tiistai 31. maaliskuuta 2020

Otto Klemperer, tiukka eksentrikko

Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.

Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.

tiistai 24. maaliskuuta 2020

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Lasken myös esimerkiksi Debussyn preludit sarjaksi, vaikka kyse onkin lyhyehköjen pianoteosten kokonaisuudesta, samoin erilaiset kokonaislevytykset. Päivitin tätä 5 vuoden takaista listaani jonkin verran; mukana on joitakin uusia sarjoja, joitakin uusia levytyksiä ja joidenkin teossarjojen järjestys on kirkastunut minulle paremmin.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko. Kyse on ehtymättömästä aarreaitasta, joka sisältää suurinta ihmisen luomaa kauneutta. Siinä riittää tutkittavaa ja löytämistä kokonaiseksi ihmiseliniäksi.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

4. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä on pappa-Haydn. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin, Blomstedtiin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Blomstedtin sykli on aivan fantastisesti soitettu, täyteläinen ja voimakas. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

7. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

8. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

9. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

10. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

11. Anton Bruckner: 9 (11) sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta, Klempererin kutonen tai Giulinin ysi.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

12. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Riippuu fiiliksestä, kumman sijoittaa edelle, Brucknerin ja Mahlerin. Kokonaislevytyksissä valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Vahinko että siinä ei ole lauluja, joista Abbado on tehnyt ainakin des Knaben Wunderhornin loisteliain tuloksin. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias. Suurin yksittäinen Mahlerin sinfonian levytys on Jascha Horensteinin livetaltionti 8. sinfoniasta; myös Abbadon Luzernin kakkonen on ikimuistoinen.

13. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

14. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

15. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

16. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

17. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

18. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

19. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

20. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on tunnelmallisen sykkivä. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

21. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

22. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

23. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

24. Claude Debussy: Preludit

Walter Gieseking on tästä 24 preludin sarjasta klassinen referenssi, mutta minulle sarjan toteuttaa pianistisesti täydellisesti Krystian Zimerman. Myös Claudio Arrau, Arturo Benedetti Michelangeli ja Hakon Austbö ovat kuulemisen väärtejä.

25. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

26. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

27. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

28. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

29. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

30. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

31. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto. En osaa nostaa Tranea korkeammalle, koska kyse ei ole aidosta sarjasta vaan kokoelmasta.

32. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.



lauantai 21. maaliskuuta 2020

Vuoden 2019 parhaat levyt

Vasta nyt olen ehtinyt - ja muistanut - toimittamaan itselleni keskeisten ja uusien viime vuoden äänitteiden listan. Seuraavaksi vuoden 2019 top 10 jälkijättöisesti.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Kölnin radio-orkesteri, joht. Otto Klemperer Klempererin maine hitaampana kapellimestarina menee romukoppaan näistä "nuorempana" (eli ennen Filharmonian aikaa) tehdyistä livetaltioinneista. Tämä Bruckner miltei epämiellyttävällä tavalla haastaa omaa näkemystä siitä, miltä Brucknerin pitää kuulostaa, ollen miltei aggressiivinen, ja vielä hyvin ripeää studiolevytystäkin ripeämpi. Ei mukavaa kuultavaa, mutta stimuloivaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Baijerin radio-orkesteri, joht. Kurt Eichhorn Etsin uudempaa (kuin Furtwängler/Horenstein) ihannelevytystä Brucknerin vitosesta jo Bruckner-harrastukseni alkumetreiltä. Tähän saakka turhaan. Tämä kirkkoakustiikassa toteutettu lavea mutta haltioitunut taltiointi on sellainen. Harrastelijoiden vähemmän tunnetun Eichhornin Bruckner on yhtä definitiivistä kuin Wandilla, ja aivan suurenmoisesti äänitettyä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Skotlannin kansallisorkesteri, joht. Georg Tintner. Samat sanat edellisen kanssa. Vähemmän tunnetun Naxos-kulttinimen johdolla skotlantilaiset soittavat rakkaudellisest, haltioituneesti, kiireettä. Teos vaatii täydelliseksi onnistumisekseen tietyn lapsenomaisen, viattoman sävyn ja ehkä vähän vähemmän paahtamista. Olen siinä määrin altistunut sosiaalisessa mediassa Bruckner-skolaareille, etten enää osaa kaivata hitaan osaan symbaalikräsähdystä, ja Tintner on Wandin lisäksi ihannelevytykseni.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot, joht. Carlo Maria Giulini. Koetin tutustua tähän monissa cd-oppaissa kehuttuun levytykseen jo myös silloin Bruckner-harrasteeni alkuhämärissä. Silloin olin vielä vannoutunut Klemperer-mies, mutta perspektiivini on laajentunut. Giulinin levytys on täysin definitiivinen: kärsivällisesti rakentaen, ja wieniläiset ovat aivan parhaimmillaan. Intensiteetti on suhteellisen verkkaisessakin tahdissa valtaisa, ja livelevytykseksi soitto on käytännössä virheetöntäkin. Jos vain yhdellä yhdeksännen sinfonian (ilman finaalirekonstruktioyrityksiä) pitäisi tulla toimeen, se on tämä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 82 "Karhu". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. sir Colin Davis. Davisin kanssa sama homma kuin Abbadon Brahmsien tai Giulinin Bruckner ysin. Kun se on yleisessä kirjallisessa katsannossa ykköseksi suositeltu, niin silloin minun oli pakko löytää siitä vikoja. Syksyllä omistauduin paljolti Haydnille, kuunnellen mm. projektina kaikki hänen sinfoniansa Adam Fischerin mittavasta kokonaislevytyksestä lävitse. Niin sanotuista pariisilaissinfonioista tämä, ensimmäinen, on minulle tutuin, ja tämän paremmin sitä voi tuskin esittää, vaikka lontoolaissinfonioista Davis tunnetaankin. Täyteläistä, viriiliä, vitaalia, terhakkaa, löytämisen iloa, kuten Haydnin musiikki aina, täynnä yllätyksiä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 2 "Ylösnousemus". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Jotenkin perusvarman tylsänä ja tasaisena Haitinkia pitävät yllättyvät hänen joulukonserteistaan kootusta Kerstmatinee-julkaisusarjastaan, joka on täysin essentiaalinen Mahler-julkaisu, vaikkakin varsin hintava ja hankalasti saatava. Parhaimmillaan Haitinkin Mahler-taidetta esittelevät tasapainoinen 3. sinfonian taltionti sekä voimallinen Ylösnousemussinfonian levytys, joka nousee Abbadon ja Walterin tasolle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. MusicaEterna, joht. Teodor Currentzis Tämä saksalaiskreikkalainen patsastelija herättää snobeissa vieroksuntaa, mutta on selkeästi tosi muusikko, joka on koulinut käsinpoimimansa permiläisen balettiorkesterin huimaan menoon, saaden ainakin minut höristämään korviani, ja pitkästä aikaa todella haluamaan kuulla Mahlerin kuudennen sinfonian.

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff. Maagista sointivärillistä tunnelmakelluntaa. Palaudun aina kesään Kumpulan koulukasvitarhalla kuunnellessani tämän useitakin kertoja putkeen. Kempff ei ole pelkkä klassisisti, vaan todellinen koloristi. Sanoinko jo, että maagista?

Hector Berlioz: L' Enfance du Christ. L´Orchestre de Societe de la Conservatorie, johtaa Andre Cluytens. Paljolti itseoppinut ja omaperäinen Berlioz on kyllä selkeästi Bachinsa kuullut. Laulajat - Nicolai Gedda ja Victoria de los Angeles - ovat suurenmoisia, ja orkesteri vetää ranskalaisella fervourilla niin että kerrankin ei osaa niin kaivata mannermaisempaa sointia.

tiistai 17. maaliskuuta 2020

Vuoden 2018 parhaat levyt

Sain toimitettua listani vuoden 2018 itselleni ajankohtaisimmista äänitteistä vasta nyt, tehtyäni muutamia hankintoja. Seuraavaksi on luvassa viime vuoden eli 2019 levylista. Vuoden 2018 listalla vielä Mahler on vahvasti edustettuna syksystä 2017 vireilläolleen Mahler-projektini ansiosta.

Gustav Mahler: Sinfonia no 1. Hallé Orchestra, johtaa John Barbirolli. Barbirollin Mahler on aina idiomaattista. Äänitys on tässä varhaisessa (1957) erinomainen, vaikkakin Hallén soittoa voi parhaimmillaan kuvata elämänmakuiseksi.

Gustav Mahler: Sinfonia no 2. Luzernin musiikkijuhlaorkesteri, johtaa Claudio Abbado. Yksi historian parhaita Mahler- tai ylipäätään liveäänityksiä mistään, tässä historian parhaassa ainakin taltioitujen livekonserttien sarjassa. On siinä ja siinä, pidänkö enää Bruno Walteria teoksen referenssilevytyksenä. Vai Abbadoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Cincinnatin sinfoniaorkesteri, johtaa Jesus Lopez Cobos. Jos haluaa tästä teoksesta mahdollisimman muhkeasti äänitetyn levytyksen, silloin Lopez Cobosia parempaa ei ole. Cincinnatilaiset soittavatkin kuin enkelit, ja Telarcin äänitys on sanalla sanoen spektakulaarinen.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Gewandhausorchester Leipzig, johtaa Vaclav Neumann. Klassisistinen, dramaattinen ja suhteellisen kevyen tyylin Neumann on pahasti aliarvostettu Mahler-tulkki. Mahlerin viitosessa sijoitan ainoastaan Barshain edelle. 

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baijerin radio-orkesteri, johtaa Rafael Kubelik Toinen, tunnetumpi tsekkiläinen Mahler-tulkki, jota Neumanniin yhdistää suhteellisen rivakka, keveähkö ja eteenpäinmenevä syke. Kubelikin aliarvostettu levytys kutosesta on ihannelevytykseni teoksesta.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Claudio Abbado Abbado maalaa Mahlerin seiskasta todella koloristisen tunnelmapaketin. Jos vain yhdellä Mahlerin seiskan levytyksellä tulee pärjätä, se on tämä.

Richard Strauss: Vier Letzte Lieder. Elizabeth Schwarzkopf ja Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa George Szell Tämä kaikkien äänilevyoppaiden klassikkolevytys on kaiken suitsutuksensa väärti. Szell on todella tarkkavaistoinen, hillitty säestäjä, joka malttaa pidätellä Straussin paksuhkoa orkesteria sinänsä voimakasäänisen Elizabeth Schwarzkopfin tukena ja taustalla.





tiistai 10. maaliskuuta 2020

Brahmsin sinfoniat

Brahmsin 4 sinfoniaa ovat minulla nyt ajankohtaista musiikkia lainattuani ystävältäni Claudio Abbadon ylittämättömän kokonaislevytyksen, ja samantien sen myös hankittuani. Sen jälkeen minulla on Brahms-kokonaislevytyksiä seuraavasti : Wand, Skrowaczewski, Furtwängler, Weingartner, Giulini, Sanderling, Haitink, Klemperer ja Abbado. Muitakin on yksittäislevytyksinä, ja monia muitakin olen kuullut. Niistä mainittavimmat sekä oman levyhyllyni Brahms-tarjonnan käyn seuraavaksi läpi, ja joitakin mielestäni kuulemisen arvoisia muitakin versioita.

Günter Wand ja NDR-sinfoniaorkesteri tarjoavat yllätyksen heti 1. sinfonian avauksessa: se on kiihkeän eteenpäinkaatuvaa kuin Toscanini. Tylyn alun jälkeen sävy on miltei valoisa. Hitaan osan kevyt kosketus tuo esille hienosti puupuhallinsoolot. Scherzo on jotenkin veltto, ja finaali taas paikka paikoin hyvin rivakka. Siinä temmonkäsittely on niin eloisaa, että Furtwänglerkin oli konservatiivi Wandiin verrattuna. Jotenkin osista ei synny vaikutelmaa, että Wand olisi tiennyt miten hän näkee teoksen kokonaisuuden.

Parhaiten Wandin hieman klemperermäinen ote puree toisessa sinfoniassa, jonka esitys on kuin päivitetty laitos Klempereristä: die neue Sachlichkeit. Etenkin sen finaalin Wand erittelee irtonaisesti mutta painokkaasti.

Kolmas sinfonia avaa on klemperermäisen maskuliinisesti, miltei hiekkapaperimaisen raa'an vaskisella saundilla. Kuten ensimmäisessäkin sinfoniassa, voimallisen aloituksen jälkeen Wand rauhoittuu suvantoon. Wand toteuttaa hienosti tälle sinfonialle ominaisen varjon ja valon vaihtelun, lyriikan ja tulisuuden vuorovaikutuksen ja hillityn mutta jatkuvan rubaton suhteellisen kevyellä otteella, ja teki minulle ymmärrettäväksi tai ainakin siedettäväksi myös ensiosan ekspositiokertauksen. Kolmannen sinfonian esitys on Wandin Brahms-syklin kohokohta, ja yksi parhaita, ellei paras kuulemani Brahmsin kolmosen modernimpi levytys.

Brahmsin nelosen Wand avaa rivakasti. Neljännessä asiallinen Wand hieman jopa hehkuttaa jousilla, vaikkei laulatakaan Giulinin, Furtwänglerin tai Walterin malliin. Kaiken kaikkiaan ihan asiallinen paketti, jonka kohokohdat ovat erinomaiset 2. ja 3. sinfonia, asiallinen 4. sinfonia ja jotenkin sekava 1. sinfonia.

Stanislaw Skrowaczewski levytti Brahmsit kahteen kertaan: Manchesterin Hallé-orkesterin ja Saarbrückenin radio-orkesterin kanssa. Kympillä Tennispalatsin Anttilasta ostamani Hallen levytys ekasta sinfoniasta oli ensimmäinen Brahmsin sinfonian levytykseni, ja kohdistan siihen lukkarinrakkautta. Saarbrückeniläiset soittavat selvästi paremmin kun taas Hallen soitto on lähinnä asiallista, etenkin jousisointi on sinänsä korrektia mutta opaakkia, kun taas saarbrückeniläisten Brahms tulee lähelle Giulinia ainakin temmoiltaan, tosin ilman riipaisevuutta. Ehkä se on hieman Giulinia jäntevämpää ja varsin hienosti äänitettyä.

Ensimmäinen sinfonia on painokkaan alun jälkeen varsin kevyellä painalluksella purkitettu, joskin verkkainen. Ei se siltikään laahaa, vaikka jäntevyyttä halajavan kannattaakin pitäytyä Abbadossa. Toisen sinfonian parasta antia on varsin rauhallisen kolmen ensimmäisen osan jälkeen yllättävänkin potkukas finaali. Kolmas sinfonia on jotenkin vaisu. Se kaipaisi selvästi lisää potkua ja jäntevyyttä. Sitä on sitten jonkin verran enemmän neljännessä sinfoniassa, vaikka ei Abbadon, Sabatan tai Kleiberin mitoissa. Scherzo on oikeinkin tymäkkä, ja finaali suorastaan yllättää, kuten kakkosessakin. Se on oikeinkin räyhäkkä, ja loppua kohti meno yltyy armottomaksi.

Hallen jousista on vaikea välillä ainakaan toisessa sinfoniassa ratkaista, mikä osa on laulavuutta ja mikä opaakkia vuotoa. Ylipäätään Skrowaczewskin Brahms on asiallista, hieman understatement-Brahmsia, ja sellaisena hyvinkin nautittavaa. Kannattaa kuitenkin hankkia mieluummin Saarbrückenin levytykset.

Wilhelm Furtwängleriltä ei löydy studiotaltiointeja Brahmsin musiikista, mutta hänen live-esityksistään koottu EMI-paketti esittää Brahmsin sangen pahaenteisenä musiikkina. Tragiikka painottuu. Jos haluaa saada käsityksen Furttiksen Brahmsista parhaimmillaan, ei kannata kerätä kaikkia munia samaan baskettiin, sillä ainakaan 4. sinfoniasta paras Furttiksen esitys ei mahtunut tähän boksiin. Toisen sinfonian esitys on hurjin kuulemani taltiointi, kolmas sinfonia miltei epätoivoinen amok-juoksu ja ensimmäisen sinfonian auringon päällä on todella mustia pilviä. Scherzo on kyllä hevosen laukan - jota ajattelen sen olevan - sijasta virtahepoa.

Felix Weingartner ja Lontoon Filharmonikot tekivät 30-luvulla ensimmäisen kokonaislevytyksen Brahmsin sinfonioista. Odotukset ovat korkealla, tunsihan Weingartner säveltäjän. Säveltäjän itsensä tunteneen (!) maestron versiota voi pitää jossain määrin autenttisena, mutta ainakaan Lontoon filharmonikkojen ja Lontoon sinfoniaorkesterin soitto vielä 30-luvulla ei ollut ihan huippuluokkaa.

Historiallisiin levytyksiin tottuneelle 30-luvun lopun äänitykset ovat kuitenkin ihan kuunneltavia, ja soitto suhteellisen suoraviivaisen proosallista, ja joutuisaa. Puupuhallinsoolot erottuvat varsin hyvin; ilmeisesti solistit on sijoitettu mikrofonin viereen. Orkesterin kokonaissonoriteetista saa kuitenkin vain kalpean käsityksen, ja välillä tulee kyllä vaikutelma, että tietyn hätäisyyden taustalla saattaa olla 78 kierroksen formaatti, jossa on yritetty minimoida tarvittavien shellakkalevyjen määrä (yhdelle puoliskolle kun mahtui vain noin 4 minuuttia ja 40 sekuntia).

Veikkaan kuitenkin, että 78 kierroksen vaatimukset ovat kahlinneet maestron soitatusta, sen verran paikoitellen hätäinen fiilis tästä syntyy. On tämän ainakin kuuleminen Brahmsin totisille harrastajille essentiaalista.

Carlo Maria Giulinin Brahms on sielukasta ja pitkin hengähdyksin vedettyä Cantabile-Brahmsia. Giulini levytti sinfonioita moneen kertaan; ainakin Lontoon Filharmonia-orkesterin ja Wienin filharmonikkojen kanssa; lisäksi hänellä on yksittäisiä sinfonioita taltioituna Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin, Chicagon sinfoniaorkesterin ja Los Angelesin filharmonikkojen kanssa. Wienin levytyksissä, jotka minulla on, Giulinin Brahms ei enää ole ehkä aivan yhtä vitaalia ja intohimoista kuin Chicagon ja Filharmonian versioissa. Wienin Brahms on vanhan miehen Brahmsia, joskus aika verkkaista.

Parhaimmin Giulinin rakkaudellinen ja riipaiseva tyyli toimii neljännessä sinfoniassa, jossa Giulinin suosimat aika verkkaiset tempot eivät onnistu viemään musiikilta sen jännitteisyyttä. Neljännen sinfonian toisen osan ote on yllättävänkin toteava ja kevyellä jousella puristettu, suurimman osan aikaa pianossa tai pianissimossa. Finaaliin Giulini saa mahdollisimman paljon hengittävyyttä hitaalla temmolla, joka saa Brahmsiin jotenkin miltei tsaikovskimaisen slaavilaisen sävyn. Nuorempana Giulinin riipaisevuus herätti minussa runsaasti vastakaikua, ja hän muodosti neljännessä sinfoniassa kärkikolmikkoni Furtwänglerin ja Walterin ohella. Ihan näin ei enää ole.

Kolmannen sinfonian ensiosan pulssi on kyllä siinä ja siinä, siksi hidas se on, ja soittokin Wienin filharmonikoiksi jotenkin viimeistelemätöntä. Kolme seuraavaa osaa menevät paremmin. Etenkin sinfonian toinen osa on hyvin kaunissointinen, mutta kolmas osa taas siinä ja siinä valssintempoinen. Siltikin Giulinin esityksissä on inhimillisyyttä ja sielua, ja siksi niitä kuuntelee aina ilokseen. Hän on vähän kuin inhimillisempi Celibidache. Toiseen sinfoniaan kaipaisi kyllä lisää jäntevyyttä. Ensimmäisen sinfonian kaksi omistamaani levytystä - Los Angelesin ja Wienin filharmonikoiden kanssa - ovat temmoiltaan käytännössä identtiset, mutta L.A:n levytyksessä on voimallisempi poljento kun taas wieniläiset ovat elegisempiä, jopa niin eteerisiä että he tarjoavat unilääke-Brahmsia. Eikä unilääke-Brahmsissa ole sinänsä vikaa, mutta energiataso on pakkasella verrattuna esimerkiksi Abbadoon. Neutraloisiko Giulini Abbadon?

Kurt Sanderling ja Staatskapelle Dresden - tuo suosikkisoittajistoni - tarjoaa varsinkin jousistoltaan pökerryttävän kaunista ja sykkivää soitantoa. Parhaimmin Sanderling onnistuu Brahmsin ensimmäisessä sinfoniassa, joka suorastaan kelluu, niin taitavaa Sanderlingin ensiosan rubato on.

Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri tarjoavat erinomaista, lähestulkoon loistavaa idiosynkraatitonta perus-Brahmsia, yleispätevää soitantoa, josta on hankala nostaa esiin yksittäisiä kohokohtia, mutta esimerkiksi ensimmäistä sinfoniaa on hankala toteuttaa ainakaan kovin paljoa paremmin. Toinen sinfonia on suhteellisen vakavailmeinen mutta vitaali, ja ennen kaikkea kaunissointinen sortumatta kuitenkaan karajanmaiseen siirappisuuteen. Kolmas sinfonia yllättää vitaalisuudellaan, joka lähentelee kiihkeyttä, ja puupuhaltimisto etenkin toisessa osassa loistaa. Kuka lieneekään ollut sooloklarinetisti pari vuotta ennen George Pietersonin pitkää (1975-2004) valtakautta. Neljäs sinfonia on sävyltään miltei toteava, ja toinen osa soitettu tuskin kieltä hipaisten, puristamattomalla otteella mutta valloittavan kauniisti. Tietty understatement-henki neljännen sinfonian esityksessä kyllä on, ja joskus kaipaa juuri sitä, joskus taas sydänverta a la Giulini tai Walter tai karismaa a la Klemperer. Concertgebouw'n sointi on käytännössä täydellinen, täyteläinen ja rikkumattoman yhtenäistä sointimattoa, ja akustiikka on muheva. Paitsi että Abbado saa Brahmsiin vielä enemmän brioa, paitsi kolmosessa Haitink yllättää. Ja omasta suosikistani - Haydn-muunnelmista - Haitink tarjoaa ehkä parhaan kuulemani modernihkon taltioinnin.

Otto Klemperer ja Lontoon Filharmonia-orkesteri tarjoavat aina perin karismaattista Brahmsia, eivät välttämättä kaikkein kauneinta. Brahmsin nelonen on ihanne-esitys, samoin kakkonen, jonka lastenlaulumaisuuden Klemperer aikuismaistaa. Brahmsin neljännen sinfonian passacaglia-finaalin polyfoniaa ei kukaan toteuta yhtä vavahduttavasti. Klempererin orkesterikudosta luonnehditaan usein graniittiseksi, mutta ei se sitä ole, koska se hengittää. Brahmsin ykkönen on painokkaan totista musiikkia, ja kolmas sinfonia hengittää, mutta menee yllättävänkin joutuisasti eteenpäin. Klempererin maine hitaana kapellimestarina joutaa myös näissä romukoppaan. Klempererillä on myös ihannelevytys Haydn-muunnelmista Arturo Toscaninin ohella.

Livelevytys WDR-orkesterin (Köln) kanssa on temmoiltaan rivakka, miltei toscaninimäinen, paikoin kiivaahkokin. Tässä bloss-ei-tempo-Klemperer karistaa bloss-ein -maineensa; ainakin ensimmäisessä osassa kuullaan varsin äkillisiä accelerandojakin.

Claudio Abbadon ja Berliinin filharmonikkojen kokonaislevytys saa useimmissa alan opuksissa ykkössuosituksen. Pitkään kapinoin ykkössuosittuutta vastaan, ja halusin itse löytää omat parhaani, jotka pitkään olivat Sanderling ja Klemperer. 25 vuoden taistelun jälkeen annoin Abbadolle mahdollisuuden, ja he menivät heittämällä ykkösiksi. Soitto on Berliinin filharmonikkojen kultaista sointia, joka oli Karajanilta peräisin, mutta Abbado on täyteläistänyt sitä, samalla elävöittäen sisältäpäin kudosta. Äänityskin on suurenmoinen. Abbadon levytys 1. sinfoniasta räjäyttää pölyt kirjahyllyn päältä, ja kolmatta sinfoniaa ei kai voi tämän ihanteellisemmin toteuttaa, ja Akateemisesta juhla-alkusoitosta Abbado näytti minulle aivan uusia asioita kehittelyjaksossa. Paketin bonukset ovat erinomaisia; tavalliset Traagisen ja Akateemisen juhla-alkusoiton ja Haydn-muunnelmien lisäksi ehkä kaikkein orkestraalisesti kaunissointisin Alttorapsodia ja hyvin harvoin kuultuja teoksia kuorolle ja orkesterille.

Brahmsin toisen sinfonian ensimmäisessä jouset laulavat pitkää legatoa, ja soitto on lähes satumaista: valoisaa, avaraa mutta rytmillisesti jäntevää. Sulaa vahaa se oli berliiniläisillä Karajaninkin aikana, mutta kuin kiillotettua kromia, vailla puuta, hartsia ja inhimillistä lämpöä. Finaalissa päästetään riemu irti, ja soitto tapahtuu ihan kuin irti päästämällä. Abbado parhaimmillaan vapautti soittajat.

Abbadon Brahmsin yleissävy on valoisa, vaikka ainakin 1. sinfoniasta painoa löytyy. Esimerkiksi yleensä referentiaalisena levytyksenä pidetty 3. sinfonia - joka on Brahmsin sinfonioista arvoituksellisin ja vaikein toteuttaa - saa miltei optimistissävyisen levytyksen, optimistisemman kuin mihin olen tottunut. Iki-ihanaan scherzo-osaan kaipaisi ehkä unelmoinnin lomaan myös hieman tanssillisuutta, onhan se hidas poskivalssi. Finaalissa Abbado antaa taas vain berliiniläisten päästellä rallatellen menemään, ja hänen finaalinsa on kiihkein Szellin jälkeen (seur.), mutta toisaalta siitä löytyy yllin kyllin myös suvantoa. 4. sinfonian ensimmäinen osa on intohimoinen, vaikkakaan ei samaan tapaan riipaiseva kuin Walterilla tai Giulinilla ja toinen osa kauniisti soitettu. Finaali ei yllä samanlaiseen kiihkeyteen kuin Carlos Kleiber, mutta siinä, kuten 4. sinfoniassa Abbadolla yleensäkin on laulava, jotenkin oopperamainen ote.

Brahmsin sinfonioista Abbado onnistuu parhaiten ehkä kahdessa ensimmäisessä sinfoniassa, mutta kokonaisuutena nostan Abbadon kokonaislevytyksen korkeimmalle podiumille. Jos yhdellä levytyksellä Brahmsin sinfonioista aikoo pärjätä, silloin Abbadoa ei voittanutta. Kaupan päälle tulee erinomaista, harvinaisempaakin tavaraa.

George Szellin ja Clevelandin orkesterin levyttämää Brahmsin 4. sinfoniaa pidettiin Pekka Gronowin levyhistoriikin vanhemmassa painoksessa romanttisen orkesteriteoksen ihanteellisena levytyksenä. Hyvä se onkin, jos on valmis hyväksymään vähäsen vähemmän paatosta. Levytys on kasvanut minussa, ja nyttemmin laitan lautaselleni Klempererin tai Szellin kun haluan kuulla nelosen.  Soitto on niin sonorista, että teoksen riipaisevuus toteutuu soinnin kautta tekemättä alleviivauksia esimerkiksi rubatolla tai cantabilella. Jos Klempererin Brahms on germaanista, Brahmsilla on toinen jalka myös Unkarissa. Nelosessa clevelandiläiset esittelevät fantastisen laulavaa sointia joka on sulavaa kuin öljy, mutta ilman alleviivattua tragismia. Orkesterin saundi on huiluvetoinen. Sonoriteettia on tarjolla.

Kaikkein sensaatiomaisin Szellin Brahms-levytys on ehkä kuitenkin vanhempi, 50-luvun alussa Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin kanssa ylöspantu 3. sinfonia, jonka tulisuutta ja kiihkeyttä ei kukaan ole ylittänyt tai edes päässyt lähelle (jos on valmis hyväksymään hieman ohuenlaisen äänityksen).

Szellin Cleveland-levytyksissä on tietystikin vähäisen parempi äänitys kuin 50-luvun alun Concertgebouw-levytyksessä, joskin analogista taustakohinaa sen verran, että ne lienee parempi kuunnella kaiuttimilla kuin kuulokkeilla. Ensimmäinen osa alkaa suhteellisen joutuisasti, mutta esittelee myös sulavaa jousisointia. Toinen osa on hienopiirteinen ja soitettu miltei pianissimossa, esitellen clevelandiläisten taitavia solisteja. Finaali on tiukka, kuten Szellin näkemys yleensäkin. Brahmsista on puristettu mehut tarkkaan, mutta keruutuoteasiantuntijana tiedän, että kuivatettaessa aromit ja vitamiinit eivät suinkaan lähde. Brahmsin kakkonen on huippuesitys. Siinä alusta asti saa vaikutelman, että kaikki menee oikein. Brahmsin kolmonen clevelandiläisten kanssa ei ole yhtä käristävän tulinen kuin vanhempi Amsterdamin levytys. Finaali kyllä laukkaa keveästi, mutta on rauhallisempi kuin aikaisemmassa levytyksessä, vaikka toki tällaisenakin tulisempi (unkarilaisempi?) kuin kellään toisella.

Guido Cantellilta, tuolta nuorna nukkuneelta kiivastemperamenttiselta Toscaninin manttelinperijäkseen nostaneelta lahjakkuudelta löytyy kaksi Brahms-levytystä; 1. ja 3. sinfonia. 3. sinfonia on varhainen (1955) mutta erinomainen stereo. Erinomainen levytys se on muutenkin, ei vähiten Lontoon Filharmonia-orkesterin ansiosta. Valssimaisessa kolmannessa osassa Cantelli esittelee Filharmonian jaloa jousisointia. Cantellin levytys kuuluu paremman pään, ehkä jopa top5-levytyksiin. 1. sinfonian ensiosa on joutuisa mutta verevä. Verevä, miltei kuin Verdin ooppera-alkusoitto on myös sinfonian toinen osa. Kolmas osa on sykkivän rytmikäs, ja finaalissa Filharmonian legendaariset puupuhaltimet nousevat paremmin esiin kuin ehkä missään muussa levytyksessä. En edes tiennyt, että puupuhaltimilla on näin iso tehtävä. Nyt kun olen virittynyt Brahmsiin, nämä aiemmin lähinnä asialliset levytykset kuulostavatkin oikeinkin erinomaisilta.

Jascha Horensteinilta en tiedä kuin Tanskassa tehdyn sinänsä ihan asiallisen toisen sinfonian levytyksen; studiossa hän levytti vain 1. sinfonian. Se onkin yksi teoksen ehdottomista huippulevytyksistä, joka esittelee myös 60-luvun huipputekniikkaa. Varsinkin valssiosassa temmonkäsittelyltään jäykäksi haukuttu Horenstein esittelee hyvin kevyttä poljentoa; muutenhan levytys on siitä painokkaimmasta päästä. Äänitys on niin täyteläinen, että se miltei lyö jalat alta, tosin puupuhaltimet jäävät jousien ja varsinkin vaskien alle.

Victor de Sabata, tuo suorastaan myyttinen oman aikansa Carlos Kleiber teki varsin vähän levytyksiä, eivätkä nekään tee kuulemma hänelle oikein oikeutta. Varhaisessa, juuri ennen toista maailmansotaa tehdyssä IV sinfonian levytyksessä äänitys on oman aikakautensa ehdotonta huippua. Sabatan maine oopperakapellimestarina paistaa läpi myös valitussa tyylilajissa; Berliinin filharmonikot esittelevät todella laulavaa soittoa. Sinfonian scherzo-osassa esitellään cantabilen vastapainoksi todella kiivasta staccatoa.

Willem Mengelbergin taltioinnit ovat yleensä mielenkiintoisia. Brahmsin ensimmäinen sinfonia ei tee tässä poikkeusta. Hän annostelee rubatoa vähintäänkin kohtuudella, paikoitellen suorastaan äkkiväärästi, vauhtia ja vaarallisia tilanteita, suoranaisia törmäyksiäkään ei puutu. Siltikin 30-luvun Concertgebouw - jota Mengelberg johti 50 vuotta, eli orkesteri oli pitkälti hänen luomuksensa - oli hämmästyttävän kaunopuheinen ja iskuvalmis. Kuten kapellimestarinsa. Staccato ja cantabile vaihtelevat sulassa sovussa tahdista toiseen, ja joskus tulee 1800-luvun romanttisena muistumana portamentoakin. Kaikesta edellä sanotusta huolimatta, en muista tapausta että Mengelbergin kujeet eivät olisi palvelleet musiikkia.

Bruno Walterin vanhuudenpäivillä Columbian sinfoniaorkesterin kanssa tehty Brahms on riipaisevaa, hellää mutta ei siitä kiihkeyttäkään puutu. Neljännen sinfonian levytys lienee teoksen toinen ihanteellinen perusversio Klempererin ohella; tässä suuri musiikki osoittaa, että sekä tämän humanisti-moralistin kuin raadollisen immoralisti-Klempererin näkemys ovat yhtä lailla valideja.

Bruno Walterin levytykset ovat 50-60 -luvun vaihteen levytyksiksi erinomaisesti äänitettyjä ja muhkeita. Ensimmäinen sinfonia alkaa hyvin tummasävyisesti, mutta kehittelyjakso on varsin irtonainen ja riemukaskin siinä määrin kuin Brahmsin eka voi olla. Hidas osa on kahdeksanjapuoliminuuttisena poikkeuksellisen joutuisa, ei hätäinen mutta intohimoinen. Soitto on laatuunkäypää kyllä, mutta tässä kyllä huomaa, että ad hoc Columbia-orkesteri ei ole Berliinin filharmonikot tai Concertgebouw tai Statskapelle.

Walterin Brahms-paketti täydentää Abbadoa siinä mielessä erinomaisesti, että siinä parhaita ovat 3. ja 4. sinfonia kun Abbadolla taas 1. ja 2. Brahmsin kolmannen sinfonian esitys on klassikko, ja syystä. Ensimmäinen osa on sopivasti ärhäkkä mutta kuitenkin erittelevä ja tunnelmallinen, ja "columbialaiset" panevat parastaan. Myös Andante on tyyppiä passionato, ja suhteellisen rivakka. Walterin käsissä Brahmsin kolmonen on melkein yhtä kiihkeä kuin George Szellillä, mutta selvästi täyteläisemmin äänitettynä. Kolmas osa poco allegretto on kerrankin valssi, ja siinä puupuhaltimet loistavat. Brahmsin kolmonen on yksi Bruno Walterin pitkän uran parhaita levytyksiä.

Arturo Toscanini näyttäytyy parhaassa valossaan Filharmonia-orkesterin kanssa tehdystä live-esitysten sarjasta vuodelta 1952. Niissä on ainakin Pristine-levymerkin kopioissa lähes satumaisen hyvä äänitys, parempi kuin missään kuulemissani Toscanini-taltioinneissa New Yorkin Filharmonisen Sinfoniaorkesterin kanssa tehtyjen levytysten (1926-1936, joten aikatasoitus) ohella. Toscaninin Brahmsin tavaramerkki on oopperamaisuus: kiihkeys in cantabile. Ei välttämättä ole Brahmsissa ihan minun juttuni, kaipaan enemmän lyyrisempää otetta, mutta kyllä nämä vähintäänkin kannattaa kuulla.

Günter Herbig levytti Brahmsin sinfoniat 70-luvulla Berliinin sinfoniaorkesterin kanssa. Tämä levytys on ollut lähes tuntematon, mutta ainakin neljännen sinfonian perusteella siihen kannattaa tutustua. Orkesterin saundi on pyöreä Brahmsiin sopien jonkin verran samantyyppisesti kuin Sanderlingilla, ja äänitys varsin täyteläinen ja avoin. Berliiniläisten jousisointikin on oikein kelvollinen, vaikkei ihan kuitenkaan kuten Dresdenin valtionorkesterilla.

Kolmannen sinfonian kolmas valssiosa saa miellyttävän keveäaskelisen toteutuksen. Toisen sinfonian ensimmäisessä osassa on toteavan asiallinen ote, mikä tasapainottaa teoksen leikillistä luonnetta, nostaen sen painoarvoa. Kolmas scherzo-osa on mukavan keveäotteinen. Finaali on toteutettu suhteellisen kevyellä painotuksella mutta varsin verkkaisesti. Ensimmäisen sinfonian ensimmäisessä osassa ei ole ehkä aivan yhtä painokas poljento kuin Abbadolla, vaan siinäkin on toteavampi ote, mutta kyllä pidän näistä Herbigin levytyksistä. Ne ovat sangen yleispäteviä, hyvin soitettuja, kivuttomia ja erinomaisesti äänitettyjä, eivät ehkä erityisen yksilöllisiä mutta musikaalisia. Kukaan ei voine pettyä niihin. Erityisesti sinfonioiden scherzo-osissa Herbigillä on mukavan keveä poljento.

Brahmsin sinfonioiden kokonaislevytyksissä Abbado on ykkönen, mennen heittämällä aiemman triumfiraattikolmikkoni Sanderling, Klemperer ja Haitink - joiden ajattelin esittelevän kattavasti Brahmsia eri sävyisinä - ohitse. Myös Furtwänglerit on syytä tuntea.

Sinfonioittain huippuesitykset 1. sinfoniasta ovat Klemperer, Horenstein, Sanderling, Haitink, Abbado ja van Beinum. 

2. sinfonian huippuesitykset ovat Szell, Wand, Klemperer, Furtwängler ja Abbado.

3. sinfonian huippulevytykset ovat Szell (Concertgebouw), Walter, Wand, Cantelli ja Abbado.

4. sinfonian huippulevytykset ovat Walter, Klemperer, Szell, Furtwängler (ei kokonaislevytyksestä; Furtwänglerin livelevytyksiä kannattaa vertailla), Giulini ja Abbado.

sunnuntai 8. maaliskuuta 2020

The only set of Brahms symphonies you'll ever need

When I was younger and collecting my first reference sets I read in the Penguin Guide - or was it the Gramophone Good CD Guide - that Abbado is unsurpassed in Brahms. As I have always been rebel by principle and wanted to find my own way, I was pro Sanderling and Klemperer and against household names such as Karajan, Haitink and Abbado. I wanted to look better informed than the great majority, to unearth hidden gems. I was also very doubtful towards living artists in general as I thought that the greatest wisdom was preserved for the artists born when Brahms was still alive, with a direct link to the composer's world.

Now I borrowed the Abbado set from a friend when almost 30 years older. Now conductors like Abbado and Haitink are no longer active, and their recordings 30 to 40 years old. I guess 30-40 years is required for a recording to be regarded as classic, as the Klemperers and Sanderlings were of that age when I first started collecting.

And these Abbado recordings deserve their classic status.  When the first beats of first symphony jumped out of my speakers, I instantly realized what I had been missing all these decades. This is the real thing. Playing is luminous, fullbodied, romantic yet rhytmically alert and sound is transparent. For me the analog recordings of late 50s and 60s are usually more than serviceable, but here the full bodied yet luminous sound enhance the value of the recordings. 

The most successful items in this set for me are the two first symphonies and the Academic Overture. If one wants to have a representative sample of the set, listening to the first movements of the 1st and 2nd are revealing: constant forward motion, singing strings, audible woodwinds, full bodied yet breathing orchestral fibre.

The idea of coupling the rarely played choral items is happy one; although they are not essential they are at least entertaining. 

There is no need to get rid of your Bruno Walter, Otto Klemperer, Bernard Haitink, Karajan or Kurt Sanderling, but if you don't possess any Brahms, this set will suffice and satisfy. This is the real thing as the Berliner live Bruckner recordings by Wand are the real Bruckner or the Kempe strauss are the real Strauss. 

This review of the Claudio Abbado Brahms set is released in Amazon.