Ludwig van Beethoven 250 years

In two days it is 250 years since Ludwig van Beethoven was born (he was baptised 17th December, exact birthday is not known). To celebrate his work, here is something to listen to.

Symphonies. Complete symphonies e.g. by Arturo Toscanini (an unsurpassed historical reference), George Szell (better recorded than Toscanini), Stanislaw Skrowaczewski or Günter Wand if digital recordings are required. Herbert Blomstedt (Staatskapelle Dresden) for fantastically played, very good late analogue recordings. Singleton performances:

1st: Günter Wand, Fritz Reiner, Igor Markevitch or Arturo Toscanini

2nd: Rudolf Kempe, Günter Wand or Franz Konwitschny

3rd: Otto Klemperer, Rudolf Kempe, Erich Kleiber, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Carl Schuricht

4th: Wilhelm Furtwängler, Pablo Casals, Bruno Walter, George Szell, Herbert Blomstedt

5th: Wilhelm Furtwängler, George Szell, Herbert von Karajan, Carlos Kleiber

6th: Bruno Walter, Erich Kleiber, Arturo Toscanini

7th: Erich Kleiber, George Szell, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Michael Gielen

8th: Herbert von Karajan, Günter Wand, Igor Markevitch

9th: Wilhelm Furtwängler, Jascha Horenstein, Arturo Toscanini, Stanislaw Skrowaczewski, Herbert von Karajan, George Szell, Hermann Abendroth, Herbert Blomstedt

Piano concerti: Wilhelm Kempff/Paul van Kempen. Also Claudio Arrau/Bernard Haitink, Leon Fleisher/George Szell, Murray Perahia/Bernard Haitink. Edwin Fischer/Wilhelm Furtwängler for Emperor concerto.

Violin concert: Fritz Kreisler/Leo Blech. Unsurpassed wit and charm, but archaic recording.

Piano sonatas (complete): Arthur Schnabel. The ultimate historial reference. There are loads of other great sets: Wilhelm Kempff, Claudio Arrau, Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat. Late sonatas by Solomon. Appasionata by Svjatoslav Richter.

Diabelli variations: Svjatoslav Richter. No one comes even close.

Violin sonati: Yehudi Menuhin/Wilhelm Kempff or Arthur Grumiaux/Clara Haskil.

Cello sonati: Jacqueline du Pré/Daniel Barenboim

Piano trios: Daniel Barenboim/Pinchas Zukerman/Jacqueline du Pré. Try nro 5 in D "Ghost". The most intensely recorded piece of chamber music you will be likely to find.

String quartets. The Hungarian Quartet. The middle quartets (Razumovskys) and the late ones from no 1 onwards are some of the greatest pieces of human invention. Also the Talich Quartet and Busch Quartet recordings offer invaluable insights. Great sets are also Vegh Quartet and Quartetto Italiano.

Missa Solemnis. Jascha Horenstein or Nikolaus Harnoncourt.

Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Tämä on uusi versio noin 10 vuoden takaisesta, eli versio 2.0.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan. Myös pianosonaattien kaksi kokonaislevytystä ovat Uusi testamentti, jos Schnabel on se vanha.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.

Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistisin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin  siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.

Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.

Wilhelm Kempff: Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt sarjasta Annees de Pelerinage.
Kempff tunnettiin saksalaisen perusohjelmiston - Beethovenin, Bachin, Mozartin ja Schubertin - tulkkina; niinpä hänen Lisztinsä tarjoaakin yllätyksen. Se on taivaallisen tunnelmallista keinuntaa ja kolorismia, kaikkea muuta kuin sitä muurin murtamista mihin Liszt usein liitetään.

Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä, ehkä pääasiassa kuitenkin äänityssyistä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.

... paitsi että, pysäyttäkää painokoneet!

Zoltan Kocsis: Debussy: Images. 
Tähän pätevät pitkälti samat sanat kuin Zimermanin preludeihin. Taivaallista soittoa, jolle Philipsin erinomaiseksi tunnettu pianoäänitys tekee oikeutta. Briljanttina virtuoosina tunnettu Kocsis kykenee mitä herkullisimpaan kolorismiin, eikä soitossa ole sitä aivan pientä pisaraa ajoittaista aggressiivisuutta, jota on Zimermanilla. Luultavasti Images on kaikkein mestarillisin; ei tarvitse kuin kuunnella ensimmäisen sarjan viimeinen kappale "Mouvement", jonka päättävä kilinä on kuin Helinä-Keijun siivistä ravisevaa taikapölyä.

Glories of the early digital era

If Ravel's oeuvre is desired, this is as essential as Richard Strauss by Rudolf Kempe, Bruckner by Eugen Jochum or Arthur Schnabel's Beethoven Sonatas. There may be some more incandescent individual recorindgs of some works, but Ma Mere can not possible be bettered. It is a modern classic and one of the glories of the early digital era. Also Daphnis is comparable to the classic Münch account. Both playing and recordingwise this defines the state of the art. Now my older Martinon set sounds a bit rusty compared to this, good though it is, but indeed the playing of the French orchestras is somewhat square compared to the Montreal orchestra. Finally this found its way home as I already should have owned it for a quarter of a century.

My review as released at Amazon can also be read by clicking the headline of this posting.

Kevättalven soittolista

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell. Muistan Gronow et alin äänilevyn historiateoksen vanhemmassa painoksessa tämän levytyksen mainitun esimerkillisenä näytteenä siitä, miten romanttista musiikkia voi esittää epäromanttisesti. Aiemmin en ole tähän niin lämmennyt, vaikka Szelliä pidänkin suuressa arvossa. Nyt kunnon laitteistolla, esimerkillinen soitto, joka on kuin sulaa vahaa, saa Brahmsin kuulostamaan äärimmäisen jäsentyneellä, kontrolloidulla tavalla kauniilta musiikilta.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 22, soittaa Arthur Schnabel. Tykkäilen näistä Ludwigin vähemmän puhkisoitetuista pikkusonatiineista. Numeroinen 22 on kouluesimerkki osoittamaan sen, kuinka muusikkous ja instrumentin teknisen hallinnan virheettömyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä, ainakaan ja varsinkin jos on kyseessä Arthur Schnabel.

Pikku Papun orkesteri: Toukkavauva. Sen verran riipaiseva lastenlaulu, että olisin ainakin lastenlaulujen aktiivikäyttöiässä saattanut itkeäkin laulun kuullessani, vaikka vastustinkin periaatteellisesti lapsille varta vasten tehtyä musiikkia lasten aliarviointina.

Claude Debussy: Suite bergamasque, soittaa Monique Haas. Suoraviivaisesti melodisinta ja perinteisessä mielessä musikaalisinta Debussyn pianomusiikkia. Haas soittaa esikuvallisesti, selkeästi artikuloiden, erinomaisella maulla.

Witold Lutoslawski: Konsertto orkesterille. Varsovan kansallinen filharmoninen orkesteri, johtaa Witold Rowicki. Paras tuntemani esimerkki modernista musiikista: musiikin irrottamisesta melodiasta. Innoituksensa teos hakee Bartokin samannimisestä teoksesta, ja tämä on aivan samantasoinen teos kuin Bartokin partituuri, joka on 1900-luvun merkkiteoksia. Parasta orkesterimusiikkia toisen maailmansodan jälkeen.

Wolfgang Amadeus Mozart: "Konstanze!" Belmonten aaria oopperasta Ryöstö Seraljista. Nicolai Gedda ja Konservatorion konserttiseuran orkesteri johtaa Georges Pretre. Tällä levytyksellä kohtaavat kaksi alkuvuodesta kuollutta maestroa: Wienin uudenvuodenkonserttejakin muutamaan otteeseen johtanut Pretre ja historian ehkä monipuolisin tenori Nicolai Gedda. Mozartin musiikilla on taipumus pysäyttää ihminen arjen askareidensa keskellä. Gedda laulaa käsittämättömän kauniisti, ja kuten Mozart yleensä, niin tässä tyypittyy erityisesti Mozartille ominainen lahja: tarjota lohtua näennäisellä keveydellään, vaikka tragedian mahdollisuus väijyykin pinnan alla.

Hassisen Kone: Rumat sävelet. Vastoin yleistä konsensusta, ei Harsoinen teräs ole Hassisen Koneen paras albumi, vaan tämä. Tällä tiellä on ilmestymisestään alkaen ollut se biisi, jonka valitsisin jos minun pitäisi valita yksi suomalainen rokkibiisi, ja Hyvä olla alkaa metkalla kitarapulputuksella.

Franz Liszt: Sarjasta Vaellusvuosia, ensimmäinen kirja: Sveitsi: Vallee d´Obermann, soittaa Claudio Arrau. Pianon ylittämätön virtuoosikäyttäjä tiesi myös sen, miten pianon saa laulamaan. Niin tiesi Claudio Arraukin, jonka käsissä teos soi loppunousun ja sitä edeltävien pienempienkin tyrskyjen forteissa.

Piotr Tsaikovski: Romeo ja Julia -alkusoitto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Tämän eittämättä lahjakkaan, nuorena kuolleen kapellimestarin kohtalona olisi ollut suuruus. Näytteet hänen taiteestaan paljastavat maestron, jonka esityksissä on vahva rytminen draivi, ja kerrankin tämä Tsaikovskin B-luokan tekele pysyy koherentisti kuosissaan. Ja enemmänkin: siinä on imua.

Anton Bruckner: 8. sinfonia. Münchenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Brucknerin enigmaattinen järkäle, josta olen etsinyt ihanteellista levytystä neljännesvuosisadan, on tämän talven soundträck. Ihanne-esitys löytyi yllättävästä suunnasta: sen tarjoavat Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Kuitenkin omista levytyksistäni Celibidache on epäilemättä suurin, muutenkin kuin kestoltaan. Siinä ei ole mitään banaalia, ja niin soundi kuin mitatkin ovat ylimaailmalliset.

Alkuvuoden parasta musiikkia

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta.

Cesar Franck: Sinfonia. Minulle tämän teoksen avasi Willem Mengelbergin vanha radioäänite, joka esittää tämän sinfoniaksi kutsutun kolmiosaisen rapsodian mahdollisimman koherenttina ja dramaattisena. Paavo Berglundin levytys taas esittää teoksen mahdollisimman vakavastiotettavana ja sinfonisena musiikkina.

Ludwig van Beethoven: 17. pianosonaatti ("Myrsky"), soittaa Alfred Brendel. Brendel ei varsinaisesti ole mikään sointiväritaiteilija vaan analyyttinen strukturalisti, mutta hänen soittamanaan kuulen tämän sonaatin kaikki mahdolliset värit kuin ensimmäisen kerran. Mestarillista soittoa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Jousikvintetto no 4 g-molli, K 516, esittää vahvistettu Amadeus-kvartetti. Etenkin kolmas osa Adagio ma non troppo on yksi jumalaisimpia asioita, joita kamarimusiikissa on sävelletty. Vain Mozart kykenee näin näennäisen painottomasti ilmaisemaan jotain näin riipaisevaa näin lohdullisesti.

Piotr Tsaikovski: Pianokappaleita, soittaa Svjatoslav Richter. Näistä on mahdotonta nostaa yhtä yksittäistä muiden yläpuolelle. Richter soittaa nämä pikkuvinjetit definitiivisesti.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: 9. sinfonia. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Tätä sinfoniaa olen kuunnellut viime vuosina enemmän kuin mitään muuta, eikä se tyhjene ollenkaan. Yksi Horensteinin kuudesta jälkipolville tallennetusta tulkinnasta, josta olen kirjoittanut toisaallakin, jopa oman bloggauksen. Jo ensimmäinen osa on niin kärventävän intensiivinen, että se tavallaan tyhjentää pajatson, ja sen kuuntelemisen jälkeen kuulija on typertynyt ja uupunut niin että voimia ei enää aina tahdo riittää sinfonian lopun kuuntelemiseen.

Alessandro Marcello: Oboekonsertto. Heinz Holliger ja I Musici. Tunnetuimpia barokkiajan oboekonserttoja sisältävä levy on paluu nuoruuteni Kannelmäkeen, ja sen riipaisevin teos on Marcellon oboekonsertto, jonka joskus 80-luvulla miltei kaikki yhden vuoden missifinalistit ilmaisivat suosikkiteoksekseen. Ehkä heidät oli laitettu konserttiin.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Stephen Kovacevich ja BBC:n sinfoniaorkesteri, johtaa sir Colin Davis. Davisin räyhäkkä orkesterijohdanto virittää tähän tulkintaan, jossa orkesteri ja solisti ovat harvinaisen paljon samalla partituurinsivulla. Kovacevichin soitto on sopivasti leikkisää, ja etenkin pianissimot soivat harvinaisen hyvin. Englanniksi tähän sopisi sana "crisp".

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 3 C-duuri op. 2 no 3, soittaa Artur Schnabel. Schnabel osoittaa, miksi Beethovenin vähemmän soitetut ja vähemmän arvostetut varhaissonaatitkin ovat täysipätöistä musiikkia, mestariteoksia. Schnabel on laulavan linjan mestari, jonka käsissä sonaatin vaihteleva rytmiikka tulee ajoittain yllättävän lähelle Chopinia. Toisesta sonaatista alkaen Beethovenin sonaateissa on suuria adagio-osia, ja tässä sen riipaiseva laulavuus ylittää pianoinstrumentin rajoitukset, ollen vain musiikkia, ja herättää kysymyksen, miltä tämä kuulostaisi soitettuna esim. uruilla tai viululla.

Pianon ohi ja yli

Pianistilegenda Arthur Rubinstein luonnehti omaelämäkerrassaan osuvasti itsensä ja kollega-Horowitzin eroa: joskin Horowitz oli häntä paljon parempi pianisti, hän oli Horoa parempi muusikko. Tässä Arthur sanoo jotain hyvinkin oleellista.

Piano, ja soittimet yleensäkin, ovat välineitä. Ne ovat välineitä säveltäjän tarkoittaman musiikillisen viestin välittämiseen, ja vasta toissijaisesti välineitä soittajansa taituruudellisuuden osoittamiseen. Soittajakin on väline, säveltäjän väline.

Kuuntelen mieluiten pianisteja, joita kuunnellessa heidän instrumenttinsa unohtuu. Claudio Arraun Schubertissa piano kokee metamorfoosin pianon, kitaran, kantelen ja kaikkien mahdollisten kielisoittimien transsendenssiin. Dinu Lipattilla vain koskettimet ovat hänen ja Jumalansa välissä. Glenn Gouldilla piano ja ylivertainen sormitustekniikka tekee oikeutta Bachin polyfoniselle kudokselle, joka jää toisilta tavoittamatta. Edwin Fischer arkkitehdin tavoin rakentaa Beethovenin, Schubertin ja Bachin musiikkia, tai kuten säveltäjä, suurella rakkaudella. Artur Schnabel ei soita Beethovenia vaan on Beethoven, ja siinä on sivuseikka, jos joku sormi joskus vähän menee sinne päin.

Pianon teknikot, joita Rubinstein edellä luonnehti pianisteiksi, harvoin liikuttavat sydäntäni. He voivat vedota järkiini tai korviini, mutta kuunnellessani Horowitzia tai Richteriä olen alati liiankin tietoinen kuuntelevani pianoa, suoritusta. Kiinnostavimmat muusikot pääsevät tunkeutumaan pianon ohi, ali ja yli musiikin ytimeen, kun taas Horowitz ja Richter jäävät yleensä operoimaan materian tasolle, jäävät koskettimistonsa vangeiksi, miten hyvin he sen hallitsevatkaan. 

Poikkeuksiakin toki on. Horowitzin Scarlatti on täysin aineetonta, vastuksetonta, kuin harsopilveä, ja Richterin käsissä Beethovenin Diabelli-muunnelmista välittyy kumuloituva epätoivo, jota ei lue nuoteissa. 

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.

Musicality from another era

This is how EMI should always produce their big boxes: an essential selection of the great Edwin Fischer's recordings, where highlights are many: the pioneering Bach WTK, two lovely Brandenburg concerti, probably unsurpassed Schubert imprompti and an almost deconstructive Brahms second with Furtwängler with quite a few lapses but wonderful sense of creativity plus the legendary Beethoven's Emperor Concerto. So muss es sein, as Edwin and Wilhelm said in unisono while listening to tapes of the Emperor.

One could have wished more of his Beethoven, as the two sonati here indicate that he is on a par with Schnabel as a Beethovenian. A few additional discs could have been therefore accomodated into this collection. Yet it contains musicianship of the very highest order, unhurried and lovingly played even if pianistically occasionally fussed. Fischer was a musician foremost, composer's companion, pianist only secondly.

Every piano student should listen to Fischer and avoid copying piano technicians in the mood of Horowitz. This is the antithesis of Lang Lang; instead here can heard the long uninterrupted line from Bach via Beethoven to Brahms. For Fischer they all are his contemporaries.

So, this is indispendable. Edwin lives forever and composers through his thoughts of them. And thoughts are what one can hear even if Edwin's fingers are not almost up to his thoughts - but mostly they are.

My review can also be read at Amazon.co.uk by clicking the headline.

Kaikkien aikojen pianolevytykset

Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.

Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.

Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.

Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.

Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.

Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.

Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.

Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.

Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.

Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.

Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.

Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.

Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.

Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.

Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.

Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.

Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.

Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.

Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.

Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.

Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.

Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.

Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.