Uurnilla tavataan!

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt etsiä politiikasta vikoja, mikä on minulle ominainen strategia muissakin instituutioissa, arvon kiistäminen. Jos esimerkiksi tiedostan, ettei työsuhteelleni ole tiedossa jatkoa, kyseenalaistan organisaation toimintatavat tehdäkseni erosta itselleni henkisesti helpompaa. 

Listaan alla syitä, joiden perusteella olen päättänyt tästä lähtien osallistua politiikkaan aktiivisena kansalaisena, äänestäjänä, kriitikkona, enkä minkään puolueen kautta. Tämä ei ole niinkään mikään erityinen epäluottamuslause Vihreille, kuin yleinen selänkääntö puoluepolitiikalle  Äänestäjää arvostetaan politiikassa vain vaalien alla, vaikka hän on kaikkein arvokkainta mitä on. Ilman häntä koko järjestelmä lakkaisi olemasta. 

Ensinnäkin, puoluepolitiikassa viittaussuhteet ovat pielessä: jäsenryhmästä tulee viiteryhmä. Minä tunnen yleensä kroonista ulkopuolisuuden tunnetta vähän kaikkialla, ja en hyväksy sitä, että jopa kunnallispoliitikko samastuu enemmän omaan lautakuntaansa tai puolueeseensa kuin heihin, joita hän edustaa. Kyse kuitenkin on luottamustehtävästä.

Toiseksi: ilmeisesti politiikka on strategista pelailua. Jotenkin olin oivaltavinani tämän jo nuorisopolitiikassa. Jotkut osaavat pelata peliä: olla paitsi oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja sanoa oikeille ihmisille oikeita asioita, ja tällä strategialla Suomessa tie on auki vaikka pääministeriksi. Ei se Kataisen Jyrki mitenkään muista erottunut, ei substanssiosaamisellaan ainakaan, mutta hänen seurassaan ei saanut näppylöitä. En pidä strategisista pelailuista: minä pelaan aina omaa peliäni, esimerkiksi korttipeleissä en osaa ajatella, mitä kortteja sillä toisella on. 

Eräs vanha ystäväni nuorisopolitiikka-ajoiltani onkin luonnehtinut minua "Lahjakkain tuntemani ihminen sosiaalisesti kun on kyse hienovaraisuudesta - ja myöskin ehdottomasti luotetettavin henkilö ei mikään peluri." Voi olla, että tämä ensimmäinen osa tätä luonnehdintaa on kohteliaisuus, sillä sosiaalisesti lahjakkaista tulee ammattipoliitikkoja, mutta peluri en tosiaankaan ole, eikä minusta sellaista saa. Pois se minusta. Pois 

Politiikka on kiinnostava toimintajärjestelmä, mutta sen toimintatavat eivät sovellu henkilölle, joka ei ole peluri, joka kokee itsensä solistiksi enemmän ja joukkuepeluriksi vähemmän - tätähän ei nykyään saa ollenkaan sanoa - joka on väsynyt poliittiseen korrektiuteen ja joka tekee tarpeeksi kompromisseja jo ilman politiikkaakin. 

Jürgen Habermasin jaottelu elämismaailmaan ja systeemiin valaisee sitä, mikä puoluepolitiikassa on mätänä. Jos poliitikkoja usein syytetään vieraantuneiksi tavallisten ihmisten arkisesta elämästä, tämä on epätarkasti sanottu. Kyllä hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä, mutta he ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, ja systeemi muodostaa elämismaailmaa hylkivän kalvon.

Joskin puoluepolitiikassa opitaan kaikenlaista, se tuskin tekee kenellekään yksilönä hyvää. Minua se lähinnä vituttaa. Hyvinvointini kannalta koetan pysytellä siitä vastaisuudessa vähintään käsivarrenmitan päässä. Ei politiikka hyvää tee ihmisten välilläkään: se saa aikaan rumaa jälkeä silloin kun se sotketaan muiden instituutioiden - kuten urheilun - kanssa. Tai sukulaisuussuhteiden. Politiikka vetää railoja ihmisten välille, kärjistää asioita, korostaa tahallisesti yhtäläisyyksien sijasta eroja. 

Minun kamelinselkärankani katkaisi kaksi asiaa. Ensin eduskunnan hyväksymä päivystysasetus, joka lopettaa synnytykset maakuntasairaaloista; viimeinen pisara oli se kun se väline, jonka valitsin ajaakseni minulle rakkaan Keskuspuiston asiaa, meni rikki, tai ainakin osoittautui vääräksi. Ensin ajattelin, että omani pyllistivät minulle, kun oman puolueeni enemmistö kannatti päivystysasetusta ja Keskuspuiston näivettämistä, mutta asia kirkastui minulle yön yli mietittyäni: puolueet eivät ole toiminnan välineitä vaan esteitä. Minulla asioilla on tärkeysjärjestys, eivätkä tärkeät asiat ole kaupan, eivät minkään kokonaisuuden osina tai sen eduksi.

Parsonslaista jaottelua käyttääkseni: ne ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, osiksi rakennetta, mutta toiminta on jossakin toisaalla, ja parhaiten itselle tärkeiden asioiden ajaminen onnistuu puoluepolitiikan ulkopuolella. Tällöin säästyy samalla pakosta ottaa kantaa muihin asioihin, ja ns. omien puolustelemiselta. Kun olet valinnut puolueesi, tästä samalla seuraa käytännössä pakko oikeuttaa itsellesi oman puolueesi nimissä tehdyt heikotkin ratkaisut, jotta niitä voisi puolustella muille ei-poliitikoille.

Puolueettomuudessa on etunsa. Puolueetonta ihmistä ei panna tilille siitä, mitä hänen puoluetoverinsa ovat keksineet jossain mennä tekemään; toiseksikin hänen äänestään kilpaillaan. Hänelle suorastaan kaupitellaan erilaisia etuja. Puolueeton ihminen on vapaa tekemään itse sen ratkaisun, ketä hän voi painostaa ja ketä suositella kavereille. Minusta ei kannata olla huolissani, kyllä minä ne hyvikset osaan erottaa, itse asiassa entistä helpommin, kun olen ottanut silmiltäni värittyneet lasit pois, niin että kyllä se ääneni jatkossakin löytää tiensä hyviksille. Vaaliteltoilla ja uurnilla tavataan!

Koulutus sosiaalistaa, mutta mihin?

Ihminen oppii olemaan ihminen perheessä tapahtuvassa primaarisosialisaatiossa. Ihmisiksi hän oppii elämään sekundaarisosialisaatiossa, joka tapahtuu kasvatuksen koulutukseksi systematisoivissa kasvatusinstituutioissa, ensin päiväkodissa ja sitten koulussa. Mitä tähän ihmisiksi elämiseen oppimiseen sitten kuuluu, ja mitä tekemistä koulutuksella on sen kanssa?

Toki sekundaarisosialisaatiossa voidaan jonkin verran paikata primaarisosialisaatiolta jääneitä aukkoja, olivat kyseessä sitten yleissivistyksen aukot tai kulttuuriset aukot. Koulutuksessa välitetään paitsi tietoja, myös yhteiskunnallisia (ammatillisia ja sukupuoli)rooleja ja niihin liittyviä normatiivisia odotuksia, ja tulkitsemaan tiettyä kulttuurista merkkijärjestelmää, meidän tapauksessamme arvopohjamme on kristillinen, ja kulttuurimme eurooppalainen ja suomalainen.

Sosiologiassa vallitsevan funktionalistisen integraatiokäsityksen - jota edustavat esimerkiksi Durkheim ja Parsons - mukaan koulu siirtäessään tietyn yhteisön arvoja ja sosiaalistaessaan normatiivisiin odotuksiin, toteuttaa yhteiskunnan koheesiota lisäävää funktiota, opettaessaan, että jokaisella on tehtävänsä ja paikkansa yhteiskunnallisessa työnjaossa.

Samalla koulu kuitenkin sisältää myös ristiriidan siemenen, uhaten integraatiota. Koulun nykyään julkilausuttunakin tehtävänä on tukea yksilöitä konstruoimaan itse tietoa ja kyseenalaistamaan vanha tieto, suhtautumaan kaikkeen (lähde)kriittisesti. On vaikea nähdä, miten tältä kriittiseltä (itse)reflektiolta voisi välttyä myöskään oman ainutkertaisen paikan tarkastelu, oman yhteiskunnallisen ja ammatillisen aseman ja roolin kyseenalaistamisena.

Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että vallanpitäjät pelkäävät koulutusta, tarkemmin sanoen koulutettuja ihmisiä, heille kun koulutuksen sivutuotteena on saattanut päästä syntymään epäilys vallitsevan työjaon funktionaalisuudesta, oman aseman ja roolin tarkoituksenmukaisuudesta ja johdonmukaisuudesta omaan rooliin liittyvien odotusten ja siihen liittyvien tosiasiallisten kvalifikaatioiden välillä. Korkeakoulutettu ei osaa olla kiitollinen pöydältä heitetyistä almuista, saati nöyrä.

Kun on tietoinen epätarkoituksenmukaisuudesta, tulee myös tietoiseksi epäoikeudenmukaisuudesta, ja johtopäätöksenä on vallitseva epäjohdonmukaisuus tarkoituksenmukaisuuden ja oikeudenmukaisuuden välillä.