Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä

Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä. Asun Porvoossa, eikä autoa ole käytettävissä, joten säteeltä pääkaupunkiseutu-Sipoo-Askola-Porvoo-Loviisa.

Taustani on etupäässä julkisesta hallinnosta: sairaalamaailman tukipalveluista ja koulutussuunnittelutöistä, mutta olen myös tehnyt erilaisia konsulttiselvityksiä esim. nuoriso-, vanhus- ja vammaispalveluista. Tunnen työsuojelua ja Rakennuslakia hyvin. Kokemusta järjestötoiminnasta on kertynyt paljon, ja kaikkea tekemistäni määrittää tutkijan ja aktivistin eetos.

Omat intohimonkohteeni liittyvät luontoon, etenkin metsäluontoon ja konserttimusiikkiin. Luen ja lasken poikkeuksellisen sujuvasti ja kirjoitan mistä tahansa. Vedän luontoretkiä - etenkin sieni-, marja- ja villiyrtti-, teen kannanottoja, hallintovalituksia ja selvityksiä, kartoitan liito-oravia ja kirjoitan musiikista. Minulla on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, joten minulle on luonnollista kyseenalaistaa itsestäänselvyydet ja ajatella ns. boksin ulkopuolelta. 

Äänestä JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208!

Parhaillaan on meneillään paitsi talviolympiakisat, myös toinen kisa, eli ammattiliittoni edustajistovaalit. Olen JHL:n edustajistovaaleissa ehdolla numerolla 208 Vasemmiston ja sitoutumattomien listalla (tosin sen sitoutumattoman voi omalla kohdallani ottaa pois).

Olin ehdolla jo edellisissä vaaleissa, jolloin olin juuri jättänyt akavalaisen jäsenliittoni pettyneenä sen myötäsukaisuuteen suhteessa niin sanottuun kilpailukykysopimukseen. Minä en ole myötäsukainen siihen tai mihinkään sellaisiin toimenpiteisiin, joilla pyllistetään julkisen sektorin työntekijöille.

Julkinen sektori on usein näkymätön, mutta esimerkiksi päivähoito, sairaanhoito, koulunkäynninohjaajat, julkinen liikenne, laitoshuoltajat ja erilaiset toimistotyöntekijät mahdollistavat "näyttävämpää" tulosta tekevien ihmisten tuloksenteon. Julkinen sektori - jota JHL erityisesti edustaa - on usein pienipalkkaista, naisvaltaista ja kiitokset ovat kortilla. Kuitenkin kissa kiitoksilla elää, ja jos kiitoksista on pulaa, niin palkkakaan ei yleensä ole kehuttava.

Julkisen sektorin johtamisessa, työoloissa ja työturvallisuudessa on monin paikoin korjaamista. Parhaiten tunnen julkisen erikoissairaanhoidon. Olen ollut mukana prosesseissa, joissa monia aiemmin HUS:in hoitamia tehtäviä on määritelty "tukipalveluiksi", ja aina kun aletaan puhumaan tukipalveluista, hälytyskellojen pitää alkaa soida. Tukipalveluista puhuminen on osoittautunut keinoksi osoittaa ne työntekijät, joista mahdolliset yt-neuvottelut voidaan aloittaa tai jotka voidaan ulkoistaa, kuten HUS teki joitakin vuosia sitten, perustaessaan liikelaitoksen, josta tuli henkilöstön roskapankki. Onneksi sentään tästä ihmiskokeesta peruutettiin askeleen verran.

Olen viimeiset vuodet toiminut osa-aikaisesti työsuojelu- ja yt -tehtävissä. Nämä tehtävät olen kokenut mielekkäiksi, puolustaen irtisanomisuhan alaisia kollegoita ja tarttuen työsuojeluun liittyviin epäkohtiin siinä määrin, että taisin muodostaa yhden henkilön mittaisen mustan listan HUS:in tekstinkäsittelyssä, kun vakanssini siirrettiin sinne takaisin osastonsihteerin työskentelykokeiluni jälkeen.

Äänestäessäsi JHL:n edustajistovaaleissa numeroa 208 saat työntekijän etua puolustamaan todella kovapäisen tyypin, joka on yt-neuvotteluissa ja monenlaisissa työkykyprosesseissa marinoitunut.

Ota vuoteesi ja kävele, sanoo johtamisguru

Viikonvaihteen Uusimaassa johtamisguruksi nimitetty Petteri Kilpinen kehotti työhönsä tyytymättömiä joko tuunaamaan työtään tai ottamaan ovi ja kävelemään. Jotain rajaa pitäisi olla siinäkin, millaista valmiiksi pureskeltua aineistoa tähänkin aviisiin otetaan, sillä Kilpisen neuvot loukkaavat ja ärsyttävät.

Olisi kiinnostavaa kuulla herra Kilpiseltä, minne työpaikkaansa vaihtaisivat esimerkiksi 30 vuotta sairaalassa tekstinkäsittelytyötä tehneet tai pitkäaikaiset koulun keittäjät. Varmaan heidänkin pitäisi perustaa oma osaamisyritys, ja myydä asiantuntijapalveluita toisilleen, mikäli näitä guruja
olisi uskominen.

Maailman muuttaminen tuottavuusloikalla ei oikein tahdo luonnistua, toimistotyön rikkomalla selällä ja Juha Sipilän varastamilla lomarahoilla, kun lähinnä tavoite on junailla itsensä eläkkeelle joten kuten yhtenä kappaleena, ja toivoa ettei se robotti ehdi korvaamaan minua ennen eläköitymistä. Varmaankin nämä johtamisgurut moittisivat tällaista asennetta hyödyttömäksi uhriutumiseksi ja poteroissa jurnuttamiseksi, mutta täältä poterosta eli alipalkatusta julkisen hallinnon roskapankista käsin Kilpisen ohjeet ovat kuin kehottaisi rampaa ottamaan vuoteensa ja kävelemään.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä.

Nuorille ökyille mannaa kahdella kädellä

Porvoon porvaripuolueet (Kok+RKP) päättivät sitten korottaa apulaiskaupunginjohtajan ja toimialajohtajien (kuten sivistys- ja sote-johtajan) palkkoja 400 eurolla kuukaudessa, aikana, jolloin KiKy alentaa näiden alojen efektiivisiä palkkoja. Yleensä tällaiset pruukataan perustella sillä, että muuten ei näihin saataisi kyvykkäimpiä hakijoita vaan sellaiset hakeutuisivat muuten Terveystaloon ja Attendoon. 

Nämä "nöyrät kyvyt" tarkoittavat Laura Männistön ja Lasse Männistön kaltaisia nuoria ökyjä, jotka saavat kaikkea mannaa kahdella kädellä: Soten myötä kultaisia oksia ja entistäkin kilpailukykyisempiä julkisen sektorin työpaikkoja. Siis palkaltaan.

Mitä tämä hyvin palkattu johtajisto sitten tekee? Yksityistää julkisen terveydenhuollon tai vähintäänkin antaa sellaisia sisäpiirin tietoja julkisen terveydenhuollon asiakasrakenteesta, joka romuttaa julkisen terveydenhuollon kilpailukyvyn lopullisesti, jättäen sinne vain sarjahoidettavat tai elämäntapasairaat.

Kyse on siis Sote-alojen johtajiston palkkakilpailukyvystä, viis suorittavasta sektorista, joka tekee sikariportaankin tuloksen. Henkilöstön selkänahasta tämä tulos revitään niin että hoito- ja opetusaloilla mietitään tarkasti, onko varaa mennä enää Lintsille lasten kanssa kesälomarahoista. 

Kokoomuksen ymmärrän, mutta nyt tuli todistettua, että RKP:kin on porvaripuolue.

15 työpaikkaa

Työttömän aktivoimiseksi eli rankaisemiseksi on suunniteltu sanktioitavan, että hänen pitäisi hakea vähintään 15 työpaikkaa 3 kuukauden kuluessa. Jos tätä ei täytä, voisi menettää kuukaudessa yhden työttömyyskorvauspäivän.

Olisi mielenkiintoista tietää, miten tämän on ajateltu lisäävän avoimien työpaikkojen määrää, tässä kun ei toimi kysynnän ja tarjonnan laki. Työpaikat eivät ole mitään kulutushyödykkeitä, että kun riittävän sitkeästi käy koputtelemassa yrityksen - sillä nykyäänhän julkista hallintoa ei enää pidetä asiallisena työnantajana - ovea, niin jossakin vaiheessa ne kyllä heltyisivät, oli sitä tarvetta tai ei ja oli sitten varaa työllistää tai ei.

Mielenkiintoista olisi myös tietää, miten tällainen määrällinen tavoite edistää työllistymistä. Niin että jos minä vain arvon sokkona seeveitäni vaikka Opetusministeriön kansliapäälliköksi tai ylilääkäriksi, menettelyni on toteuttanut ei-moitittavan, tunnollisen työnhakijan tunnusmerkit.

Ei tämän tavoitteen täyttämisen kanssa minulla olisi minkäänlaisia vaikeuksia, siis jos tavoitteena on tukkia rekrytointiosastot turhalla paperiryönällä niin että niissä ei enää ehditä tehdä sitä varsinaista työtä. Sen sijaan ihmisellä, jonka kirjoitustaidon kanssa on niin ja näin ja joka ei saa seeveetä laadittua esimerkiksi siksi että hänen elämästään ei saa seeveetä - ja siihen ne seeveenlaatimuskurssit eivät auta - on vähän hintsumpaa. Ketä työnantajaa hyödyttää tietää, jos esimerkiksi 60-vuotias yllättäen liikkeenluovutuksen yhteydessä saneerattava, joka ei enää ylläkään uusiin tulostavoitteisiin, kirjoittaa siihen kahden rivin seeveehensä tehneensä 40 vuotta samaa työtä samalla työnantajalla, jota ei enää olekaan, ja vain sitä hän osaa (tietysti hän voi osata vaikka puutarhanhoitoa, mutta sen alan työpaikkoja ei nyt sattuisi olemaan haettavana ja niihin vaadittaisiin puutarhurintutkinto)?

Tällä ehdotuksella ei ole mitään muuta tavoitetta kuin karsia työttömyysturvan kustannuksia tipauttamalla pois muutamia ansioluettelovammaisia. Eivätkä he eläkkeelle pääse, vaan kunnan ryysyläisiksi.

Jutun tästä suunnitellusta uudistuksesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Ei yhtiöittämisille!

Ei julkisten palveluiden yhtiöittämisille!

Palvelut ovat myös työpaikkoja!

Ei työehtojen polkumyynnille!

Tukipalveluilla keinottelun on loputtava!

Hallitus, KiKy ja SoTe nurin!

Miksi aina työntekijän on joustettava?

Olen matalapalkkainen sukkuloiva perheenisä, HUS:illa mukautetussa toimenkuvassa tekstinkäsittelijänä, ja ne työt ovat loppumassa kun palvelu ostetaan liikelaitokselta. Kunto riittää ja kantti kestää. Pidän sinunkin puoltasi!

Minua voi äänestää JHL:n edustajistovaaleissa pääkaupunkiseudun vaalipiirissä, joka kattaa HUS-alueen (eli Uudellamaalla). 

#näissäkengissä #jhlvasemmisto

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

Normitalkoot eivät koske työttömiä

Normitalkoita vielä vähän aikaa sitten peräänkuuluttanut hallitus, joka pitää julkista sektoria lähtökohtaisesti syyllisenä, päätti sitten ulkoistaa syylliset. Tämä tapahtuu mm. rätkäisemällä työttömille 3 kuukauden haastatteluvelvoitteen, jossa nämä hyväkkäät saavat tehdä tiliä, ovatko osanneet olla aktiivisia oikealla tavalla, eivätkä esimerkiksi poimineet sieniä, ulkoiluttaneet mummoja tai päivittäneet osaamistaan työmarkkinoiden vaatimalle tasolle.

Koska julkinen sektori on kaikkeen syypää, myös työttömien työhaluttomuuteen, onkin parempi hoitaa tämä haastattelurumba yksityisten rekryfirmojen toimesta, yksityinen kun on paitsi parempi, myös tehokkaampi eli vastuullisempi, silloinkin kun sillä on työ- ja elinkeinoministeriön piikki.

Niin viis siitä että normisto lisääntyy, kun ei se koske kuin ihmisiä, ja sitä vahtii yksityinen sektori. Työttömiltähän ollaan riistämässä loputkin ihmisoikeudet, ja tämä on vain yksi osa siinä sarjassa. Vaikka kustannuksien ja osallisuuden kannalta olisi kai tehokkaampaa järjestää asia yhdistämällä vertaistuki ja vertaisvalvonta, ja antaa työttömien kuulustella... eikun haastatella toisiaan.

Uuden Suomen jutun, jossa Li Andersson osoittaa osuvan esimerkin tämän järjestelmän tehottomuudesta, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Maahanmuuttajat kuluttavat ja työllistävät

Maahanmuuttoon liittyvä niin sanottu keskustelu tuppaa olemaan siinä mielessä yksipuolista, että siinä maahanmuuttajat - siis eivät sellaiset, joilla on työpaikka täällä valmiina - nähdään yksipuolisesti pelkkinä kuluerinä, ja tämäkin tarkastelu vielä tehdään lyhyehköllä aikajänteellä. En ole mielelläni ensimmäinen enkä edes viimeinen ihminen muuntamaan rahaksi sellaista, joka ei ole rahaksi muunnettavissa, kuten ihmisyyttä tai luontoa, ylipäätään mitään, jonka olemassaololla on itseisarvo, mutta väännetään nyt hieman kuitenkin. Ihminen ei minulle ole ensi- eikä edes viimesijaisesti kuluttaja, vaan arvon tuottaja, enkä tarkoita tällä ensisijaisesti tuotannollista arvoa. Vaikka ei mikään todistelu änkyröiden mieltä muuta, sillä he ovat jo valmiiksi lukkinneet katsantonsa.

Vaikka otettaisiin maahanmuuttajien kotoutumiseen nihkeämpi kanta, ja oletettaisiin heidän työllistymisensä olevan ainakin alkuvaiheessa heikonlaista, siltikään heidän kansantaloudellinen saldonsa ei ole yksituumaan kielteinen. Miksi näin?

Vaikka maahanmuuttaja olisi vasta matkalla oman elämänsä subjektiksi, itsensä saati toisten työnantajaksi, hallinnollisena objektinakin hän työllistää: paitsi virkamiehiä, tutkijoita ja sosiaalitointa, joita tietenkin niin nuivisto kuin hallituskin yksimielisesti pitävät julkisrahoitteisina pahoina, he myös ostavat palveluita ja tuotteita. Eli työllistävät yksityisten palveluiden tuottajia, pitäen omalta osaltaan pyöriä pyörimässä. Ei tarvitse tuntea kansantaloustiedettä ymmärtääkseen, että lisääntyvä kulutuskysyntä lisää tuotantotarvetta, mikä taas lisää mahdollisuuksia työllistää.

Tämä siis lyhyellä tähtäimellä. Pidemmällä tähtäimellä maahanmuuttajat muuttuvat arvon kuluttajista sen tuottajiksi. Vaikka kyllä he jo lyhyemmällä tähtäimelläkin he tuottavat tänne arvoja, jotka ravistelevat, avaavat ja tuulettavat ummehtuneen, sisäsiittoisen, ksenofobisen, masentavan ja lannistavan ilmapiirimme. Mutta tämä menee nuiviston mielestä sen verta hippiosastolle, että olkoon oman messunsa väärti aihe.

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Miten julkisen sektorin kurittaminen kohentaa yritysten kilpailukykyä?

Olen jo aiemminkin repostellut hallituksen ns. kilpailukykypakettia, joten tällä kertaa lyhyesti.

Joskin sairausloman karenssipäivä on oikeasti hullu idea, sairaana töihin tulemisesta on eniten haittaa julkisella sektorilla, jossa sairaanhoitajat, varhaiskasvattajat ja opettajat toimivat taudinkantajina. Tosin ei vaaratonta ole käyttää koneistusmasiinoitakaan tai ajaa rekkaa sairaana, ja kyllä ne puotipuksutkin levittävät tauteja.

Arkipyhien muuttuminen palkattomiksi tai pakko tehdä ne sisään ei oikeasti ole mahdollista julkisella sektorilla. Jos virasto on kiinni viikonloppuisin, on turha mennä rykimään sitä ovea, ja yrittää tehdä helatorstai lauantaina sisään. Aloite myös kertoo siitä, että hallituksessa ei tunneta julkisen sektorin virkaehtosopimuksia: jos helatorstai pitäisi tehdä sisään viikonloppuna tai iltatöinä, tämähän käytännössä tarkoittaisi esimerkiksi opettajilla kokonaistyöaikaan siirtymistä - eli kaiken opetusvelvollisuuden ulkopuolella tehtävän työn tekemistä näkyväksi ja tunnustamista - mitä tähän saakka on vastustettu mahdottomana. Eikä yksinhuoltajan, pitkää työmatkaa tekevän perheellisen, saatikka molempiin ryhmiin kuuluvan ole mahdollista tehdä sisään mitään, hän jo nyt kulkee työn ja perhe-elämän yhdistämisen äärirajoilla.

Lomarahojen karsiminen taas pienentää suoraan kulutuskysyntää, tehden pienituloisille mahdottomaksi esimerkiksi kotimaanmatkailun, työllistämisen kotitalousremontteja teettämällä tai palvelujen tai tavaroiden kuluttamisen, joten ei siinäkään ole järkeä. Parempi olisi irrottaa lomaraha tuloista, ja määrätä kaikille palkansaajille esimerkiksi kahden tonnin lomaraha.

Minä en ymmärrä, mitä muuta tekemistä julkisen hallinnon pienipalkkaisten sairauslomilla, lomarahoilla ja arkipyhillä on yritysten kilpailukyvyn kanssa, paitsi että tällä kustannetaan työnantajamaksun alennus. Tarkoitus kai lienee varmistaa, ettei julkinen sektori olisi liian vetovoimaisena kilpailukykyinen työnantaja verrattuna yksityiseen sektoriin. Että jos joku nyt haluaisi ihan silkasta kutsumuksesta vaihtamaan lasten tai vanhusten vaippoja vuorotyössä. Siksi kovalla kädellä sitä nyt kuritetaan eilen TEM:n sivuille ilmestyneen tiedotteen mukaan. Kilpailukykypaketti koettelee solidaarisuutta, etenkin kun johtajat itse eivät näytä moraalista esimerkkiä, piilottelemalla omistuksiaan verottajan tavoittamattomiin.

TEM:in tiedotteen voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Miten lama vaikutti omaan elämääni?

Suomalainen yhteiskunta ei ole toipunut edes 90-luvun alun lamasta, saati oppinut siitä mitään. Sen huomaa siitä innosta, jolla nytkin puretaan ennaltaehkäiseviä palveluita ja karsitaan tukirakenteita. Julkisen sektorin ja hyvinvointivaltion purkamisen lama aloitti, eikä se purkaminen ole vielä loppunut. 

Lama pudotti monet yhteiskunnan ulkopuolelle pysyvästi, ja niin tulee käymään nytkin. Edelleenkään laman laskua ei olla maksettu, saati selvitetty, kuinka suuri se lasku oli. Suuri kokonaistutkimus 90-luvun alun tapahtumista edelleenkin puuttuu. 

Itse onnistuin sukeltamaan yliopistolle pakoon lamaa, tai oikeastaan armeijan kautta yliopistolle. Sosiologia tarjosi minulle tuolloin poliittisen turvapaikan Iiro Viinaselta. Sen verran lama oli muuttanut, että kun ennen armeijaa (v. -90) saatoin valita työpaikoistani - sain samana päivänä kaksi työpaikkaa, ja minulla riitti niin paljon luottoa työllistymiseeni, että uskalsin kieltäytyä ensimmäisestä - niin armeijasta päästyäni (-92) en päässyt enää edes Mäkkiin.  Lamasta kuulin Mäkiluodon sotilaskodin radiosta, ja kokoomusnuorikuplassa edellisen vuoden viettäneenä olin ällikällä lyöty. 

Kuluttamiseen tai elämäntapoihin lama ei vaikuttanut olennaisesti: lamaa edeltäneet sanotut juppivuodet olivat minulle kuulopuhetta: muistan lehtiin marssitettuina friikkeinä salkkuineen, poplareineen ja tiiliskivipuhelimineen Sam Inkisen ja Jukka Keiteleen ajan ikoneina. Minä omaksuin näistä salkut ja poplarit, tästä ajan hengestä.

Äitini elämää - ja sivutuotteena minunkin - lama muutti ainakin sen verran, että hän oli syyskesästä tutustunut ja erehtynyt rakastumaan norjalaiseen ratikkakuskiin, joka jäi pian työttömäksi juuri "sopivasti" laman alkaessa, eikä enää hän saati kukaan muukaan osannut enää keksiä hänelle mitään sellaista sijoituspaikkaa, jossa hän ei olisi päässyt aiheuttamaan tuhoja. Toimettomuus sai hänet kävelemään pitkin seiniä. Hänestä tuli wannabe-levylaulaja, maailman ehkä huonoin karaokeisäntä ja humpuukimaakari, köyhän miehen Auervaara, joka pumppasi äitini luottotiedot tyhjäksi kun oma kredibiliteetti ei enää riittänyt leikkimään maailmanvaltaajaa. Äitini vapautui näistä veloistaan vasta hieman ennen kuolemaansa. 

Sohvia ja autoja ei voi viedä mukaansa hautaan, mutta sinne hautaan ei tarvitsisi mennä niin pian, jos hyvinvointivaltio ei tipauttelisi niin monia ihmisiä. Tämä olisi Sipilän hyvä muistaa. 

Alhon opetus I: arvot täyttävät tyhjiöt

Poliittisesti valveutuneena lapsena ja nuorena minua jo aikanaan arvelutti veroministerinä toimineen Arja Alhon kohtalo, tai ei kohtalo, vaan kohtelu. Aavistin siinä palaneen käryä, syntipukin etsintää. Törmäsin häneen sosiologian jatkokoulutusseminaaressa vain muutamia vuosia julkisen teurastuksensa jälkeen; samassa seminaarissa muuten istui mm. Jouko Kajanoja, ja emeritus -Allardtin hyväntahtoinen hahmo kuunteli esityksiä, haluamatta mitenkään antaa suuren hahmonsa varjostaa.

Olisivatpa muutkin yhtä hyväntahtoisia kuin Allardt. Mutta eivät ole, ainakaan työelämässä. Alhon kirjan "Kafka kävi täällä" epilogi herätti minussa monia sellaisia ajatuksia, joita jo kirjan lukeminen oli saanut iduilleen. Alho opettaa tärkeitä asioita organisaatioiden toiminnasta, arvoista, kiitollisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta), solidaarisuudesta (tai pikemminkin sen puutteesta) ja siitä, kuinka ystävät pysyvät kun taas töissä ei voi luottaa kehenkään, eikä mihinkään.

Ei ole olemassa arvovapaata toimintaa, oli kyse sitten tutkimuksesta tai mistä hyvänsä valinnoista. Kun erosin kokoomusnuorista aloitettuani sosiologian opinnot ja Chen mittailtua minua kiireestä kantapäähän, minulle soitti eräs keskeinen kokoomusnuorten vaikuttaja, jolle kerroin eroavani arvosyistä. Tähän hän tarjosi ensin lääkkeeksi lainaa - takaisinmaksusta ei ollut puhetta - mutta ymmärrettyään, että siitä ei kenkä puristanut, lupaili junailla minut arvotyöryhmään. Siellä voisi keskustella arvoista niin että eivät arvot tulisi politiikanteon tielle. Arvot on kätevä piilottaa erilliseen arvotyöryhmään niin että muu politiikka voisi olla arvovapaata. Niinhän Kokoomuksessa taidetaan ihan oikeasti ajatella: he tekevät järkipäätöksiä, muut sen sijaan politikoivat.

Tämä on räikeässä ristiriidassa sen yksilön kanssa, johon Kokoomus muuten uskoo. Yksilön valinnanvapaushan on muuten heille suvereeni arvo. Mitä valinnanvapautta se nyt on, jos vain sopeudutaan liike-elämän vaatimuksiin ja rahan imperatiiviin, säästämisen pakkoon?

En tunne liike-elämän toimintaa kuin kuulopuheena, mutta oma työelämäsuhteeni alkoi kriisiytymään vuoden 2001-2002 vaiheilla, kun havaitsin vähän jokaisessa virastossa puuhailtavan jotain hämärää. Kaapista kaiveltiin arvoja, joita oltiin tarvittu viimeksi joskus Snellmanin kaudella. Arvot olivat samassa kaapissa kirjoituskoneen, helmitaulun ja riimukiven kanssa. Samasta kaapista löytyivät myös missiot.

Sen sijaan yllätyksenä tuli se, että siellä kaapissa ei ollutkaan visiota, vaan se piti erikseen keksiä. Visio keksittiin käyttämällä niitä kaapista löytyneitä välineitä: fläppitauluja, tussikyniä ja Postit-lappuja.

Minä jo tuolloin kehtasin epäillä, että mitä ihmettä tuolla oikein peitellään? Ryhdyin esittämään kysymyksiä, joita rituaalinomaisena mantrana toisteltiin työpaikkahaastatteluissa, mutta joita kukaan ei oikeasti halua kuulla. Jos joku kaipaa arvoja, minulle herää epäily, että mahtoiko niitä ensinkään olla. Kun arvot, missiot ja visiot työstetään oikein kaikelle kansalle nähtäviksi niin että organisaation nettisivullakin niitä voidaan osoittaa olevan, niin kai niitä sitten on.

Vesi täyttää tyhjiön. Samoin tekevät arvot. Jos arvoja ei ole omasta takaa - kuten ilmeisesti kokoomusnuorilla ei ollut - ne ilmeisesti pitää sitten keksiä, tai muuten joku tulee ulkopuolelta ja laittaa tyhjiöön omat arvonsa. Näin kävi julkisella sektorilla vuosituhannen alkuvuosina, kun ministeriöt alkoivat tulossopimuksessa vaatimaan perustehtävän eksplikointia. Tämä tapa harjoittaa arvoharjoituksia on peräisin suoraan yritysmaailmasta, samoin se, että kaikkea voidaan mitata, eli pitää. Vaikka ei aiemminkaan ollut epäselvää, mikä on esimerkiksi konservatorion arvo: siellä opiskellaan musiikkia, joka on itsessään arvokasta, eikä sitä tarvitse erikseen perustella, ei varsinkaan sitä, että onko se kenties arvokkaampaa kuin kuvanveisto, maalaustaide, teatteri tai tanssi.

Miten Arja Alho sitten tähän liittyy? Hänen kirjansa sai minut ajattelemaan arvoja. Arja Alho puhuu kirjassaan paljon arvoista: sosialidemokratian arvoista, politiikan arvoista, totuuden arvosta, ystävyyden arvosta, solidaarisuuden arvosta, Kokoomuksen ja keskustapuolueen arvoista. Kaikki toiminta, poliittinen eritoten, on arvovalintojen sävyttämä. Ei tarvita Marxia osoittamaan, että se, että ihmistä kohdellaan lisäarvoa tuottavana tuotantovälinenä, on arvovalinta. Arvovalinta on sekin, jos väittää toimivansa arvovapaasti.

Ehdotukseni hallitukselle ja työmarkkinajärjestöille

En edelleenkään purematta niele Sipilän hallituksen tilannekuvaa, saati jaa heidän käsitystään siitä, mitä neuvotteleminen tarkoittaa, mutta Sipilä on kaivannut ehdotuksia siitä, mitä "tuottavuusloikkapakettiin" voisi sisällyttää. Täältä tulee yksi. Jos ei lasketa mukaan yritystukien karsimista, veronkierron kitkemistä ja haittaverojen nostamista.

Jos nyt kerta kaikkiaan haluaa nähdä kaikille yhteisiä palveluita tuottavan matalapalkkaisen julkisen sektorin vikapääksi öljyteollisuuden heikolle vetävyydelle - sen kyllä sietääkin vetää haitta-alana huonosti - niin sieltä karsimisen voisi lopettaa samasta paikasta kuin sen aloittaakin. Ja sen voisi aloittaa kokemuslisien karsimisesta, ja aloittaa tämä julkisen hallinnon korkeimmista palkkaluokista.

Kokemuslisät perustuvat menneeseen maailmaan, jossa pidettiin moraalisesti ylevänä tehdä yksi kokonainen työura yhdellä alalla ja samalla työnantajalla, ja tästä katsottiin aiheelliseksi palkita. Kuitenkin monilla työnhaku on jatkuvaa, ja varmaankin osaamisen puolesta aiheellisen kokemuslisän korvaa monilla siirtyminen toisiin, paremmin osaamista vastaaviin tehtäviin. Ja jos tämä osaaminen ei olekaan karttunut odotuksia vastaavalla tavalla, sitten ei kai kokemuksesta kuulukaan palkita, jolloin kokemuslisässä on oikeastaan kyse lojaliteettipalkkiosta, ei välttämättä osaamisperusteisesta palkitsemisesta.

Matalapalkka-aloilla kokemuslisä on kompensaatiota siitä, että niska limassa ollaan puurrettu vuosikausia heikolla palkalla, tulevaisuuteen lykätty palkankorotusoptio. Parempi olisi varmaan tehdä matalapalkka-aloille kokemuslisää vastaava rehti kuoppakorotus kuin palkita väärästä asiasta eli lojaliteetista.

Jo myönnettyihin kokemuslisiin koskeminen ei tietenkään tuntuisi reilulta, joten takautuvasti tätä toimenpidettä ei voi tehdä. Sen sijaan uusiin virkasuhteisiin sitä voitaisiin hyvin soveltaa.

Lojaliteetista palkitseminen on mennyttä maailmaa, ja sitäpaitsi palkan kerryttäminen ikävuosien mukaan kohdistuu väärällä tavalla. Suurimmassa rahan tarpeessahan ovat kolmi-nelikymppiset, joilla on yleensä vielä asuntolainoja maksamatta ja lapset kotona kasvamassa, kun taas viisi-kuusikymppinen usein pärjäisi jo vähemmälläkin.

Eläkepommitusta

Jo silloin kun käväisin työelämässä tuoreena ylioppilaana juuri ennen suurta 90-luvun lamaa, uskalsin tehdä schopenhauerlaisen hypyn ilman huolta huomisesta, sillä minulle luvattiin, että ainakin julkisella sektorilla taivas aukenee, suurten ikäluokkien eläköityessä. Toki jo koulun mantsantunneilla näytettiin väestöpyramideja, ja jollakin alkeistasolla ymmärsin tämän tarkoittavan myös eläkepommia. Mitään hätää ei kuitenkaan pitänyt olla, sillä mehän tulisimme huolehtimaan maamme kantokyvystä ja miksei -kilpailukin.

En kuitenkaan osannut aavistaa mitenkään sitä, että väestöpyramidin osoittaman eläkepommin lisäksi koittaisi muitakin, jotka pilaisivat nämä laskelmat. Meillä on todellinen kestävyysongelma, ja se johtuu työurien lyhentymisestä, ei niinkään loppupäästä vaan keskeltä. Monilla ei ole työuraa ollenkaan, ja monilla muillakin eläkekertymä jää hyvin vaatimattomaksi työuran katkonaisuuden takia.

Pätkätöiden lisäksi, työuraa katkoo ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen. Todellinen kestävyysongelmaa aiheuttavan eläkepommin ovat virittäneet mielenterveyssyistä ennen aikojaan eläköityneet ja hyvässä työiässä alkoholidementiaan sairastuneet. Hallussani ei ole tilastoja, ne saa varmaan THL:ltä, mutta näitä inhimillisiä tragedioita on niin paljon, että kyse on jo systeemitason ongelmasta.

Sitä päättömämpiä ovatkin hallituksen "yhteiskuntasopimukseen" sisältyvät kaavailut työelämän huonontamisesta: työajan pidentämisestä, irtisanomissuojan heikentämisestä, jotka yksipuolisesti hapertavat työntekijän perusturvallisuutta ja jaksamista, heikentäen hänen mahdollisuuksiaan uusintaa työvoimaansa ja yhdistää arkielämä ja työ. Eivät ne ainakaan yksilöllistä hapenottokykyä heikentävinä yhteiskunnallista kestävyysvajetta ratkaise.

Mitä jos sittenkin ulkoistettaisiin terveydenhuolto?

Jokainen minut tunteva tietää, että en ole ensimmäisten ulkoistajien joukossa, etenkään peruspalveluiden. Järjestämisvastuun ainakin tilaajana täytyy pysyä julkisen valvonnan alaisuudessa, tämä on demokraattinenkin kysymys,

Kuitenkin suhteellisen vähäinen kokemukseni julkisen terveydenhoidon asiakkaana (yksityisestä kokemusta on sitäkin vähemmän, ainakin toistaiseksi) ja sitä runsaampi kokemukseni julkisen terveydenhoidon työntekijänä saa miettimään, että voisiko palvelun laadulle tehdä jotakin.

Julkisen terveydenhoidon työnantajakuva ei ole kaksinen, ja siksi ainakin perusterveydenhoidossa on pulaa etenkin lääkäreistä. Toki työnantajakuvaa voi parantaa, ja pitääkin, eikä vain kuvaa, vaan työnantajaa. Voidaan aloittaa moninkertaisesta raportoinnista ja mustasukkaisen tiukkojen ammattirajojen madaltamisesta (mikä ei käy pelkällä THL:n mahtikäskyllä, sillä ei alan työkulttuuria muuteta).

Niin, siitä työkulttuurista. Sen kanssa tiiviisti yhteydessä on johtaminen. Jos esimerkiksi HUS yksityistettäisiin, sen olisi pakko pyrkiä toiminnassaan tehokkuuteen. Tehokkuuden edellytys on järkiperäisyys, ja siihen kuuluu työntekijöitä kunnioittava henkilöstöjohtaminen ja aito työpaikkademokratia. Yksityisellä, voittoon pyrkivällä yrityksellä ei ole varaa ajaa henkilöstöään sairauslomien kautta irtisanoutumaan.

Vihervasemmistolaisena pahaa pelkään, että terveydenhoidon yksityistäminen voisi olla kokeilemisen arvoinen ratkaisu. Tätähän on jo itse asiassa aloitettukin, tai siis tarkkaan ottaen ulkoistamista, ulkoistamalla ainakin HUS:issa joitakin tukitoimia liikelaitoksille (mitkä kyllä käytännössä saavat paitsi pestä emo-organisaation likapyykit, myös kuvaannollisesti pestä sen likapyykit siivoamalla hankalimmat, huonoimmin tuottavat tai eläkeikää lähestyvät, vaikeimmin työllistyvät pois emo-organisaation kontolta).

Ammattialoista on helpointa ulkoistaa ns. tukitoimet, mitkä tarkoittavat niitä aloja, jotka joka tapauksessa tulevat katoamaan kartalta. Seuraavaksi veikkaan ulkoistettavaksi sihteereitä, jollaisia saa ostaa erisorttisista toimialapalveluista. Niin että jos kerran kuitenkin ulkoistetaan ammattikunta kerrallaan, miksei sitten tehtäisi tätä kertarysäyksellä?

Ratkaistavaksi vain jäisi se, miten verorahat saataisiin pysymään kotimaassa. Väestövastuu kyllä hoituisi tilaaja-tuottaja -mallilla, jossa tilaajan intressejä edustaisi demokraattisesti valittu elin aivan nykyisen kaltaisesti.

Yhdistettäisiinkö päivä- ja vanhustenhoito?

Isovanhemmat ovat mahtava asia olemassa! Minulla oli onneksi lapsuudessani kaksi mummolaa, joista toisessa oli vielä pappakin. Yhdessä mummolassa opin rakastamaan sienestystä ja marjastusta, vaikka Vendla-mummoni mukaan "myrkkytatteja on niin että livettää", ja toiseen taas kokoontui koko vielä silloin väleissä ja elossa ollut osa äitinipuoleista sukua, mukaanlukien paras lapsuudenystäväni, melkein samanikäinen serkkuni. 

Kun minusta tuli isä vähän yli seitsemän vuotta sitten, arvostan suuresti omaa isääni, joka arvostaa ainakin kahta ensimmäistä - ja edelleen ainoita - lapsenlapsiaan niin että haluaa kutsua pojanpoikaansa aika ajoin yökylään. Heillä on perinteenä käydä Eläinmuseossa. Omaa tyttöä hän ei saanut, mutta pojantyttären synnyttyä häntä ei ole tarvinnut erikseen houkutella vierailemaan Helsingistä Porvooseen. Mikä on pelkästään hyvä asia. 

Näkemässäni videossa esitetään amerikkalainen malli, jossa päiväkoti on sijoitettu vanhainkotiin. Ja tässä voittavat kaikki: lapset saavat lisäresurssikseen ihmisiä, joilla on heille aikaa. Vaikka en haluaisikaan puhua ihmisistä resursseina, sillä he ovat ihmisiä, eivät resursseja. Eikä kaikilla sitäpaitsi ole omia isovanhempia. Nämä sukupolvien kohtaamiset ovat molemmille osapuolille antoisia; poikani muistaa vieläkin, kun hänen norjalaisessa päiväkodissaan vieraili pari-kolme vuotta sitten yli yhdeksänkymppinen nainen kertomassa tarinoita omasta elämästään, ollen selvästi ylpeä siitä, että on tavannut niin iäkkään ihmisen. Ja lasten elämänjano tarttuu vanhoihinkin: tähän kirjoitukseen linkkaamassani videossa kohdassa 1 min 43 sek on liikuttavaa katsella, kuinka vanha mies herkistyy puhuessaan lapsista. 

Ihana idea siis. Mutta toisaalta tämän idean levittämisen kanssa pitää olla varovainen, ettei hallitus vain keksi lyödä kaksi kärpästä, ja kaventaa tai jopa lopettaa (subjektiivisen) päivähoidon ja lykätä lapset vanhusten hoidettaviksi. Tämä olisi aivan loogista, sillä jo viime laman ajoista kolmatta sektoria on haluttu "voimaannuttaa" (vasemmistonkin hyväksymää termiä käyttäen) sälyttämällä sille julkisen sektorin aiemmin hoitamia tehtäviä. 

Nykyhallituksen kanssa ei tarvitse rakennella olkiukkoja, sillä he tekevät sen ihan itse, alkaen puuhailuistaan kaventaa subjektiivista päivähoito-oikeutta ja korvata koululaisten iltapäivätoiminta vapaaehtoisten ohjaamalla kerhotoiminnalla. Ihana ajatus sinänsä lisätä vanhusten ja lasten kanssakäymistä, mutta en haluaisi hirveästi lähteä tinkimään lasten päivähoidon tasostakaan.

Perussuomalaiset on kesytetty

Perussuomalainen puolue on kasvanut ja se elää tyytymättömyydestä, etenkin tyytymättömyydestä vallanpitäjiin, eli hallitukseen. Nyt kun ovat hetimiltään huomanneet olevansa nyt osa tätä joukkoa, jota pitäisi kritisoida, ovatkin he perustaneet hallituksen sisäisen, performatiivisen opposition. Tätä oppositiota toimitetaan näön vuoksi, showksi omille kannattajille. Uhrilampaiksi tähän toimitukseen on heitetty työministeri Lindström ja peruspalveluministeri Mäntylä.

Suurin uhrilammas kaikista on kuitenkin ulkoministeri Timo Soini, jonka EU-puhe varmaan saa kahvit väärään kurkkuun monilla hänen kannattajillaan. Vielä huhtikuussa plokissaan ilmastonmuutokselle ilkkunut Soini puolustaa nyt tasa-arvoa niin feministisin sanankääntein, että moni punavihreä feministikin saisi olla niistä ylpeä; samaten Soinin tarmokkuus ympäristön puolustajana voi kylvää epäilyksen siemenen monissa niissä kannattajissaan, joille Soinin makkara ja lada -puheilla voi olla symboliarvoa.

Soinilaisten integroiminen hallitukseen oli oiva veto ympäristön ja tasa-arvon kannalta: hallituksessa he eivät pääse tekemään niin paljon kolttosia, kun ulkoministeri-Soini onkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisoikeuksista. Onneksi on - ainakin vielä - hyvää työtä tekeviä virkamiehiä, jotka Troijan puuhevosen tavoin salakuljettavat suomalaisen ihmisoikeus- ja ympäristöpolitiikan keskipitkää linjaa ministerinsä puheisiin. Saa nähdä, missä vaiheessa Soini keksii, että julkisen hallinnon järkeistäminen voitaisiin aloittaa näistä koltiaisista.

Missäköhän vaiheessa peruskannattajat huomaavat, että heitä ei enää tarvitakaan kun Timo saatiin istutettua ministeriauton takapenkille? Että enää ei ole työväenpuoluetta ilman sosialismia, kun ei ole edes työväenpuoluetta.

Julkinen sektori ei tuota mitään...

... paitsi palvelua, tasa-arvoa ja hyvinvointia, jotka näyttävät kuntatalouden kirjanpidossa nollaa. Vaikka kuluista kiristettäisiin pienentämällä opetusryhmiä ja lisäämällä potilaskäyntejä - eli suoritteita - siltikin tuotto näyttää kirjanpidossa nollaa.

Julkisen sektorin tuottovaatimukset johtavat osaoptimointiin, jossa sosiaalisektori pudottaa tapauksen työllistämissektorille, joka taas palauttaa tämän lähtöpisteeseen. Ja yhden lääketieteen erikoisalan hoidettu potilas on toisen erikoisalan lähete. Näin ollen esimerkiksi iltansa kirjastossa viettävä musiikinkuuntelija huonontaa kulttuurisektorin tulosta, hänen kuunnellessaan musiikkinsa liven asemesta cd-levyltä, ja yhteen oppilaitokseen hakeva opiskelija huonontaa toisten oppilaitosten tuloksellisuutta, jos sitä mitataan hakijoiden määrällä.

Myös nyt viimeisen 5 vuoden villitys eli verkostoyhteistyö vaikeuttaa erillisten sektoreiden tuloksentekoa. Esimerkiksi lapsipsykiatriassa lääkäri antaa hoitajalle oirekartoituslomakkeet, joka taas antaa nämä opettajalle täytettäväksi, ja kaikki tämä lappusulkeisiin tai verkostopalavereihin käytetty aika on pois perustyöstä.

Itsekin yhden korkeakoulun tulossopimusta valmistelleena tiedän, että kyllä julkisen sektorin toimintatavoissa on varmaan tarkasteltavaa, mutta tehtävien karsiminen pitää aloittaa juuri tulosmittaamisesta ja laatujohtamisesta, ja sektori-ja yksikkökohtaiset tulostavoitteet joutavat sieltä mäkeen. Tulos ja laatu sitäpaitsi ovat usein ristiriidassa, kuten Juha Siltala huomautti (2004): jos potilas antaa asiakaspalautetta poliklinikalle, jonka pitäisi tuottaa entistä parempaa vähenevillä resursseilla, yhtälö on yksinkertaisesti mahdoton.

Laatujärjestelmä ilman laatua

Monissa, ja julkisen hallinnonkin töissä, lisääntyvässä määrin ainakin viimeisen viidentoista vuoden aikana, töissä pitää raportoida oman työaikansa käyttöä. Sen lisäksi alakohtaisesti pitää raportoida kaikenlaista muuta, ja monissa töissä ison veljen vaatima raportointi on jo niin tehokkaasti sisäistettyä herruutta, että se jo ymmärretään alan sisäänrakennetuksi käytännöksi.

Esimerkiksi hoitoaloilla raportointia vaatii jo lakikin: kaikki potilaskäynnit, puhelutkin, pitää kirjata. Kun vain tämä riittäisikin, mutta siitä samasta käynnistä pitää jäädä jälki ainakin kahteen eri potilastietojärjestelmään, tai ainakin saman järjestelmän kahteen alajärjestelmään. Sen lisäksi joiltakin vielä vaaditaan päiväkirjamaista kirjanpitoa siitä, kuinka paljon aikaa on mennyt käynteihin, kuinka paljon kokouksiin ja kuinka paljon kirjauksiin; kuitenkaan sitä, miten paljon aikaa on mennyt kirjaamisen kirjaamiseen, ei saa näihin laittaa. Raportoinnin raportoinnin tarkoitus ei olekaan kehittämisen hallinta, vaan hallinnan kehittäminen.

Juha Siltala (1994) huomautti, että jos tällaisten alun alkaen laatua parantamaan luvattujen käytäntöjen tarkoitus oli parantaa työn laatua osoittamalla työajan käytössä oleva löysä, nämä käytännöt itsessään luovat sitä löysää, kun tähän menevää aikaa ei saa raportoida minnekään. Todellisuudessa kyse onkin pelolla hallinnan keinosta, jolla työntekijä halutaan saada kuuliaiseksi. Jos kyse olisi ollut laadusta, tällöin työntekijän nimittäin pitäisi myös saada palautetta siitä, missä hän on onnistunut ja missä kohtaa hopea edelleen kaipaisi kultaamista. Useimmiten tällaiset brutaalit laatujärjestelmien karvalakkimallit sisältävät vain rangaistuspuolen, sillä hyvästä työstä harvemmin palkitaan, oli tämä palkinto sitten rahaa, aikaa tai mielekkäämpiä työtehtäviä (ml. vähemmän raportoinnin raportointia)