Keskusjärjestöni Akavan ote lipsahti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, jotka muuten - tiedoksi vaan Akavalle - eivät ole vielä edes alkaneet. Samalla lipsahti oma otteeni akavalaisesta ammattiliitostani.
Vaihdoin juuri ammattiliittoa YKA:sta JHL:ään. Sanon tässä niiden kokonaiset nimet, jos joku ei tietäisi, eli Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liitosta (ent. Valtiotieteilijöiden liitto. Ei noin pitkää nimeä jaksa kirjoittaa tai edes kuunnella Erkkikään, mutta ei se vielä riittänyt katkaisemaan kamelin selkää) Julkisten hyvinvointialojen liittoon.
Syy tähän on, että keskusjärjestö Akava on lammasmaisesti hyväksynyt hallituksen esitykset työajan pidentämisestä, ja muutenkin harjoittaa liian kokoomuslaista politiikkaa, mikä näkyy esimerkiksi sen huomautuksissa verotukseen. Jos työajan pitenemistä ei joku juuri huomaisi, hän lienee ns. asiantuntija, jollaiset tuovat töitä kotiin, tai sitten ovat sellaisia esimiehiä, joilla ei ole esimiehiä. Minä en ole kumpaakaan, ja jo nykyinen kokonaislogistinen yhtälöni, jossa on suoritettava jäykästi samat keskimääräiset 40 viikkotuntia, on kestämätön sellaiselle kahden pienen lapsen isälle, jolla menee työmatkoihin 2 tuntia päivässä. Minulle ei käy minuuttikaan lisää, ottaisin mieluummin pois, mutta siihen ei tällä osastonsihteerin palkalla ole varaa. Tälle seikalle Akava pyllistää, sillä minä olen heidän kannaltaan näköharha, niin pahasti epäonnistunut akateeminen, että minua ei pitäisi olla, ja kun nyt sattuu olemaan, niin lakaistakoon kaatopaikalle. En työskentele asiantuntijatehtävissä, vaan olen alemmaksi toimihenkilöksi kutsuttava duunari, joille keskusjärjestöni pyllistää.
Olen työskennellyt viimeiset 4 ja puoli vuotta edelleenkin väliaikaiseksi kokemissani, koulutustani, osaamistani ja kiinnostuksenkohteitani vastaamattomissa tehtävissä. Kuitenkaan ei minulla ole kuin yksi elämä, enkä voi odottaa sitä, että työmarkkinat muuttuisivat sellaisiksi, että koko ajan vanheneva silpputyöläinen, jonka cv on jo muutenkin tarpeeksi epäilyttävä, voisi sijoittua jotenkin paremmin sopivaan tehtävään. Joten eletään tässä, ja nyt.
Suurin osa samaan aikaan kanssani opiskelleista on siinä liitossa, jonka nyt jätin. Moniin heistä olin tutorin tai opintovastaavan asemassa. Suurin osa heistä on välttänyt tekemäni virheet opiskelun hyödyntämisessä työelämään, ja päättäköön kukin nytkin itsenäisesti, haluaako jäädä kokoomuslaisen keskusjärjestön alle. Minä olen viimeiset opintoneuvontani antanut.
Sen verran olen kuitenkin yhteiskuntatieteilijä, että voisin luonnehtia omaa työmarkkina-asemaani kiteytymättömäksi, ja sellaisena tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Niinpä siihen tilanteeseen sopiikin epäjohdonmukainen ratkaisu: en halua kuulua liittoon, joka ei edusta minua.
Sain liitostani joitakin kertoja arvokkaita juridisia neuvoja. Kiitos niistä. Esimerkiksi sen kerran, kun minun piti päästä hanttikorttivuokralaisestani eroon ja ne kerrat, kun olen törmännyt ainoana akavalaisena alipalkattujen naisten alojen todellisuuteen. Vaihdan nyt sellaisten liittoon, sillä uskon, että JHL:n lakimiehille kysymykset, miten suhtautua foucaultlaiseen valvontaan, tulevat tutumpina vastaan kuin sivistyneiden ihmisten ja sivistyneiden alojen kanssa toimimaan tottuneille edunvalvontajuristeille.
Sosiologi olen kuitenkin aina. Eihän HIV-viruskaan parane, korkeintaan sen kanssa voi oppia elämään.
Tervemenoa, YKA, tervetuloa, JHL!
keskiviikko 30. syyskuuta 2015
Kuolon ääni
Olen instrumentaalimusiikin varaukseton ystävä, ja minulle laulukin on yksi instrumentti muiden joukossa. Usein se, että joku erehtyy avaamaan suunsa, pilaa jopa laulettavaksi tarkoitetun musiikin minulta, kuten käy vaikkapa Wilhelm Furtwänglerin polttavan intensiivisessa Lemmenkuolossa Wagnerin Tristanissa.
En yleensä ole ymmärtänyt, miksi juuri laulu on kaikista taidemuodoista suosituin niin että siitä järjestetään sen seitsemää kilpailuakin. Olen usein kokenut laululyriikat musiikin käyttöohjeiksi, eikä oma fantasiani, joka haluaa liittää vapaasti musiikin omiin kokemuksiini ja tunnelmiini, tarvitse niitä, vaan sanoitukset häiritsevät vapaata kiinnittymistä.
Mutta, mutta. Säännöstä on pari poikkeusta. Caruson laulama Helmenkalastajan aaria tai Una furtiva lacrima sisältävät niin paljon herkkyyttä, että ne melkein menevät rikki, ja Kathleen Ferrierin Mahler on hänen omaa joutsenlauluaan.
Olen usein vierastanut oopperamusiikkia alleviivaavan ja miltei kornin melodramaattisena. Mutta kyllä se saa olla melodramaattista, jos sen laulaa niin tosissaan kuin Maria Callas, paino yhdyssanan jälkimmäisellä osalla. Kaikesta oopperamusiikista eniten melodraamaa on Puccinissa, ja enemmän sitä ei löydy kuin Manon Lescaut'n loppukohtauksessa Sola, perduta, abbandonata.
Vaikkei tietäisikään, että kohtauksessa yksin jätetty, hylätty nainen purkaa kuolonahdistustaan, niin Maria Callasia kuunnellessa on selvää, että nyt tehdään kuolemaa, kuten oopperoissa piintyneen eikä ihan perättömän huhun mukaan yleensäkin. Kaikki muu oopperalaulaminen ja muut laulajat ovat tämän rinnalla rokokoosievistelyä.
Ei tarvitse kuunnella kuin yksi ääni, alkaen kohdasta 4:23. Sitä on mahdotonta kuunnella tärisemättä ja vailla tuskanhikeä. Tässä yhdessä äänessä tiivistyvät sekä päähenkilö Manonin kohtalo että koko oopperamusiikin inhimillinen merkitys taidemuotona. Jo tämä seitsemään sekuntiin tiivistynyt suurin mahdollinen samanaikainen tuska, kauhu, pelko ja haavoitettu ylpeys riittäisivät tekemään Maria Callasista kuolemattoman.
Manonin aarian Maria Callasin laulamana voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
En yleensä ole ymmärtänyt, miksi juuri laulu on kaikista taidemuodoista suosituin niin että siitä järjestetään sen seitsemää kilpailuakin. Olen usein kokenut laululyriikat musiikin käyttöohjeiksi, eikä oma fantasiani, joka haluaa liittää vapaasti musiikin omiin kokemuksiini ja tunnelmiini, tarvitse niitä, vaan sanoitukset häiritsevät vapaata kiinnittymistä.
Mutta, mutta. Säännöstä on pari poikkeusta. Caruson laulama Helmenkalastajan aaria tai Una furtiva lacrima sisältävät niin paljon herkkyyttä, että ne melkein menevät rikki, ja Kathleen Ferrierin Mahler on hänen omaa joutsenlauluaan.
Olen usein vierastanut oopperamusiikkia alleviivaavan ja miltei kornin melodramaattisena. Mutta kyllä se saa olla melodramaattista, jos sen laulaa niin tosissaan kuin Maria Callas, paino yhdyssanan jälkimmäisellä osalla. Kaikesta oopperamusiikista eniten melodraamaa on Puccinissa, ja enemmän sitä ei löydy kuin Manon Lescaut'n loppukohtauksessa Sola, perduta, abbandonata.
Vaikkei tietäisikään, että kohtauksessa yksin jätetty, hylätty nainen purkaa kuolonahdistustaan, niin Maria Callasia kuunnellessa on selvää, että nyt tehdään kuolemaa, kuten oopperoissa piintyneen eikä ihan perättömän huhun mukaan yleensäkin. Kaikki muu oopperalaulaminen ja muut laulajat ovat tämän rinnalla rokokoosievistelyä.
Ei tarvitse kuunnella kuin yksi ääni, alkaen kohdasta 4:23. Sitä on mahdotonta kuunnella tärisemättä ja vailla tuskanhikeä. Tässä yhdessä äänessä tiivistyvät sekä päähenkilö Manonin kohtalo että koko oopperamusiikin inhimillinen merkitys taidemuotona. Jo tämä seitsemään sekuntiin tiivistynyt suurin mahdollinen samanaikainen tuska, kauhu, pelko ja haavoitettu ylpeys riittäisivät tekemään Maria Callasista kuolemattoman.
Manonin aarian Maria Callasin laulamana voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
tiistai 29. syyskuuta 2015
Sairauskarenssi lisää epätasa-arvoa
Hallituksen esitys rokulikarenssista rokottaa erityisen kovaa yksineläjiä ja lapsettomia, asettaen kansalaiset asuinjärjestelyjensä ja perhemuotonsa mukaan eriarvoiseen asemaan. Tämä siksi, että johan Sipilä itsekin on luvannut, että lasten sairastumisesta johtuvaa karenssia ei ole tulossa.
Kiitos vaan Sipilä tästä porsaanreiästä. Tästä eteenpäin sairauspoissaoloni ovat nolla, ja lapsieni sairastavuus varmasti lisääntyy. Eikä tätä porsaanreikää kannata tukkia, sillä eihän lapsienteosta kannata rangaista maassa, joka jo muutenkin on huolissaan huoltosuhteemme katastrofaalisesta romahtamisesta.
Tulee se lisääntymään kyllä tämän karenssinkin takia, toisestakin syystä, joka yhdellekään työkseen lasten kasvattamisen kanssa tekemisissä olevalle ei tule uutisena. Päiväkodit, koulut, lastensairaalat ja poliklinikat ovat oikeita viruspesäkkeitä, ja minut on aiemminkin passitettu kotiin sairastamaan - työskentelen lastenpsykiatrian poliklinikalla - jos vähänkin olen nenääni niiskauttanut. Tarvitseeko sitä lastenpsykiatrialle tulla tartuntoja levittämään.
Uudistus tulee myös pidentämään sairauspoissaoloja, sillä jos kukkaro kurjistuu jo yhden päivän toipumisesta, sitten kannattaa saman tien lusia ainakin se kolme päivää, jolloin ehkä työnantaja säästää päivän palkassa, mutta häviää kolmen päivän työpanoksen.
Tämä krapulakarenssiksi sanottu uudistus ruuhkauttaa myös terveyskeskuksia. Kun normaalisti flunssa menee päivän-kahden levolla ohitse, nyt pienipalkkainen lähtee puolikuntoisena töihin, jolloin tuloksena on ihan niin maan perusteellinen tauti, jota varten pitää hakea lääkärinlausunto.
Tarkoitus oli rankaista krapuloinnista ja moralisoida epätuottavasta huppeloinnista, mutta tulikin rankaistua tunnollisuudesta.
Kiitos vaan Sipilä tästä porsaanreiästä. Tästä eteenpäin sairauspoissaoloni ovat nolla, ja lapsieni sairastavuus varmasti lisääntyy. Eikä tätä porsaanreikää kannata tukkia, sillä eihän lapsienteosta kannata rangaista maassa, joka jo muutenkin on huolissaan huoltosuhteemme katastrofaalisesta romahtamisesta.
Tulee se lisääntymään kyllä tämän karenssinkin takia, toisestakin syystä, joka yhdellekään työkseen lasten kasvattamisen kanssa tekemisissä olevalle ei tule uutisena. Päiväkodit, koulut, lastensairaalat ja poliklinikat ovat oikeita viruspesäkkeitä, ja minut on aiemminkin passitettu kotiin sairastamaan - työskentelen lastenpsykiatrian poliklinikalla - jos vähänkin olen nenääni niiskauttanut. Tarvitseeko sitä lastenpsykiatrialle tulla tartuntoja levittämään.
Uudistus tulee myös pidentämään sairauspoissaoloja, sillä jos kukkaro kurjistuu jo yhden päivän toipumisesta, sitten kannattaa saman tien lusia ainakin se kolme päivää, jolloin ehkä työnantaja säästää päivän palkassa, mutta häviää kolmen päivän työpanoksen.
Tämä krapulakarenssiksi sanottu uudistus ruuhkauttaa myös terveyskeskuksia. Kun normaalisti flunssa menee päivän-kahden levolla ohitse, nyt pienipalkkainen lähtee puolikuntoisena töihin, jolloin tuloksena on ihan niin maan perusteellinen tauti, jota varten pitää hakea lääkärinlausunto.
Tarkoitus oli rankaista krapuloinnista ja moralisoida epätuottavasta huppeloinnista, mutta tulikin rankaistua tunnollisuudesta.
maanantai 28. syyskuuta 2015
Tervoa ja höyheniä roskajoukolle
Kun kirjailija, kolumnisti Jari Tervo hyvin osuvasti luonnehti kaikenkarvaisia klaanilaisia ja ei ihan vain vastaanottokeskusten liepeillä rauhanomaiseen mielipiteenilmaisuun tyytyviä leijonapaitoja valkoiseksi rosvaväeksi, siitäkös jotkut vimmastuivat.
Vielä en ole nähmyt tämän roskajoukon median reagoivan, yrittäen mitenkään puolustautua. Eikä tarvitsekaan. Kyllä he itse osaavat puhua teoillaan omasta puolestaan, ja valitettavasti vähän myöskin maansa, mikä tiedoksi myös puhemies Lohelalle, joka oli huolissaan siitä, että media pilaa Suomen maineen.
Kyllä kai sitä ihminen hermostuu, jos joku syyttää roskajoukon edustajaksi. Vastustan minäkin hallitusta ja sen politiikkaa, mutta minun viholliseni on hallitus, eivät maahanmuuttajat. Tervo näyttää peiliä.
Tervon kolumnin - joka osui ja upposi Joukkovoima hallitusta vastaan -Facebook -ryhmässä, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. En jaksa olla solidaarinen sille joukolle, jota Tervo kuvaa, vaikka sitten kuinka jakaisin heidän suuren kuvansa hallituspolitiikasta, ja vaikka tämä epäsolidaarisuuteni kuinka olisikin huonoa peeärrää hallitusvastaisille voimille. Roskasakkia kun mahtuu sinnekin.
Vielä en ole nähmyt tämän roskajoukon median reagoivan, yrittäen mitenkään puolustautua. Eikä tarvitsekaan. Kyllä he itse osaavat puhua teoillaan omasta puolestaan, ja valitettavasti vähän myöskin maansa, mikä tiedoksi myös puhemies Lohelalle, joka oli huolissaan siitä, että media pilaa Suomen maineen.
Kyllä kai sitä ihminen hermostuu, jos joku syyttää roskajoukon edustajaksi. Vastustan minäkin hallitusta ja sen politiikkaa, mutta minun viholliseni on hallitus, eivät maahanmuuttajat. Tervo näyttää peiliä.
Tervon kolumnin - joka osui ja upposi Joukkovoima hallitusta vastaan -Facebook -ryhmässä, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. En jaksa olla solidaarinen sille joukolle, jota Tervo kuvaa, vaikka sitten kuinka jakaisin heidän suuren kuvansa hallituspolitiikasta, ja vaikka tämä epäsolidaarisuuteni kuinka olisikin huonoa peeärrää hallitusvastaisille voimille. Roskasakkia kun mahtuu sinnekin.
perjantai 25. syyskuuta 2015
Maahanmuuttajat ovat sumuverho hallituksen leikkauksille
Jotenkin tuntuu, että sekä maahanmuuttajat että Ku Klux Klan ovat SSS-hallituksen tilaamia. Eikä vain tunnu, sillä ne ovat sitä, jos hallituspuolueen näkyvä hahmo ehdottaa maahanmuuttajille keskitysleirin perustamista.
Jotenkin olisi ymmärrettävää, että vielä ulkoministeri lohkeaisi sen verran hallituksen linjasta, että hän olisi voinut kompata kaikenkarvaisia polttopullojen heittelijöitä ja Ku Klux Klania, sillä hänen edustamalleen puolueelle luulisi olevan vielä muita hallituspuolueita tähdellisempää peittää hallituksen leikkauspolitiikan jäljet, jotta kaikki eivät huomaisi, että äänestämällä perussuomalaisia ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin, pienen ihmisen puolustamista. Vai tuliko sittenkin?
Nyt sekä hallituspolitiikka- että maahanmuutto"kriittisyys"kriittiset punavihreät ovat löytäneet vielä hallituspolitiikkaakin isomman asian, ja se on maahanmuuttajien puolustaminen, ei vain heidän kotoutumisensa, vaan ihan hengenkin. Ja tämäkös on hallitukselle kätevää, luulevat voivansa piilottaa kotimaan vähäosaisille vaaralliset leikkaukset polttopulloista lähtevän savukaasun alle, ja usuttaa vähäosaiset pakolaisten kimppuun.
Sen sijaan se on erityisen hävettävää, että valtiovarain- ja pääministeri komppaavat perussuomalaisia vain siksi että hallitus pysyisi koossa. Ei "kansalaisten huolestumisesta" tee sen hyväksyttävämpää se, että EK:n käsikirjoituksesta on tullut Juha Sipilälle ja Alexander Stubbille olemassaolon syy, ja nyt heistä on tullut myötäsoinilaisia. Ehkä hallitusohjelma, jota luultiin ensin Jyri Häkämiehen haamukirjoittamaksi, onkin tehty Hommafoorumilla. Nyt sekä Alexander Stubbin että Juha Sipilän tehtävänä ja velvollisuutena on osoittaa, että nämä epäilyt ovat aiheettomia.
Jotenkin olisi ymmärrettävää, että vielä ulkoministeri lohkeaisi sen verran hallituksen linjasta, että hän olisi voinut kompata kaikenkarvaisia polttopullojen heittelijöitä ja Ku Klux Klania, sillä hänen edustamalleen puolueelle luulisi olevan vielä muita hallituspuolueita tähdellisempää peittää hallituksen leikkauspolitiikan jäljet, jotta kaikki eivät huomaisi, että äänestämällä perussuomalaisia ei tullut ihan sitä, mitä tilattiin, pienen ihmisen puolustamista. Vai tuliko sittenkin?
Nyt sekä hallituspolitiikka- että maahanmuutto"kriittisyys"kriittiset punavihreät ovat löytäneet vielä hallituspolitiikkaakin isomman asian, ja se on maahanmuuttajien puolustaminen, ei vain heidän kotoutumisensa, vaan ihan hengenkin. Ja tämäkös on hallitukselle kätevää, luulevat voivansa piilottaa kotimaan vähäosaisille vaaralliset leikkaukset polttopulloista lähtevän savukaasun alle, ja usuttaa vähäosaiset pakolaisten kimppuun.
Sen sijaan se on erityisen hävettävää, että valtiovarain- ja pääministeri komppaavat perussuomalaisia vain siksi että hallitus pysyisi koossa. Ei "kansalaisten huolestumisesta" tee sen hyväksyttävämpää se, että EK:n käsikirjoituksesta on tullut Juha Sipilälle ja Alexander Stubbille olemassaolon syy, ja nyt heistä on tullut myötäsoinilaisia. Ehkä hallitusohjelma, jota luultiin ensin Jyri Häkämiehen haamukirjoittamaksi, onkin tehty Hommafoorumilla. Nyt sekä Alexander Stubbin että Juha Sipilän tehtävänä ja velvollisuutena on osoittaa, että nämä epäilyt ovat aiheettomia.
torstai 24. syyskuuta 2015
Puurot ja vellit sekaisin Malmin lentokentällä
Kaavoitukseen vaikuttaminen leimataan tavallisesti nimbyilyksi: vastustetaan melkein mitä tahansa omille nurkille suunniteltua ilman että esitettäisiin, minne se sitten tulee, tai ilman että oltaisiin oltu mukana aktiivisesti vaikuttamassa suunnitelmaan. Tällaistahan se on, sillä ei Maankäyttö- ja rakennuslain vallitseva tulkinta muuta mahdollista. Tässä tulkinnassa osallisuus tulkitaan maantieteellisenä lähietäisyytenä. Esimerkiksi käyttö- tai harrastusosallisuudesta ei puhuta mitään, vaikka moni viettää enemmän hereilläoloaikaansa ihan toisella paikkakunnalla kuin missä asuu, jolloin ei ole ihan yhdentekevää esimerkiksi se, miten liikenne- ja ulkoiluolot kyseisellä paikkakunnalla järjestetään.
Kokemukseni mukaan kaavoitukseen voi vaikuttaa ainoastaan antamalla lausunto kaavasuunnitelmaan, poikkeuksena yleiskaavat, joista järjestetään työpajoja, joista niistäkään ei saada mitään konkreettista evästystä, koska näiden työpajojen ideana on legitimoida suunnitelmat osallisuudella. Yleiskaavahan on sen verta yleisluontoinen suunnitelma, että se ei ota suoraan kantaa mihinkään yksittäiseen suunnitelmaan, vaan se on asemakaavatason asia, ja niihin taas ei pääse vaikuttamaan. Osallisuus kultaa kehnonkin käytännön ja huonotkin suunnitelmat.
Olen kaava-aktivistina, joka on muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen kannan tästä osallisuustulkinnasta Eduskunnan oikeusasiamiehelle, neuvonut joskus asukasaktivisteja: kannattaisi valita argumenttinsa tarkoin. Ihannetapauksessa tietysti kansalaisen pitäisi tarjota tilalle vaihtoehtoa, missä muualla sitten kyseinen hanke haittaisi yleistä etua vähemmän. Minullekin on tällaista kaupankäyntimahdollisuutta tarjottu, vaikka en tietenkään ole siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa.
Hankkeesta valittajan kannattaisi olla koherentti siinä mielessä, että hän valitsisi esimerkiksi sen, keskittyykö enemmän kaavoituksen alle menetettävän alueen arvoon vai sen tilalle kaavoitettavan kohteen arvottomuuteen, kyseenalaistaen esimerkiksi sen arvopäämääränä kokonaan. Samaten kannattaa miettiä, pitääkö luonto- vai virkistysarvoja tärkeämpinä, ainakin itselleen tämä kannattaa tehdä selväksi, sillä samalla ratkeaa se, miten kyseistä aluetta pitäisi hoitaa.
Sitten kannattaisi aina yrittää löytää mahdollisimman yleinen etu. Esimerkiksi käyköön kyseisen alueen yleistettävät luontoarvot tai suosio ulkoilualueena. "Mutta se nyt vain on tärkeä minulle" ei riitä, sillä kaavoittajat näkevät tällaisen argumentin läpi, ja pelkkä vastustaminen on helppo ampua alas läpinegatiivisena nimbyilynä, vaikka muuhun ei oltaisikaan annettu mahdollisuutta, kuten edellä olen perustellut.
Tätä nimbyilyn vaikutelmaa on vaikea välttää, jos vastustettavaan hankkeeseen liitetään keskenään useita, jopa keskenään ristiriitaisia arvoja, vähän samantyyppisesti kuin kaikkein dogmaattisimmilla ydinvoiman vastustajilla, jotka suunnilleen näkevät ydinvoiman aiheuttavan avioeroja. Erityisen selkeästi tämä käy tapauksessa, jossa nimbyjoukko on ollut ehkä suurin, tai ainakin äänekkäin ja vaikutusvaltaisin: Malmin lentokentällä.
Malmin lentokentän tapauksessa ollaan onnistuttu harvinaisen hyvin sekoittamaan pienen harrastajaryhmän ja yleinen etu, ja perustelemaan tämä milloin luonnolla, silloin kulttuurihistorialla. Tätä argumentaatiota voisi kutsua ai niin, vielä sitäkin -tyyppiseksi. Jos kokatessa huomataan, että on vähän tasapaksua, kokeillaan, josko suolaa ja pippuria vielä lisäämällä siitä tulisi jotain. Jos huomaavat, että jokin argumentti ei olkein kanna, keksivät vielä toisenkin. On harvinaisen paksua perustella oman harrastuksen subventio sekä kulttuurihistorialla että luontoarvoilla, ja vielä väittää tämän kulttuurihistorian tukevan luontoarvojen säilymistä. Vai miten muka lentoliikenne voisi olla hyväksi luontoarvoille?
Olisi paljon rehellisempää puolustaa rehdisti vain kulttuurihistoriallisia arvoja - joihin kuuluu myös paikallinen, vakiintunut virkistyskäyttö, ja jos tätä virkistyskäyttöä rehellisesti halutaan puolustaa, sen luonteeseen kuuluu jokamiehenoikeus. Jos Malmin lentokenttäalue kaavoitetaan siten, että sen kiertävä virkistysreitti säilytetään, tämähän vain lisäisi kyseisen virkistysreitin suosiota, jolloin siitä pääsisivät nauttimaan nykyistä useammat. Vai onko kaavoituksen vastustajien tarkoitus rajata virkistyskäyttö vain heille itselleen? Sitäpaitsi, mitä kulttuurihistoriaan tulee, ei ole reilua omia sitäkään: hienosta
lentokenttärakennuksesta voisi nauttia nykyistä useampi esim. kirjastona tai uimahallina kuin nykykäytössä.
Kokemukseni mukaan kaavoitukseen voi vaikuttaa ainoastaan antamalla lausunto kaavasuunnitelmaan, poikkeuksena yleiskaavat, joista järjestetään työpajoja, joista niistäkään ei saada mitään konkreettista evästystä, koska näiden työpajojen ideana on legitimoida suunnitelmat osallisuudella. Yleiskaavahan on sen verta yleisluontoinen suunnitelma, että se ei ota suoraan kantaa mihinkään yksittäiseen suunnitelmaan, vaan se on asemakaavatason asia, ja niihin taas ei pääse vaikuttamaan. Osallisuus kultaa kehnonkin käytännön ja huonotkin suunnitelmat.
Olen kaava-aktivistina, joka on muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen kannan tästä osallisuustulkinnasta Eduskunnan oikeusasiamiehelle, neuvonut joskus asukasaktivisteja: kannattaisi valita argumenttinsa tarkoin. Ihannetapauksessa tietysti kansalaisen pitäisi tarjota tilalle vaihtoehtoa, missä muualla sitten kyseinen hanke haittaisi yleistä etua vähemmän. Minullekin on tällaista kaupankäyntimahdollisuutta tarjottu, vaikka en tietenkään ole siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa.
Hankkeesta valittajan kannattaisi olla koherentti siinä mielessä, että hän valitsisi esimerkiksi sen, keskittyykö enemmän kaavoituksen alle menetettävän alueen arvoon vai sen tilalle kaavoitettavan kohteen arvottomuuteen, kyseenalaistaen esimerkiksi sen arvopäämääränä kokonaan. Samaten kannattaa miettiä, pitääkö luonto- vai virkistysarvoja tärkeämpinä, ainakin itselleen tämä kannattaa tehdä selväksi, sillä samalla ratkeaa se, miten kyseistä aluetta pitäisi hoitaa.
Sitten kannattaisi aina yrittää löytää mahdollisimman yleinen etu. Esimerkiksi käyköön kyseisen alueen yleistettävät luontoarvot tai suosio ulkoilualueena. "Mutta se nyt vain on tärkeä minulle" ei riitä, sillä kaavoittajat näkevät tällaisen argumentin läpi, ja pelkkä vastustaminen on helppo ampua alas läpinegatiivisena nimbyilynä, vaikka muuhun ei oltaisikaan annettu mahdollisuutta, kuten edellä olen perustellut.
Tätä nimbyilyn vaikutelmaa on vaikea välttää, jos vastustettavaan hankkeeseen liitetään keskenään useita, jopa keskenään ristiriitaisia arvoja, vähän samantyyppisesti kuin kaikkein dogmaattisimmilla ydinvoiman vastustajilla, jotka suunnilleen näkevät ydinvoiman aiheuttavan avioeroja. Erityisen selkeästi tämä käy tapauksessa, jossa nimbyjoukko on ollut ehkä suurin, tai ainakin äänekkäin ja vaikutusvaltaisin: Malmin lentokentällä.
Malmin lentokentän tapauksessa ollaan onnistuttu harvinaisen hyvin sekoittamaan pienen harrastajaryhmän ja yleinen etu, ja perustelemaan tämä milloin luonnolla, silloin kulttuurihistorialla. Tätä argumentaatiota voisi kutsua ai niin, vielä sitäkin -tyyppiseksi. Jos kokatessa huomataan, että on vähän tasapaksua, kokeillaan, josko suolaa ja pippuria vielä lisäämällä siitä tulisi jotain. Jos huomaavat, että jokin argumentti ei olkein kanna, keksivät vielä toisenkin. On harvinaisen paksua perustella oman harrastuksen subventio sekä kulttuurihistorialla että luontoarvoilla, ja vielä väittää tämän kulttuurihistorian tukevan luontoarvojen säilymistä. Vai miten muka lentoliikenne voisi olla hyväksi luontoarvoille?
Olisi paljon rehellisempää puolustaa rehdisti vain kulttuurihistoriallisia arvoja - joihin kuuluu myös paikallinen, vakiintunut virkistyskäyttö, ja jos tätä virkistyskäyttöä rehellisesti halutaan puolustaa, sen luonteeseen kuuluu jokamiehenoikeus. Jos Malmin lentokenttäalue kaavoitetaan siten, että sen kiertävä virkistysreitti säilytetään, tämähän vain lisäisi kyseisen virkistysreitin suosiota, jolloin siitä pääsisivät nauttimaan nykyistä useammat. Vai onko kaavoituksen vastustajien tarkoitus rajata virkistyskäyttö vain heille itselleen? Sitäpaitsi, mitä kulttuurihistoriaan tulee, ei ole reilua omia sitäkään: hienosta
lentokenttärakennuksesta voisi nauttia nykyistä useampi esim. kirjastona tai uimahallina kuin nykykäytössä.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Taidan liittyä kirkkoon jos...
... minulle kyetään selittämään perisynnin idea jotenkin lohdulliseksi. Minua on aina närästänyt eniten kristinopissa perisynti, se, että pieni lapsikin nähdään syylliseksi johonkin, mistä hän ei voi olla tietoinen.
Miksi sitten tämä pähkäily? Miksi juuri luterilainen valtionkirkko? Uskon, että uskonto on yksi mahdollinen metafora, maailmanselitystapa, kuvakieltä, joka merkityksellistää esimerkiksi tieteellis-rationaalisen selityksen, kytkee sen omaan historiallis-kulttuuriseen, yhteisölliseen ja inhimilliseen kontekstiinsa.
Olen siinä mielessä ekumeenikko, että uskon myös uskonnollisten totuuksien olevan subjektiivisia, eli niillä ei ole mitään objektiivista, kirjaan sidottua merkitystä ilman että ne puhuttelisivat yksilöä, juuri minua juuri tässä paikassa juuri tänä historiallisena hetkenä. Yksikään uskonto ei omista totuutta, ja kaikki omistavat yhtä paljon. Uskon kaikkien uskontojen puhuvan samoista asioista, kunkin sellaisella kuvakielellä, että se ymmärretään omassa sosiokulttuurisessa kontekstissaan, ja minun kontekstini on Suomi, kulttuurisesti kristitty maa.
Ihmisellä, ainakin minulla, on muitakin tarpeita kuin ehdottomasti verifioitava tietäminen. Ihminen tarvitsee muistutuksen siitä, että emme ole absoluutti, kaiken määrä ja mitta, ja siksi uskonto on olemassa. Ihminen tarvitsee myös muistutuksen siitä, että maallinen ei ole kaiken mitta, sillä on asioita, joilla ei ole mittaa. Jotka ovat mittaamattomissa. Myös siksi uskonto. Vaikka niihin kyllä vastaisivat myös taiteet, luonto ja rakkaus.
Erityisesti viime aikoina yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri on raaistunut, ja luulin pitkään kirkon edustavan taantumuksellisuutta. Kirkko edustaa juuri sitä, miksi sen jäsenet sen haluavat. Sama pätee muuten kaikkiin yhteisöihin, olivat sitten puolueita tai ammattiyhdistyksiä. Onneksi olen ollut väärässä, ja kirkko edustaakin näinä aikoina valoa, armoa ja järkeä pimeyttä ja armottomuutta vastaan. Näihin ei luonnolla tai 200 vuotta vanhalla sävellyksellä ole vastausta, aikamme kysymyksiin. Kirkolla saattaa olla. Haluaisin olla samalla puolella, vaikka jumalaa en olekaan löytänyt sen paremmin isolla kuin pienellä jiillä. Jumaluudesta minulla saattaa sen sijaan olla aavistus.
Teenkin nyt kaupallisen ehdotuksen, vaikkei kirkolle sitä voikaan tehdä, eikä mikään jumala tarvitse juuri minua, vaan perheeni tarvitsee. Jos joku osaa minulle riittävän tyydyttävästi selvittää minun kielelläni, mitä armollista on perisynnissä, täällä taitaa olla yksi uusi jäsen evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin vuonna 1990, halutessani välttää kirkollisveron, ja pukiessani tämän ahneuden aatteelliseen valepukuun. Silloin minulla oli rahaa, äidin luona asuvana kokoomuskykynä, nyt vähemmän kahden lapsen asuntovelallisena isänä, mutta veroja olen oppinut rakastamaan.
Sielulla ei ole hintaa, enkä siitä pelastuksestakaan ole varma. Mutta haluan olla hyvien puolella, osana arvoyhteisöä. Edellämainituista varauksista huolimatta, tarjoan itseäni kirkolle. Hintana on lapsieni vapauttaminen perisyntiopista. Ainakaan minun kuormaani heidän ei tarvitsisi kantaa.
Miksi sitten tämä pähkäily? Miksi juuri luterilainen valtionkirkko? Uskon, että uskonto on yksi mahdollinen metafora, maailmanselitystapa, kuvakieltä, joka merkityksellistää esimerkiksi tieteellis-rationaalisen selityksen, kytkee sen omaan historiallis-kulttuuriseen, yhteisölliseen ja inhimilliseen kontekstiinsa.
Olen siinä mielessä ekumeenikko, että uskon myös uskonnollisten totuuksien olevan subjektiivisia, eli niillä ei ole mitään objektiivista, kirjaan sidottua merkitystä ilman että ne puhuttelisivat yksilöä, juuri minua juuri tässä paikassa juuri tänä historiallisena hetkenä. Yksikään uskonto ei omista totuutta, ja kaikki omistavat yhtä paljon. Uskon kaikkien uskontojen puhuvan samoista asioista, kunkin sellaisella kuvakielellä, että se ymmärretään omassa sosiokulttuurisessa kontekstissaan, ja minun kontekstini on Suomi, kulttuurisesti kristitty maa.
Ihmisellä, ainakin minulla, on muitakin tarpeita kuin ehdottomasti verifioitava tietäminen. Ihminen tarvitsee muistutuksen siitä, että emme ole absoluutti, kaiken määrä ja mitta, ja siksi uskonto on olemassa. Ihminen tarvitsee myös muistutuksen siitä, että maallinen ei ole kaiken mitta, sillä on asioita, joilla ei ole mittaa. Jotka ovat mittaamattomissa. Myös siksi uskonto. Vaikka niihin kyllä vastaisivat myös taiteet, luonto ja rakkaus.
Erityisesti viime aikoina yhteiskunnallisen keskustelun ilmapiiri on raaistunut, ja luulin pitkään kirkon edustavan taantumuksellisuutta. Kirkko edustaa juuri sitä, miksi sen jäsenet sen haluavat. Sama pätee muuten kaikkiin yhteisöihin, olivat sitten puolueita tai ammattiyhdistyksiä. Onneksi olen ollut väärässä, ja kirkko edustaakin näinä aikoina valoa, armoa ja järkeä pimeyttä ja armottomuutta vastaan. Näihin ei luonnolla tai 200 vuotta vanhalla sävellyksellä ole vastausta, aikamme kysymyksiin. Kirkolla saattaa olla. Haluaisin olla samalla puolella, vaikka jumalaa en olekaan löytänyt sen paremmin isolla kuin pienellä jiillä. Jumaluudesta minulla saattaa sen sijaan olla aavistus.
Teenkin nyt kaupallisen ehdotuksen, vaikkei kirkolle sitä voikaan tehdä, eikä mikään jumala tarvitse juuri minua, vaan perheeni tarvitsee. Jos joku osaa minulle riittävän tyydyttävästi selvittää minun kielelläni, mitä armollista on perisynnissä, täällä taitaa olla yksi uusi jäsen evankelisluterilaiseen kirkkoon, josta erosin vuonna 1990, halutessani välttää kirkollisveron, ja pukiessani tämän ahneuden aatteelliseen valepukuun. Silloin minulla oli rahaa, äidin luona asuvana kokoomuskykynä, nyt vähemmän kahden lapsen asuntovelallisena isänä, mutta veroja olen oppinut rakastamaan.
Sielulla ei ole hintaa, enkä siitä pelastuksestakaan ole varma. Mutta haluan olla hyvien puolella, osana arvoyhteisöä. Edellämainituista varauksista huolimatta, tarjoan itseäni kirkolle. Hintana on lapsieni vapauttaminen perisyntiopista. Ainakaan minun kuormaani heidän ei tarvitsisi kantaa.
tiistai 22. syyskuuta 2015
Ehdotukseni hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille
En edelleenkään purematta niele Sipilän hallituksen tilannekuvaa, saati jaa heidän käsitystään siitä, mitä neuvotteleminen tarkoittaa, mutta Sipilä on kaivannut ehdotuksia siitä, mitä "tuottavuusloikkapakettiin" voisi sisällyttää. Täältä tulee yksi. Jos ei lasketa mukaan yritystukien karsimista, veronkierron kitkemistä ja haittaverojen nostamista.
Jos nyt kerta kaikkiaan haluaa nähdä kaikille yhteisiä palveluita tuottavan matalapalkkaisen julkisen sektorin vikapääksi öljyteollisuuden heikolle vetävyydelle - sen kyllä sietääkin vetää haitta-alana huonosti - niin sieltä karsimisen voisi lopettaa samasta paikasta kuin sen aloittaakin. Ja sen voisi aloittaa kokemuslisien karsimisesta, ja aloittaa tämä julkisen hallinnon korkeimmista palkkaluokista.
Kokemuslisät perustuvat menneeseen maailmaan, jossa pidettiin moraalisesti ylevänä tehdä yksi kokonainen työura yhdellä alalla ja samalla työnantajalla, ja tästä katsottiin aiheelliseksi palkita. Kuitenkin monilla työnhaku on jatkuvaa, ja varmaankin osaamisen puolesta aiheellisen kokemuslisän korvaa monilla siirtyminen toisiin, paremmin osaamista vastaaviin tehtäviin. Ja jos tämä osaaminen ei olekaan karttunut odotuksia vastaavalla tavalla, sitten ei kai kokemuksesta kuulukaan palkita, jolloin kokemuslisässä on oikeastaan kyse lojaliteettipalkkiosta, ei välttämättä osaamisperusteisesta palkitsemisesta.
Matalapalkka-aloilla kokemuslisä on kompensaatiota siitä, että niska limassa ollaan puurrettu vuosikausia heikolla palkalla, tulevaisuuteen lykätty palkankorotusoptio. Parempi olisi varmaan tehdä matalapalkka-aloille kokemuslisää vastaava rehti kuoppakorotus kuin palkita väärästä asiasta eli lojaliteetista.
Jo myönnettyihin kokemuslisiin koskeminen ei tietenkään tuntuisi reilulta, joten takautuvasti tätä toimenpidettä ei voi tehdä. Sen sijaan uusiin virkasuhteisiin sitä voitaisiin hyvin soveltaa.
Lojaliteetista palkitseminen on mennyttä maailmaa, ja sitäpaitsi palkan kerryttäminen ikävuosien mukaan kohdistuu väärällä tavalla. Suurimmassa rahan tarpeessahan ovat kolmi-nelikymppiset, joilla on yleensä vielä asuntolainoja maksamatta ja lapset kotona kasvamassa, kun taas viisi-kuusikymppinen usein pärjäisi jo vähemmälläkin.
Jos nyt kerta kaikkiaan haluaa nähdä kaikille yhteisiä palveluita tuottavan matalapalkkaisen julkisen sektorin vikapääksi öljyteollisuuden heikolle vetävyydelle - sen kyllä sietääkin vetää haitta-alana huonosti - niin sieltä karsimisen voisi lopettaa samasta paikasta kuin sen aloittaakin. Ja sen voisi aloittaa kokemuslisien karsimisesta, ja aloittaa tämä julkisen hallinnon korkeimmista palkkaluokista.
Kokemuslisät perustuvat menneeseen maailmaan, jossa pidettiin moraalisesti ylevänä tehdä yksi kokonainen työura yhdellä alalla ja samalla työnantajalla, ja tästä katsottiin aiheelliseksi palkita. Kuitenkin monilla työnhaku on jatkuvaa, ja varmaankin osaamisen puolesta aiheellisen kokemuslisän korvaa monilla siirtyminen toisiin, paremmin osaamista vastaaviin tehtäviin. Ja jos tämä osaaminen ei olekaan karttunut odotuksia vastaavalla tavalla, sitten ei kai kokemuksesta kuulukaan palkita, jolloin kokemuslisässä on oikeastaan kyse lojaliteettipalkkiosta, ei välttämättä osaamisperusteisesta palkitsemisesta.
Matalapalkka-aloilla kokemuslisä on kompensaatiota siitä, että niska limassa ollaan puurrettu vuosikausia heikolla palkalla, tulevaisuuteen lykätty palkankorotusoptio. Parempi olisi varmaan tehdä matalapalkka-aloille kokemuslisää vastaava rehti kuoppakorotus kuin palkita väärästä asiasta eli lojaliteetista.
Jo myönnettyihin kokemuslisiin koskeminen ei tietenkään tuntuisi reilulta, joten takautuvasti tätä toimenpidettä ei voi tehdä. Sen sijaan uusiin virkasuhteisiin sitä voitaisiin hyvin soveltaa.
Lojaliteetista palkitseminen on mennyttä maailmaa, ja sitäpaitsi palkan kerryttäminen ikävuosien mukaan kohdistuu väärällä tavalla. Suurimmassa rahan tarpeessahan ovat kolmi-nelikymppiset, joilla on yleensä vielä asuntolainoja maksamatta ja lapset kotona kasvamassa, kun taas viisi-kuusikymppinen usein pärjäisi jo vähemmälläkin.
maanantai 21. syyskuuta 2015
Koti-isän mietteitä päivähoidon kynnyksellä
Tänään on luultavasti elämäni parhaan 6 viikon viimeinen päivä. Huomenna se loppuu, kun palaan isyysvapaalta röihin - vai miten se nyt menikään - ja pieni Elsa-tyttöni aloittaa päivähoidossa.
Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.
Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.
Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.
Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.
Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.
Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.
Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.
Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.
Kuluneet kuusi viikkoa, kun olemme saaneet olla kahdestaan - ja jo 5 viikon vuosiloma sitä ennen, ei mikään 38 päivää, toim. huom. - ovat yhdistäneet minua tyttäreeni elämänmittaisilla, katkeamattomilla siteillä. On todella hienoa, että hyvinvointivaltiomme mahdollistaa tällaisen isyysvapaan. Elsa on opettanut minulle, mitä on ehdoton, kyseenalaistamaton, täysin rajaton rakkaus. Tai ainakin muistuttanut minua siitä, mitä se on, jos en sitä muuten olisi tiennyt.
Emme tietenkään ole lukkiutuneet 4 seinän sisälle, vaan olemme päivittäin käyneet puistoissa, järjestetyissä leikkipuistoaktiviteeteissa ja perhekahvilassa. Nämäkin ovat todella hienoja palveluita, jotka auttavat integroitumaan yhteisöön, oli kyseessä sitten vielä sosialisaatiota harjoitteleva pieni tyttönen, Porvoossa lähinnä vain nukkumassa käyvä isä tai esimerkiksi maahanmuuttajaäiti. Leikkipuistossa tyttöni on saanut tutustua muihin lapsiin, pehmeän laskun päivähoitoon. Ja minä olen yrittänyt muodostaa oman paikkani kotiäitiverkoston ulkoreunalla.
Voin jättää Elsan sinänsä luottavaisin mielin maailman parhaimmin koulutettujen varhaiskasvatuksen ammattilaisten käsiin. Päiväkodissa Elsa saa leikkiä, laulaa, hyppiä, piirtää, kiipeillä, tanssia ja riehua, vain mielikuvitus on rajana.
Ihailen todella päivähoidon ammattilaisten motivaatiota, heikosti palkatussa työssä, jonka ylle ollaan pystyttämässä uhkakuvia ryhmäkokojen kasvattamisesta. Tämä tosin taitaa kompensoitua subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkamisella, mikä tuottavuusloikka taas kompensoituu pitkällä tähtäimellä lisääntyvällä lastensuojelun ja lastenpsykiatrian asiakkuudella. Päivähoidosta ei missään olosuhteissa saa säästää, eikä sitä saa myöskään tehdä lasten terveydellä: Porvoollakin on edessä satojen miljoonien home- ja kosteusremontit aikapommeiksi muuttuneissa julkisissa rakennuksissa. Elsa ei onneksi tiedä tuottavuusloikista mitään, hän vasta harjoittelee loikkimista vesilätäköihin ja estejuoksua hiekkalaatikon reunan yli.
Jättäessäni edelleen vielä varsin pienen tyttöni huomenna varsinaisesti alkavan päivähoidon kenraaliharjoituksiin, mieleni oli huolesta sykkyräinen. Huolesta, miten voin Elsalle perustella sen, että jätin hänet 1 vuoden 4 kuukauden iässä lusimaan pidennettyä päivää vain siksi, että voisin edelleenkin jatkaa elinkautisrangaistukseksi muuttuneessa työssäni, jotta säilyttäisin pankkineuvojien silmissä luotto- ja yhteiskuntakelpoisuuteni, jotta saisimme hankittua hänelle joskus oman huoneen. Vielä hän on liian pieni omiin huoneisiin, ja minä kohta liian vanha uusiin töihin.
Vanhempi elää jatkuvan riittämättömyyden tunteen kanssa, rajattomasta rakkaudesta kumpuavan, jatkuvan syyllisyyden kanssa siitä, että kyseenalaisista syistä ehtii aivan liian vähän viettää aikaa lapsensa kanssa. Onneksi olen ehtinyt osaltani antamaan elämänevääksi hyvän itsetunnon, rajattomasta rakkaudesta kumpuvan rajattomuuden kokemuksen. Elsa olettaa ihmisten olevan hyväntahtoisia, ja asioiden järjestyvän. Kunpa itsekin voisin.
Onneksi juoksulenkki aina selvittää pään ja puhdistaa mielen. Olen aiemminkin lääkinnyt itseäni juoksemisella: esimerkiksi 6 vuotta sitten, silloisen tuntemani maailman järkyttyä. Jätetttyäni poikani oslolaiseen päiväkotiin, kotimatkallani kävin kiertämässä Songsvannia.
Tällä kertaa tyhjään tilaan, nirvanaan pääsyyn tarvittiin noin 6-7 km. Nyt juokseminen puhdisti ruumiinkin, sillä Holkenin kääntöpaikalla saatiin ennustettu, tauoton sadekin. 17 kilometrin jälkeen olin aivan läpimärkä, puhdistunut ja vähän vähemmän ahdistunut.
perjantai 18. syyskuuta 2015
Je ne suis pas Charlie
Kun ranskalaisessa aivopierujulkaisu Charlie Hebdossa julkaistiin taannoin joitakin muslimeja loukanneita pilakuvia, tästä ilahtuivat monet kahdesta syystä, Eräät sananvapauden esitaistelijoiksi itseään mieltävät mukasuvaitsevaiset ilahtuivat tästä, koska heidän mielestään ei ole mitään pyhää, joka olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Jotkut taas innostuivat, koska heidän mielestään islaminusko ei olisi arvostelun ulko- ja yläpuolella. Vaihda "mitään" sanaan "islam", muuten argumentin muoto on identtinen.
"Ei mitään" on sama kuin "mikä tahansa". Kun loukataan "ei mitään", samalla tullaan väittäneeksi, että tähän ei-mihinkään uskovat eivät ole mitään. Kannattaa lukea Emile Durkheimia: yhteisöt pyhittävät itsensä toteemeillaan, ja kun loukataan toteemia, loukataan yhteisön jäseniä. Ja silloin kun mikään ei ole arvokasta, ei millään ole väliä. Sen tautologisemmin en tautologiaa osaa sanoa. On äärimmäisen nihilististä, jos toisiltakin kielletään arvon mahdollisuus vain siksi, että itse on täydellinen nihilisti.
En muuten usko siihen, että olisi olemassa poliittisilta arvoiltaan kaksi äärilaitaa, vaan yksi marginaali ja maltillinen mainstreami, mutta jos sananvapaus olisi kuvio, olisi se pallo, jonka kehältä löytyisivät nämä em. näennäisesti kahta hyvin erityyppistä lajia olevia sananvapauden esitaistelijat. He tässä pallossa eivät ehkä sijaitsisi äärilaidoilla, koska pallo on sulkeutuva kuvio, vaan vastapäissä, ja kuten vastapäät pallossa käyttäytyvät, ne olisivat vierekkäin.
Tästä minua muistutti brasilialaiskirjailija Paolo Coelhon kannanoton postannut ystäväni, joka yritti muistuttaa joitakin mukasuvaitsevaisia huonolla menestyksellä. Kyseisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
"Ei mitään" on sama kuin "mikä tahansa". Kun loukataan "ei mitään", samalla tullaan väittäneeksi, että tähän ei-mihinkään uskovat eivät ole mitään. Kannattaa lukea Emile Durkheimia: yhteisöt pyhittävät itsensä toteemeillaan, ja kun loukataan toteemia, loukataan yhteisön jäseniä. Ja silloin kun mikään ei ole arvokasta, ei millään ole väliä. Sen tautologisemmin en tautologiaa osaa sanoa. On äärimmäisen nihilististä, jos toisiltakin kielletään arvon mahdollisuus vain siksi, että itse on täydellinen nihilisti.
En muuten usko siihen, että olisi olemassa poliittisilta arvoiltaan kaksi äärilaitaa, vaan yksi marginaali ja maltillinen mainstreami, mutta jos sananvapaus olisi kuvio, olisi se pallo, jonka kehältä löytyisivät nämä em. näennäisesti kahta hyvin erityyppistä lajia olevia sananvapauden esitaistelijat. He tässä pallossa eivät ehkä sijaitsisi äärilaidoilla, koska pallo on sulkeutuva kuvio, vaan vastapäissä, ja kuten vastapäät pallossa käyttäytyvät, ne olisivat vierekkäin.
Tästä minua muistutti brasilialaiskirjailija Paolo Coelhon kannanoton postannut ystäväni, joka yritti muistuttaa joitakin mukasuvaitsevaisia huonolla menestyksellä. Kyseisen kannanoton voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
torstai 17. syyskuuta 2015
Lisäisikö lomarahan poisto kilpailukykyä?
Lomarahan poisto tai tuntuva leikkaaminen voisi kuulostaa sinänsä oikeudenmukaiselta tavalta kohdistaa hallituksen "kilpailukykypaketin" säästötoimia, sillä sehän näyttäisi kohdistuvan enemmän hyvätuloiseen, onhan lomaraha tulosidonnaista. Niin että tällainen pienituloinenkin voisi siihen taipua.
Mutta, mutta. Kuitenkin hyvätuloisella on varaa laittaa se vaikka säästöön, kun se taas pienituloisella menee kulutukseen ja kulutusluottojen lyhennyksiin. Lomaraha siis on sitä kuuluisaa kulutuskysyntää 100%: se on osamaksun - joista kertyy luottovelkaa - lisäksi ainut mahdollisuus esimerkiksi päivittää silmälasit, tietokone tai ostaa uusi kodinkone.
Tänä kesänä työllistin myös pienyrittäjää. Kävin kahdesti hierojalla, joka avasi toimistotyön jumiuttaman selkäni. Ilman lomarahaa tai lahjakorttia minulla ei moiseen ylellisyyteen ole varaa.Ostin myös polkupyörän - käytetyn - sekä kahdet kengät, joista toiset kotimaisia. Lomailusta en tässä puhu mitään, sillä Vaasaa kauempana en ole käynyt yli 3 vuoteen. Ensi kesänä uusin silmälasini, edellyttäen, että vielä silloin terveyteni ei ole romahtanut nykyisessä työssäni.
Jos joku sattuisi epäilemään, että oma henkilökohtainen yhtälöni ei toimisi siksi, että eläisin yli varojeni, niin ei kai se minun vikani ole, että asuminen on niin kallista ja etten ole saanut kotipaikkakunnaltani töitä, vaan työmatkoihin menee 250-316 euroa kuukaudessa. Jo nyt melkein olemattomaksi kutistettujen verojeni, asumiskulujen ja työmatkakulujen jälkeen käteen jää noin 800 euroa kuussa, eikä tästä vielä olla vähennetty sähköä, puhelinta, mahdollisia lehtitilauksia ja Mastercardin vähimmäislyhennystä.
Niin että ei se lomaraha mikään lomailuraha ole, vaan huonoa palkkaa kompensoiva, kulutuskysyntää rohkaiseva toimenpide. Joka työllistää pienyrittäjiä ja pitää kauppoja auki.
Mutta, mutta. Kuitenkin hyvätuloisella on varaa laittaa se vaikka säästöön, kun se taas pienituloisella menee kulutukseen ja kulutusluottojen lyhennyksiin. Lomaraha siis on sitä kuuluisaa kulutuskysyntää 100%: se on osamaksun - joista kertyy luottovelkaa - lisäksi ainut mahdollisuus esimerkiksi päivittää silmälasit, tietokone tai ostaa uusi kodinkone.
Tänä kesänä työllistin myös pienyrittäjää. Kävin kahdesti hierojalla, joka avasi toimistotyön jumiuttaman selkäni. Ilman lomarahaa tai lahjakorttia minulla ei moiseen ylellisyyteen ole varaa.Ostin myös polkupyörän - käytetyn - sekä kahdet kengät, joista toiset kotimaisia. Lomailusta en tässä puhu mitään, sillä Vaasaa kauempana en ole käynyt yli 3 vuoteen. Ensi kesänä uusin silmälasini, edellyttäen, että vielä silloin terveyteni ei ole romahtanut nykyisessä työssäni.
Jos joku sattuisi epäilemään, että oma henkilökohtainen yhtälöni ei toimisi siksi, että eläisin yli varojeni, niin ei kai se minun vikani ole, että asuminen on niin kallista ja etten ole saanut kotipaikkakunnaltani töitä, vaan työmatkoihin menee 250-316 euroa kuukaudessa. Jo nyt melkein olemattomaksi kutistettujen verojeni, asumiskulujen ja työmatkakulujen jälkeen käteen jää noin 800 euroa kuussa, eikä tästä vielä olla vähennetty sähköä, puhelinta, mahdollisia lehtitilauksia ja Mastercardin vähimmäislyhennystä.
Niin että ei se lomaraha mikään lomailuraha ole, vaan huonoa palkkaa kompensoiva, kulutuskysyntää rohkaiseva toimenpide. Joka työllistää pienyrittäjiä ja pitää kauppoja auki.
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Pankit ulkoistavat paitsi riskinsä, myös virheensä asiakkailleen
Pankit tahtovat kurittaa kansalaisia omista virheistään. Kun ne itse ensin ovat syytäneet rahasäkki auki järjettömiä asuntolainoja, jotka ylittävät usein huomattavasti lainanottajien oman riskinottohalun, sitten ekonomistit säännönmukaisesti kuitenkin haluavat kutistamalla verotusta nitistää hyvinvointivaltion, samalla sulkien täydellisesti silmät esimerkiksi yritysten verosuunnittelulta.
En syytä tästä pankkitoimihenkilöitä, vaan pankkiekonomisteja, joiden arvomaailma sekä tarjoamat lääkkeet ovat täysin vääriä: oireenmukaisia sairauteen, jota itse ollaan oltu aiheuttamassa, vaikka parempi kai olisi ollut olla myötävaikuttamatta kotitalouksien velkaantumiseen.
Kotitalouksien velkaantuminen on luultua suurempi syy kansantaloutemme tilaan; katso vaikka Touko Aallon tuore, kattava valtiontalouden katsaus klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
En syytä tästä pankkitoimihenkilöitä, vaan pankkiekonomisteja, joiden arvomaailma sekä tarjoamat lääkkeet ovat täysin vääriä: oireenmukaisia sairauteen, jota itse ollaan oltu aiheuttamassa, vaikka parempi kai olisi ollut olla myötävaikuttamatta kotitalouksien velkaantumiseen.
Kotitalouksien velkaantuminen on luultua suurempi syy kansantaloutemme tilaan; katso vaikka Touko Aallon tuore, kattava valtiontalouden katsaus klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.
Hallitus panee tieteen viralta
Mieleeni tuli kerettiläisen nihilistinen ajatus: mitä väliä on hallituksen koulutusleikkauksilla, jos nytkään hallitus ei kuuntele tutkijoiden asiantuntemusta, ainakaan jos ajatellaan tiedettä yhteiskunnallisesti vaikuttavana instituutiona, jolla on jokin itsensä ulkopuolinen syy olla olemassa?
Tämähän sinänsä on aivan loogisesti linjassa piilohallitusohjelman kanssa, joka on tiedon korvaaminen mutulla. Tähän kuuluvat esimerkiksi denialismi ja kreationismi, ja kaikkinainen asiantuntijatiedon vähättely, jossa Reiskan näkemys on yhtä arvokas professorin kanssa (kts. edellinen kirjoitus).
Paitsi tietenkin jos uskomme edelleenkin tieteen itseisarvoon, tutkimus on arvokasta an sich, ja uusi tieto aina arvokasta vaikkemme tietäisikään vielä nyt, mihin sitä tarvitaan, soveltamisista puhumattakaan, mutta ainakin tieteen sisäisen tilan kannalta. Yhteiskunnallisesti vaikuttava instituutio se ei ole nytkään, joten jääköön rauhassa riutumaan?
Ovelasti tämä on valmisteltu, tieteen viraltapano. Ensin tehdään tutkimus tarpeettomaksi, jotta sen lakkauttamista harva huomaa, ja vielä harvempi osaa kaivata.
Tämähän sinänsä on aivan loogisesti linjassa piilohallitusohjelman kanssa, joka on tiedon korvaaminen mutulla. Tähän kuuluvat esimerkiksi denialismi ja kreationismi, ja kaikkinainen asiantuntijatiedon vähättely, jossa Reiskan näkemys on yhtä arvokas professorin kanssa (kts. edellinen kirjoitus).
Paitsi tietenkin jos uskomme edelleenkin tieteen itseisarvoon, tutkimus on arvokasta an sich, ja uusi tieto aina arvokasta vaikkemme tietäisikään vielä nyt, mihin sitä tarvitaan, soveltamisista puhumattakaan, mutta ainakin tieteen sisäisen tilan kannalta. Yhteiskunnallisesti vaikuttava instituutio se ei ole nytkään, joten jääköön rauhassa riutumaan?
Ovelasti tämä on valmisteltu, tieteen viraltapano. Ensin tehdään tutkimus tarpeettomaksi, jotta sen lakkauttamista harva huomaa, ja vielä harvempi osaa kaivata.
tiistai 15. syyskuuta 2015
Ei, ei olla apinoita
Näinä päivinä tietoa aliarvostetaan, suorastaan halveksutaan, ja mitä tahansa saa päästellä vain siksi, että sanan- ja mielipiteenvapaus. Tämä on saanut ilmaisunsa jytkynä, ja jytky on vahvistanut tämän käsityksen yleisyyttä. Yleensä tätä käsitystä suojellaan epäsymmetrisellä hysteerisyydellä: vain oma mielipide nauttii jotain erityissuojelusta, mutta toiset ovat suvaitsemattomia.
Kaikki suusta pääsevä ei ole oopperaa, eikä kaikki kynänjälki runoutta. Oksennukset eivät ole ooppera-aarioita, eivätkä varsinkaan niiden kanssa samanarvoisia.
Episteeminen panttivankeus perussuomalaisuudelle näkyy nykyisen hallituksen politiikassa, jossa asiantuntijoille pannaan palttua. Ei ole ihme, ettei hallitus kuuntele Mika Pantzarin kaltaisia asiantuntijoita, joiden mukaan keynesläinen elvytys on ainoa oikea toimenpide nostaa kysyntää lama-aikana, jos meillä hallituspuolueen kansanedustajat uskovat, että ihminen ei ole apinasta. Ei, ei olla apinoita.
Mielipide on perusteltu uskomus, ja tieto on perusteltu, tosi uskomus. Jos Keke väittää, että Biedermeyer on juustoa ja Beethoven koira, tämä ei ansaitse edes mielipiteen nimeä, koska asioista, jotka sijoittuvat epätotuus-totuus -akselille, ei voida väitellä. Kyse on silloin vain pöhköstä uskomuksesta, joka juontuu siitä, että Keke ei tiedä, Oletettavasti esimerkiksi Herbert von Karajanin uskomukset Beethovenin luonteesta ovat todempia kuin Keken. Samanarvoisia epätodet uskomukset ja tosi tieto ovat vain ja ainoastaan vaaleissa.
Kaikki suusta pääsevä ei ole oopperaa, eikä kaikki kynänjälki runoutta. Oksennukset eivät ole ooppera-aarioita, eivätkä varsinkaan niiden kanssa samanarvoisia.
Episteeminen panttivankeus perussuomalaisuudelle näkyy nykyisen hallituksen politiikassa, jossa asiantuntijoille pannaan palttua. Ei ole ihme, ettei hallitus kuuntele Mika Pantzarin kaltaisia asiantuntijoita, joiden mukaan keynesläinen elvytys on ainoa oikea toimenpide nostaa kysyntää lama-aikana, jos meillä hallituspuolueen kansanedustajat uskovat, että ihminen ei ole apinasta. Ei, ei olla apinoita.
Mielipide on perusteltu uskomus, ja tieto on perusteltu, tosi uskomus. Jos Keke väittää, että Biedermeyer on juustoa ja Beethoven koira, tämä ei ansaitse edes mielipiteen nimeä, koska asioista, jotka sijoittuvat epätotuus-totuus -akselille, ei voida väitellä. Kyse on silloin vain pöhköstä uskomuksesta, joka juontuu siitä, että Keke ei tiedä, Oletettavasti esimerkiksi Herbert von Karajanin uskomukset Beethovenin luonteesta ovat todempia kuin Keken. Samanarvoisia epätodet uskomukset ja tosi tieto ovat vain ja ainoastaan vaaleissa.
maanantai 14. syyskuuta 2015
Miten kalliiksi tulevat perjantaimetsästäjät
Talouselämä-lehdessä todisteltiin, miten kalliiksi perjantainen yleislakkokenraaliharjoitus tulee työnantajille, ja varmaan tulemme näkemään vielä laskuharjoituksia, miten kalliiksi se tulee koko yhteiskunnalle.
Ja höpön löpön. Yleensäkin ihmiset jopa oletusarvoisesti jättävät tunnin, jopa parikin perjantaipäivästä tekemättä, koska kesämökit. Kuinka kalliiksi tämä sitten tulee maalle vuoden mittaan?
Kun soittelin erään työni puolesta ympäri maakuntia, erityisesti Pohjanmaalle soitellessani huomasin pian, ettei perjantaisin kannata klo 13 jälkeen soitella. Kunnan virkamiehet ovat menneet metsästämään. Nämä kunnat ovat keskustaenemmistöisiä, ja näiden kuntien työajallametsästäjät tekevät saman puolueen ylläpitämällä maataloustuella elätetyistä lihatuottajista virkaheittoja. Jos joku ei tiedä, niin keskustajohtoinen on se hallitus, joka ajaa Suomen yleislakkoon.
On väärä kysymys, onko Suomella varaa perjantailakkoon. Pitää kysyä, onko Suomella varaa Keskustapuolueeseen, Pohjanmaahan tai metsästäjiin.
Ja höpön löpön. Yleensäkin ihmiset jopa oletusarvoisesti jättävät tunnin, jopa parikin perjantaipäivästä tekemättä, koska kesämökit. Kuinka kalliiksi tämä sitten tulee maalle vuoden mittaan?
Kun soittelin erään työni puolesta ympäri maakuntia, erityisesti Pohjanmaalle soitellessani huomasin pian, ettei perjantaisin kannata klo 13 jälkeen soitella. Kunnan virkamiehet ovat menneet metsästämään. Nämä kunnat ovat keskustaenemmistöisiä, ja näiden kuntien työajallametsästäjät tekevät saman puolueen ylläpitämällä maataloustuella elätetyistä lihatuottajista virkaheittoja. Jos joku ei tiedä, niin keskustajohtoinen on se hallitus, joka ajaa Suomen yleislakkoon.
On väärä kysymys, onko Suomella varaa perjantailakkoon. Pitää kysyä, onko Suomella varaa Keskustapuolueeseen, Pohjanmaahan tai metsästäjiin.
lauantai 12. syyskuuta 2015
Kiireinen ihminen, pysähdy tintinnabuliin
Säveltäjä Arvo Pärt täytti eilen 80 vuotta. Pärt, kuten musiikkinsakin, välittää ajattomuutta, kaikesta turhasta maallisesta luopumista, onnellista tasapainoa, riippumattomuutta, kiireettömyyttä, hiljaisuutta. Pärt on löytänyt onnellisuuden salaisuuden,
Pärtin musiikissa - joka on joillekin modernisteille kirosana - olennaista on se, mitä ei sanota. Se on mielenkiintoista myös suhteessa aikaan: siinä tapahtuu hyvin vähän, mutta kuitenkin väreilee pinnan alla. Oikeastaan hänen musiikissaan ei ole pintatasoa, vaan kaikki tapahtuu pinnan alla. Joillekin modernisteille hänen musiikkinsa näennäinen tapahtumattomuus ja sen saavuttama suuri vastakaiku on liikaa, mutta viis heistä. Keskittykäämme Pärtin musiikkiin, emme kärpäsiin. Nämä eivät ole saaneet aikaan mitään kuunneltavaksi kelpaavaa paitsi surinaa, mitä Pärtkin ironisesti käsittelee teoksessaan Jos Bach olisi mehiläishoitaja.
Pärt on vähäeleisyyden mestari. Sisältö menee hänelle loisteliaiden tehokeinojen edelle. Säveltäjäkollega Benjamin Brittenin muistolle sävelletyssä teoksessa Cantus on enemmän arvoa kuin koko Brittenin tuotannossa.
Pärt kutsuu matkalle tintinnabulin maailmaan. Tintinnabulilla hän tarkoittaa puhtaita, heleitä, jotenkin ylimaalliselta tuntuvia ääniä, jotka ovat kuin pienten kellojen tuottamia. Ääniä, jotka erottuvat nykyajan kiireen ja metelinkin keskellä, leikaten sen kahtia, pysäyttäen ajan, kutsuen herkistymään, kuuntelemaan, olemaan itsensä kanssa. Pärt opettaa häntä kuuntelevalle, että sisäisen rauhan voi saavuttaa missä vain.
Pärt ei ole kuitenkaan maailmansa ainoa asukas. Esimerkiksi Mahler kurkistaa tähän maailmaan aika ajoin. Hän on löytänyt ääniä, joita ei muuten tietäisi maailmassa olevan. Alkaen Ylösnousemussinfoniasta, jatkuen des Knaben Wunderhorn-maailman 3. ja 4. sinfonian halki, saavuttaen huipennuksensa Mahlerin viimeisissä teoksissa: 8. sinfoniassa ja das Lied von der Erdessä. Eniten tintinnabulin kimmellystä Mahlerin teoksista on das Liedissä, mutta kahdeksannesta sinfoniastakin löytyy tämän maailman elementtejä, ainakin Jascha Horenstein niitä löytää. Mikä tahansa kilkatus ja kalkatus ei kuulu tintinnabuliin: esimerkiksi Sostakovitsilta lähinnä viimeinen 15. sinfonia.
Jo ennen Mahleria, Bach löysi pääsyn tähän maailmaan. Voi sitä tintinnabuliksikin tietysti kutsua, jos sattuisi vierastamaan hartautta. Mitä syvästi ortodoksikristitty Pärt ei toki tee. Minulle se maailma, joka avautuu Bachin monissa urkuteoksissa, etenkin preludeissa ja fuugissa sellaisina kuin Helmut Walcha ne avaa, on taivas.
Jokaisen ihmisen, joka kuvittelee olevansa kiireinen, kannattaa pysähtyä tintinnabulin äärelle. Etenkin ubiikkiyhteiskunnassa, jossa pitäisi muka olla koko ajan tavoitettavissa ja puuhata sen seitsemää asiaa, moni netti-ikkuna auki, tarkistelemassa koko ajan jotain muka tähdellistä ja muka kiireellistä, Pärtin musiikilla on paljon annettavaa.
Pärtin musiikissa - joka on joillekin modernisteille kirosana - olennaista on se, mitä ei sanota. Se on mielenkiintoista myös suhteessa aikaan: siinä tapahtuu hyvin vähän, mutta kuitenkin väreilee pinnan alla. Oikeastaan hänen musiikissaan ei ole pintatasoa, vaan kaikki tapahtuu pinnan alla. Joillekin modernisteille hänen musiikkinsa näennäinen tapahtumattomuus ja sen saavuttama suuri vastakaiku on liikaa, mutta viis heistä. Keskittykäämme Pärtin musiikkiin, emme kärpäsiin. Nämä eivät ole saaneet aikaan mitään kuunneltavaksi kelpaavaa paitsi surinaa, mitä Pärtkin ironisesti käsittelee teoksessaan Jos Bach olisi mehiläishoitaja.
Pärt on vähäeleisyyden mestari. Sisältö menee hänelle loisteliaiden tehokeinojen edelle. Säveltäjäkollega Benjamin Brittenin muistolle sävelletyssä teoksessa Cantus on enemmän arvoa kuin koko Brittenin tuotannossa.
Pärt kutsuu matkalle tintinnabulin maailmaan. Tintinnabulilla hän tarkoittaa puhtaita, heleitä, jotenkin ylimaalliselta tuntuvia ääniä, jotka ovat kuin pienten kellojen tuottamia. Ääniä, jotka erottuvat nykyajan kiireen ja metelinkin keskellä, leikaten sen kahtia, pysäyttäen ajan, kutsuen herkistymään, kuuntelemaan, olemaan itsensä kanssa. Pärt opettaa häntä kuuntelevalle, että sisäisen rauhan voi saavuttaa missä vain.
Pärt ei ole kuitenkaan maailmansa ainoa asukas. Esimerkiksi Mahler kurkistaa tähän maailmaan aika ajoin. Hän on löytänyt ääniä, joita ei muuten tietäisi maailmassa olevan. Alkaen Ylösnousemussinfoniasta, jatkuen des Knaben Wunderhorn-maailman 3. ja 4. sinfonian halki, saavuttaen huipennuksensa Mahlerin viimeisissä teoksissa: 8. sinfoniassa ja das Lied von der Erdessä. Eniten tintinnabulin kimmellystä Mahlerin teoksista on das Liedissä, mutta kahdeksannesta sinfoniastakin löytyy tämän maailman elementtejä, ainakin Jascha Horenstein niitä löytää. Mikä tahansa kilkatus ja kalkatus ei kuulu tintinnabuliin: esimerkiksi Sostakovitsilta lähinnä viimeinen 15. sinfonia.
Jo ennen Mahleria, Bach löysi pääsyn tähän maailmaan. Voi sitä tintinnabuliksikin tietysti kutsua, jos sattuisi vierastamaan hartautta. Mitä syvästi ortodoksikristitty Pärt ei toki tee. Minulle se maailma, joka avautuu Bachin monissa urkuteoksissa, etenkin preludeissa ja fuugissa sellaisina kuin Helmut Walcha ne avaa, on taivas.
Jokaisen ihmisen, joka kuvittelee olevansa kiireinen, kannattaa pysähtyä tintinnabulin äärelle. Etenkin ubiikkiyhteiskunnassa, jossa pitäisi muka olla koko ajan tavoitettavissa ja puuhata sen seitsemää asiaa, moni netti-ikkuna auki, tarkistelemassa koko ajan jotain muka tähdellistä ja muka kiireellistä, Pärtin musiikilla on paljon annettavaa.
keskiviikko 9. syyskuuta 2015
Neljän vuoden kuuliaisuus
En ymmärrä ollenkaan niitä argumentteja, joiden mukaan demokratia on puhunut, nyt pulinat pois. Tämän sanojat haluavat rajoittaa demokratian kaaderidemokratiaksi, jossa puolueet ovat avoimia vain vaalien alla, ja oikeastaan olemassa vain kerätäkseen äänet. Sitten kun ovat saaneet huijattua itselleen äänet, ansaitsisivat sitten työrauhan, vaikka sitten minkälaiselle demokratian alle piilotetulle rosvoamiselle, oman eturyhmän etujen ajamiselle, joka vaaleissa on naamioitu milloin minkäkinvärisen työväen etujen ajamiseksi. Sari Sairaanhoitajat ja vihreän monta eri sävyä.
Toinen argumentti, joka halveksuu demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia on se, että "ammattiyhdistysliikettä ei pitäisi ottaa sotkemaan asioita, antaa kansan valitseman hallituksen päättää". Tämän sanojan pitäisi tietää, että kansa ei valitse hallitusta, vaan eduskunnan, ja hallitusneuvotteluissa on mukana eturyhmiä, esimerkiksi sellaisia kuin EK. EK:oon ei voi liittyä, sen sijaan ammattiyhdistyksiin voi, aivan kuten puolueisiinkin.
Demokratiassa on oikeus olla tyytymätön, vaikuttaa vaalien välilläkin, ei vain istua hiljaa kädet sylissä tai käsiensä päällä ja odottaa neljä vuotta kun taas päästään osallistumaan omaa itseä koskevaan päätöksentekoon. Itse asiassa tämä vaatimus seuraavien vaalien kuuliaisesta odottamisesta jättää työrauhan etujärjestöille, sillä ei lobbaaminen rajoitu vaalienalusaikaan. Etujärjestöt ovat jatkuvasti hereillä, ainakin EK, sillä vaikuttaminen on heidän työtään.
Demokratiaa voidaan rakentaa vain vaalien välillä, ja se on jatkuvaa työtä. Kansalaisten on oikeus ja heidän pitääkin muistuttaa päättäjiä niistä asioista ja arvoista, joita nämä lupasivat ajaa, ja joiden takia heitä äänestettiin. Ettei totuus unohtuisi.
Toinen argumentti, joka halveksuu demokraattisia vaikutusmahdollisuuksia on se, että "ammattiyhdistysliikettä ei pitäisi ottaa sotkemaan asioita, antaa kansan valitseman hallituksen päättää". Tämän sanojan pitäisi tietää, että kansa ei valitse hallitusta, vaan eduskunnan, ja hallitusneuvotteluissa on mukana eturyhmiä, esimerkiksi sellaisia kuin EK. EK:oon ei voi liittyä, sen sijaan ammattiyhdistyksiin voi, aivan kuten puolueisiinkin.
Demokratiassa on oikeus olla tyytymätön, vaikuttaa vaalien välilläkin, ei vain istua hiljaa kädet sylissä tai käsiensä päällä ja odottaa neljä vuotta kun taas päästään osallistumaan omaa itseä koskevaan päätöksentekoon. Itse asiassa tämä vaatimus seuraavien vaalien kuuliaisesta odottamisesta jättää työrauhan etujärjestöille, sillä ei lobbaaminen rajoitu vaalienalusaikaan. Etujärjestöt ovat jatkuvasti hereillä, ainakin EK, sillä vaikuttaminen on heidän työtään.
Demokratiaa voidaan rakentaa vain vaalien välillä, ja se on jatkuvaa työtä. Kansalaisten on oikeus ja heidän pitääkin muistuttaa päättäjiä niistä asioista ja arvoista, joita nämä lupasivat ajaa, ja joiden takia heitä äänestettiin. Ettei totuus unohtuisi.
tiistai 8. syyskuuta 2015
Pallo on keski-ikäisten miesten dopingia
Liikunta on aika sukupuolittunutta. Pääsääntöisesti jumpissa käyvät naiset ja pallopelejä pelaavat miehet, molemmat siitä syystä, että heitä sosiaalinen viitekehys potkii liikkumaan. Naisia harvemmin menehtyy jumppiinsa, sillä ne eivät ole kilpailullisia. Sen sijaan välillä keski-ikäisille miehille pallopelit ovat kohtaloksi: voi polvi nuljahtaa niin että pelaaminen jää. Joskus peli voi sananmukaisesti olla kohtalokasta: muuten ehkä vähän vähemmän liikkuvalle pallo voi olla sähköjänis, joka saa ylittämään hetkeksi oman, raihnaistuvan ruumiin rajat, vaikka sitten se myös antaa kavereita.
Jumpissa ei ole irtojäseniä, mutta pallopeleissä on irtopalloja. Ne ovat ei-kenenkään maalla, ja niistä taistellaan. Pitää spurtata vähän nopeammin, jotta ehtisi irtopalloon ennen toista. Ehkä vieläkin nopeammin.
Sain aamulla surullisen tiedon sählykaverini menehtymisestä. Hän lähti harrastuksensa parissa, peliporukkansa ympäröimänä. En tuntenut häntä kovin hyvin, mutta hän toi osaltaan inhimillisen elementin peliin, muistutuksen siitä, että se on sittenkin leikkiä, ja pelit ovat kulttuuria, eikä jokainen pallo ole spurttaamisen arvoinen. Jos joskus muistan nämä, muistan sinut, Martin.
Mesut Özil, Saksan ja Arsenalin pelinrakentajataituri. Mesutilla harvemmin on kiire, pallolla on. Martinilla luki pelipaidassaan Özil.
lauantai 5. syyskuuta 2015
Tuomitsen pakolaiskriittisyyden
Pakolaiset tervetulleiksi Porvooseen toivottavat kansalaiset ovat perustaneet Facebook-ryhmän Meille saa tulla Porvooseen - Ni får komma till Borgå. Olen liittänyt mukaan tuntemiani porvoolaisia, koska inhimillinen hätätilanne ei minun nähdäkseni kysy suhtautumista tai mielipidettä.
Suomi on länsimaiden joukossa ollut pitkään vapaamatkustaja suhteessaan pakolaisten vastaanottamiseen, enkä hyväksy tätä vapaamatkustamista, saati sellaista moraalista vapaamatkustamista, jolla eri verukkeilla vetkuillaan irti moraalisesta vastuusta osana ihmiskuntaa, ja halutaan sulkea ovet, silmät ja korvat.
Aion vast'edeskin ottaa julkisesti sosiaalisessa mediassa kantaa pakolaisten vastaanottamisen ja muun auttamisen puolesta, ja asia on ihmiskunnan kohtalonkysymys: koemmeko osaavamme olla osana ihmiskuntaa, eikä sen puolesta oikein voi ottaa maltillista, välittävää, ympäripyöreää tai keskitien kantaa. Se on velvollisuuteni osana ihmiskuntaa, varsinkaan kun en juuri nyt tämänhetkisessä elämäntilanteessani katso kouriintuntuvampaan auttamiseen taipuvani.
Minulla on - vielä tätä kirjoitettaessa - 1079 Facebook-kaveria. Jos joku ei siedä sitä, että en tämän liiallisen kaverimääräni takia - kun en ole etukäteen tarkistanut heidän katsantojaan kaikista moraalisiksi katsottaviksi kysymyksistä - ja omista priorisoinneistani johtuen jaksa alkaa onkimaan sähköpostiosoitteita kutsuakseni ihmisiä jäseniksi, vaan pakotan heidät kohtaamaan tosiasiat, tehköön itse sellaiset johtopäätökset, jotka katsoo tarpeellisiksi, suhteessaan sosiaaliseen mediaan ja minuun, jos katsoo toimintani spämmäykseksi. Toki olisin vain voinut tyytyä jakamaan linkkiä mainittuun ryhmään, mutta en voi pahoitella herneitä toisen nenässä.
Suomi on länsimaiden joukossa ollut pitkään vapaamatkustaja suhteessaan pakolaisten vastaanottamiseen, enkä hyväksy tätä vapaamatkustamista, saati sellaista moraalista vapaamatkustamista, jolla eri verukkeilla vetkuillaan irti moraalisesta vastuusta osana ihmiskuntaa, ja halutaan sulkea ovet, silmät ja korvat.
Aion vast'edeskin ottaa julkisesti sosiaalisessa mediassa kantaa pakolaisten vastaanottamisen ja muun auttamisen puolesta, ja asia on ihmiskunnan kohtalonkysymys: koemmeko osaavamme olla osana ihmiskuntaa, eikä sen puolesta oikein voi ottaa maltillista, välittävää, ympäripyöreää tai keskitien kantaa. Se on velvollisuuteni osana ihmiskuntaa, varsinkaan kun en juuri nyt tämänhetkisessä elämäntilanteessani katso kouriintuntuvampaan auttamiseen taipuvani.
Minulla on - vielä tätä kirjoitettaessa - 1079 Facebook-kaveria. Jos joku ei siedä sitä, että en tämän liiallisen kaverimääräni takia - kun en ole etukäteen tarkistanut heidän katsantojaan kaikista moraalisiksi katsottaviksi kysymyksistä - ja omista priorisoinneistani johtuen jaksa alkaa onkimaan sähköpostiosoitteita kutsuakseni ihmisiä jäseniksi, vaan pakotan heidät kohtaamaan tosiasiat, tehköön itse sellaiset johtopäätökset, jotka katsoo tarpeellisiksi, suhteessaan sosiaaliseen mediaan ja minuun, jos katsoo toimintani spämmäykseksi. Toki olisin vain voinut tyytyä jakamaan linkkiä mainittuun ryhmään, mutta en voi pahoitella herneitä toisen nenässä.
perjantai 4. syyskuuta 2015
Työajan solidaarisuusvaade
Miksi hallituksen/EK:n oli tarkoitus työaikoja pidentämällä rangaista kaikkia sektoreita vientiteollisuuden huonosta johtamisesta, hintakilpailukyvystä ja innovoinnista? Kyse taitaa olla solidaarisuusvaateesta, jottei ainoastaan liukuhihnatyöntekijöiden tarvitsisi kärsiä heikosta johtamisesta, eikä lisääntynyt lastensuojelun asiakkuus ja lisääntyvä lastenpsykiatrinen asiakkuus olisi vain teollisuustyöntekijöiden lapsien "etuoikeus," eikä vain muutenkin jo kutistuneen liukuhihnateollisuuden työntekijöiden pitäisi ainoana sektorina kärsiä teollisuuden heikentyneeksi sanotusta kilpailukyvystä.
Reiluuden nimissä sitten myös muiden kuin teollisuustyöntekijöiden pitäisi saada kärsiä huonosta johtamisesta, mitä muuten jo tapahtuukin. Tämä ei ole mikään ihme, julkisesta hallinnostakin kun on tullut tuotantolaitos teollisuuden huonoine puolineen (johtaminen, tuloksellisuuden kvartaalikatsaukset, missiot, visiot ja raportoinnit), mutta siltikään sen tuottama tulos ei edelleenkään kelpaa yhteiskunnalliseen tuloslaskentaan.
Ehkä työajanpidennysajatuksen taustalla oli se, että kaikki muut sektorit ovat vientiteollisuuden apusektoreita ja sen tuloksenteon mahdollistajia, joten sikäli oli ihan loogista ajatella, että lastentarhanopettajia piti säilyttää päiväkodeissa kauemmin, jotta niihin sullotut vientiteollisuuden työntekijöiden lapset eivät jäisi heitteille, eiväkä myöskään heitteille jäisi esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijöiden lapset. Lastenpsykiatriassahan potilasmäärät ovat ekspontentiaalisesti kasvaneet jo ennen työajanpidennysaikomuksiakin, mikä kertonee perheiden ongelmista.
Jos niitä ongelmia aiotaan tuottaa lisää nostamalla päivähoitomaksuja, purkamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus ja työpäivää pidentämällä lyhentää vanhempien ja lasten yhdessä viettämää aikaa, on tietysti ihan loogista sulloa niitä työtunteja myös psykiatreille, sosiaalityöntekijöille, psykologeille ja osastonsihteereille, jotka täten hukutetaan kasvavaan ongelmasumaan. Samaten opettajille. Jonnekinhan ne lapset pitää sulloa, ja vaikkei koulupäivä pitenisikään, niin taatusti lisääntyvät opettajien Wilma- ja oirekartoituskirjaukset lisääntyneiden heitteillejättöjen myötä.
Sitten on tietysti myös ihan loogista pidentää kirjastojen ja uimahallien henkilökunnan työaikaa, kun samanaikaisesti lyhennetään heidän työpaikkojensa aukioloaikoja.
Voi v, sanon minä, mitä logiikkaa. Yksi käsi antaa, toinen ottaa.
Reiluuden nimissä sitten myös muiden kuin teollisuustyöntekijöiden pitäisi saada kärsiä huonosta johtamisesta, mitä muuten jo tapahtuukin. Tämä ei ole mikään ihme, julkisesta hallinnostakin kun on tullut tuotantolaitos teollisuuden huonoine puolineen (johtaminen, tuloksellisuuden kvartaalikatsaukset, missiot, visiot ja raportoinnit), mutta siltikään sen tuottama tulos ei edelleenkään kelpaa yhteiskunnalliseen tuloslaskentaan.
Ehkä työajanpidennysajatuksen taustalla oli se, että kaikki muut sektorit ovat vientiteollisuuden apusektoreita ja sen tuloksenteon mahdollistajia, joten sikäli oli ihan loogista ajatella, että lastentarhanopettajia piti säilyttää päiväkodeissa kauemmin, jotta niihin sullotut vientiteollisuuden työntekijöiden lapset eivät jäisi heitteille, eiväkä myöskään heitteille jäisi esimerkiksi lastenpsykiatrian työntekijöiden lapset. Lastenpsykiatriassahan potilasmäärät ovat ekspontentiaalisesti kasvaneet jo ennen työajanpidennysaikomuksiakin, mikä kertonee perheiden ongelmista.
Jos niitä ongelmia aiotaan tuottaa lisää nostamalla päivähoitomaksuja, purkamalla subjektiivinen päivähoito-oikeus ja työpäivää pidentämällä lyhentää vanhempien ja lasten yhdessä viettämää aikaa, on tietysti ihan loogista sulloa niitä työtunteja myös psykiatreille, sosiaalityöntekijöille, psykologeille ja osastonsihteereille, jotka täten hukutetaan kasvavaan ongelmasumaan. Samaten opettajille. Jonnekinhan ne lapset pitää sulloa, ja vaikkei koulupäivä pitenisikään, niin taatusti lisääntyvät opettajien Wilma- ja oirekartoituskirjaukset lisääntyneiden heitteillejättöjen myötä.
Sitten on tietysti myös ihan loogista pidentää kirjastojen ja uimahallien henkilökunnan työaikaa, kun samanaikaisesti lyhennetään heidän työpaikkojensa aukioloaikoja.
Voi v, sanon minä, mitä logiikkaa. Yksi käsi antaa, toinen ottaa.
keskiviikko 2. syyskuuta 2015
Miten niin tiiviys on ekologista?
Ullevaal Hagebyn puutarhakaupunkia Oslossa.
Itsekin olen uskonut pitkään tiiviin yhdyskuntarakenteen autuuteen: siihen, että mahdollisimman paljon ihmisiä asuisi paikoissa, joissa olisi myös mahdollisimman paljon työpaikkoja, ja että tämä keskittymä tekisi myös joukkoliikenteestä kannattavaa. Tosin sen olen ymmärtänyt pitkään, että myös virkistysalueiden tarve on suurin siellä, missä asuu eniten ihmisiä, eikä tätä ristiriitaa olla haluttu yrittää ratkaista ainakaan Helsingin kaupunkisuunnittelun visioinnissa. Niin kova on ollut hinku oikeaksi metropoliksi, ymmärtämättä ja osaamatta arvostaa ominaispiirteitämme ja vahvuuksiamme: meren ja metsän läsnäoloa kaupungissa.
Tiedetoimittaja Pasi Toiviaisen artikkeli perustuu tuoreeseen Aalto-yliopiston tutkimukseen, jonka mukaan itse asiassa kaupunkialueiden asukkaiden hiilijalanjälki onkin vähintään samaa luokkaa kuin laitakaupungissa. Tämä on viimeisten vuosikymmenien vallitsevan tiivistysuskon, suorastaan uskonnon vastaista harhaoppia. Toiviainen toteaa "Paljastavaa on, että vaikka uusissa energiatehokkaissa kaupunkiasunnoissa suoraan asumisesta johtuvat päästöt ovat pienentyneet noin 20 prosenttia vanhoihin asuntoihin verrattuna, käytännössä kaikki muut päästöt ovatkin sitten lisääntyneet. Nämä uudet ”ekoasukkaat” syövät, shoppailevat, autoilevat, matkustelevat ja ylipäänsä käyttävät erilaisia palveluja ja huvituksia siihen tyyliin ja sillä volyymillä, että heidän hiilijalanjälkensä on toistakymmentä prosenttia suurempi kuin keillään muilla. Suurempi kuin vanhoilla kaupunkiasukkailla ja suurempi kuin millään väljemmillä alueilla."
Edellämainitussa siteerauksessa Toiviainen toki syyllistyy perspektiivivirheeseen, selittäen syytä seurauksilla, tai taustamuuttujia selitettävien tekijöiden keskinäisillä korrelaatioilla; kaupunkirakenteen tiiveydestä tehdään syypää korkealle hiilijalanjäljelle, vaikka sitä selittää jokin sosiologisessa mielessä "kolmas" eli kulttuurinen ja elämäntapasegmenttiin liittyvä tekijä, joka aiheuttaa sen, että kaupunkimaiseen asumiseen mieltyneet kuluttavat. Ja päinvastoin.
Yksi selitys täksi "kolmanneksi" voisi yksinkertaisesti olla se, että taajama-asukit ovat hyvin toimeentulevia, jollloin heillä on varaa myös kuluttamiseen. Kaupunkilaiset ovat yleensä muualtamuuttaneita, jolloin heidän mökkimatkansa, kaipuunsa sukuloimaan ja luontoon lisäävät näitä liikennepäästöjä. Niitä lisää myös kaupungin tiivistäminen hengiltä, jos luontoon päästäkseen on kaasutettava pois kaupungin tomusta, amerikkalaiseen malliin pakataan perhe autoon.
Tiivis kaupunki tarkoittaa myös matelevia autojonoja, vaikka tiivistäminen tarkoittaisikin sitten joukkoliikenteenkin tarjonnan kasvattamista, kasvavan kysynnän myötä. Samalla jää huomaamatta, että väkiluvun kasvaessa, myös yksityisautoilun kysyntä - ja tarjonta - lisääntyvät. Aina löytyy heitä, jotka katsovat, että heidän pitää päästä autolla, eivät kaikki Rööperiin ja Kallioon muuttavat ole pyöräilyhippejä.
Ratkaisu voisivat olla jo miltei unohdetut puutarhakaupungit, ei kuitenkaan Matti Vanhasen hajasijoitetun rypälepommimallin kaltaisesti. Jokaisesta kaupungista pitäisi pyrkiä tekemään puutarhakaupunki: raiteilla muuhun yhdyskuntarakenteeseen liitetty, mahdollisimman työpaikkaomavarainen (tosin työpaikkojen kohtaanto-ongelmaa ei voida mitenkään ratkaista, sillä ihmiset ja heidän työnsä muuttuvat), inhimillisen mittakaavan kaupunki, jossa viihdytään, ja josta ei tarvitse lähteä ympäristöpakolaiseksi. Ihanne olisi, että koko pääkaupunkiseutu olisi Haagaa, ja näiden haagojen välissä kulkisi kansalliseksi kaupunkipuistoksi rauhoitettua kaupunkimetsää, ja satelliitit olisivat liitetty Helsinkiin raiteilla. Tästä ei kai kukaan uskaltaudu olemaan eri mieltä.
Megalopoliskin voi olla inhimillisen mittakaavan kaupunki, minkä jokainen Lontoossa käynyt tietää: siellä mittayksikkönä on naapurusto, sitten kaupunginosa, sitten vasta suurkaupunki.
Minua ei sitten tarvitse toivottaa Keskustapuolueeseen. Katson oikeudekseni varata itselleni veto-oikeuden vihreyteni ja kaupunkilaisuuteni määrittelemiseen, olenhan asunut pääkaupunkiseudulla 37 vuotta, Oslossa vajaat 2 ja Porvoossa reilu 4.
Toiviaisen artikkelin voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)