Kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä valta vaihtuu yleensä vaaleissa

Yliopiston pääsykoe-Allardtia tahkotessani jäin jumiin teoriaan, jossa puhuttiin arvosykleistä. Arvojen syklillä tarkoitetaan sitä, että eri sukupolvilla vallitsevat erilaiset arvot, eikä "kehitys" ole mitään edistyksen suoraviivaista voittokulkua. Allardtin kirjassa Sosiologia I väitettiin, että seuraava sukupolvi (kirja päivitettiin viimeisen kerran 80-luvulla) tulisi olemaan edellistä, eli kirjan päivitysaikaan nuorta aikuissukupolvea konservatiivisempi. En tuolloin 35 vuotta sitten käsittänyt tai ainakaan halunnut käsittää tätä teoriaa, mutta nyt sukupolvi (biologisessa mielessä) myöhemmin Allardtin sanat ovat tulleet toteennäytetyiksi. Toki tämä on yleistys, seksuaalivähemmistöjen asian ja ympäristöaktivismin uuden sukupolven nostaessa päätään, ja ehkä biologisten sukupolvien suorittaman isänmurhan sijaan olisi paikallaan puhua ennemminkin Zeitgeistista tai kulttuurisista sukupolvista. 

Jokainen politiikkaa seurannut tietää, että kaikissa paitsi yksipuoluejärjestelmissä yleensä valta vaihtuu vaaleissa. Pitääkö siitä sitten päätellä, että ajan henki olisi muuttunut jotenkin oikeistolaisemmaksi ja konservatiivisemmaksi, että punavihreä hallitus vaihdettiin oikeistohallitukseen? Ei. Kyse on politiikan normaalista heiluriliikkeestä, jossa riittävän moni kansalainen, liikkuva äänestäjä haluaa vaihtelua. Kuitenkin poliittiset puolueet ovat vain päällysrakennetta Marxin sanoin, ja kyllä siellä pinnan alla oikeastikin kuohuu.

Moni minua asiaa lähempää katsellut ja enemmän tutkinut on todistellut sitä, että perussuomalaisuus, melonismi, orbanismi ja trumpilaisuus ovat elämäänsä pettyneiden ratkaisu, eräänlainen pyllistys yhteiskunnalle, jonka katsovat pettäneen heidät. Kun ei enää koeta olevansa relevantteja, entisellä koulutuksella tai sen puutteella ei saa töitä ja vanhat iskurepliikit eivät enää päde. Tämä on kuitenkin vasta ensimmäinen osa analyysiä, sen alku. Nämä puolueet valjastavat puolelleen työväenpuoleisiin pettyneitä ja käyttävät käyttövoimanaan kulttuurisotia jo tutuksi tulleen muukalaisvihamielisyyden lisäksi. Kun tuntuu siltä, että ei ole enää headhuntereitten tai oikeastaan minkään kohderyhmää, niin olisiko Andrew Taten. Ja kun alakulttuurit pirstoutuvat entistä pienempiin osiin; esimerkiksi entisen kahden sukupuolisuuden ilmentymän lisäksi kirjaimia on niin paljon, että heikkopäisin ei osaa enää laskea. 

Kun samaan aikaan on pettynyt, vihainen, hämmentynyt ja kaikin puolin veneestä pudonnut olo, niin vaikka sille harmituksen aiheelle ei pystyttäisikään tekemään mitään, että enää ei ole markan bensaa, niin ainakin se harmitus voidaan hetkeksi unohtaa muistuttamalla, kuinka nurin ovat asiat, kun täti onkin setä ja Lakupekkaa ei enää saa, liekö Mustapekkaakaan. Vika ei kuitenkaan ole naapurin Muhammedissa, vaan pikemminkin Muskissa, Zuckerbergissa ja Bezosissa, jotka ovat naamioituneet osaksi ratkaisua, mutta he itse ovat ongelma. Heidän edustamansa rosvokapitalismi on lakkauttanut kokonaisia toimialoja, vienyt työntekijöiltä vessatauot ja luonut uudenlaisen paarialuokan. Sen paarialuokan pitäisi vanhan työväestön tavoin katkoa kahleensa ja yhtyä. Kongolaisen kaivosmiehen, nigerialaisen jätteitä lajittelevan lapsen ja uzbekinistalaisen kutojan asia on todellakin meidän asiamme, sillä heidän työnsä valuu pyramidihuijaukseksi muuttuneessa ryöstökapitalismissa näille rosvoille, joita miljardööreiksi nimitetään.

Tämä teksti julkaistiin hieman lyhennettynä eilisessä (5.3.) Uusimaassa.

Selittääkö osattomuus jytkyä?

Olen juuri myynyt asuntoni, ja jo jonkin aikaa kuullut huhuja, että työnantajani tulee tekemään muutoksia, jotka vaikuttavat omaan toimenkuvaani ei muuten kuin siten ettei sitä toimenkuvaa enää ole olemassa. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, miten nämä lutviutuvat. Asunnottomaksi en jää, mutta työttömäksi saatan.

Elämässäni on siis paljon epävarmuustekijöitä yleensä isoiksi katsotuissa asioissa, irtikytkentöjä ilman tietoa mitä tunnelin päässä näkyy. En töissäni enkä harrastusteni tiimoilta tapaa ihmisiä. Siltikään en ole osaton. Putoan ehkä veneestä, mutta kellun, en uppoa. Miksi?

En uppoa, koska palkkatyö ei rakenna identiteettiäni. Käsitys itsestäni ei ole palkkatyön muovaama varmaan pitkälti siksi että en ole juurikaan päässyt siellä käyttämään ja näyttämään kykyjäni. En ole osastonsihteeri-maisteri-tutkija-virkamies-herratiesmitä vaan minä. Minulla on metsäni, musiikkini, juoksemiseni ja kirjallisuuteni, riippumatta siitä, missä asun ja millä kustannan asumiseni. Ystävät ja perhe ovat pysyviä, asuntoja ja työpaikkoja tulee. Miksi ihmeessä ankkuroida itseään johonkin sellaiseen, jonka säilyvyydestä ei ole varmuutta?

Joskus olen ehdoin tahdoin hankkinut itselleni sosiaalisia verkostoja tarjoavia harrastuksia toimintatarmoani kanavoimaan. Vaikka tällä hetkellä en aktiivisesti vaikuta järjestöissä tai politiikassa enkä tapaa työni puolesta ihmisiä paitsi erikseen sopimillani lounastreffeillä, minulla on kuitenkin sosiaalista pääomaa, koska minulla on niitä ystäviä, joita kutsua lounaalle, ja koska tiedän, miten systeemi toimii sitten kun seuraavan kerran päätän tehdä sinne hyökkäyksen.

Moni yritti selittää jytkyä osattomien vastaiskuna. Kun joku laittoi heille sanat suuhun, he kokivat että heilläkin oli ääni ja kerrankin he jaksoivat lähteä uurnille. Samaa selitystä on tarjottu Trumpinkin jytkylle, globalisaation ja jälkiteollistumisen häviäjien pelkojen päässeen ulos kaapista, kun näille peloille on annettu hahmo, kasvot ja nimi, olivat nämä sitten miten kohdalleen osuneita hyvänsä, mutta joka tapauksessa tämä on merkittävästi enemmän kuin aiemmin, kun kukaan ei tunnu olleen kiinnostunut sen vertaa että olisi vaivautunut lupaamaan mitään.

En siis ole tarpeeksi osaton, jotta voisin päätyä tekoihin, joita osallisemmat voisivat tulkita paremman puutteessa protestiksi kun eivät niitä muuten suostu ymmärtämään. Tämän estää sosiaalinen pääomani, joka tarkoittaa sosiaalisten verkostojen potentiaalisuutta, oli sitten aktuaalisia verkostoja tai ei. Lisäksi tietopääoma pelastaa minut tipahtamiselta. Tiedän myös, että voisin itse olla tuolla systeemin sisäpuolella, jos minua vain huvittaisi. Sosiaalista pääomaa on tietoon perustuva näkemys siitä, että minä itse olen se, joka valitsee itselleen sopivimman roolin yhteiskunnassa. Tieto siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuitenkin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä mahdollista, meilläkin tie on auki ministeriksi asti, jos haluaa pelata pelinsä oikein, ehkäisee ajautumasta populismin uhriksi.

Trump peruutti ilmastonmuutoksen

9-11, tai suomalaisittain, 11.9. merkitsi kansainvälisten lintukotokuvitelmien päättymistä, ja 11-9 taas sitä, että ilmastonmuutos peruttiin. Tähän epäilykseen saattoi päätyä kahdestakin syystä.

Ensinnäkin, jos katsoo ikkunasta ja uskoo, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin on helppo leimata ilmaston lämpeneminen kuulopuheeksi. Toiseksi, jos on uskonut, että asiat ovat niin kuin ne näyttävät, niin kyllä ne ovat. Niin meillä asiat koetaan, kuten puoluesihteeri Slunga-Trumpsalo on todennut. Todellisuudesta on tullut Truman Showta, ja maailman mahtavimmaksi mieheksi on valittu Nakke Nakuttaja, joka on rikas kuin Roope-setä ja jolla on Zlatan Ibrahimovicin kokoinen ego.

Ilmastonmuutoksen ja Trumpin valinnan välinen yhteys ei ole sattumanvarainen, vaikka sattumaa onkin se, että molemmat tuli todennettua samanaikaisesti. Niiden välillä on kuitenkin sosiologinen kolmas eli näkymätön käsi: asiat näyttäisivät olevan niinkuin ne näyttävät, tai niinkuin halutaan uskoa. Usko onkin tietoa voimakkaampi, ja empiirinen kokemustieto vahvistaa vain sen, jota jo aiemminkin epäiltiinkin varmaksi. Ei ehkä demokratia, vaan sen edellytyksenä oleva valistus on tullut kriisiin.

Muistini sääilmiöistä ulottuu noin vuoteen -78 tai -79, mistä alkaen pidin kirjaa säähavainnoista vuoteen 1994 saakka. Siltä aikaväliltä ja sen jälkeen muistan kyllä yhden vastaavan talven alkamisen. Syyskuu 2002 oli lämmin, melkein kesäinen, ja kolmen viikon syksyn jälkeen 28.10. tuli lumi. Ja se pysyi. Niin että ei tämä aikainen lumikuorma mitenkään ainutlaatuista ole, mutta toki ääri-ilmiöksi luokiteltava.

Yksinäinen soihtu valaisee ja (valistaa) yhä harvinaisemmaksi käyvää talvista Helsinkiä.

Havaintokokemus itse asiassa vain vahvistaa ilmastonmuutoksen, sillä se merkitsee lämpenemisen lisäksi ilmaston ääri-ilmiöiden lisääntymisen ja meidän leveysasteillamme sateiden lisääntymisen, ja ei pitäisi olla mitenkään yllättävää, että silloin kun lämpötila on pakkasen puolella, sateet tulevat lumena. Ja aika usein ne tulevat, kun sijaitaan 60 ja 70 leveyspiirin välissä. Niin sanotuille ilmastoskeptikoille tämä looginen päättely ei kuitenkaan osoita mitään, ainoastaan heidän oman harhaisuutensa oikeellisuuden. Logiikka ja empirismi lakaistaan valistuksen kriisin mukana kaatopaikalle. Valitettavasti Trump on tällaisten luulottelijoiden näkyvin äänitorvi, änkyröiden edusmies. joka takertuu hupenevaan öljyyn kuin hukkuva oljenkorteen.

USA:n vaalituloksen opetuksia

Varmaankin Donald Trumpin vääjämättömältä vaikuttava voitto on ainakin osittain tulkittavissa protestina, pettymyksenä vallitseviin päättäjiin ja systeemiä kohtaan. Itsekin poliittiseen järjestelmään jossain määrin pettyneenä osaan sympatiseerata toisia pettyneitä, mutta osallisuussauruksena tiedän kuitenkin, että kotiinjäävien puolesta päättävät sitten toiset heidän puolestaan, ja jo tästäkin syystä äänestäminen ei ole kansalaisoikeus vaan -velvollisuus.
Varmaankin joissain osavaltioissa Hillary olisi saattanut saada muutaman ratkaisevan äänen enemmän, jos kahden suurpuolueen ehdokkaan lisäksi tarjolla ei olisi ollut muita pienehdokkaita, mutta demokratiassa on kuitenkin oikeus valita tarjolla olevista paras, maksimoimaan hyvä eikä vain tyytyä taktikoimaan, minimoimaan paha. Samaten oikeus asettua ja asettaa ehdolle on tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei voi liikaa korostaa. Sekään oikeus ei ole kiveen hakattu, kuten tiedämme kaikista niistä valtioista, jotka ovat kääntyneet kohti diktatuuria ja yksipuoluejärjestelmää.
Omiin puolueisiinsa ja poliittiseen järjestelmään pettyneet ovat nyt kuninkaantekijöitä, minkä Trump on osoittamassa, ja meillä koto-Suomessakin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia liikkeitä hallituspuolueisiin pettyneet tulevat tekemään. Erityisen mielenkiintoista tulee olemaan se, millaisiin ratkaisuihin päätyvät jo kertaalleen poliittiseen järjestelmään pettyneet, joiden pettymysreaktiona oli äänestää Perussuomalaisia. Mitä heille on tarjolla, paitsi palata häntä koipien välissä takaisin äänestämään demareita tai keskustaa?
Suomessa onneksi protestit eivät tähän saakka ole poikineet umpikahjoja viihde-ehdokkaita, mitä nyt näitä paikallistason hakkaraisia ja kiemunkeja. Ainakin ihan huipputason poliittisilta johtajilta meiltä odotetaan edes jonkinlaista tolkullisuutta, tai sitten se on se parjattu systeemi, joka koulii ja (itsesensuroi).
Toivoa sopii, että parlamentarismiin pettyneet eivät massamittakaavassa lähde etsimään väkivaltaisia ratkaisuja, vaan kanavoisivat tarmonsa johonkin hyödyllisempään, kuten vapaaehtoistyöhön. Toivon, että meillä poliitikot ymmärtäisivät asemansa ja sen tuoman vastuun: he eivät ole kansan edustajia, vaan johtajia, eivätkä johtaisi kansaa harhaan esimerkiksi normalisoimalla umpityperyyttä, vihaa ja rasismia, lietsoen tätä ulkoparlamentaarista riehuntaa.