Eusebius ja Florestan

Säveltäjä Robert Schumannin itsensä mukaan hänen persoonallisuudessaan vaikutti kaksi voimaa, jotka hän personoi Eusebiukseksi ja Florestaniksi. Eusebius oli pohdiskeleva, hidastempoinen, runollinen introvertti, kun taas Florestan oli ekstrovertimpi, räiskyvämpi ja maailmallisempi, kärsimätön ja tempoileva hahmo. Schumann itse luonnehti näitä kuvitteellisia hahmotelmiaan parhaiksi ystävikseen; epäilemättä hän luovana taiteilijana hyötyi molemmista persoonallisuutensa piirteistä. Oikeastaan ne olivat hänelle välttämättömiä.

Vaikka Robert Schumannin tuotanto onkin suhteellisen monipuolista - neljä sinfoniaa, kolme konserttoa, kamari- ja vokaalimusiikkia - niin siltikin pidän merkittävimpänä hänen panostaan pianomusiikissa. Schumannin pianomusiikki myös parhaiten valaisee Eusebiuksen ja Florestanin merkitystä ja läsnäoloa.

Schumannin musiikki vaatii keskittymistä. Pianotuotannosta ei ole montaakaan täydellistä kokonaislevytystä, mutta tunnetuista merkkipianisteista Wilhelm Kempff ja Vladimir Ashkenazy ovat levyttäneet melko kattavan valikoiman hänen tunnetuinta pianotuotantoaan: Kempff 4 cd-levyn ja Ashkenazy 7 cd:n verran.

Kempff on Eusebius, Ashkenazy on Florestan. Tai ainakin Kempffillä on eusebiusta enemmän ja Ashkenazyllä florestania. Ei olekaan yllätys, että Kempff tekee parhaiten oikeutta Schumannin rauhallisemmalle, pohdiskelevammalle tuotannolle, kuten Metsäkuville tai Humoreskille, kun taas Ashkenazy loistaa Sinfonisissa etydeissä tai Karnevaalissa. Tietenkään nämä kaksi pianistia eivät tyhjennä koko Schumannin tuotannon kaikkia merkityksiä, ja Ashkenazyltä onnistuu myös keskittynyt, hiljainen introversio. Kuitenkin nämä valikoimat aika hyvin täydentävät toisiaan, ja sitten kun vielä lisätään mukaan nuorena kuolleen Juri Egorovin levytykset, varsinkin Kreisleriana, Clara Haskilin Lapsikuvia, Benno Moiseiwitschin Fantasia ja Radu Lupun harvalukuiset levytykset, etenkin Kreisleriana ja Humoreski, sitten aletaan olemaan jo aika edustavan valikoiman äärellä. Myös Yves Natin, Svjatoslav Richterin, Alfred Cortotin ja Geza Andan Schumann-levytykset on syytä tuntea.

Toki Eusebius ja Florestan ovat arkkityyppejä, jotka molemmat ovat läsnä Schumannin musiikissa, useimmiten samanaikaisesti ja kaikki menestyksekkäät Schumann-tulkit oivaltavatkin tämän. Jollakin vain Eusebiusta on enemmän, toisella Florestania. 

Musiikilliset ruskafestivaalit

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3, 2. osa "Andante espressivo", soittaa Arthur Rubinstein. Musiikki ei tunnu pääsevän minnekään. Sen sijaan se ikäänkuin istuu odottelemassa ja katselemassa. Jos joku pitää Debussytä tunnelmamaalailuna, ihmettelen.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. NDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand. Oikeilla kaiuttimilla kuunneltuna verrattuna vanhoihin pakettistereoihini, oikeastaan muut Beethoven-kokonaislevytykset kuin Wand ovat tarpeettomia. Tämä on ilmavan rämäkkää kuin Norrington, täyteläisen räväkkää kuin Szell, ja kuin Kempen parannettu painos: klassista mutta eteenpäinmenevää, voimakasta, energistä musiikkia. Niin elävästi ja hengittävästi soitettua ja äänitettyä, että siinä on tietty live-musisoinnin maku, ja kaikki soittimet kuuluvat.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 25, soittaa Yves Nat. Pidän Beethovenin pikkusonaateista, kuten 24 ja 25. Ensimmäisessä osassa Nat tarjoaa kaiken mahdollisen väripaletin ja leikkisyyden, mitä pianosta voi lähteä, vaihtaen kosketusta muutaman tahdin välein. Toinen osa taas on erittäin tehokas ja tunnelmallinen, suorastaan laulava kaikessa yksinkertaisuudessaan ja julistuksellisuuden välttämisessä. Nat kutoo tästä sonaatista paradoksaalisen kokonaisuuden, jossa kaikilla osilla on selkeästi aivan oma äänensä, niin oma, että ne eivät suorastaan tunnu mahtuvan samaan sonaattiin.

Dmitri Sostakovits: 10. sinfonia. Stanislaw Skrowaczewskin johtama maailman vanhin edelleen toimiva ammattiorkesteri, Manchesterin Hallé-orkesteri soittaa tämän jotenkin rupisemmin (ja tietty rupisuus sopii Sostakovitsiin) kuin Herbert von Karajanin johtamat Berliinin filharmonikot. Valitsen kuitenkin kolme kertaa neljästä Karajanin, ja kerran kahdestakymmenestä Rostropovitsin.

Gustav Mahler: Der Einsame im Herbst. Christa Ludwig ja Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tällaisena tämä suorastaan ytimeen asti käyvän suruisen yksinäinen on suorastaan graafinen esitys, toisin kuin Kathleen Ferrierin ja Bruno Walterin riipaiseva omakohtaisuus, joka vaikka onkin referenssiesitys, on niin intensiivinen että se vaatii ajoittain kuulijalta miltei liikaa. Ludwig (tenoriosissa ylittämätön Fritz Wunderlich) ja Klemperer tarjoavat parhaiten lauletun ja instrumentaalisimman version, jossa kuuluu kaikki. Tässä osassa erityisesti orkesterin distinktiivinen soolo-oboisti, iki-ihana Sydney Sutcliffe markkeeraa tunnelman.

Frederic Chopin: Pianosonaatti, soittaa Dinu Lipatti. Pianon proosarunoilija Lipatti hallitsee teoksen vaihtelevan rytmiikan ylivertaisesti, ja hidas osa laulaa niin kuin ei kellään.

Max Bruch: Viulukonsertto. Yehudi Menuhin. Samat sanat kuin Sostakovitsissa: Jaime Laredo soittaa tämän jotenkin vähän rupisemmin kuin Menuhin, joka hänkään ei ole tunnettu sävelpuhtaudestaan, jos verrataan vaikka Oistrahiin saati Heifetziin. Bruchin konsertto kuitenkin vaatii kiihkeää otetta, ja se luonnistuu Menuhinilta.

Anton Bruckner: 5. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, johtaa Bernard Haitink. Suurin mystiikka ehkä uupuu Haitinkin esityksistä, niissä jouset laulavat ja torvet törisevät esimerkillisen uljaasti ja puhtaasti. Haitink on "streit" hyvällä tavalla. Koko musiikkihistorian mahtavin loppuhuipennus menee kerrankin melkein sinne päin.

Henry Purcell: Pavan A-molli kahdelle viululle ja basso continuolle. Leonhardt Consort, johtaa Gustav Leonhardt. Valtaisan, koko cd-hyllyäni hallitsevan pahvikuorisen Leonhardt-paketin parasta antia ovat Bach ja kaksoislevy, joka sisältää Purcellia. Musiikkia, joka rauhaisuudessaan pysäyttää ajan ja kadottaa ulkomaailman.

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. Münchnenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Ehdottomasti paras näistä Isopuron aikanaan Hesarissa kaikkien aikojen levyiksi hehkuttamista epälevyistä (epälevyjä nämä ovat siksi, koska ne julkaistiin postuumisti, Celi ei levyttänyt). Klempererin klassista levytystä jää kaipaamaan lähinnä toisessa osassa, jonka Celi tekee ylihitaasti, mutta muuten temmot ovat yllättävänkin joutuisat, jouset leikkaavat kuin miekat sulaa voita ja vaskipuhaltajat seuraavat Isopuron sanoin Celiä tuleen. Ensimmäisen osan viimeiset pari minuuttia ovat kaikkein upein esimerkki Celin tulkintataiteesta: niihin on aina pakko palata, ja onneksi niihin voikin palata nyt Celin kuoleman jälkeen. Vielä sinänsä loistavan muusikon, Rudolf Kempen aikoihin Münchenin filharmonikot kuulostivat aika provinsiaalisen kotikutoisilta, mutta todellinen orkesterinkehittäjä Celi on nostanut orkesterin zeniittiin, mistä osoituksena on sekin, että nykykapellimestareista Christian Thielemann on valinnut orkesterikseen juuri heidät.

Beethovenin 32, pianon uusi testamentti

Jos Bachin kaksi kirjaa das Wohltemperierte Klavieria - joka koostuu kahdesta laitoksesta preludeja ja fuugia kaikille sävellajeille, siis 2 x 32 pianokappaletta - pidetään pianon vanhana testamenttina, Beethovenin 32 sonaattia on uusi testamentti.

Kymmenet pianistit ovat esittäneet konserttisarjoissaan koko Beethovenin sonaattisyklin, suomalaisista ainakin Matti Raekallio ja tietääkseni Paavali Jumppanen. Levytysstudiossa tai livetaltiointeina sonaattisyklejä löytyy useita kymmeniä, joista itse olen tähän mennessä kahlannut kuusi lävitse. Seuraavaksi lyhyehkö läpikäynti näistä.

Artur Schnabel. Beethoven-paketit alkoivat Schnabelista, ja päätyvät aina Schnabeliin. Tämä 30-luvulla taltioitu ensimmäinen kokonaislevytys pääsee runollisuudessaan edelleenkin syvemmälle Beethoveniin kuin yksikään toinen. Etenkin sonaattien hitaat osat ovat jumalaisia, ja Schnabel tekee varhaisistakin sonaateista suurta musiikkia. Kannattaa kuunnella ainakin sonaatit no 2,4, 7 ja 11, hitaat osat. Jopa muutama väärä nuotti kuuluu musiikkiin, jota nimenomaan tässä kuullaan siinä määrin, että monien muiden teknillisesti täydellisemmistä suoritteista kaipaa näitä paria pientä lipsahdusta.

Wilhelm Kempff. Uudemmista pianisteista on monien mielestä päässyt lähimmäksi Schnabelia, vaikkakin Schnabelin ote on huomattavasti Kempffiä romanttisempi. Kempff on klassinen pianisti, tai pitäisi sanoa klassillinen. Kempff on taltioinut kolmekakkosen kahdesti, ja 60-luvun paketti on kelpo perusludwiggia, eloisaa, klassista soittoa. Moni pitää 50-luvun monolevytyksiä vielä parempina.

Claudio Arrau. Pianon suuri koloristi ja sonoristi, joka tekee Beethovenista omaansa. Niin hän tekee myös Schubertista, Lisztistä tai Chopinistäkin. Arrau saa Beethovenista rikkaammaan väripaletin ja täyteläisemmän satsin kuin kukaan muu, ja aivan omanlaisenaankin Arrau on vakuuttava. Missään ei synny vaikutelmaa, että tässä oltaisiin asettamassa pianistin omaa persoonallisuutta musiikin eteen, vaan se pysyy takana, vaikkakin kuultaa partituurin lävitse.

Daniel Barenboim. Kelpo perusmusikaalista soittoa ilman mauttomuuksia, vaikkei kovin mieleenpainuvaa.

Alfred Brendel. On taltioinut kaikki sonaatit ainakin kolmasti. Moni pitää 60-luvulla Voxille tehtyä tallennetta raikkaimpana. Itselläni on uusin paketti, 90-luvulla tehty. Brendel, pianon filosofi, tarjoaa aina syvällistä soittoa, joka on tosin joskus hieman ylityöstettyä, spontaniteetin hieman kärsiessä. Kokonaisuutena kuunnellessa kuitenkin osat asettuvat hyvin toistensa yhteyteen, ja myöhäisimmissä sonaateissa kuulija kiittää, että on jaksanut loppuun saakka. Osa levytyksistä on livetaltiointeja, ja ne ovat ehkä hieman spontaanimpia kuin studiolevytykset.

Yves Nat. Jälkipolvien varsin heikosti tuntema ranskalaispianisti levytti ensimmäisenä ranskalaisena Beethovenit 50-luvun puolivälissä. Schnabeliin tottuneeseen korvaan alkupää hieman kangersi, mutta keskivälin sonaateista alkaen (suunnilleen Pateettisesta alkaen) Nat alkaa saada kappaleet omikseen, ja loppupään sonaatit ovat kaikki hienoa kuultavaa. Natilla on voimakas sormityöskentely ja selkeä artikulaatio, joka pääsee erityisen hyvin oikeuksiinsa Waldstein-sonaatissa. Nat on myös hieno koloristi, mutta ei kylve hitaiden osien unenomaisissa näyissä yhtä pitkään kuin Schnabel.

Edellämainittujen lisäksi hyvässä maineessa ovat Bruce Hungerfordin, Stephen Kovacevichin, Wilhelm Backhausin, Claude Frankin, Richard Gooden, Friedrich Guldan ja Annie Fischerin levytykset. Joukkoon mahtuu varsin vähän tunnettuja pianisteja, jotka tunnetaan nimenomaan Beethoven-spesialisteina, vähän samaan tapaan kuin on olemassa Bruckner-spesialisteja siinä määrin että voidaan puhua Bruckner-kultista (kts. otsikkoa klikkaamalla kirjoitukseni aiheesta).

Yksittäisiä hienoja sonaattilevyjä on vaikka kuinka paljon; ainakin kaikki Svjatoslav Richterin saatavillaolevat levytykset ovat kuuntelemisen arvoisia ja kukaan vakava keräilijä ei voi olla ilman Solomonin pakettia kuudesta viimeisestä sonaatista. Näistä myös Charles Rosenin ja Maurizio Pollinin levytykset ovat klassikkomaineessa. Itse olen pitänyt myös nuoren polven chileläispianisti Alfredo Perlin levyistä, jotka ovat musiikaalisuudessaan konstailemattomia ilman suurempia eksentrismejä.