Orpo 20 vuoden ajan

Äitini Hilkka Lisbeth Malinon kuolemasta on tullut tänään kuluneeksi jo 20 vuotta. Nopeasti on aika mennyt orpona. Virallisesti keuhkosyöpä johti hänen kuolemaansa, mutta todellisuudessa kuolinsyynä oli se, ettei hän enää jaksanut taistella elämänsä puolesta. Hän oli antanut itselleen luvan päästää irti, sillä hän tiesi minun jalkojeni jo kantavan. 

Häntä oltiin luulosairaana juoksutettu Helsingin terveyskeskuksen pisteestä toiseen ja lääkäriltä toiselle ja kun syöpä todettiin, kaikki oli jo myöhäistä.

Hilusta olisi tullut omistautunut isoäiti, mutta häntä on vaikea nähdä iäkkäänä, eihän hän ollut edes 45-vuotias kuollessaan. Hilu teki lähtemättömän vaikutuksen kaikkiin tapaamiinsa ihmisiin kauneudenjanollaan ja -tajullaan, uskollaan ihmisiin, kyvyllään rakastaa. Hän oli pieni lintu, jonka siivet olivat menneet rikki. Hänet rikkoi paitsi moni sairaus, myös hänen ehtymätön uskonsa: toisiin ihmisiin, kauneuteen, hyvään, aina uusiin mahdollisuuksiin. 

Omistan tämän Jukka Kuoppamäen laulun äitini muistolle.

Villi lintu (sanat ja sävel Jukka Kuoppamäki)

Kun aika on taas merten taa
käy lento kurkien
ne pesämailta matkaan saa
ääni sisäinen
Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Ei takertua menneeseen
saa sydän ihmisen
sen täytyy uutta uskaltaa 
myös siltaan kyynelten
Ei epäröidä silloin saa
kun aika nousta on
vain ihmislasta rohkeaa
niin siivet kohta on 

Kun aika on taas merten taa
käy lento kurkien
ne pesämailta matkaan saa
ääni sisäinen
Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Ei kurkiauraa kaartavaa voi mikään kesyttää
sen vaisto johtaa merten taa
kun toiset maahan jää
ei epäröidä silloin saa
kun aika nousta on
vain ihmislasta rohkeaa
niin siivet kohta on 

Mä toivon että sydämein
kuin villi lintu ois
vain kesyt linnut rantaan jää
villit lentää pois

Sisältäni portin löysin

Kesälomallani olen irtikytkenyt kaiuttimet cd-soittimesta, ja liittänyt ne levysoittimeen. Samalla olen irtikytkenyt itseni arkipäivästäni, siitä, mitä minä enimmän osan aikaa olen, ja olen ollut viimeiset 30 vuotta.

Paluu vinyylien maailmaan on ollut paluu siihen, mitä minä olin 11-vuotiaana, 7-vuotiaana, 5-vuotiaana. Kun kuuntelin Mikis Theodorakisia ekaluokkalaisena Aku Ankkoja lukien, äitini jääkaappiin valmiiksilaittamaa aamupalaa syöden, Julius-kissani pitäessä minulle seuraa. Siihen, mitä äitini oli.

Kuunnellessani Jukka Kuoppamäen laulaessa:

"Sä uskot ihmiseen,
sä uskot maailmaan,
sä uskot huomiseen
ja aikaan parempaan.
Sä uskot haaveisiin
ja onnen unelmiin - 
sä minut ota mukaan uniin kauniisiin" 

muistan äitini sellaisena kuin hän oli ollessani 15-vuotias. Muistan itseni 15-vuotiaana:

"Sellaisena kun nyt sä olet mun
sinut tahtoisin muistaa myöhemmin.
Vaikka muututkin, kuvan säilytin
siitä millaisena sinut kohtasin" (J. Kuoppamäki)

Vielä syvemmälle minut vie Pekka Streng, jonka albumin viimeinen raita Sisältäni portin löysin kertoo minulle siitä kun äitini löysi sisältään portin. Se portti pikku hiljaa raottui, ja avautui, ja siitä portista pääsi vanhempieni avioeron jälkeisiä ensimmäisiä päivänsäteitä sisään. Löysimme musiikin, hän etsi itseään intialaisten filosofioiden ja vähän uskontojenkin kautta, ja hän löysi rakkauden mahdollisuuden, oman elämänsä itseisarvoisen arvokkuuden mahdollisuuden. Sen hänelle näytti ja Pekka Strengin hänelle toi muusikko nimeltään Harri Stern, Harri Tähtinen. En tiedä, mitä Harrille nykyään kuuluu, mutta kiitos Harri.

Pekka Strengin kappaleen Sisältäni portin löysin voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.