Moottoritie on kuuma

Pelle Miljoona OY.n albumi Moottoritie on kuuma on oman aikansa kuva. Sen ajan kun muutin äitini kanssa Kannelmäkeen, jolloin minusta tuli nuori 9-vuotiaana, 2. heinäkuuta 1980.

Ensimmäisen syksyni Kantsussa tutustuin kävelemällä uuteen kotikylääni ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota. Tuolloin kyseessä toki oli lähinnä oman aikani kuva; kaikkinaisiin oman napani ulkopuolisiin Zeitgeist-luonnehdintoihin olin vielä liian nuori.

Samastuin kuitenkin parhaan tahtoni mukaan nuorisoon, ja sen ajankuvan piirsi Pelle Miljoona, jolloin heidän ajankuvastaan tuli minunkin ajankuvani, tai ainakin he välittivät minulle miltei sellaisenaan syksyn 1980, jolloin vain vaatimattomat kaiuttimeni olivat autenttisen välityssuhteen esteinä, minun ja maailman välissä.

Kyse on edelleenkin aikaa kestävästä äänitteestä, vaikka toki jokainen vuosirengas kerryttää muistoihin, ja samalla albumin arvoon lisää karaatteja. Olen jäävi arvostelemaan albumia kriittisesti, mutta se on minulle ylittämätön suomalainen albumi. Kulunut aika paljastaa, että ovat pojat kuunnelleet tarkkaan the Clashinsa kaikkine reggae-vivahteineen.

Levyyn tuovat aitoa nuorisolaista rosoa 16-17 -vuotiaat Sami Takamäki-Yaffa ja Andy McCoy jo aikuisiksi ehtineiden akateemikkopunkkareiden Tumpin, Taskisen ja Pellen hoivassa.

Musiikki kantaa

Tyttöystäviä, asuntoja ja työpaikkoja on tullut, ollut ja mennyt, mutta musiikki on pysyvä seuralaiseni. Ilman sitä en olisi tässä, ainakaan täysissä järjissäni. Musiikki auttaa muistamaan, mutta myös unohtamaan. Muistan aina Mahlerin 7.sinfoniasta kesän 1999, jolloin harjoittelin maratonille. Muistan myös Brucknerin 7. sinfoniasta ensimmäisen todellisen rakastumiseni. Rakastuin samanaikaisesti H:een ja Bruckneriin. H meni, Bruckner jäi.

Brucknerin kutonen palauttaa mieleeni sen, jonka saman säveltäjän seiska toi: hitaassa osassa Jock Sutcliffen oboe nyyhki samassa tahdissa kanssani. Arnold Schönbergin Kirkastettu yö kirkasti jo muutenkin kirkkaan juhannusyöni, joka oli pian hämärtyvä, muistuttaen, että tunsin itseni aisankannattajaksi.

Musiikki tuo mieleeni myös asioita, joita minun on pakko muistaa. Joista olen pääsemättömissä. Mendelssohnin 1. ja 5. sinfonioista muistan, kun kävelin Taivallahden rantaa sulattelemassa tietoa äitini sairastumisesta syöpään. Stravinskin Tulilinnusta muistan, kuinka puskin ikuiselta tuntuvaan vastatuuleen ja räntäsateeseen Urheilukatua ylös Laakson keuhko-osastolle äitiäni katsomaan.

Dvorakin sinfoniat 1-7 löysin samanaikaisesti ensimmäisen perheeni kadottamisen kanssa, ja tämän onnettomuuden aattona, More Specialsin tahdissa kävelytin nukkuvaa poikaani. Do nothing. Derek and the Dominoesin Layla -albumi palauttaa mieleeni kouluajan polkuretket Haltiapolulla, jolloin koetin pysytellä näköetäisyydellä eräästä Annesta...

Heikkoinakin hetkinä musiikki on auttanut jaksamaan. Armeijamarssi oli hauskempaa, kun piilouduin joukkion keskelle Walkmanit korvissa, Roger Norringtonin levytystä Beethovenin Pastoraalista kuullen, ja muistan öiset päivystykset Mäkiluodolla, Paasilinnaa lukien, kajastavan Tallinnan valoja katsellen, Otto Klempererin Mozartia radiosta kuunnellen. Erich Kleiberin esitys Eroicasta taas palauttaa mieleeni öiset Messukeskuksen siivouskeikat, vaikka eivät ne nyt kamalia olleetkaan.

Musiikki auttaa muistamaan myös hienoja hetkiä. Aina kun kuulen Saint-Saensin Rondo Capriccioson, muistelen nuoruuden suklaailtojani Nordenskiöldinkadulla ja kaverijuhannuksiamme saaressa, ja Michael Tilson Thomasin Debussy-levy palauttaa saunailtamme Lapinrinteellä. Mikis Theodorakis tuo mieleeni ensimmäisen kouluvuoteni aamut kissani ja Aku Ankkojen parissa, ja Pelle Miljoonan Moottoritie syksyn -80 illat, jolloin tutustuin kävelemällä Kannelmäkeen ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota.

Musiikki palauttaa mieleeni pienempiäkin asioita: Beethovenin Keisarikonsertto Claudio Arraun ja sir Colin Davisin levytyksenä muistuttaa minua siitä kun lukiota aloittaessani kävin ostamassa funktiolaskimen Runeberginkadulta.