiatriassahan potilasmäärät ovat ekspontentiaalisesti kasvaneet jo ennen työajanpidennysaikomuksiakin, mikä kertonee perheiden ongelmista. 

Jos niitä ongelmia aiotaan tuottaa lisää nostamalla päivähoitomaksuja, purkamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus ja työpäivää pidentämällä lyhentää vanhempien ja lasten yhdessä viettämää aikaa, on tietysti ihan loogista sulloa niitä työtunteja myös psykiatreille, sosiaalityöntekijöille, psykologeille ja osastonsihteereille, jotka täten hukutetaan kasvavaan ongelmasumaan. Samaten opettajille. Jonnekinhan ne lapset pitää sulloa, ja vaikkei koulupäivä pitenisikään, niin taatusti lisääntyvät opettajien Wilma- ja oirekartoituskirjaukset lisääntyneiden heitteillejättöjen myötä.

Sitten on tietysti myös ihan loogista pidentää kirjastojen ja uimahallien henkilökunnan työaikaa, kun samanaikaisesti lyhennetään heidän työpaikkojensa aukioloaikoja.

Voi v, sanon minä, mitä logiikkaa. Yksi käsi antaa, toinen ottaa.

Mihin työajanpidennyksellä oikeasti pyritään?

Minua valistuneemmat blogistit ovat moneen otteeseen todenneet, että Sipilän hallituksen "yhteiskuntasopimusneuvottelujen" (laitoin sulkeet, koska uusiokieltä rakastavalla Sipilällä ei taida olla hajuakaan termin sisällöstä, eikä yksisuuntaista sanelemista ja pelottelua voi kutsua neuvottelemiseksi) eniten puhututtaneissa työajanpidennyspuheissa on kyse devalvaatiosta: koska työn arvoa ei voida nostaa, lasketaan työajan arvoa. Moni on myös todennut, että työn määrä on vakio: jos jo nyt töissä käyvien olisi määrä tehdä enemmän, riittäisi siitä jaettavaa nykyistä harvemmalle.

Sipilän ja kumppaneiden tarkoitus on kuitenkin lopulta ollut työntekijöiden kiristäminen siten, että jäljelle jäisivät vain ne, joilla ei ole mitään valinnanvaraa, nöyryyden ja vaihtoehdottomuuden pudotuspeli. Työajanpidennys on tosiasiallinen tuntipalkanalennus, ja ainakin perheelliselle aika on rahaa, jatkuvaa tasapainottelua ajan ja rahan välisellä veitsenterällä, jolloin perheellinen ei tee yhtään sen enempää kuin on pakko perheen elättämiseen.

Tämä pätee niin yhden kuin useammankin huoltajan perheissä. Useamman kuin yhden huoltajan perheissä sentään on olemassa edes teoreettinen mahdollisuus, että toinen huoltajista lyhentää päivää tai jättäytyy kokonaan pois työelämästä.

Jälkimmäinen vaihtoehto tuleekin toteutumaan monissa niissä perheissä, joissa on sellaiseen varaa. Oliko tämä Sipilän, Stubbin ja Soinin tarkoitus? Kotiinjäävät ovat pääasiassa naisia, paitsi että minullekin se olisi ollut ihan käsinkosketeltava optio, jos ei vaan olisi karensseja.

Työajanpidennys on monille tosiasiallinen työajanlyhennys, sillä ei esimerkiksi yksinhuoltaja tai pitkää työmatkaa päivittäin reissaava taivu siihen, että hänen lastensa hoitopäivät vielä entisestäänkin pitenisivät, joten moni joutuu lyhentämään työpäiväänsä. Jolloin ei laske ainoastaan tuntipalkka vaan myös bruttopalkka.

Jos työpäivää lyhennetään esimerkiksi tunnilla tai kahdella, tämä ei vaikuta päivähoitomaksuihin. Paitsi että ai niin, niitähän pitikin nostaa! Bussiliputkaan eivät tunne osa-aikalyhennystä: Porvoo-Helsinki -väli maksaa sen samat 312,80, Matkahuollolla ja 250 Porvoon liikenteellä, tehtiin sitten tunnin tai kuudentoista työpäivää. Pienipalkkaisella tulee hyvin nopeasti vastaan tilanne, jossa työnteko ei kannata lainkaan palkan pienentyessä mutta kustannusten pysyessä ennallaan, joten työajanpidennys tulee aiheuttamaan irtisanoutumisia.

Tämä onkin ollut Sipilän hallituksen tavoite. Massatyöttömyyden kaudella varsinkin näihin pienipalkkaisiin, usein varsin vähän koulutusta vaativiin töihin riittää kyllä tulijoita, ja jos vanhat työntekijät eivät jousta, työttömien reserveistä löytyy kyllä nöyriä ja epätoivoisia hoitamaan hommat. Mitä vähemmän valinnanvaraa on, sitä kyseenalaistamattomampi ja nöyrempi työntekijä yleensä on.

Kysyisin vielä pääministeri Juha Sipilältä: kuka hakee yksinhuoltajien ja pitkää työmatkaa päivittäin tekevien lapset päivähoidosta?

Miksi kansa rakastaa kurittajiaan?

Erilaisten mielipidetiedustelujen mukaan yllättävän moni kansalainen hyväksyy sen, että heidän päivähoitoaan heikennetään ja työaikaansa pidennettäisiin, kun ensin Juha Sipilä on sen heille syöttänyt välttämättömyydeksi ja kun tämän asiantilan lehdet ovat valikoidusti päättäneet nostaa. Aika moni on nimittäin ne hyväksymättä.

Gallupeistahan saa esille vaikka mitä. Ei oikeastaan mitenkään yllättävästi varmaankin jokseenkin yhtä moni haluaa tipauttaa tuloveroja ja parantaa julkisia palveluita, ja aika moni myös molempia samanaikaisesti.

Miksi sitten näin? Olisi kai häpeällistä katsoa itseään peiliin todeten, että nyt pitää sitten elää huonon äänestyspäätöksen kanssa. Joten tehdään sitten takinkääntökeikka ja päätetään kiltisti peljäten totella auktoriteettia. Kai siitä selkäsaunastakin voi oppia pitämään, jos on päättänyt ryhtyä masokistiksi.

Iltalehden kyselyyn - jonka mukaan 53% on valmiita työajan pidennykseen, jos samalla hallitus lupauksensa mukaisesti pidättäytyy lisäleikkauksista ja tekee lupaamansa veronalennukset - löytää klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Laatujärjestelmä ilman laatua

Monissa, ja julkisen hallinnonkin töissä, lisääntyvässä määrin ainakin viimeisen viidentoista vuoden aikana, töissä pitää raportoida oman työaikansa käyttöä. Sen lisäksi alakohtaisesti pitää raportoida kaikenlaista muuta, ja monissa töissä ison veljen vaatima raportointi on jo niin tehokkaasti sisäistettyä herruutta, että se jo ymmärretään alan sisäänrakennetuksi käytännöksi.

Esimerkiksi hoitoaloilla raportointia vaatii jo lakikin: kaikki potilaskäynnit, puhelutkin, pitää kirjata. Kun vain tämä riittäisikin, mutta siitä samasta käynnistä pitää jäädä jälki ainakin kahteen eri potilastietojärjestelmään, tai ainakin saman järjestelmän kahteen alajärjestelmään. Sen lisäksi joiltakin vielä vaaditaan päiväkirjamaista kirjanpitoa siitä, kuinka paljon aikaa on mennyt käynteihin, kuinka paljon kokouksiin ja kuinka paljon kirjauksiin; kuitenkaan sitä, miten paljon aikaa on mennyt kirjaamisen kirjaamiseen, ei saa näihin laittaa. Raportoinnin raportoinnin tarkoitus ei olekaan kehittämisen hallinta, vaan hallinnan kehittäminen.

Juha Siltala (1994) huomautti, että jos tällaisten alun alkaen laatua parantamaan luvattujen käytäntöjen tarkoitus oli parantaa työn laatua osoittamalla työajan käytössä oleva löysä, nämä käytännöt itsessään luovat sitä löysää, kun tähän menevää aikaa ei saa raportoida minnekään. Todellisuudessa kyse onkin pelolla hallinnan keinosta, jolla työntekijä halutaan saada kuuliaiseksi. Jos kyse olisi ollut laadusta, tällöin työntekijän nimittäin pitäisi myös saada palautetta siitä, missä hän on onnistunut ja missä kohtaa hopea edelleen kaipaisi kultaamista. Useimmiten tällaiset brutaalit laatujärjestelmien karvalakkimallit sisältävät vain rangaistuspuolen, sillä hyvästä työstä harvemmin palkitaan, oli tämä palkinto sitten rahaa, aikaa tai mielekkäämpiä työtehtäviä (ml. vähemmän raportoinnin raportointia)

Suurpääoman keskusliitto

Elinkeinoelämän keskusliiton kaksi herraa - J.Häkämies ja emeritustrolli M.Apunen - pyörittävät mediaa miten haluavat. Muun muassa tämä näkyy siinä, miten tämä muka pyyteettömiksi yrittäjien edusmiehiksi naamioitunut, veroparatiiseihin ulkoistettavan suurpääoman parasiittiliitto tykittää vaatimuksiaan läpi työajan pidentämisestä mediaan. Ja ammattiyhdistysliike vaikenee.

Juuri nyt jos koskaan olisi aika päivittää ay-liike. Palkkatyöläiset tarvitsevat porhokerhon vastapainoksi vahvan, äänekkään ja yhtenäisen ay-liikkeen. Eivät yhteiskuntaluokat ole minnekään kadonneet, ja tämäkin väite taisi olla suoraan EK:n kynästä. Opettajat, hoitajat, psykologit, sosiaalityöntekijät, toimistotyöntekijät, bussikuskit, siivoojat: Häkämies käy kukkarollanne. Ja hän on kaikkea muuta kuin Robin Hood, ja valitettavasti tämä on kaikki ihan laillista.

Argumentteja työajan lyhentämisen puolesta

New Economics-julkaisun blogi mainitsi kymmenen seikkaa, jotka puhuvat työajan lyhentämisen puolesta:

1. Pienempi hiilijalanjälki. Ok, en kyllä tiedä, miten lyhyempi työpäivä vähentäisi työmatkoista kuluvaa saastutusta, ja lisääntynyt vapaa-aika lisäisi kulutuskysyntääkin. Ellei sitten palkkoja pienennetä, jolloin varmastikin kulutetaan vähemmän. Tässä viitattiin vain siihen yhteyteen, jossa lyhintä työpäivää tekevillä mailla on pienin ekologinen jalanjälki, ja tämä yhteys saattaa olla täysin sattumanvarainen tai ainakin johtua jostakin kolmannesta tekijästä. 

2. Vahvempi talous. Artikkelin mukaan lyhyempi työpäivä saattaisi irtikytkeä yhteiskuntamme jatkuvan kasvun pakosta, jota vielä tarvittaessa voidaan ruokkia velkaelvytyksellä. Tätä kierrettähän nimitetään mainstream-poliittisessa keskustelussa syömävelan ottamiseksi; toisaalta useimmat velkaantumiskriitikot pitävät degrowthia vastuuttomana strategiana.

3. Paremmat työntekijät. Lyhyemmällä työpäivällä saadaan paremmin jaksavaa työvoimaa, jolla on enemmän aikaa "uusintaa työvoimansa", jos marxilaisen termin käyttäminen tässä on sallittu.

4. Matalampi työttömyys. Tämähän ei ole mikään yllätys. Työpäivän lyhentäminen mahdollistaisi ylijäämäksi jääneen työn jakamisen niille, jotka tarvitsevat osa-aikatyötä - kuten opiskelijat tai osatyökykyiset. 

5. Lisääntynyt inhimillinen hyvinvointi. Kts. kohta 3. 

6. Lisää sukupuolten välistä tasa-arvoa. Miesten työpäivä on kuulemma keskimäärin naisia pidempi, ja tämä pätee erityisesti kouluikäisten lasten vanhempiin. Lisäksi edelleenkin naiset tekevät miehiä enemmän palkatonta työtä, oli sitten kotona tai vapaaehtoistyötä. Lisääntynyt vapaa-aika avaisi miehille uusia mahdollisuuksia hoitaa lapsiaan tai vanhuksiaan. 

7. Enemmän aikaa lasten kanssa. Työpäivän lyhentäminen ei kuitenkaan vähennä yksioikoisesti päivähoitokustannuksia, kuten artikkelissa väitettiin, sillä työmatkan kanssa yhtälön tuloksena edelleenkin usein olisi kokopäivähoito. Kuitenkin arki-illat ovat hyvin lyhyitä, etenkin lapsille. Jos kotiin päivähoidosta tullaan viideltä ja iltatoimet alkavat seitsemältä, ei aikaa ja voimia jää harrastuksille tai edes vanhemman ja lapsen keskinäiselle seurustelulle.

8. Lisää aikaa myös naapureille ja ystäville. Sosiaaliset siteet vahvistuisivat, myös yhteisöllisyys lisääntyisi. 

9. Säästäisi voimia eläkepäiviä varten. Työpäivän lyhentäminen esimerkiksi vähän ennen eläkkeelle siirtymistä mahdollistaisi pehmeän laskun eläkepäiville, eikä voimiaan tarvitsisi kuluttaa loppuun niin että vanhuudesta ei jaksaisi enää nauttia. Tosin, paras työntekijähän yhteiskunnalle on sellainen, joka nääntyy sorvin ääreen niin että eläkkeenmaksulta säästytään, vaikka toki eläkeläisten resurssit ovatkin pahasti alikäytetyt. Eläkeläiset eivät ole ainoastaan varalastenhoitajia, vaan heillä on monenlaista jo katoamassaolevaa osaamista, jonka he voisivat siirtää jälkipolville, oli tämä sitten tarinoita kertomalla, opettamalla erilaisia taitoja kuten vaikka ruisleivän tai kaarnalaivan tekemistä.

10. Vahvempi demokratia. Ihmisillä olisi nykyistä enemmän aikaa osallistua yhteisten asioiden hoitoon. Nythän esimerkiksi kunnallispolitiikka - josta ei saa palkkaa - sopii parhaiten eläkeläisille, ja ymmärrän hyvin, miksi perheellinen ei halua käyttää arki-iltojaan lautakuntiin ja valtuustoihin ja viikonloppujaan strategiaseminaareihin ja valtuustoryhmän kokouksiin.

Jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Sipilän yhteiskuntasopimus siunaisi palkattoman työn

Juha Sipiläkin on niitä miehiä. Niitä, jotka ajattelevat (vienti)teollista tehdastyötä kuullessaan sanan työ. Useimmissa muissa tapauksissa työajan lisääminen lisää vain tyhjän panttina istuskelua. Nyt on tosin paljastunut, että Sipilän vaatimus vuotuisen työajan pidentämisestä kahdella ja puolella viikolla on EK:n haamukirjoittama. 

Valitettavasti näitä haamukirjoittajia on enemmänkin. Nyt heihin liittyi tässä lehdessä A-P Pietilä.

Jo nyt moni ammattiryhmä tekee paljon palkatonta työtä, esimerkiksi opettajat. Sipilän yhteiskuntasopimus siunaisi tämän järjestelyn, jossa opettajat eivät iltaisin harrasta mitään, saati perheensä kanssa olemista kaikelta tuntien ja kokeiden suunnittelulta, oirekartoituslomakkeiden täyttämisiltä ja Wilma-viestien perkuulta. 

Jos järjestely toteutettaisiin lyhentämällä vuosilomia, tämä esimerkiksi osastonsihteerillä tarkoittaisi sitä, että hän olisi kaksi ja puoli viikkoa töissä tyhjän panttina, ellei samalla lyhennettäisi myös poliklinikoiden hoitohenkilökunnan vuosilomia, jotta hekin voisivat olla työpaikoillaan tyhjän pantteina potilaiden lomaillessa. Ai niin, potilaidenkin lomia piti lyhentämän!

Työajan pidentäminen vähentää tehokkuutta. Sen sijaan se lisää turhautumista ja väsymistä, heikentää työväestön mahdollisuuksia uusintaa työvoimaansa ja etäännyttää perheitä toisistaan. Aikaa ei jää myöskään harrastaa vapaaehtoistehtäviä tai saada rattaat pyörimään kuluttamalla. 

On vastuutonta laittaa Sipilän päähän näitä luulotteluja, että esimerkiksi sairaanhoitajan työn laatu paranisi työpäivän pidentyessä, tai että lasten hyvinvointi paranisi siitä jos heidän vanhempiensa jo nyt työmatkoineen 10 tunnin työpäivää vielä pidennettäisiin. Haetko sinä lapseni esikoulusta, A-P Pietilä, jos bruttotyöaikani lisääntyy kymmeneen ja puoleen tuntiin ja maksatko vastikkeeni, A-P Pietilä, jos teen perheeni kannalta oikein olemalla hyväksymättä työaikani pidennyksen (ja pienentämällä palkkaani)? Käytkö puolestani kaupassa ja maksatko ruokaostokseni, A-P Pietilä?

Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaassa vastineeksi A-P Pietilän kirjoitukseen, jonka voi lukea klikkaamalla otsikkoa.