Kyllä se runkkaaminen onnistuu työaikanakin

Kansanedustaja Antero Vartia (vihr.) on puolueensa yleisestä linjasta poiketen perustuloskeptikko. Ainakin mitä tulee sen vastikkeettomuuteen. Ei pääse tätä vihreää luonnehtimaan elämäntapaintiaaniksi, vaikka ei yksi pääsky kesää teekään:

Työttömänä olen toki pelannut Pro Evolution Socceria, mutta olen myös - ilman työvoimahallinnon siunausta - tehnyt väitöskirjaa ja huoltanut itseäni, siis uusintanut työvoimaani juoksemalla. Jos olisin vielä enemmän tehnyt sitä väitöskirjaa kuten esimerkiksi väitellyt, sittenpä kantaisin vieläkin ylikoulutetumman stigmaa niihin töihin, joihin työhistoriani oikeuttaa hakemaan.

Niin, siitä pornosta. Opin jo 90-luvulla silloin Kokoomuksessa toimineelta tuttavaltani, että mistä sitä pornoa oikein voi katsoa. Se muuten onnistuu ihan työajallakin, valisti hän. Moni näkisi Vartialle Vihreitä luontevamman poliittisen kodin Kokoomuksesta, vaikka onkin runkkausskeptikko.

Se, että puolueella ei ole linjaa suhteessa vasen-oikea, vaan edellä, on kaksiteräinen miekka. Joskin Antero Vartian kaltaiset näkyvät vihreät houkuttelevat joitakin liikkuvia markkinaliberaaliäänestäjiä Kokoomuksesta vihreisiin, näitä pääskysiä tulisi olla paljon enemmän jottei enää vaalimökillä tultaisi uimaan liiveihin ja syyttämään stallariksi. Eikä tarvitse olla stallari, että tällaiset ulostulot vieraannuttavat, vaan esimerkiksi punertava tai vihertävä vihreä.

Niin hippi en ole ettenkö näkisi pilviä perustulon auringon edessä. Se kuitenkin mahdollistaisi työttömälle hyödyllisen osallisuuden, esimerkiksi opiskelun tai vapaaehtoistyön vailla pelkoa karensseista sovitellun päivärahan päätöstä odoteltaessa. Siitä olen yhtä mieltä Antero Vartian kanssa, että työttömältä puuttuvat riittävät kannustimet. Kannustimien puuttuminen ei kuitenkaan ole työttömien vika, eikä siitä pidä tarjota pakottimia. Perustulo ei ole taikasauva mutta se kuitenkin lisäisi työttömän vapausastetta tehdä jotakin hyödyllistä eikä esimerkiksi olla kilpailua vääristävässä pakkotyössä. Tämä yksilönvapaus ei kuitenkaan ole ennenkään porvarille kelvannut, sillä se on väärää yksilönvapautta.

Jussi Korhosen bloggauksen, jossa asia huomattiin, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. Sieltä on myös kuvamateriaali peräisin.

Salajuoni TES:ien romuttamiseksi

Viime aikoina yhä useampi on huomannut, että käynnissä on Suomen hallituksen ajama, EK:n masinoima salajuoni. Tämä salajuoni on ottanut monta ilmiasua: milloin alennetaan reaaliansioita, pidennetään työaikoja tai karensseja, mutta aivan eritoten "vähennetään" työttömyyttä erilaisilla tilastollisilla temppuiluilla, kuten piilottamalla tasaisin väliajoin työttömiä erilaisiin toimenpiteisiin.

Niistä toimenpiteistä en tässä aio sen enempää, sillä niistä on moni todistanut minua vahvemmin, ei vähiten Sakari Timonen. Nämä kaikki temput, mutta aivan erityisesti ns. kuntouttava työtoiminta, joka tosiasiassa usein on palkatonta pakkotyötä eli orjuutta naamioituna kuntoutukseksi, tehdään yleissitovuuden ja yleensäkin työehtosopimusten romuttamiseksi. Jos ei tämä muuten olisi tullut selväksi, niin julistihan jo lahtariliitto eli EK tässä äskettäin yksipuolisesti sanoutuvansa irti keskitetystä sopimisesta.

Käynnissä on siis salajuoni työehtosopimusten romuttamiseksi. Pesuveden mukana on tarkoitus kaataa ammattiyhdistysliikekin. Jäljelle on tarkoitus jättää vain työsopimukset, tai jopa vain työ, sillä sopimusten luonteeseen kuuluu, että molempien sopijaosapuolten pitäisi saada jotakin.

Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus?

Sain eilen kotimatkallani tiedon hyvän ystäväni irtisanomisesta. Jäin miettimään sitä, mikä on palkkatyön merkitys ihmisyksilölle ja yhteiskunnalle. Miten perustella työssäkäynnin tarpeellisuus moraalisesti velvoittavana pakkona ihmiselle, jonka sosiaaliset verkostot eivät työttömyyteen tyhjene, ihmiselle, jonka ystävät, työkaverit mukaanlukien pysyvät, he, joiden on tarkoituskin, ja pankistakin saa lyhennysvapaata?

Tänä aamuna, ajaessani työmatkallani J:n ohitse, joka reilu kolmekymppisenä ei oikein ole löytänyt paikkaansa (mikä tarkoittaa yleisen käsityksen mukaan samaa kuin paikkaansa työelämässä), edellisen päivän ajatuskulut palasivat mieleeni täsmentyäkseen. J on kyllä kokeillut kaikenlaista: lukiota, ammattikoulua, armeijaa, sivaria, vapausrangaistustakin (mikä palkkatyökin on), työkokeiluja, mikään ei ole tuntunut omalta.

J ei ole yksinäinen, toimeton tai koe olevansa syrjäytynyt. Hän elää äärimmäisen säästeliäästi, urheilee, ei juo oikeastaan lainkaan alkoholia, eikä vastanne useimpien käsitystä pitkäaikaistyöttömästä. Hän on viranomais- ja tutkijanäkökulmasta ikäänkuin pitkittynyt nuorisotyötön, joka on lipsahtanut ulos nuorisotakuun kohderyhmästä ja lähestyy kohta keski-ikää. Yhteiskunnallisesti hän on eräänlainen epäaikuinen, koska hän ei tuota mitään. Mitä hänen sitten pitäisi tuottaa? Miten perustella hänelle työssäkäynnin tarpeellisuus?

Otetaan vielä toiseksi esimerkiksi K, kolmeakymmentä lähestyvä J:n kohtalotoveri. Häneen pätevät miltei samat sanat kuin J:hin, sillä lisäyksellä, että hän opiskelee japania, soittaa kitaraa ja tekee lauluja. Ja vielä lisäksi A, joka harrastaa juoksua, hiihtoa ja pöytätennistä, ja hankkii merkittävän osan ruokaansa kalastamalla.

Yksilöä yritetään houkutella palkkatyön pauloihin korostamalla itsetoteutuksen ja sosiaalisen johonkin kuulumisen näkökulmia. Edellä on juuri todistettu, että nämä yksilöön palautettavat työn positiiviset kannusteet eivät oikein päde, vasitenkin kun valitettavan usein se työpaikan tuoma sosiaalisuus tuppervaarakerhoineen, kiiltokuvanliimaustalkoineen ja työpaikkakiusaamisineen ei ole mikään lisäarvo. Tarvitaan muita, yksilöä suurempia, yksittäiseen työttömään redusoimattomia perusteluja.

Kokeillaan kuluttamista. Mitä enemmän ihminen ansaitsee (palkkatyöllänsä, osakemiljonäärit eivät kelpaa esimerkiksi, sillä hekin ovat "jouten" kuten työttömät), sitä enemmän hän (ainakin periaatteessa) voi kuluttaa, pitäen tuotannon ja palveluiden pyörät pyörimässä. Joillekin kuluttaminen on jopa olennainen itseilmaisun muoto, ja onhan ostaminen kivaa, joten vielä olemme positiivisten kannusteiden puolella. Mutta kuten esimerkkitapauksestamme A (pätee myös muihin, alussa mainitsemastani kaverista en vielä tiedä, hän vasta hakee työttömän identiteettiään) tiedämme, ihmisyksilö voi rakentua muullakin kuin kulutuksella, jopa niin, että A on suoranainen antikuluttaja.

Työssäkäyntiä ei oikein voi palauttaa hyödyllisyyteenkään, sillä on palkkatyöläisiä, joita säilytetään kustannuspaikoillaan varsin matalalla hyötysuhteella, kun taas vapaana palkkatyöstä heillä olisi paremmin aikaa vaikkapa hoitaa lapsia, tehdä lauluja, opiskella japania tai vaikkapa kehittää naapurustonsa viihtyvyyttä. Tai sitten näennäisen itsekkäästi vaikka vain hoitaa palkkatyössä rapistunut itsensä kuntoon, niin ettei rasita enää työterveyttä ja avoterveydenhoitoa työperäisillä selkävaivoilla ja pääkivuilla.

Työssäkäynti pitää siis pelastaa jollakin muulla. Siksi työtön onkin pakko syyllistää huoltosuhteen heikentämisestä ja pakottaa kepillä pois kuleksimasta, vaikka töitä ei sitten olisikaan. Siksi onkin kuntouttavaksi työtoiminnaksi naamioitu alivastikkeellinen ilmais- ja pakkotyö.

Irrallisuus ruokkii äärimielipiteitä

Oli valinta sitten ISIS tai ODIN, yleensä taustat ovat aika samankaltaiset: nuorehkoja, yhteiskunnassa ja omassa elämässään sivuraiteille itsensä kokeneiksi joutuneita miehiä, jotka eivät oikein tiedä, mitä elämällään tekisivät. Nämä ovat tietenkin äärimmäisiä valintoja - vai valitsevatko pikemminkin liikkeet ja niihin tulijat vain ajautuvat levottomasti - mutta kyllä ainakin sosiaalinen media ilmentää pienimuotoisempiakin seuraamuksia sosiaalisesta eristäytyneisyydestä, jota jotkut nimittävät syrjäytyneisyydeksi.

On hyvin epätarkkaa ja -määräistä sanoa sosiaalisen median yhdistävän ihmisiä. Usein se tuo yhteen eristäytyneitä, itsensä atomeiksi kokevia ihmisiä, jotka sosiaalinen media saattaa tuoda yhteen jonkun asian ääreen, mutta ei se heistä yhteisöä tee. Toki sosiaalista mediaa voi käyttää apuvälineenä sen joukon kokoamiseksi yhteisöksi.

Työttömyyden usein ajatellaan eristävän ihmiset sosiaalisista yhteisöistä, saavan heidät kokemaan merkityksettömyyttä. Tietenkään asia ei aina mene näin, vaan kyllä työttömillä voi olla monenlaisia harrastuksia ja he voivat aktiivisesti toimia monenlaisissa yhteisöissä. Kuitenkin esimerkiksi nk. kuntouttavan työtoiminnan toiminta-ajatus perustuu paljolti siihen, että kaikensorttisen aktivoimisen ja sosialisoimisen ajatellaan olevan ihmiselle hyväksi.

Ja kyllä se usein toki sitä onkin. Ystäväpiiriini kuuluu ihmisiä, joista on kieltämättä pitkällisen toimettomuuden - osattomuuden palkkatyöstä, opinnoista ja muista sosiaalisen yhteisön ainakin potentiaalisesti tarjoavista toiminnoista - tullut vähän säikkyjä, omalaatuisia ja mökkihöperöitä. Ensin poistuu tarve siistiä itsensä, sitten poistuu tarve siistiä oma kotinsa, ja seurauksena kaikesta tästä voi seurata entistä suurempi eristäytyneisyys, kun sinne kotiin ei voi enää ketään kutsua.

Edustan itse minimalismia suhteessa työpaikkasosiaalisuuteen: useissa työtehtävissä ei tarvita työyhteisöä, vaan siitä on pikemminkin haittaa juoruilujen, kuppikuntien ja keskeytysten lähteenä. Kuitenkin kyllä sillä näissäkin tapauksissa on jotakin käyttöä: työyhteisö on esimerkiksi siinä mielessä kätevä olemassa, että kollegoilta - tai ainakin työyhteisön muilta jäseniltä - voi tarkistaa monenlaisia asioita, jotka sivuavat omaa työtä, ja ehkä kahvipöytä- ja lounaskeskustelut ovat sikäli käteviä olemassa, että saa ainakin vaihtaa katsantokantojaan muiden kanssa, törmäyttääkin niitä. Tämä lienee ihan hyödyllistä jos ei vaikuta aktiivisesti missään muussa sosiaalisessa aktiviteetissa.

Jos nimittäin ei puhu muiden aikuisten kanssa, omat mielipiteet alkavat herkästi kiertää kehää. Eikä niille ajatuksille useinkaan käy kuten aineelle alkuavaruudessa, jossa erilliset hiukkaset pikku hiljaa kiteytyivät joksikin itseään suuremmiksi ja lopulta taivaankappaleiksi. Kaaos ei tyhjiössä kristallisoidu, vaan pysyy kaaoksena, ja aika herkästi se kaaos väljähtyy tai sitten eltaantuu, jolloin seurauksena ovat herkästi jos eivät sentään suhteettomat mielipiteet, niin ainakin suhteettomuus suhteessa omiin mielipiteisiin, kun niitä ei ole päässyt koettelemaan elävässä elämässä ihan oikeiden ihmisten kanssa. Ja kun nyt kaikilla kuuluu olla mielipiteitä esitettäväksi asti, ja ne vielä ovat samanarvoisia, soppa on valmis.

Onko perhe vain hyvätuloisen suomalaisen oikeus?

Tänään Hesarissa julkaistun mielipidekirjoituksen mukaan Petteri Orpon sisäministeriö valmistelee lainmuutosta, jossa perheenyhdistämiseen vaaditaan yhdistäjältä 2600 euron kuukausittaiset nettotulot. Kun samanaikaisesti työ- ja oikeusministeri Jari Lindström toteaa, että maahanmuuttajille ei tarjota työllistymiseen mitään ohituskaistaa (ei siis ilmeisesti edes etuajo-oikeutta kuntouttavaan työtoimintaan, työehtosopimuksia alittaviin palkkoihin tai matalapalkka-alojen töihin), nähtäväksi jää, mitä kautta maahanmuuttaja ylipäätään työllistyy Suomessa saati niin, että hänellä olisi oikeus perheeseen.

Jo nyt monille aloille on vaikeuksia saada kotoperäisiä tekijöitä edes työntämällä, kuten bussikuskeiksi, joka ei ole varsinainen matalapalkka-ala, mutta jää kuitenkin selkeästi alle tuon vaaditun 2600, puhumattakaan siitä, mistä jatkossa saadaan lähi- ja apuhoitajat vanhainkoteihimme, kun sairaanhoitajakin saa tehdä jatkuvaa kolmivuorotyötä voidakseen edes haaveilla em. tulotasosta. 

Millainen tulotaso sitten vaaditaan perheenyhdistämiseen? 2600 euron nettotienesteille tarvitaan noin 4000 euron bruttotulot. Tämä onnistuu ehkä IT-huippuosaajilta tai vierailevilta professoreilta, jos siis maahanmuuttajia ajatellaan, tai menestyvältä yrittäjältä. Tai vakituisesti palkatulta keskiasteen lehtorilta, jos hänellä on kaikki ikälisät ja useamman aineen opetustunteja, ja vielä oppilaanohjausta päälle, ja sellaisia ei maahanmuuttaja saa: lehtoraattia saati ikälisiä, koska hänen työkokemuksensa eivät kuulu Suomen kunta-alojen piiriin, ja toisaalla hankitun pätevyyden suoraan tunnustamisesta ollaan kaukana. 

Sisäministeri näyttää olevan Hommafoorumin panttivankina - kuten vasemmistoliiton Annika Lapintie huomautti - ja oikeus- ja työministeri tietämätön siitä, että hänenkin rooteliaan säätelee perustuslaki, jonka mukaan kaikki Suomessa asuvat ihmiset ovat lain edessä edes periaatteellisesti samanarvoisia. Jos perheenyhdistäminen aiotaan näillä askelmerkeillä mahdolliseksi, nostettakoon sitten kaikkien alojen minimipalkkaa noin 4000 euroon. Muuten perhe-elämään on oikeus vain hyvätuloisilla Suomen kansalaisilla, jolloin rajalinja ei kulje vain kansalaisuuden vaan myös tulojen mukaan. Tällä meiningillä loppuvat Suomesta paitsi työntekijät sellaisilta aloilta, joihin ei kukaan syntyperäinen suostu työntämättä, myös lapset, ja huoltosuhteemme käy mahdottomaksi. 

Hesarin kirjoituksen voi lukea klikkaamalla otsikkoa. 

Siukolan putiikki

Menin valmistumista seuraavana maanantaina töihin, kesäkuun alusta 1998, Siukolan putiikiksi sitä sanottiin. Mitä Siukolan putiikissa tehtiin?

Siellä hallinnoitiin ns. työsuhteita. Suojatöiksi niitä ei saanut enää sanoa. Työsuhteiset jakautuvat kahteen pääryhmään: maahanmuuttajanaisiin, jotka ompelivat pöytäliinoja, verhoja ja suihkuverhoja julkisiin laitoksiin, ja metsien miehiin, joista pystyvimmät korjailivat julkisten laitosten (kuten Finlandia-talon) penkkien verhoiluita ja vähemmän pystyvät keräsivät risuja kaupunkimetsissä, ts. suorittivat avustavia metsänhoidollisia tehtäviä. Varmaan välillä tuli poimittua jotain muutakin; en tiedä, missä määrin näiden työvalmennus sisälsi lajintunnistusta.

Oma roolini oli pääasiallisesti laskea palkkoja näille työsuhteisille metsien miehille, joita ei hygieniasyistä laskettu pankkeihin, joten heillä ei ollut pankkitilejä. Varmistin myös, että työpäiväkirjoissa oli lueteltuna yhtä monta ateriaa kuin oli miestä.

Jokaisena perjantaina 11 maissa alkoi vieno sorbuksen tuoksu levittäytymään Työpajankadun toimistorakennuksen alemman kerroksen käytäville. Oli palkanmaksun hetki. Nämä kolhitut miehet olivat tavallisesti hyvin nöyriä, jopa pokkuroivia. He kunnioittivat pikkubyrokratiuksenkin asemaa, mikä kävi ilmi siitä, että yksikin kerran luuli minua nelikymppiseksi. Olin 27-vuotias.

Työsuhteisia ei kuntoutettu mihinkään. Heidät pidettiin ruoassa ja säännöllisessä päivärytmissä. Siukolan putiikki piti metsien miehet kaidalla tiellä, tosin en tiedä sanktioita olleen siltä tieltä poikkeamisesta.

B˩ORK ja unohtamiskäyrä

Edesmennyt äitini kävi viitisen tai kuutisen vuotta Invalidiliiton INVA-muovi -nimisessä yksikössä työllistämistöissä, tai töiden korvikkeessa, jota tästä eteenpäin kutsun nimikkeellä "työke". Työkettä se oli siksi, että työstä maksettava korvaus ei riittänyt elämiseen, vaan sitä piti aika ajoin täydentää toimeentulotuella, vaikka asuimmekin kaupunginasunnossa. Työkettä se oli myös siksi, että sen luonne oli ilmiselvästi päivätoimintaa, ja tuottavuuden kanssa oli niin sun näin.

Jos kyse olisi ollut oikeasta työstä, siihen oltaisiin ammattikoulutettu. Näin ei kuitenkaan tehty, vaan kurssin sisältö muodostui mm. oppimis- ja unohtamiskäyrän opettelusta ja oman nimen kirjoittamisen opettelusta.

Kurssin osallistuja-aines oli hyvin heterogeenistä. Yhtäällä oli sellaisia kuin äitini, jonka pää leikkasi kuin partaveitsi ja kädet olivat taitavat ja puolitoista kauneudentajuista silmää, toisaalla oli vaikeasti alkoholisoituneita, sitten oli myös kehitysvammaisia. Yksi heistä - nimeltään Borg - kirjoitti nimikylttiinsä sukunimekseen B˩ORK, L väärinpäin.

On selvää, että tuollaiselta kurssilta ei tule priimaa. Mitä kurssilta valmistuneet sitten valmistivat? Salkkuja ja kansioita muovista. Lisäksi muistan pahville liimatun nahanpalan, joka yritti esittää diplomia. Vapaaseen myyntiin näitä tuotteita ei päästetty, eikä oltaisi voitukaan, sillä saumat saattoivat olla niin sun näin. Niitä jaeltiin "liikelahjoiksi", ja näitä liikelahjoja minulla on vieläkin. Niiden sisällä on ihan kätevä säilytellä papereita, joita olenkin säästänyt aivan liikaa.

Mieleeni muistuu säveltäjä Sostakovitsin pohtineen elämäkerrassaan ratkaisua vaikeaan pulmaan: mitä antaa lahjaksi jollekin sellaiselle, jota ei nyt niin arvosta. Tähän vaikeaan pulmaan ei tarvitse ostaa huonoa äänilevyä - Sostakovits ehdotti Arturo Toscaninin levytystä omasta Leningrad-sinfoniastaan - vaan Inva-muovi kehitti tähän ratkaisun.

Lupaillulla muutaman kuukauden muovisaumauksen kurssilla ei vilkaistu saumauskoneisiin päinkään, luultavasti siksi, että tällöin niille suunnilleen täysissä hengenvoimissaan olleille olisi selvinnyt, että koneet erittävät terveydelle vaarallisia kaasuja. Äitini kertoman perusteella kurssi lähinnä pönkitti esimiesten tärkeilyntarvetta, muuten se oli lähinnä starttivalmennuksen luontoista.

Ei olekaan ihme, että äitini sai sitten myöhemmin keuhkosyövän. Vaikka poltti hän tupakkaakin. Jos hän olisi saanut kouluttautua ihan oikealla kurssilla valitsemaansa ammattiin, tiedä vaikka toimisi siinä vieläkin.

Kaikki tuulettimeen tarttuva ei haiskahda

"Mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen?" - kysyi eräs Facebookin Ei pakkotyölle -ryhmässä, ja sai heti runsaasti tykkäyksiä. Kun minä taas toin toisen näkökulman, jossa kerroin, mitä yhteiskunta tekee sellaisella yhdistyksellä, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen, sain sakinhivutusta, sillä moniääninen keskustelu ei näytä olevan ryhmän tavoite, vaan kerätä omaa ennakkoasennetta tukevaa aineistoa sekä saada uskonvahvistusta kanssaorjien vertaistukiryhmältä.

Alkuperäiseen vastaukseeni palatakseni: mitä siis yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen? Vastaukseni kuului: "Kun tämä yhdistys voi pyörittää asukastaloa, monenlaisia harrastustyöpajoja ja kerhoja, viljelypalstaa ja järjestää paikallisia tapahtumia sekä organisoida talkootoimintaa. Myydä huonekaluja tai kirjoja, järjestää muuttoja, korjata asukkaiden tietokoneita tai opettaa heitä käyttämään sitä. Noin esimerkiksi. Tai tarjota halvan mutta maittavan lounaan asukaskahvilassaan. Ja niin edelleen."

Kun tämä vastaus sai osakseen paheksuntaa siitä, etten ota kantaa työn vapaaehtoisuuden/pakollisuuden asteeseen, en ottanutkaan. Se ei ollut kirjoitukseni aihe, vaan sen aiheena oli vastata kysymykseen: "mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen" eikä siihen kysymykseen, jota ei koskaan eksplisiittisesti esitetty mutta joka sisältyy implisiittisesti Facebook-ryhmän lähetyskäskyyn, eli "mitä tekee sellaisella yhteiskunnalla, joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen", en yrittänyt vastata. Tämä kysymys ansaitsisi vakavan vastausyrityksen, mutta se ei ollut postaukseni aihe.

Ryhmässä myös paheksuttiin sitä, että yhdistys kilpailee yritykset pois paikallisilta palvelumarkkinoilta. Voin vakuuttaa, että ei se ole yhdistyksien vika, että lähiöiden liikehuoneistoiksi kaavoitetut kiinteistöt ovat tyhjillään, koska lähiöissä usein lähinnä pitkäaikaistyöttömiksi kutsutuilta eläkkeenodottajista koostuvalla asukaskunnalla ei ole kulutusvoimaa näiden yritysten palveluiden käyttämiseen. En yleensä käytä kokoomuslaista välttämättömyydestä hyve -retoriikkaa, mutta kolmas sektori voi täydentää yksityisen ja julkisen sektorin palveluntarjontaa. Kun alunperin tätä lausumaa on käytetty taktillisista syistä, naamioimaan julkisen sektorin kurjistaminen kauniimmaksi, tätä on käytetty perustelemaan juuri sitä, että kansalaisjärjestösektorille, niin kutsutulle "kolmannelle" sektorille on näin valunut tehtäviä.

Siis täydentää, ei korvaa. On tosin epäselvää, voiko täydentää sellaisia paikallisia palvelumarkkinoita, joita ei ole, jolloin on myöskin epäselvää, voiko järjestöä syyttää sellaisen kilpailun vääristämisestä, jota ei myöskään ole.

Lopetin aikaisemman postaukseni seuraavasti: "Kummassakaan ei ole mitään pahaa, vaan pahaa on järjestelmässä, joka pakottaa kutsumaan harrastamista kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Joskus kuntouttamista on ennaltaehkäisevä harrastaminenkin: tarjoamalla tekemistä niin nuorille kuin vanhoillekin, jotka pidetään kunnossa - tarjolla oli myös mm. jalkapalloa, tanssia, voimistelua, sählyä ja keilausta sekä vaatimaton kuntosali - työkunnosta nyt niin viis."

Jos aiemman postaukseni väärinymmärtäjät olisivat vaivautuneet lukemaan viimeisen kappaleeni, jolla perustelin näkökulmani, väärinymmärryksiä olisi esiintynyt paljon vähemmän. Ellei kyse sitten ollut sisälukutaidon puutteesta tai valmiiksi valitusta ennakkoasenteesta, jonka perusteella kuntouttava työtoiminta on pahaa aina ja usein juuri ja vain siksi, että siihen saattaa liittyä joillakin sanktioita. Epäilen enemmän jälkimmäistä syytä.

Ilmeisesti tästä lähtien täytyy alkaa käyttämään lukuohjeita, kuten kursivointia ja lihavointia, ja lisäksi vielä kertoa omat tarkoitusperänsä julki, ei vain sanomaansa.

Yhdistykset on liian helppo leimata orjuuttajiksi

"Mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen?" - kysyi eräs Facebookin Ei pakkotyölle -ryhmässä, ja sai heti runsaasti tykkäyksiä. Ei asia ole näin mustavalkoinen.

Mitä yhteiskunta tekee sellasella yhdistyksellä joka tarvitsee orjatyötä pyöriäkseen? No, esimerkiksi tämä yhdistys voi pyörittää asukastaloa, monenlaisia harrastustyöpajoja ja kerhoja, viljelypalstaa ja järjestää paikallisia tapahtumia sekä organisoida talkootoimintaa. Myydä huonekaluja tai kirjoja, järjestää muuttoja, korjata asukkaiden tietokoneita tai opettaa heitä käyttämään sitä. Noin esimerkiksi. Tai tarjota halvan mutta maittavan lounaan asukaskahvilassaan. Ja niin edelleen.

Helppo on paheksua yhdistyksiä siitä, että ulkopuolisen silmin niiden tarjoama kuntouttava työtoiminta voi näyttää keinottelulta eikä palkkatöitä ole ehkä toiminnanjohtajan ohella tarjolla kuin satunnaisilla projektirahoilla. Yhdistyksien varainhankinta ei ole ihan helppo juttu. Liiketoimintaa yleishyödyllinen yhdistys ei voi harjoittaa kuin pienimuotoisesti, joten se on riippuvainen avustuksista. Hyvässä tapauksessa se voi onnistua pääsemään kaupungin jonkin momentin tai jonkun ministeriön alle, mutta nämä pitää vuosittain kerjätä uudestaan. Näin ollen tarjolla on kapeaa, lyhyttä tai pettuleipää työntekijöille. 

Ei tämä siis niin mustavalkoista ole, että yhdistykset keplottelisivat ja keinottelisivat orjilla: tämän tiedän projektirahoilla töissäolleena yhdistyksessä, jossa oli paljonkin "kuntoutettavia". Heistä varsinkin vanhimmat mielsivät sen päivätoimintakerhoksi ja elämäntavaksi, ja joistakin nuorimmille se tarjosi harrastuksia, joissakin tapauksissa em. organisaation työpajoilta sai herätteitä opiskelualan valitsemiseen tai tyttö-/poikaystävän.

Kummassakaan ei ole mitään pahaa, vaan pahaa on järjestelmässä, joka pakottaa kutsumaan harrastamista kuntouttavaksi työtoiminnaksi. Joskus kuntouttamista on ennaltaehkäisevä harrastaminenkin: tarjoamalla tekemistä niin nuorille kuin vanhoillekin, jotka pidetään kunnossa - tarjolla oli myös mm. jalkapalloa, tanssia, voimistelua, sählyä ja keilausta sekä vaatimaton kuntosali  - työkunnosta nyt niin viis.

Mikä voimavara työttömät ihmiset ovat?

Demarikansanedustajan, entisen työministeri Tarja Filatovin mukaan työttömät ihmiset ovat voimavara, eivät rasite. Siinä kyllä haluan olla hänen kanssaan samaa mieltä, että työttömän muokkaamisen sijasta pitäisi muokata työelämää, mutta esimerkiksi osa-aikatyöstä Filatov ei puhu mitään. Varmaan siksi, että se on demareita lähellä olevalle ammattiyhdistysliikkeelle mahdotonta.

Filatov ei myöskään näe sitä, että työnhakijoiksi on naamioitu eufemistisesti paljon ihmisiä, joilla ei ole realistista mahdollisuutta työllistyä. Pitäisi tunnustaa, että kaikki työttömät eivät ole työmarkkinoiden käytettävissä.

Nämä ihmiset voivatkin sitten olla juuri kansalaisjärjestöjen, naapuriavun tai lastenhoidon resurssi Filatovin mainitsemalla tavalla, eivät niinkään työttömät, vaan eläkeläiset. Vaikeimmin työllistyvien pitkäaikaistyöttömien eläkkeellepääsyä tulisikin helpottaa. Eläkepäätös luultavasti parantaisi monien pitkäaikaistyöttömien jaksamista, kun ei enää tarvitse elätellä turhia toivoja eikä ylläpitää itsestään käsitystä kelvottomana raakkina. Kun jaksaminen paranee, sitten osa-aikatyökin saattaisi olla monelle eläkeläiselle mahdollista.

Mistä tämän tiedän? Esimerkiksi äidistäni, joka sai odottaa työkyvyttömyyseläkettä seitsemisen vuotta, minä odotusaikana terveys lopullisesti meni. Jos oltaisiin todettu rehellisesti työkyvyttömäksi, ei olisi tarvinnut mennä kuntouttavaan työtoimintaan Kansan raittiusliittoon - joka on vanha vasemmistojärjestö - vaan äitini tuntien, olisi voinut aloittaa voimilleen ja osaamiselleen sopivan vapaaehtoistyön, josta hän olisi saanut lisävoimia ja ehkä joitakin elinvuosia. Kun ei ollut kuntoutettavissa, 100% invalidi.

Filatovin haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Ja yksikään ei työllistynyt

Olen ollut jonkin verran töikseni tekemisissä kuntouttavan työtoiminnan kanssa. Kerran kyse oli kesälomasijaisuudesta Helsingin kaupungilla, kerran raha-automaattiyhdistyksen rahoittamasta projektista ja kerran Euroopan sosiaalirahaston rahoittamasta projektista. Mitä sitten olen näillä rahoilla tehnyt?

Kuntouttava työtoiminta on työllistänyt minua tekemään erilaisia selvityksiä kuntouttavasta työtoiminnasta. Esimerkiksi siitä, osallistaako työpajatoiminta. Työllistymisvaikutuksia ihmetellessäni törmäsin hölmistyneen vaikenemisen muuriin, että eihän pitkän ajan työllistämisvaikutuksia voida, joten osallisuus piti sitten määritellä laajemmin. Sitten olen yrittänyt kantaa säkillä valoa sisään, perustaen uusia ja tukien jo olemassaolevia paikallisen talkootyön muotoja. Olen myös maksanut palkkaa vastaavia vastikkeita suojatyöllistetyille. Tämä tapahtui kaupungin rahoilla, muut projektirahoilla.

Projektirahat ovat plussaa budjettirahoituksen päälle, joten nämä kuntouttavan työtoiminnan projektit eivät ole olleet pois työllistämismäärärahoista. Projektin vetäjän, koordinaattorin tai päällikön palkkarahat eivät siis ole pois kunnan työllistämismäärärahoista. Tämä johtuu siitä, että kunnalla ei välttämättä ole työllistämistointa, joten ei voi myöskään olla tavoitteita tai määrärahoja. Toki tässä voidaan pelätä Guggenheim-efektiä, jossa suuri satsaus ulkoisella rahoituksella antaisi perusteet lakkauttaa oma rahoitus.

Selvityksieni mukaan monen kunnan kuntouttava työtoiminta ja sosiaalinen työllistäminen on täysin riippuvainen projektirahoituksesta, ja valitettavan monessa myös nuoriso- ja vapaa-ajan toimi. Nämä kaikki teetetään joko kuntayhtymissä, joiden toimipiste saattaa sijaita sadankin kilometrin päässä, ostetaan yhdistyksiltä tai säätiöiltä tai sitten tehdään firaabelina esimerkiksi sosiaali- tai työllistämistoimen kylkiäisenä.

En halua haukkua suomalaisia kuntia, sillä niitä ei voi haukkua, sillä tällöin tulisi haukkuneeksi kaikkia kuntalaisia mutta ei ketään. Ei ole kuntalaisten vika, että kuntien valtionosuuksia on leikattu. Ei ole myöskään kuntalaisten vika, että kunnissa ei ole varaa palkata heitä oikeisiin töihin, joita ei lisäksi ole ja joiden puutteessa heitä pitää vähän väliä siivota projekteissa perustettuihin työpajoihin tai "seinättömään työpajatoimintaan" (joka voi tarkoittaa käytännössä orjatyötä, eli palkatonta jaksoa yrityksessä, paino sanalla voida. En ole aivan yhtä negatiivinen kuin Saku Timonen).

Ainoa asia, joka näissä projekteissa on kuitenkin varmaa, on se, että minä olen niistä työllistynyt, joskin lukuisia kertoja useammin olen jäänyt työttömäksi. Minun varmaankin pitäisikin brändäytyä työllistämisen kokemusasiantuntijaksi ja myydä palveluksiani konsulttina kalliilla. Siitä, ovatko projekteissa perustettuihin työpajoihin ja muihin "välityömarkkinainstrumentteihin" sijoitetut työllistyneet, eli onko väli todella ollut väli vai loppu, ei ole tietoa. Tällaista seurantatutkimusta ei ole kenenkään intresseissä rahoittaa, sillä tällöin saattaisi paljastua, ettei projekteilla ole kovinkaan paljoa tekemistä työllistymisen kanssa.

Eivät ne silti ole täysin toivottomia. Kyllä projektien työpajoilla ja muissa väliaikaisissa paikoissa voi vaikka tavata tulevan eksänsä, jonka ansiosta joudutaan sitten joskus ehkä yksinhuoltajaksi. On myös mahdollista, että projektitoiminnoissa tulee oluenjuonnin sijasta pelanneeksi joskus sählyä, ja nähneeksi jonkun elokuvan tai tavanneeksi jonkun poliitikon ihan ilmielävänä. Häneltä sitten ei uskalleta kysyä, miksi töitä ei ole.

Mikä työelämää vaivaa?

Sosiaalipolitiikan tutkija Raija Julkunen tiivistää hyvin kattavasti sen, miksi kolmikantaista sopimusjärjestelmää tarvitaan, ja miksi valtion pitäisi ottaa tässä prosessissa suurempi rooli, sillä ei työnantajille välttämättä suinkaan taivaasta tipahda se ymmärrys, että työntekijöistä kannattaa pitää huolta ja että heidän hyvinvointiinsa kannattaa panostaa, oli kyse sitten johtamisesta, palkkauksesta tai työoloista.

Palkalla kun pitäisi tulla myös toimeen, ja juuri tähän tarvitaan valtiovallan interventiota, varmistamaan esimerkiksi kohtuuhintainen asuntotarjonta. Työntekoa tukemaan tarvitaan myös toimivia lähipalveluita, joista tärkeimpiä ovat päivähoito, peruskoulu ja terveyspalvelut, eivätkä suomalaiset työnantajat tällaisia tuota.

Työnantajien kannattaisi panostaa myös työhyvinvointiin tosissaan, muulloinkin kuin kerran vuodessa pidettävänä työhyvinvointipäivänä. Lasku tulee valtion maksettavaksi ja kaatuu perusterveydenhoitoon, mikä taas on pois työttömiltä, kotiäideiltä ja -iseiltä, lapsilta ja eläkeläisiltä. Tahtia kannattaisi löysentää tai ainakin vaihtaa työnantajatahtisesta työntekijätahtiseksi, vähän samoin kuin imetyksen kannattaa olla vauvantahtista; ei olekaan ihme, että yllättävänkin moni ei työelämässä pärjää, vaan kokee kuntouttavan työtoiminnan olevan päämäärä sinänsä, ainoa paikka, jossa he kokevat selviytyvänsä.

"'Jos yritykset tarjoaisivat elinikäisiä työsuhteita, pitäisivät huolta henkilöstönsä terveydestä ja lasten päivähoidosta, jos työmarkkinat vetäisivät kaikki ja tarjoaisivat vain elämiseen riittäviä tasa-arvoisia palkkoja, jos perheet olisivat onnellisia paratiiseja tuottaen vain tasapainoisia ja kypsiä aikuisia ja lapsia, jos naapurit huolehtisivat ja kontrolloisivat, - valtiota tarvittaisiin paljon vähemmän ja valtio kuormittuisi paljon vähemmän. Valtiota on tarvittu siksi, että yritykset, työmarkkinat, perheet, naapuristot ja naiset eivät toimi näin ja tuskin toimivat tulevaisuudessakaan'" (Raija Julkunen) 

Lähde: Tommi Uschanov: Mikä vasemmistoa vaivaa? Teos 2008

Kuntoutettavat, ne motivoitumattomat

Kuntouttava työtoiminta voi näyttäytyä toisinaan tavalta kiertää työvoimakustannuksia: yritysten ei tarvitse antaa oikeita työsuhteita ja maksaa oikeita palkkoja, kun ne voivat ulkoistaa osan suorittavista tehtävistään kuntoutetuille, jotka saavat tyytyä Kelan ylläpitokorvaukseen - jolla saa nipin napin ruoan - ja uhkaukseen etuuksien leikkaamisesta, jos kehtaavat kieltäytyä tarjotusta kuntoutusetuudesta. 

Eipä juuri kukaan näistä etuoikeuksista uskalla kieltäytyä, joten huhut työhaluttomien armeijasta ovat vahvasti liioiteltuja. Enkä kyllä työhaluttomia ole nähnytkään.

Olen tehnyt suhteellisen merkittävän osan työurastani kuntouttavan työtoiminnan parissa, samoin äitini. Ensin maksoin suojatyöllistetyille (joita pitää kutsua kuulemma heidän omanarvontuntonsa vuoksi) palkkaa latoen seteleitä ruskeisiin kirjekuoriin, pääasiassa miehille, jotka eivät olleet niin yhteiskuntakelpoisia että olisivat voineet saada pankkitilin kun ei heitä oltaisi edes päästetty pankkiin hygieniahaittojen takia. 

Nämä metsien miehet olivat äärimmäisen nöyrää ja herranpelkoista porukkaa. Oli joukossa naisiakin: etupäässä maahanmuuttajia, jotka kutoivat kaupungin laitoksille ryijyjä. Heillä kuitenkin oli pankkitilit, joten heitä ei Työpajankadun putiikin käytävillä hais... eikun näkynyt.

Sitten olen vastannut yhden helsinkiläisen asukastalon RAY-projektista, ja sateenvarjoni alle kuului emo-organisaationi lukuisia käsityöpajoja, jonne Työvoiman palvelukeskuksen eli Duurin kautta porukkaa haalittiin. Huomautan, että työllistäminen halutaan leimata iloiseksi asiaksi kun ei kutsuta Molliksi. Pajoilla oli etupäässä maahanmuuttajia, nuoria mielenterveys- ja päihdekuntoutujia ja joitakin harvalukuisia päälle viiskymppisiä, joista työnantajat eivät nyt suoranaisesti kilpaile niin että on tärkeää järjestää heille jotakin sosiaalisia verkostoja tarjoavaa päivätoimintaa. 

Muutama vuosi sitten vielä vedin Valtakunnallisessa työpajayhdistyksessä projektin, jossa selvitin haastatteluilla, osallistavatko työpajat nuoria valmentautujiaan. Työpajan pitkän aikavälin työllistymis- tai edes työllistymisvalmiuksien tutkimiseksi tarvittaisiin seurantatutkimus, mutta huonoimmillaankin työpajat koettiin mielekkäiksi niiden itsensä takia: työpajat olivat monille nuorille ainoa mahdollinen paikka, sillä työelämä koettiin aivan liian armottomaksi. Jokainen voi vapaasti päättää, olisiko syytä rukata työelämää vai kokonaista sukupolvea.

Tunnen kuntouttavaa työtoimintaa ja suojatöitä myös äitini kautta. Kouluttamaton ja monisairas äitini työskenteli useamman vuoden Invalidiliiton työkeskuksessa saumaamassa muovisia kansioita ja salkkuja, altistuen öljyperäiselle hengitysilmalle olemattomalla palkalla, jota säännönmukaisesti täydennettiin toimeentulotuella. Tähän hänet työvoimakoulutettiinkin: hän oppi muunmuassa oppimis- ja unohtamiskäyrän, mutta ei saumaamisesta mitään.

Näiden kokemuksieni perusteella uskallan tehdä joitakin yleistyksiä. Ensinnäkin huhut työhaluttomien vetelehtijöiden armeijasta ovat pahansuopaa panettelua, joka perustuu heikossa asemassa olevien halveksuntaan, joka naamioidaan kadehdinnaksi oman surkeasti alikehittyneen empatiakyvyn peittämiseksi.  Toiseksikin: kuntouttava työtoiminta ei useinkaan kuntouta, vaan pitää kunnossa, siinä mielessä että tapaa ihmisiä ja ravitsemus monipuolistuu kattamaan muutakin kuin nestettä. Sellaisena se voi jo oikeuttaa olemassaolonsa, oli sitten kuntouttavaa tai ei. Kolmanneksi: kuntouttavaan työtoimintaan osallistuvat ovat monellakin tapaa huono-osaisia: sairaita ja nöyriä, ja näiden seurauksena heidän työelämäsubjektiutensa markkina-arvo ei ole ihan kuranteinta valuuttaa. Neljänneksi: on monenasteista työkunnottomuutta, ja kieltämättä kuntouttavan työtoiminnan palveluohjauksessa on paljonkin räätälöimisen varaa. Viidenneksi: työmarkkinat vaativat aivan liian usein virheettömyyttä, ja siltikin työnantajat usein olisivat valmiit tyytymään ulkoistamaan työnantajavelvoittensa ikään kuin he olettaisivat saavansa sekundaa. Aivan liian usein kuntouttava työtoiminta on tapa kiertää työnantajavelvoitteita; vähäosaisilta on helppo vaatia yksisuuntaista sitoutumista työnantajaan kun heillä ovat vaihtoehdot aika vähissä. Kuudenneksi: pakkotyössä ei ole mitään uutta. Jo 80-luvulla Invalidisäätiöitetty äitini tiesi, mitä se tarkoittaa. Seitsemänneksi: eläkkeen saaminen on aivan liian vaikeaa, pitkällistä tutkimusprosessia vaativa. Äidilläni esimerkiksi se kesti seitsemättä vuotta, 100% invaliditeetillakin. Kahdeksanneksi: kuntoutettavien työsuoritusta pitää mitata osatyökykyisen kriteereillä, ja usein se osatyökykyisyys on pysyvää laatua, jolloin myös työsuhteen laadun pitäisi olla tuettu ja/tai osa-aikainen. Kovin usein niissä salkuissa olivat saumat vinossa, vaikkakin sitten kyllä esimerkiksi mölkky on työpajoilla keksitty ja tuotettu. Yhdeksänneksi: aivan liian usein "kuntouttava työtoiminta" on Kelan, TE-hallinnon ja paikallisen elinkeinoelämän yhteinen salaliitto, jolla rankaistaan kelvottomimpia markkinasubjekteja. Kymmenenneksi: yleiset elinkustannukset ovat aivan liian korkeat, etenkin asuminen, kun edes palkalla ei välttämättä elä, saati palkanvastikkeella.