Huuto kaupunkiluonnon puolesta - kirja ilmestyy syksyllä

Huuto kaupunkiluonnon puolesta

toimittaneet:

Jaana Kanninen

Sanni Seppo

Suurissa kaupungeissa on meneillään ennätysmäärä lähiluontokonflikteja, kun asukkaat ovat käyneet puolustamaan heille tärkeitä metsiä, puistoja, rantoja tai kallioita. Tämä on seurausta siitä, että uusia rakennuksia nousee ennätysvauhtia vanhoille asuinalueille. Vallalla on korkean ja tiiviin rakentamisen ihanne. 

Huuto kaupunkiluonnon puolesta kuvailee kymmenen lähiluontokiistaa asukkaiden näkökulmasta. Kertojina ovat asukasaktiivit, jotka ovat vuosia kamppailleet lähiluontonsa säilyttämisen puolesta. Vastassa on kaupunkisuunnittelukoneisto, jonka on vaikea kuulla asukkaiden ääntä. Siksi nyt pitää huutaa!

Samalla kun kaupungit kasvavat, pitäisi huolehtia luonnon monimuotoisuudesta, jarruttaa ilmastonmuutosta ja taata ihmisille pääsy luonnon helmaan. Yhtälö on vaikea, mutta ei mahdoton. Kaupunkisuunnittelussa on korkea aika ottaa käyttöön uudet aatteet, jotta selvittäisiin  kaikista haasteista. Kirja esittelee ”maanpinnan kiertotalouden”, jossa luonnolta ei vallata enempää alaa kuin on jo tehty.

Mukana on lyhyt opas asukasaktiiveille, jotka vasta aloittelevat lähiluontonsa puolustamista. Kirjan tekijänpalkkiot käytetään vanhan metsän suojeluun Luonnonperintösäätiön kautta.

Pentti Murole in memoriam

Professori Pentti Murole menehtyi äkillisesti 9.12. Emerituskaupunkisuunnitteluguru Pentti Murolen viimeinen blogikirjoitus ilmestyi kolme päivää ennen hänen kuolemaansa. Murolen blogi oli suosikkilukemistojani, aivan ehdottomasti suosikkiblogini. Hän oli vaihtuvien kaupunkisuunnittelun muoti-ilmiöiden yläpuolella, mutta tunsi ne kaikki ja oli myös niiden muoti-ilmiöiden suunnittelijoiden ja niiden asianasiajien taustaguru tai vastapaino. Hän tunsi kaikki kaupunkisuunnitteluvaikuttajat ja suunnittelijat Ylermi Rungosta, Matti K. Mäkisestä ja Polvisesta näihin kivekkäisiin, särelöihin ja mannisiin. 

Murolen tekstit olivat aina äärimmäisen asiantuntevia, kovan sekä käytännöllisen että teoreettisen kokemuksen ryydittämiä, perusteltuja ja hyvinmuotoiltuja. Murole ei myöskään kaihtanut itsekritiikkiä; hän oli valmis tarkistamaan omia aiempia kantojaan viimeiseen asti. 

Lepää rauhassa, Pentti. Siitä ei ole niin kovin kauaa kun näin hänen sähköpyöräilevän hahmonsa Maunulassa, singahtavan lemmikkieläinten hautausmaalta Metsäläntien suuntaan lähtevään ylämäkeen. Murole oli Lauri Nordbergin ystävä, ja esitti kritiikkiä esimerkiksi Hämeenlinnantien kaupunkibulevardia ja pikseliyleiskaavaa kohtaan. 

En koskaan ehtinyt tapaamaan Murolea, vaikka asian järjestäminen Lauri Nordbergin kautta olikin agendallani. Onneksi Murole jätti jälkeensä aikamoisen juttuarkiston, johon voi aina palata.

Saksan vaalien opetus suomalaispuolueille

Ylen 26.9. juttu Saksan liittovaaleista oli opettavainen. Siinä todennäköinen uusi liittokansleri Olaf Scholz  antoi melkein kaikille suomalaispuolueille tärkeän opetuksen. Melkein kaikki puolueet ovat pyllistäneet perinteiselle työväenluokalle, mutta vielä pahemmin on unohdettu pienipalkkaiset palvelualojen työntekijät. Tähän unohdukseen ovat syyllistyneet ennen kaikkea Vihreät ja demarit mutta Vasemmistoliittokaan ei ole sille aivan immuuni. Perussuomalaiset ovat haistaneet tässä ns. haaskan. Kokoomuksen kohderyhmää he eivät ole ensinkään, joten unohdus on ollut taktinen ja tarkoituksellinen. Ihan liikaa on kumarreltu it-konsulttien suuntaan, puhuttu kilpailukyky- ja kasvuretoriikkaa. 

Ylen jutussa Scholz totesi - USA:laisfilosofi Michael Sandelliin pohjautuen - että yksilön (ja etenkin ns. asiantuntijaluokan) saavutukset on nostettu yleisiksi standardeiksi. Scholzin mukaan kuitenkin pienipalkkaiset palvelutyöntekijät ovat yhteiskunnan selkäranka. Bussikuskit, siivoojat, lähihoitajat ja lastentarhanopettajat pitävät yhteiskunnan pystyssä ja pyörimässä. Kun ollaan kumarrettu ns. "huippuosaajia", samalla tämä on usein merkinnyt näille palvelutyöntekijöille pyllistämistä. Seuraukset voivat yleisesti hyvinvoivissa, vauraissakin maissa johtaa trumpismiin, muistuttaa Scholz.

Tässä olisi meille Suomenkin puolueille opetus: älkää pyllistäkö pienipalkkaisille palvelualojen työntekijöille kaikessa kilpailukyky- ja menestysretoriikassanne. Etenkin kun kaupunkisuunnittelua seuraa niin Helsingissä kuin oikeastaan missä tahansa, Porvoossakin, kaikki eivät oikein samastu retoriikkaan, jossa esimerkiksi pyöräbaanat ovat saaneet kokoaan isomman, symbolisen aseman. Ja tämän sanon ympärivuotisena pyöräilijänä. Timo Soini haistoikin tässä veren puhuessaan fillarikommunisteista.

Politiikka pitää kokea omakohtaisesti koskettavaksi ja reiluksi; Vasemmistoliitto onkin puhunut esimerkiksi ilmastotoimien reiluudesta. Scholzkin haluaa lähteä kieltojen sijaan kannustamaan päästövähennyksiin. Toinen asia tietysti on, riittääkö se.

Vihreä huijaus

Istuva Sanna Marinin hallitus on ottanut tavoitteekseen hiilineutraalin Suomen 10 vuoden sisällä. Hyvä, kunnianhimoinen tavoite. Mutta mitä sitten tavoitteen eteen oikein tehdään?

Esimerkiksi Helsingin vuotuisen asuntorakentamistavoitteen nostaminen seitsemästätuhannesta kahdeksaantuhanteen ei ainakaan puhu sen puolesta, että tavoitteeseen aiottaisiin päästä, sillä rakentamissektorin päästöt ovat päästöistämme noin 40 prosenttia. Mutta kai ne ovat niitä parempia päästöjä. Tai Kemin "biotuote"tehdas, jonka puunkulutus on laskettu olevan muistaakseni 40% maamme vuotuisesta kaadettujen puukuutioiden määrästä. Jos samaan aikaan ilakoidaan, että kuitenkin hallitus lisää suojelualueiden määrää, niin jos niitä tämä hallitus lisäisi esimerkiksi 40%, eihän tuo olisi missään suhteessa Kemin tehtaan aiheuttamaan lisääntyneeseen kysyntään. Jos valtion oli tarkoitus vahvistaa hiilinieluja, ainoa keino päästä tavoitteeseen tehtaan jälkeisessä maailmassa on sitten vähentää Metsähallituksen hakkuukiintiöitä ainakin 40%, jolloin sitten Kemin tehdas ostaisi puumateriaalinsa joko yksityisiltä joiden toimia ei rajoita mikään tai ulkomailta. Luultavimmin Metsähallituksen hakkuukiintiön pienentäminen tarkoittaisi lähinnä sitä, että yksityiset vain lykkäisivät metsänkäyttöilmoituksia sisään kahtakin kauheammin. Talking 'bout hölmöläisten matonkudonta...

Rakentaminen ja infra kulkevat käsi kädessä, niin kuin niiden pitääkin kulkea, sillä olisihan aivan pälliä rakentaa ilman palveluita, joista joukkoliikenteen pitääkin olla yksi tärkeimmistä, sillä sehän mahdollistaa mm. pääsyn kouluun, töihin kehittämään milloin mitäkin, mikä nyt silloinen muoti sattuukin olemaan (vaikka etätyöstä onkin monilla aloilla, etenkin niillä, joita kaupungit tavoittelevat), ostoksille kuluttamaan lisää turhia tavaroita ja valtameren takaa tuotuja trooppisia hedelmiä, lääkäriin tai vaikka virkistäytymään. 

Tässä on vain yksi suuri mutta, jota voisi jopa nimittää performatiiviseksi ristiriidaksi. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Haagan merkittävin viheralue, Riistavuoren metsä. Sen vieritse ollaan vetämässä ratikka, joka pitää saada kannattavaksi, ja jotta se saataisiin jälkikäteisesti oikeutettua kannattavaksi, metsä ollaan lanaamassa sileäksi, jotta saataisiin asutettua 2500 ihmistä käyttämään näitä ratikoita, joilla pääsee sitten vaikka Triplaan kuluttamaan yhtä sun toista helvettiä tai opiskelemaan ties mitä, jolla pelastetaan maailma, ja sen ilmasto, kuten vaikka turismia tai autonkorjausta tai tuotantotaloutta.

Siis: jotta saataisiin pelastettua maailma, tai edes Suomi, tai edes sen hiilitase, ja keinoksi on valittu ratikka, tätä pelastustyötä ei saada toimitettua ilman, että paikallinen hiilinielu vedetään sileäksi. Jos kerran hiilineutraaliudella on niin helvetillinen kiire, miksi sitten tehdään toimenpiteitä, joiden välitön hiilitase on tasan tarkkaan negatiivinen?

Lapsena katsoin teeveestä tarinoita hölmöläisistä. Yhdessä tarinassa hölmöläiset rakensivat talon, mutta unohtivat laittaa siihen ikkunat. Niinpä he alkoivat kantamaan taloon säkeillä valoa. Tämä tarina tulee mieleeni kun kuulen, että ensin tuhotaan metsä talojen tieltä ja sitten laitetaan taloihin viherkattoja. Ne ovat varmaan kivoja. Voiko niillä hiihtää tai voiko niistä poimia marjoja? Toinen tilanteeseen soveltuva tarina, joka tulee mieleeni, on tarina hölmöläisten matonkudonnasta. 

Sitä tämä on, tämä kaupunkisuunnittelu: hölmöläisten hommaa. Ja sitä ovat myös hallituksen ilmastotoimet yleisestikin, huippuesimerkkinä tämä Kemin tehdas. Ja vaikka illuusioni ovat karisseet tähän kokoonpanoltaan sinänsä parhaaseen mahdolliseen hallitukseen, nyt on aika lunastaa niitä lupauksia, kiitos. Ei jokseenkin ponnetonta ympäristöpolitiikkaa kannata laittaa pelkän Keskustapuolueen syyksi. Miksi esimerkiksi Vihreät ovat hallituksessa, jos eivät ympäristön takuunaisina ja -miehinä?

Jopa vielä hallituspuolueitakin toivottomammissa oppositiopuolueissa on alkanut kuulua yksittäisiä soraääniä. Juuri Erkki Tuomioja - hallituspuolueesta tosin, mutta betonidemareista - ihmetteli, millaiseksi Helsingin kaupunkisuunnittelu on mennyt, ja Kokoomuksen Atte Kaleva puolustaa liito-oravaa. Toivottavasti kyseessä on pysyvänlaatuisia mielenhäiriöitä. Vielä kun perussuomalaiset keksivät ihan vain hallitusta ja ihan erityisesti rakastamiaan Vihreitä nokkiakseen ryhtyä kritisoimaan metsänhakkuita, niin eihän tästä tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun setä on täti, valkoinen on musta, kuu on juustoa ja susi syö lampaiden kanssa sulassa sovussa samalla laitumella, ja Paavi on paavillisempi kuin Paavi itse. 

Raiteet voittavat metsät 100-0

Apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki herkesi runolliseksi kirjoittaessaan Facebook-päivityksen, jonka nyt jaan , vaikka tiedän tämän epäreiluksi, sillä hän oli jakanut sen kavereilleen. Hän on kuitenkin kovin julkinen henkilö, ja hänellä on Facebook-kavereita niin paljon, että syyllistyn nyt virheeseen tietoisesti. Teen tämän silläkin uhalla, että saatan menettää muitakin vihreitä kavereita kuin Sinnemäen. Koen velvollisuudekseni osoittaa, ettei Lisää kaupunkia Helsinkiin -kansalaisliike ole kidnapannut vihreää kaupunkisuunnittelua Stadissa. Ne ovat tällä hetkellä yksi ja sama.

Kyllä ihminen saa urbaani olla, mutta tällainen hurmioitunut betonimyllärismi unohtaa sen, että todelliset metropolit - eivätkä sellaiset wannabe-metropolinousukkaat kuin Helsinki - osaavat arvostaa viheralueitaan. New Yorkin Keskuspuisto on pyhä, samoin Pariisin Bois de Boulogne, Istanbulin Gülhane Parki, Lontoon Hyde Park tai Berliinin Tiergarten, ja jopa Stadiin verrannollinen Oslo on suojannut Oslomarkansa erityislainsäädännöllä.

Varastan nyt siis Sinnemäen statuksen, tietäen hyvin että moni pitää tällaista halpamaisena temppuna.


"Useimmat viikot ovat kiihkeitä ja täynnä merkityksellisiä asioita, sellaisia että aamulla hiipii mieli jo valmiiksi täynnä keittämään kahvia, sellaisia, joiden aikana harva asia varsinaisesti tulee päätökseensä. Ehkä siksi kiinnitän huomiota usein myös merkkipaaluihin, käännekohtiin ja pysäytyskuviin, sellaisiin joihin tiivistyy samanaikaisesti erimittaisia kehityskulkuja tai valon taittuminen juuri oikealla tavalla.

Tällä viikolla tuli täyteen tasan kaksi vuotta Helsingin palvelemista apulaispormestarina. Lauantaina aamulla kirkkaassa kesäisessä helteessä kävelin läpi Pohjois-Haagan aseman suunnistaakseni Lassilan urheilupuistoon. Kaukana melkein kuin toisessa maassa on sellainen yö kun itkin samalla asemalla kaikkia murheitani jotenkin niin kuin teinitytöt voivat niitä itkeä.

Vuonna 1998 minut nimettiin Helsingin kaupungin joukkoliikennelautakunnan varajäseneksi. Lautakunnassa, jota enää ei ole, suunniteltiin poikittaisen joukkoliikenteen tason parantamista Raide-Jokeriksi kutsutulla hankkeella. Tämän viikon tiistaina tartuin hyvällä mielellä tähän jossain määrin absurdiin lapioon kahdeksan miehen kanssa, ja näin käynnistimme Raide-Jokerin työmaan rakennustyöt alkaneeksi.

Jos tekisin iltarukouksia, kiittäisin jumalaani näistäkin päivistä, joina samanaikaisesti päättyy ja alkaa niin monia asioita jotka täyttävät mieleni aamuisin kävellessäni keittiöön. Kiitos vauvoista jotka saivat nimen, kiitos räystäspääskyistä jotka olivat kirkkaasti tunnistettavia, kiitos marsipaanista kakun ympärillä."

Kauniita, lennokkaita ja yleviä sanoja, joiden taakse kätkeytyy harmaa ja synkeä tulevaisuus. Ainakin liito-oraville ja metsistään välittäville helsinkiläisille. Valitettavasti tuo projekti on taas yksi osoitus, miten luonto ja hiilinielut saavat mennä, jos tulossa on jotain vieläkin ylevämmäksi arvotettua. Esim. Pajamäen Patterinmäestä kaatuu 450 puuta, ml. liito-oravametsien haapoja ja kuusia ja luontodirektiivikohde eli vaahteralehto pilataan vain siksi ettei tunnelia jakseta vetää syvemmälle tai käyttää olemassaolevaa katuverkkoa. Ja metsä tuhotaan minuutin matka-aikasäästön tähden, ja tämä tehdään hyvällä mielellä. Tuhoa syntyy myös mm. Viikissä ja Maunulassa.

Sitten vielä tämä, miten syillä perustellaan seurauksia, kun hanke pitää väkisin perustella rakentamalla asuntoja radan varrelle, metsään mm. juuri Pajamäessä. Sama juttu näiden ns. kaupunkibulevardien kanssa: ensimmäisenä tuhotaan koko Riistavuorenpuisto. Nämä hankkeet osoittavat sen, miten helsinkiläisten vihreiden arvomaailma on kääntynyt, ja aina kun raiteet (ja fillaribaanat) ja luonto ovat vastakkain, luonto häviää 0-100. Ikävä tulee Pekka Saurin aikoja. Eivät kompensoidut hiilinielut Afrikassa voi korvata viheralueita täällä, sillä viheralueita ei voi kompensoida.

Tämä raiteiden varjolla suoritettu luontotuho oli minulle viimeinen naula vihreyteni arkkuun, ja ilmoitin eroamisestani jäsenyydestä parisen viikkoa sitten. Kaiken kukkuraksi tähän projektiin liittyviä pohjustavia metsätuhoja on näemmä ollut pakko suorittaa lintujen pesimäaikaan. Olen kuluneen kevään tehnyt liito-orava- ja muita luontokartoituksia juuri esim. Pajamäessä ja Haagassa. Nämä ovat avanneet silmäni. Mitä tulee valon taittumiseen juuri oikealla tavalla, ei tule enää valo taittumaan lehvien lomasta Pajamäessä millään tavalla, ei edes väärin. Onneksi pajamäkeläiset taistelevat, ja pitäjänmäkeläiset antavat heille tukensa. Ja toivoa sopii, että Elyn toimenpidekielto jää pysyväksi.

Lobattiinko Vihreät Tuomisen taakse?

Kun työnantajani, Suomen suurin terveydenhuollon organisaatio - jonka poliittinen ohjauselin eli valtuusto - valitsi HUS:ille uudeksi toimitusjohtajaksi Terveystalon johtavan ylilääkärin Juha Tuomisen, tämä ei kelvannut vasemmistolle, koska niin demarit kuin Vasemmistoliittokin pelkää hänen edistävän mahdollisessa, joskin yhä epätodennäköisemmältä näyttävässä SoTe-uudistuksessa yksityisen palveluntuotannon asemaa. Sinänsä tämän pelon luulisi olevan turha, jos kyseisiä vasemmistopuolueita on uskominen, sillä eihän tätä uudistusta edes tule, jos näitä puolueita on uskominen. Samaiset puolueet syyttävät Kokoomuksen ja Vihreiden edistävän yksityistämistä näiden kannattaessa Tuomista eikä vasemmistopuolueiden suosikkipoika Jari Petäjää, naisten- ja lastentautien linjanjohtajaa.

Kymmenisen vuotta Vihreissä ja seitsemisen vuotta HUS:issa toimineena satun kuitenkin tietämään, että rekrytoinnin voi tehdä hyvin tai toisella tavalla. Vihreät luottamushenkilöt haastattelivat molempia hakijoita ja kuulivat myös HUS:in henkilökuntaa, mukaan lukien Petäjän alaisia. Ei Petäjäkään ole vailla kytköksiä yksityiselle puolelle; näyttäkää minulle edes yksi lääkäri, joka ei yksityispuolelta laita itselleen lähetteitä julkiseen erikoissairaanhoitoon? Pahin Petäjän synti on kuitenkin hänen johtamisessaan. Petäjä johtaa pelolla norsunluutornista hajottamalla ja hallitsemalla. Hän on myös HUS:in nykyisen johdon suosikki, mikä ei ole mikään meriitti sinänsä, HUS:issa kun johtajilla on tapana suojella toisiaan ja peitellä toistensa puutteellisuuksia.

Olen itse työskennellyt muutaman vuoden Petäjän johtamalla toimialalla, ja meitä alaisia kiellettiin olemaan häneen yhteydessä, koska hän oli Jumalasta seuraava. Ihmiselle, joka on ollut suoraan yhteydessä ministereihin ja professoreihin ja puhutellut kädestä nykyistä presidenttiä, tähän on hyvin vaikea suhtautua muuten kuin osoituksena tanakasta napoleon-kompleksista, yhdistyneenä mahdollisimman suureen hierarkkisuuteen ja ihmisvihamielisyyteen. Tällainen on lastenlääkäri Petäjä, jolle luonteenomaista on repiä henkilöstöstä kaikki mahdollinen irti.

Petäjän persoonassa on samoja piirteitä kuin pitkäaikaisessa terveyspoliitikko Maija Anttilassa (SDP), joka on tässä valinnassa toiminut päämyrkynlevittäjänä. Toimiessaan Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnassa häntä pelkäsivät niin kuntalaiset kuin lautakuntalaisetkin, ja hän hankki itselleen rautarouvaotteellaan entisiä ystäviä. Anttila myös uhkasi allekirjoittanutta oikeustoimilla tehdessäni kerran muistiinpanoja keskustelustamme. Ehkä sitten Anttilan on helppo samastua toiseen samankaltaiseen, mene ja tiedä.

Anttila on syyttänyt Vihreitä siitä, että he ovat antaneet lobata itsensä. Jos henkilöstön kuuleminen valittavana olevan ehdokkaan johtamistavasta on lobbaamista, niin olkoon sitten niin. Sääli, että poliittisilta tavoitteeltaan kannattamani vasemmisto sortuu tällaiseen argumentointiin, jossa yksityistämistä kohtaan koettu ideologinen pelko saa sokeaksi ehdokkaan muille, paljon suuremmille puutteille, ja tämä sokeus halutaan peittää etsimällä rekrytoinnin perusteellisesti tehneistä Vihreistä virheitä. Taitavat vaalit lähestyä, mutta näin ei ainakaan rakenneta punavihreää yhteistyötä.

Onnea siis valinnasta Juha Tuomiselle, ja osanottoni naisten- ja lastentaudeille, jotka joutuvat katselemaan samaa naamaa jatkossakin.

Maija Anttilan Demokraattiin laittaman syytöskirjelmän voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Miten sananvapaus suhtautuu politiikkaan?

Jo pitkään poliittisen vaikuttamisen liepeillä toimineena olen huomannut, että sananvapaus jää poliittisissa puolueissa usein sanahelinäksi. Annan tästä seuraavaksi joitakin esimerkkejä. Oma kymmenien vuosien odysseiani on kulkenut oikealta vasemmalle. En kuitenkaan ole mikään Jörn Donner siinä mielessä että olisi puoluetta suurempi. Olen vain minä. En ole osa politiikkaa, vaan se on osa minua.

Kesä 1992. Luoteis-Helsingin Kokoomusnuorista pari hallituksen jäsentä otti minuun yhteyttä. He pyysivät ylimääräistä yhdistyksen kokousta, jonka tarkoitus oli syrjäyttää silloinen yhdistyksen puheenjohtaja. No, sellainen pidettiin, ja minut valittiin uudeksi puheenjohtajaksi. Kun valinta kantautui lomailleen syrjäytetyn puheenjohtajan korviin, hän ns. tuli lankoja pitkin, ja sanoi selkosuomeksi antavansa minulle turpaan.

Pian tämän jälkeen aloitin sosiologian opinnot. Tapasimme fuksiryhmän kanssa mennä ns. ottelemaan pohjia erään fuksiryhmäläisemme pikkuyksiöön. Nyttemmin tämän SDP:ssä toimivan opiskelukaverini yksiön päätyseinältä minua tervehti Che Guevara. Kun asunto koostui vain eteisestä ja huoneesta, Chen katse ulottui kaikkialle, ja hänet näki jo sisääntullessa. Chen katse vuosikymmenien takaa mittasi minut kiireestä kantapäähän. Hänen mielestään toimintani Kokoomuksessa perustui itsepetokseen ja väärään tietoisuuteen.

Tein tämän harhaekskursion taustoittaakseni sitä päätöstä, kun heti alkusyksystä 1992 erosin Kokoomusnuorista. Heti eroamiseni jälkeen minulle soitti merkittävä vaikuttaja Kokoomuksen Nuorten Liitosta, joka kysyi, mitä oikein haluan. Kun osoittautui, ettei se asia ollut raha vaan aate, minulle tarjottiin paikkaa ohitse minkään hakumenettelyiden Kokoomuksen aatetyöryhmässä. Näinhän aatteellisuuden kanssa onkin kätevä toimia politiikassa: ulkoistaa se jollekin tietylle porukalle, jotteivät vain ihanteet pääsisi häiritsemään sulle-mulle -harjoitteita.

Sitten elettiin suunnilleen vuotta 2006. Toimin tuolloin aktiivisesti Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliikkeessä, jota olin ollut perustamassa. Tässä ominaisuudessa, kerran juuri kotiuduttuani vastaperustetun Kaupunkimetsäliikkeen kokoontumiseen Vuosaaresta soitin silloiselle demareita edustavalle kaupunkisuunnittelulautakunnan puheenjohtajalle, joka oli kovakorvaisen betonoijan maineessa. Häneen verrattuna Ylermi Runkokin vaikutti partiopojalta. Näpytellessäni keskustellessamme muistiinpanoja hän uhkasi minua oikeustoimilla, jollen välittömästi lopettaisi näpytystäni ja vieläpä hävittäisi muistiinpanojani. Säikähdin, sillä tätä ihmistä ei voinut olla tottelematta; myöhemmin tosin olen ymmärtänyt, että ei muistiinpanojen tekemistä puhelinkeskustelusta voi kieltää, saati uhata siitä oikeustoimilla. Suunnilleen samoihin aikoihin saman puolueen edustaja kaupunginhallituksessa yritti käydä kanssani kauppaa. Hän kysyi minulta, että jos ei Laaksoon voi kaavoittaa, minne sitten, ikään kuin järjestäytymättömän, epämuodollisen kansalaisliikkeen edustajana olisin siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa. Myöhemmin kun paljastin Mustavuoressa pidetyn muka-puolueettoman luontoretken järjestäjänä toimivan Luontodemarit, hän poistui Facebook-kavereistani.

Keväällä 2010 Helsingin Vihreiden kevätkokouksessa kuohui. Siellä pari vihreää nuorta nostivat ns. kynnyskysymykseksi erään sittemmin puoluetta vaihtaneen eduskuntavaaliehdokasehdokkaan mukanaolon ehdokaslistoilla, tämä kun oli blogannut kannattavansa pedofiliasta tuomittujen rikollisten henkilöllisyyden julkistamista (miten sivumennen sanoen tehdäänkin). Nämä pari vihreää nuorta vaativat kyseisen henkilön poistamista ehdokaslistoilta. Niin tehtiinkin. Kun bloggasin tästä manööveristä, minulle soitti kyseisen piirijärjestön puheenjohtaja, ja vaati minua poistamaan blogikirjoitukseni, näyttihän se hänen järjestönsä jäsentensäväliset ikään kuin kokoaan suuremmassa valossa.

En toimi enää missään näistä edellämainituista puolueista; Demareissa en olekaan toiminut, joten katson voivani nyt pölyn hieman laskeuduttua jakaa kokemukseni siitä, miten sananvapaus suhtautuu puoluepolitiikkaan. Tämä ei kuitenkaan ole hyvästijättö politiikalle, sillä itseni tuntien, saatan hyvinkin vielä joskus tehdä paluun. Siinä tilanteessa tulen katsomaan eteenpäin, ja voidakseni tehdä sen, katsoin nyt taaksepäin jotta sekin suunta on käsitelty.

Kirjoitustani inspiroi arvostamani vihreä toimija, pitkän linjan aktiivi, herkkä ihminen, joka vaalii ihanteitaan, joka nostatti epäilyä siitä, onko mahdollista olla vääränlainen ihminen (vihreään) politiikkaan. Kyllä voi. Voi nimittäin olla vääränlainen ihminen politiikkaan, jos nimittäin on asioita, joista ei suostu käymään kauppaa.

Kyllä nuoruudesta paranee politiikassa

lltalehti-nimisen tutkimuslaitoksen teettämän tuoreen "tutkimuksen" mukaan Jussi Halla-aho on 25-30 -vuotiaiden keskuudessa suosituin pääministeriehdokas. Tosin eduskuntavaalit ovat vain siinä mielessä epäsuorasti pääministerivaali, että kansalaisethan valitsevat puolueen, ja tätä ei Iltis tiennyt. Ja vaikka suurimman puoleen puheenjohtajasta käytännössä tuleekin hallitustunnistelija, tämä ei tarkoita nimenomaisesti juuri H-a:n kohdalla sitä, että tie olisi silattu pääministeriksi kuin ehkä vasta ehdottomalla enemmistöllä. Niin paljon muut puolueet ainakin väittävät karsastavansa Punaista puolikuu... perussuomalaisia.

Sosiologit ovat varoitelleet ainakin koko oman elämäni ajan tulossaolevasta uuskonservatismista: siitä, miten monisatavuotinen valistuksen projekti kohtaa vaikeuksia. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Tuo dystopia on tässä tänään, vaikka toki jytky, puhumattakaan sen radikalisoituneesta muodosta eli uusfasismin noususta, onkin vain tämän uuskonservatismin poliittinen ilmaisu. Ei perinnetietoisuus ole pelkästään huono juttu, enkä nyt tarkoita pelkkää retroilua ja kaikenlaisia ironisia hipster-suuntauksia.

Olen ollut yleensä taipuvainen toivomaan nuorten aktivoitumista politiikkaan ja propagoinutkin sen puolesta, sillä erotuksella että rajoittaisin vaalikelpoisuuden täysi-ikäisyyteen. Yleensä ottaen nuoret tehnevät kauaskatsoisempia päätöksiä kuin vanhempansa, vai tekevätkö? Eikö nuoruuteen juuri kuulu tässä mulle ja nyt -ajattelu, ja harha omasta haavoittumattomuudesta? Toki nuorimmat sukupolvet ovat kasvaneet itsestäänselvyytenä esimerkiksi siihen, että Pride on hyvät kemut ja kansainvälisyys on muutakin kuin interreilaamista; samaten he ovat kasvaneet pitämään ilmastonmuutosta itsestäänselvyytenä.

Otan esimerkin luonnonsuojelusta ja kaupunkisuunnittelusta, aiheesta, joka on minulle poliittisen toimintani ytimessä ja siksi kaikkein tutuin. En osaa vetää minkäänlaista positiivista korrelaatiota sen välillä, että nuoremmat polvet suojelisivat innokkaimmin luontoa, ainakaan kaupungeissa. Pikemminkin päinvastoin: heille on urbaani "pöhinä" saunabaareineen usein tärkeintä. Oikeastaan tämä pöhiseminen jatkuu kunnes täytetään 40, ja minä nyt vaan olen niin vitun vanha. Jättäisinkin kaupunkisuunnittelun jos en vanhoille niin ainakin historia- ja kulttuuritietoisille, en kulttuurivallankumousta valmisteville vandaaleille.

H-a:n suosio nuorten keskuudessa selittynee paljolti yleisenä puoluepolitiikan vierastamisena, aivan samoin kuin Vihreiden suuri suosio yleensä nuorisovaaleissa. Halla-aholaiset ja Vihreät koetaan jotenkin epäpuolueiksi, hyvässä ja pahassa, ja jos perinteiset puolueet aikovat ottaa nuorisosta kopin, niiden on karsittavat itsestään puoluemaisuuden piirteitä, ja näytettävä enemmän kansanliikkeiltä, tarpeen tullen protestiliikkeiltäkin. Puolueiden ei kannata varoa ottamasta kantaa, ja kaikenlaista kapulakielisyyttä on vältettävä.

Toki nuoretkin oppivat valitettavan nopeasti maan tavalle, mutta nuorten tavoittelu kannattaa ottaa politiikassa vakavasti, ja puolueiden tietynlainen radikalisoituminen ja muuttuminen kansanliikkeen suuntaan olisi politiikan pelastus. Tosin näitä kansanliikkeitä on ennenkin nähty, ja yleensä nuorista radikaaliaktivisteista tulee aikuisina nimbyjä, änkyröitä tai muuten vaan konservatiiveja, jos ei muuten niin suhteessa omien palveluidensa ja ympäristönsä säilymiseen sellaisena kuin he sen itse ovat oppineet tuntemaan.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Yleiskaavasuunnittelun argumenttivirheet

Hesarissa kuultu yleiskaavasuunnittelija Heikki Salmikivi sortui moneen perspektiivivirheeseen. Ensinnäkin, kaikki eivät halua "pöhinää". Mitä se edes on? Onko se jotain ADHD-heilumista?
Toiseksi, levittäminen ei ole tiivistämistä. Kun yhdyskuntarakenne leviää viheralueille, se on levittämistä, ei tiivistämistä. Tiivistämisestä on kyse silloin kun kaavoitetaan jo kaavoitetulle alueelle, mutta puistoksi kaavoitetun alueen käyttötarkoituksen muuttamisen väittämistä tiivistämiseksi on sumutusta.
Kolmanneksi, "Eniten kantaa ottavat ikäihmiset" pitää paikkansa vain jos sillä tarkoitetaan sen ainoan vaikutusmahdollisuuden käyttämistä, joka kaupunkisuunnittelussa sallitaan, eli jo pitkällevietyjen kaavasuunnitelmien kritisoimista. Todellisuudessa tällä hetkellä kaupunkisuunnittelussa vallitsee kolmekymppisten betoninhalaajien tyrannia, muut mielipiteet vaiennetaan ymmärtämättömänä nimbynä.
Neljänneksi: minkään valtakunnan tiivistäminen ei laske kantakaupungin hintatasoa sellaiseksi, että jo siellä asuvien asumiskustannukset laskisivat jotenkin jälkikäteisesti (vanhoissa asunnoissa). Joskin meillä on periaatteellinen oikeus valita asuinpaikka vapaasti, se jää hyvin teoreettiseksi, kun huomioidaan Kalasataman, Vallilan konepaja-alueen ja Jätkäsaaren kaltaisten alueiden uusien asuntojen hintataso, joka ei edes massoittamalla koko Vironniemi täyteen laske sellaiselle tasolle, jolle kaksi korkeakoulutettua (joilla ei ole taustalla ensiasunnon lapsilleen lahjaksi ostaneita vanhempia) millään matematiikalla koskaan yltäisi.
Olisi rehellistä myöntää, että tässä koetetaan lähinnä kehitellä mahdollisimman monta argumenttia, joilla jälkikäteisesti koetetaan oikeuttaa oma, valittu ideologia, eli betoninrakastaminen. Jossa ideologiassa ei sinänsä olisi vikaa, jos se avoimesti myönnettäisiin.
Heikki Salmikiven haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Yleiskaava levittää asuttua aluetta metsään, jonka käyttötarkoitus muuttuu. Se sulkeistetaan kaikkien yhteisestä omaisuudesta etuoikeutettujen pihoiksi.

Osallistuminen kultaa kehnonkin käytännön

Muutoslaboratorio on työyhteisön yhteydessä oleva erillinen tila, jossa kaikki työyhteisön jäsenet voivat vierailla tekemässä huomiotaan työnteon kehittämiskohteista, koskivat ne sitten asiakastapauksia, työprosesseja, työyhteisön viestintää, oppimista tai niin edelleen. Laboratorion keskeinen väline on seinätaulusto, jonne työyhteisön jäsenet tuottavat käsityksiään kehittämiskohteista. Seinätaulusto koostuu kolmesta sarakkeesta. Niistä ensimmäinen on nimetty peiliksi; siihen kootaan tilanneanalyysiä nykytilan kuvauksesta, ja kuvauksia siitä, miten tilanteeseen ollaan päädytty. Seuraava sarake "ideat, välineet" on tarkoitettu edellisen sarakkeen havaintojen jäsentämiseen, niistä syntyvien ideoiden, johtopäätösten ja pelkistysten esittämiseen. Kolmas ja viimeinen sarake sitten on tarkoitettu uuden toimintakonseptin ja -periaatteen mallintamisen ideointiin. Nämä sarakkeet vielä on jäsennetty kolmeen aikaulottuvuuteen: ennen, nyt ja tulevaisuudessa.

Laboratorio perustuu Yrjö Engeströmin ekspansiivisen oppimistoiminnan käsitteeseen. Siinä työyhteisön jäsenet sitoutuvat irrottautumaan päivittäisistä työtehtävistään määritelläkseen työyhteisön perustehtävän toteuttamisen kannalta kriittisiä kysymyksiä ja ratkaistakseen niitä. Ekspansiivinen oppimistoiminta käynnistyy, jos ja vain jos toimimattomien käytäntöjen kyseenalaistaminen johtaa ongelmallisen tilanteen syiden ja syy-yhteyksien erittelyyn. Ajatus perustuu mm. Richard Normannin (1976) "näkemykselliseen maanläheiseen suunnitteluun", jonka mukaan edelläkävijäyksiköt kehittävät ratkaisuja, joita voidaan ottaa käyttöön kyseisen organisaation muissakin osissa. Samansuuntaista on esittänyt Burgelman (1988), jonka mukaan johdon pitäisi rohkaista toimintayksiköitä tekemään kokeiluja, joiden pohjalta toimiva konsepti voidaan koota. Tämäntyyppistä kokeilevuutta on sovellettu Toyotan autotehtaassa, jossa etsitään uutta konseptia kokeilun avulla, mihin kuuluu myös toimimattomien ratkaisumallien analysoiminen.

Edellämainittuja suuntauksia voidaan Beerin ja Nohrin (2000) mukaan luonnehtia muutosten toteuttamisen O-teorian (O=organisaatio) mukaisiksi lähestymistavoiksi. Teoria O:n mukaan henkilöstö on otettava mukaan toteuttamaan organisaation muutosta, ja taloudelliset palkinnot ovat seurausta muutoksesta, eivät toimintaa ohjaava arvopäämäärä sinänsä, kuten teorian E (emt.) mukaan. R.H. Milesin (2000) mukaan toiminnan uudistamisessa on kyse ennen kaikkea oppimisesta, joka taas riippuu olennaisesti henkilökunnan osallistumisen laajuudesta. 

Joskin mallin tarkoituksena on sitouttaa työntekijät työpaikan kehittämistyölle, uhkan mallin käytölle voi muodostaa johdon riittämätön sitoutuminen laboratoriotyöskentelyyn: sen hyödyllisyyttä ei osata nähdä, eikä siihen nähdä tarpeelliseksi käyttää tarvittavaa aikaa irti varsinaisesta perustehtävästä. Tähän liittyen, toinen uhka liittyy siihen, että käytännössä kehittäminen nähdään jonakin ylimääräisenä, jolloin se tehdään muun toiminnan ohessa, jolloin työntekijöiden tosiasiallinen työtaakka kasvaa, eikä paukkuja kehittämiselle enää löydy. Uhka mallin käyttämiselle voi muodostua myös siitä, jos henkilöstö ei koe koko mallia ylipäätään relevanttina ja ymmärtää laboratoriotyöskentelyn turhaksi. Vaikka malli sinänsä olisi osallistava, päätös mallin käyttöönotosta on kuitenkin syntynyt ylhäältä päin annettuna. Tämäntyyppisestä vaarasta, joka aina liittyy näennäisosallistumiseen, annan seuraavaksi pari esimerkkiä.

Osallistuin työskennellessäni Sibelius-Akatemiassa vuosina 2001-2002 visio- ja missiotyöskentelyyn, minkäkaltaisia prosesseja noihin aikoihin käytiin laajalti julkisen hallinnon organisaatioissa. Tuolloin em. aihepiireistä pidettiin laajalti työpajoja sekä osasto- että tiimikohtaisesti. Kaikki kokivat prosesseihin osallistumisen käsitykseni mukaan vaivaannuttavaksi: organisaation missio oli kaikille selvä, eli musiikin kouluttaminen, ja visio on mission "äpärälapsi". Erityisen hankalaksi prosessiin osallistumisen koki taiteellinen henkilökunta: Ralf Gothonin ja Arto Noraksen kaltaisia professoreita kyykkimässä polviinsa polvipusseja, Postit-lappuja itsestäänselvyyksistä liimaillessaan. 

Olen pitkän linjan kaavoitusaktivisti, joka on osallistunut myös työnsä puolesta laboratoriotyyppiseen työskentelyyn, jossa kehitettiin työkaluja paikalliseen vaikuttamiseen. Näin ristiriidan siinä, että vaikka kehitettäisiinkin malli, jonka avulla kunnassa tai kaupunginosatasolla voitaisiinkin vaikuttaa kaupunkisuunnitteluun, ja vaikka tämä malli vielä glorifioitaisiin Maankäyttö- ja rakennuslaissa, jossa kuntalainen julkilausutusti määritellään osalliseksi kaavoitukseen, ja osallisille oikeus kaavoitukseen osallistumiseen, siltikään käytännössä tästä ei seuraa sitä, että mielipide otettaisiin huomioon. Kuulemisesta ei seuraa aitoa kuuntelemista, minkä havaitseminen on turhauttanut monia aktiivisia kuntalaisia, jotka haluaisivat osallistua elinympäristönsä kehittämiseen.

Mikään malli ei siis sinänsä tee autuaaksi, vaan tärkeintä on se, että mallin käyttö nousee aidoista, ruohonjuuritason tarpeista, jotka aidosti otetaan huomioon suunnittelussa. Aito mahdollisuus vaikuttaa, oli tämä sitten omaan elinympäristöönsä tai omaan työhönsä, sitouttaa toimintaan niin että sitouttamisesta ei tarvitse erikseen huolehtia.

Ylläoleva on tenttivastaukseni opintojaksoon Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa. 

Helsingin yleiskaava on hylättävä

Tuoreessa Vihreässä Langassa kirjoitettiin kaupunkien maankäyttöön liittyvistä intressiristiriidoista, jotka ovat ajankohtaisia Helsingin yleiskaavaehdotuksen myötä. Keijo Savolan tavoin minäkään en valitettavasti voi jakaa jutussa kuullun kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Elina Moision ja Helsingin vihreän valtuustoryhmän pj Otso Kivekkään optimismia - jota hän perustelee tämän bloggauksen otsikon takaa löytyvällä blogikirjoituksellaan - ja iloa ruskealta pikselimatolta pelastettujen puiden puolesta.

Kun Elina Moisio totesi, että luonnonsuojelijoiden verikartaksi kutsumassa yleiskaavakartassa ruskeat pikselit eivät velvoita rakentamaan, vaan sen tekee vasta asemakaava, näin toki on, mutta asemakaava kuitenkin alistuu yleiskaavan strategisille tavoitteille. Jonnekin ne pikselit pitää sijoittaa, jos yleiskaavassa on niin päätetty.

Siksi onkin parasta hylätä Helsingin yleiskaava, pöydätä se ja perustaa ohjausryhmä, jossa luonnonsuojelujärjestöt, ulkoilujärjestöt - ainakin Suomen Latu - asukasyhdistykset ja kansalaisliikkeet, kuten Keskuspuistoryhmä olisivat alusta alkaen mukana valmistelutyössä. Mukaan tulee ottaa myös yhdyskuntasuunnittelun asiantuntemusta - jollaista löytyy esimerkiksi Kimmo Lapintieltä - sillä sitä ei Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastosta löydy.

Tämän Pirkkolan ulkoilijan paratiisin Yleiskaava uhkaa näivettää olemattomiin. Se tulee hävittämään myös muinaismuistolain alaisia sotamuistoja, liito-oravan reviireitä ja paljon muuta, kuten monien vanhusten, vammaisten ja lasten lähiluonnon. Haluaako Helsingin valtuusto todellakin jättää nimensä historiaan kyseenalaisessa mielessä, hätiköimällä puumerkkinään vielä tämän valtuustokauden aikana sinetöimällä Keskuspuiston, Vartiosaaren ja monen muun luontoaarteen lopullisen tuhon? Mikä pakko on tehdä hutiloiden huonoja päätöksiä kun harkitsemalla saataisiin parempia?

Yleiskaavan hyväksyminen tarkoittaa sitä, että hyväksytään se mahdollisuus, että nämäkin maisemat menetetään.

Kokoomus, ei ihmisten, vaan autojen asialla

Niin tosin on Autoliittokin. Havaitsin tämän tosin jo siinä keskustelussani, joka oli osaltani ns. silmiä avaava, ja tämä silmien avautuminen johti Kokoomuksen jättämiseen. Syynä ei ollut autoilu tai autottomuuteni, vaan se, että koko Kokoomusurani aatteellisesti syvällisin keskustelu käytiin silloin, kun kokoomuskaverini soitti ja kysyi minua mukaan viikonloppuna skimbaamaan Itävaltaan isäni mersulla (jota ei ollut, Austin oli vielä talvella 1970-1971), voidakseni sitten lainata isälleni BMW:ta (jota ei ollut, kuten mitään muutakaan autoa, kun ei ollut ajokorttiakaan).

Kokoomuslaisen Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenen seinällä keskusteltiin suunnitelmasta sulkea Hämeentie yksityisautoilta. Allaoleva perustuu tähän keskusteluun kirjoittamiini kommentteihin.

Eivät autoilun haitat esimerkiksi Hämeentiellä ole palautettavissa päästöihin. Siinähän on vaarallista ajaa pyörällä tai esimerkiksi lapsen ylittää katu. Kyllä ne vähäpäästöiset tulevaisuuden autot tohjoksi ihmisen ajavat siinä missä bensakäyttöisetkin. Olen aina yhtä hämmästynyt, että ajaako Kokoomus ihmisten vai autojen asiaa, tai ehkä kuitenkin ihmisten, jos he ymmärtävät suojautua peltisten kuorien sisälle. 

Jos Helsingissä asutaan autoilun vuoksi, silloin Helsingissä pitää miettiä joitain muita vetovoimatekijöitä, jos mitään muita syitä ei tahdo löytyä. Helsingissä asumisen syynä ei liene tai ainakaan ei pitäisi olla se, että siellä on autoilu mahdollista tai helppoa. Uskoisin, että joukkoliikenne on sellainen vetovoimatekijä, joka on suhteessa muihin kaupunkikeskuksiin ja myös ympäröivään haja-asutusalueeseen kaupungin ominaispiirre ja suoranainen kilpailukykytekijä. Autoilukaupunkia haluava löytää sellaisen aika läheltä, Espoosta.

Luonnonrauha on kaupunkisuunnittelun nainen

On yllättävää, kuinka monesta betonipuoluelaisesta on sukeutunut luonnonrauhan puolustaja, heidän perustellessaan Helsingin yleiskaavan suunnitelmia nirhiä virkistysalueita kaupunkibulevardeiksi muunnettavien sisäänajoväylien varsien rakentamisella. Kaavoitustavoitteiden lisäksi he kun perustelevat tämän rakentamisen hyväksyttäväksi sillä, että talot suojaisivat metsää liikennemelulta. Toinen käytetty argumentti on se, että bulevardisoitavien sisäänajoväylien varsien kaavoittamisella voidaan säästää metsää jossain muualla. Kumma kyllä, yleensä juuri tätä "jossain muualla" pidetään säälittävimpänä nimby-argumenttina. Näköjään tätä "jossain muuallaa" koskee sama kuin perussuomalaista sananvapautta: on vain minun sananvapauteni ja minun jossainmuualla, ja muut ovat näköharhoja.

Luonnolle löytyy siis puolustajansa, tai ainakin sen taakse voi piilottaa märät betoniunet. Luonto on lisääkaupunkiahelsinkiin-jengille samantapainen keppihevonen kuin nainen rajatkiinni-porukalle, joka taas on tunnetusti hyvin huolissaan naisten koskemattomuudesta. Kumma kyllä se porukka, joka yleensä on hyvin huolestunut siitä, kenelle kaupunkitila kuuluu, ei ole lainkaan huolestunut siitä, että Keskuspuistosta on tulossa yksityistä tonttimaata. Kai se ole kiinnostavaa, sitä kun ei voi vallata kadunvaltausbileiksi, metsää. Ainakaan ei ole yhtä mediaseksikästä levittää piknikfilttiä sinivuokoille kuin ratikkakiskoille. Jos Keskuspuisto nimettäisiin popup-commonsiksi, sitten se kai kelpaisi jopoilijoille.

Puurot ja vellit sekaisin Malmin lentokentällä

Helsingin kaupunginvaltuusto kaatoi eilen Malmin lentokentän säilyttämistä ajaneen palautusesityksen äänin 55-29. Onneksi. Alan yhä enemmän pitämään Malmin kaavoittamista välttämättömyytenä, se kaikki kaavoitus on pois Keskuspuistosta ja muista kaupunkimetsistä (vaikka sen tiedän, että tälle lisää "kaupunkia" -porukalle ei mikään riitä).

Voin melko ammattimaisena aktivistina antaa nyt vähän neuvoja, millä laiturilla kannattaisi seistä. Ai niin, juna meni jo.

Eniten minua Malmin lentokenttäkeskustelussa häiritsee yksi seikka: se, miten pienen joukon harrastus sekoitetaan yleiseen etuun. Ai niin, oli toinenkin. Rakentamisen vastustajat eivät aina osaa valita argumenttejaan, ja monet vastustavat argumentit ovat keskenään ristiriitaisia, samankin henkilön esittämät. 

Esimerkiksi se, että samanaikaisesti puolustetaan ilmailua ja luontoa, näyttää vähän falskilta. Tai jos puhutaan yleisestä edusta ja toisaalta kulttuurihistoriallisesta arvosta, eikö olisikin loogista, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan tästä kulttuurihistoriallisesta arvosta, joka nyt on vain harvojen harrastajien ulottuvilla, alueen kaavoittaminen kun mahdollistaisi lentokenttärakennuksen suojelukaavalla sen, että tästä hienosta funkkisrakennuksesta pääsisi mahdollisimman moni nauttimaan. Aika härskiä on myös se, että puolustetaan mieluummin rajatun joukon harrastusta kuin kaikille avointa kaupunkiluontoa, jota esimerkiksi Keskuspuistossa Yleiskaava uhkaa,

Malmin tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että se kun on niin laajalti tunnettu, kiitos poikkeuksellisen vaikutusvaltaisen lobbyn, se näyttää kaikki asukasaktivismin eri piirteet, ne nimbyimmätkin. Ja niissä tapauksissa Malmin rakentamiseen saatetaan liittää miltei kaikki mahdollinen paha, suunnilleen maksasyövästä alkaen. 

Tässä taisikin tulla suurin piirtein kaikki. 

Minä olen saanut oman osani siitä, että maakunnasta käsin tulen mestaroimaan helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua, mutta täältä käsin voin vaikka ruveta uhrilampaaksi. Hupaisaa tässä keskustelussa oli sekin, että on osoittautunut, että Malmin säilyttämisen puolesta saa kyllä kerätä nimiä mistä tahansa, vaikka Kuusta, mutta porvoolaisen pitäisi olla asiasta ihan hiljaa, jos onkin rakentamisen puolesta...

Minulla on varaa sanoa, että tervetuloa Malmin lentokenttäalueen rakentaminen, yhtään ääntä kun en kunnallisvaaleissa sillä menetä. Facebook-tuttavuuksia voin menettää, niitähän olen menettänyt aiemminkin silloin kun olen avannut suuni. Niin että tervemenoa lentokenttä, tervetuloa asunnot!

Miten niin tiiviys on ekologista?

Ullevaal Hagebyn puutarhakaupunkia Oslossa.

Itsekin olen uskonut pitkään tiiviin yhdyskuntarakenteen autuuteen: siihen, että mahdollisimman paljon ihmisiä asuisi paikoissa, joissa olisi myös mahdollisimman paljon työpaikkoja, ja että tämä keskittymä tekisi myös joukkoliikenteestä kannattavaa. Tosin sen olen ymmärtänyt pitkään, että myös virkistysalueiden tarve on suurin siellä, missä asuu eniten ihmisiä, eikä tätä ristiriitaa olla haluttu yrittää ratkaista ainakaan Helsingin kaupunkisuunnittelun visioinnissa. Niin kova on ollut hinku oikeaksi metropoliksi, ymmärtämättä ja osaamatta arvostaa ominaispiirteitämme ja vahvuuksiamme: meren ja metsän läsnäoloa kaupungissa.

Tiedetoimittaja Pasi Toiviaisen artikkeli perustuu tuoreeseen Aalto-yliopiston tutkimukseen, jonka mukaan itse asiassa kaupunkialueiden asukkaiden hiilijalanjälki onkin vähintään samaa luokkaa kuin laitakaupungissa. Tämä on viimeisten vuosikymmenien vallitsevan tiivistysuskon, suorastaan uskonnon vastaista harhaoppia. Toiviainen toteaa "Paljastavaa on, että vaikka uusissa energiatehokkaissa kaupunkiasunnoissa suoraan asumisesta johtuvat päästöt ovat pienentyneet noin 20 prosenttia vanhoihin asuntoihin verrattuna, käytännössä kaikki muut päästöt ovatkin sitten lisääntyneet. Nämä uudet ”ekoasukkaat” syövät, shoppailevat, autoilevat, matkustelevat ja ylipäänsä käyttävät erilaisia palveluja ja huvituksia siihen tyyliin ja sillä volyymillä, että heidän hiilijalanjälkensä on toistakymmentä prosenttia suurempi kuin keillään muilla. Suurempi kuin vanhoilla kaupunkiasukkailla ja suurempi kuin millään väljemmillä alueilla."

Edellämainitussa siteerauksessa Toiviainen toki syyllistyy perspektiivivirheeseen, selittäen syytä seurauksilla, tai taustamuuttujia selitettävien tekijöiden keskinäisillä korrelaatioilla; kaupunkirakenteen tiiveydestä tehdään syypää korkealle hiilijalanjäljelle, vaikka sitä selittää jokin sosiologisessa mielessä "kolmas" eli kulttuurinen ja elämäntapasegmenttiin liittyvä tekijä, joka aiheuttaa sen, että kaupunkimaiseen asumiseen mieltyneet kuluttavat. Ja päinvastoin.

Yksi selitys täksi "kolmanneksi"  voisi yksinkertaisesti olla se, että taajama-asukit ovat hyvin toimeentulevia, jollloin heillä on varaa myös kuluttamiseen. Kaupunkilaiset ovat yleensä muualtamuuttaneita, jolloin heidän mökkimatkansa, kaipuunsa sukuloimaan ja luontoon lisäävät näitä liikennepäästöjä. Niitä lisää myös kaupungin tiivistäminen hengiltä, jos luontoon päästäkseen on kaasutettava pois kaupungin tomusta, amerikkalaiseen malliin pakataan perhe autoon.

Tiivis kaupunki tarkoittaa myös matelevia autojonoja, vaikka tiivistäminen tarkoittaisikin sitten joukkoliikenteenkin tarjonnan kasvattamista, kasvavan kysynnän myötä. Samalla jää huomaamatta, että väkiluvun kasvaessa, myös yksityisautoilun kysyntä - ja tarjonta - lisääntyvät. Aina löytyy heitä, jotka katsovat, että heidän pitää päästä autolla, eivät kaikki Rööperiin ja Kallioon muuttavat ole pyöräilyhippejä.

Ratkaisu voisivat olla jo miltei unohdetut puutarhakaupungit, ei kuitenkaan Matti Vanhasen hajasijoitetun rypälepommimallin kaltaisesti. Jokaisesta kaupungista pitäisi pyrkiä tekemään puutarhakaupunki: raiteilla muuhun yhdyskuntarakenteeseen liitetty, mahdollisimman työpaikkaomavarainen (tosin työpaikkojen kohtaanto-ongelmaa ei voida mitenkään ratkaista, sillä ihmiset ja heidän työnsä muuttuvat), inhimillisen mittakaavan kaupunki, jossa viihdytään, ja josta ei tarvitse lähteä ympäristöpakolaiseksi. Ihanne olisi, että koko pääkaupunkiseutu olisi Haagaa, ja näiden haagojen välissä kulkisi kansalliseksi kaupunkipuistoksi rauhoitettua kaupunkimetsää, ja satelliitit olisivat liitetty Helsinkiin raiteilla. Tästä ei kai kukaan uskaltaudu olemaan eri mieltä.

Megalopoliskin voi olla inhimillisen mittakaavan kaupunki, minkä jokainen Lontoossa käynyt tietää: siellä mittayksikkönä on naapurusto, sitten kaupunginosa, sitten vasta suurkaupunki.

Minua ei sitten tarvitse toivottaa Keskustapuolueeseen. Katson oikeudekseni varata itselleni veto-oikeuden vihreyteni ja kaupunkilaisuuteni määrittelemiseen, olenhan asunut pääkaupunkiseudulla 37 vuotta, Oslossa vajaat 2 ja Porvoossa reilu 4.

Toiviaisen artikkelin voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kannelmäki on monessakin mielessä ihanteellinen asuinpaikka; vihreä, raideliikenteen palvelema alue, joka on hienojen virkistysalueiden ympäröimä. 

Mielipiteeni Helsingin yleiskaavasta

Laitoin allaolevan mielipiteeni Helsingin kaupunkisuunnitteluvirastoon. Minulla ei ole mitään sidoksia, jotka estäisivät minua olemasta sitä mieltä, jota rauhassa olen.

Nyt valmisteilla oleva Helsingin yleiskaava perustuu suurimman mahdollisen väestönkasvun skenaarioon. Tämä on strateginen valinta, ja todistaa sen, että Helsinki aikoo kuoria kermat päältä, luullen voivansa valita parhaat mahdolliset veronmaksajat. Näille "hyville veronmaksajille" Helsinki sitten aikoo tiivistää kaupunkinsa viheralueille kaupungin hengiltä, vaikka tämä toimenpide yritetäänkin tavallisesti perustella moraalisesti hyväksyttävämmäksi sanomalla, että määrällisen tarjonnan lisääminen automaattisesti saisi pilviin nousseiden asuntojen hintakehityksen kuriin.

Tällä moraalisesti ylevöitetyllä tavalla, Yleiskaava tuhoaa kaupungin virkistysmetsistä huomattavan osan kaventamalla monen niistä niin kapeiksi, että ne eivät enää toimi eliölajien levittäytymiskanavina eivätkä myöskään sovellu virkistykseen. Erityisen pahasti on käymässä Keskuspuistolle, joka aiotaan reunustaa suunnitelmassa "kaupunkibulevardiksi" muunnettavalla Hämeenlinnantien varteen pystytettävällä korttelirivillä, jonka takapihaksi Keskuspuisto muuttuu. Samaten esimerkiksi Munkkivuoressa asukkailta viedään virkistysalueet, reunustamalla koko kaupunginosa uusilla kortteleilla. Vartiosaaren ainutlaatuisuus menetetään kaavoittamalla se täyteen asuntoja, ja rantaratikka uhkaa Vuosaaren ja muun itäisen Helsingin virkistysalueita.

Pisara-radan suuaukot tuhoavat kaksi virkistysaluetta: Eläintarhan ja Alppipuiston, ja tämänkin tuhoamisen tarpeellisuus on kyseenalainen, kiertäähän samaa reittiä raitiovaunu numero 7; lisäksi jokseenkin samalle reitille on suunniteltu metroa, ja tämäkin operaatio pitää vielä saada muiden maksettavaksi. Yleiskaavassa ollaan myös tiivistämässä kaupungin sisääntuloväylien varret niin sanotuiksi kaupunkibulevardeiksi, mikä lisää liikenteen ruuhkautumista ja altistaa uudet asukkaat saasteille ja liikenteen metelille.

Kokemukseni mukaan Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälä jää kuolleeksi kirjaimeksi. Vielä Helsingissä asuvieni ystävieni ja tuttavieni kokemukset kertovat samaa: yleiskaavatilaisuudet ovat hymistelyteatteria, jossa hehkutetaan uutta, uljasta metropolia, ja käytännössä kommentoida voi vain jo puolivalmista suunnitelmaa, jolloin asukkaiden vaikutusyritykset on helppo ampua alas takakäteisenä nimbyilynä.

Helsingin suunnittelussa pitää ottaa lähtökohdaksi asukkaiden viihtyvyys, ja lopettaa Helsingin tuhoaminen mammuttitautisten metropoliskenaarioiden takia. Kaikki kaupunkimetsien ja muiden virkistysalueiden tuhoaminen pitää lopettaa, ja rakentaminen suunnata entisille tai tuleville entisille varasto- ja teollisuusalueille tai muualle siirtyvien toimintojen paikalle, kuten Jätkäsaareen, Kalasatamaan, Keski-Pasilaan, Roihupellolle ja Malmin lentokentälle. EI ENÄÄ PALAAKAAN KESKUSPUISTOSTA JA MUISTA KAUPUNKIMETSISTÄ JA -PUISTOISTA!

Michael Perukangas
kaupunkitutkija, VTM, työ- ja asiointihelsinkiläinen, Porvoo

Suomessakin on mafia

Asuessani vuosina 1999-2002 Museokadulla, vielä tuolloin toisinaan uskaltauduin asioimaan Stockalla. Lähestyessäni Kolmen sepän aukiota, kailottava miesääni kantoi pitkälle ylös Manskua: "Paavo Lipponen on yksi iso maaffia". No, tiedä tuosta. Mutta on Suomessa mafia, ja iso hän kyllä on. 

Katsoin eilen elokuvan "Vaalirahoittaja". Vaikka sen päähenkilö ei saanutkaan tuomiotaan vaalirahoituksesta, vaan liiketoiminnasta, jota myös vaalirahoituksella oli tarkoitus hyödyttää, dokumentti herätti ajatuksia.

Rahoitus on liiketoimintaa, ja liiketoiminnassa on kaksi osapuolta: myyjä ja ostaja. Miksi vain ostaja tuomittiin? 

Suomi on pieni maa, ja täällä on helppo joko suututtaa kaikki tai olla kaveri kaikkien kanssa. Lahjuksen, edunvalvonnan ja edustuksen ero voi joskus olla hiuksenhieno, tästähän on viitteitä entisen kotikaupunkini kaupunkisuunnittelutoimessakin. 

Ei vain päättäjiä, vaan myös äänestäjiä yritetään ostaa; tästäkin on viitteitä entisen kotikaupunkini kaupunkisuunnittelutoimessa, kun eräs demareita edustava kaupunginhallituksen jäsen yritti käydä kanssani kauppaa, tietäen, että olin itse tehnyt itsestäni Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeen puhemiehen. Hän ehdotti kauppaa, jossa Lääkärinkadun varsi rakennettaisiin ja kaavoitussuunnitelmien alainen alue liitettäisiin varsinaiseen Keskuspuistoon. Näinhän on käymässäkin, ilman, että olisin - ilman mandaattia - antanut tällaiseen kaupankäyntiin lupaa, neuvottelussa, jonka tämä henkilö - toivottavasti - kävi ilman mandaattia.

On minulla vieläkin hänen puhelinnumeronsa, vaikken enää asu Helsingissä. Kaveriniko? No ei. Jotain kuitenkin kertonee systeemistä, ja Demareista, että tämä tyyppi on demareiden hyvis.

Mari Puoskari apulaiskaupunginjohtajaksi!

Osmo Soininvaara ilmoittautui eilen ehdokkaaksi kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajaksi. Olin hänen kampanjassaan mukana edellisellä kerralla, mutta on parempikin ehdokas. Hänen nimensä on Mari Puoskari.

Miksi? Perustaessani kymmenisen vuotta sitten Helsingin Keskuspuistoa suojelevaa Ei enää palaakaan Keskuspuistosta - kansalaisliikettä, laitoin kaikille Helsingin kaupunginvaltuutetuille, kaupunginhallituksen ja kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsenille henkilökohtaista sähköpostia. Ensimmäinen, joka minulle vastasi, oli silloin vielä varsin nuori ja tuore kaupunkisuunnittelulautakunnan jäsen Mari Puoskari.

Totuin alusta alkaen luottamaan Mariin. Mari tuli olemaan luottamushenkilöistä aina ensimmäinen tietolähteeni, jolta tapasin kysellä kaavoituksen tilannetta vuosien varrella, ja saatoin myös aina luottaa siihen, että Mari veisi kansalaisten terveiset - joskus materiaalinkin - perille kaupunkisuunnittelulautakunnan kokouksiin, joita silloinen puheenjohtaja Maija Anttila rautarouvamaisella otteella vartioi. Huomasin myös hyvin pian, että Mari ei pelännyt Anttilaa, vaan uskalsi tarvittaessa puolustaa kuntalaisten ja lähiluonnon etuja hyvinkin määrätietoisesti.

Marilla oli tapana käydä kaavoituskohteissa, aivan kuin myös vihreällä lautakuntakaverillaan Kimmo Helistöllä. Samat positiiviset sanat voi sanoa silloisista lautakuntalaisista myös Paavo Arhinmäestä ja Laura Kolbesta, tämän varajäsenestä Antero Alkusta ja myöhemmin myös Eija Loukoilasta.

Mari diplomi-insinöörinä kelvannee teknokraateille, mutta hän kuuntelee tarkalla korvalla myös kansalaisia ja ymmärtää lähiluonnon terveydelliset ja imagomerkitykset pääkaupungillemme. Häneen mahtuvat samanaikaisesti sekä "kovat" että "pehmeät" arvot, ja hänen kykynsä riittävät aivan mihin tahansa. Kovilla arvoilla tarkoitan kaikkea numeraalisesti mitattavissa olevaa ja pehmeillä arvoilla humaania, humanistista ja laadullista. Olen jo jonkin aikaa nähnyt hänessä potentiaalisen tulevan Vihreiden puheenjohtajan, ministerinkin. Apulaiskaupunginjohtajan pesti on hänelle juuri sopiva.

Hän on kaupunginvaltuuston puheenjohtajana nimi, johon luotetaan kaikissa poliittisissa ryhmissä. Apulaiskaupunginjohtajan tehtävässä vaadittavaa neuvottelevaa johtajuutta ja strategista näkemystä hän on saanut työskennellessään myös Ekokem-konsernin yhteiskuntasuhteista ja strategisista suhteista vastaavana johtajana ja Logican kestävän kehityksen johtajana.

Kuva: Heikki Tuuli
En ole kysynyt Marilta itseltään, onko hän käytettävissä tähän tehtävään, mutta toivon totisesti, että on. En osaa kuvitella parempaa, sopivampaa ja pätevämpää ihmistä kaupunkisuunnittelutoimen apulaiskaupunginjohtajaksi kuin Mari Puoskari. Kaupunkisuunnittelussa on kyse kestävän kehityksen strategisen suunnittelun johtamisesta, kaikkien sidosryhmien kanssa yhteistyössä, ja tähän Mari on kuin tehty.

Miksi kannan rahani Itikseen mutten Porvooseen?

Kävin kantamassa tänään pölynimurin kotiini Itäkeskuksesta, vaan en Porvoosta. Ei sellaisia Porvoosta saakaan, paitsi Kuninkaanportista.

Työskentelen Helsingin Sörnäisissä, josta metrolla pääsee kätevästi Itikseen, josta kojeen saa bussin matkatavarasäiliöön. Ajokortittomalle melko kätevää, joskin kantaa imuri siltikin piti.

Kuninkaanportti ei totisesti houkuttele asioimaan. No, vessalla siellä ei teekään mitään, sillä eipä alueella ole ravitsemusliikkeitäkään. Julkisesta tilasta puhumattakaan.

Liikkuminenkin Kuninkaanportissa on arpapeliä: vierekkäiseen kauppaliikkeeseen päästäkseen saattaa joutua kiertämään parkkipaikan läpi, yleisen tien reunaa ja sitten toisen parkkipaikan yli, vaikka se liike olisi muutaman metrin päässä. Tosin välissä saattaa olla 5 metrin pystysuora pudotus, josta saattaa selviytyä, jos lumihanki on riittävän syvä.

Ostan suhteellisen harvoin mitään suurempaa, sellaista, jota saisi Kuninkaanportista. Ostan sen Itäkeskuksesta enkä kanna rahojani Porvooseen, olin sitten kuinka epäisänkaupunkilainen. Itiskään ei ole mikään viihtyisän kaupunkisuunnittelun riemuvoitto, mutta sieltä sentään pääsee pois. Eivät ne rahat muuten pääsääntöisesti Porvooseen nytkään jää, vaan ketjuyrityksille.

Tarjosin kirjoitukseni Uusimaahan, mutten tilaa tällä hetkellä ko. kasettaa, joten en tiedä, julkaistaanko se siellä. 

Partakoneliitto vastustaa talebanisaatiota

Gramofoniliitto vastustaa LP-soittimia, jotka mahdollistavat musiikin levyttämisen pidemmissä kokonaisuuksissa kuin 4 min 40 sek. Liiton mielestä levysoitin pilaa musiikin luonteen, ja kaikkein selvimmin tämä tulee esiin oopperoissa ja muissa sen kaltaisissa pitkissä teoksissa.

Levysoitinliitto taas vastustaa MP3-soittimia, jotka mahdollistavat musiikin kantamisen mukana. Heidän mielestään musiikkia kuuluu kuunnella kotisohvilta käsin.

Muusikkoliitto taas vastustaa kaikkea äänen tallentamista, ja on jättänyt nootin niin Gramofoniliitolle, Levysoitinliitolle, Kasettiliitolle, Kelanauhaliitolle, CD-liitolle ja MP3-liitolle. Heidän mielestään musiikkia pitää kuunnella livenä, vain ja ainoastaan.

Partakoneliitto vastustaa Taleban-liikettä, joka kieltää miehiltä parranajon. Heidän mielestään Taleban vie partakoneenvalmistajilta, niin sähköajureiden kuin käsihöylienkin valmistajilta sekä partavaahdokkeiden ja eaudecologneidentekijöiltä leivät suusta.

Aivan viimeisimpänä, Autoliitto paheksuu sitä, että kaupunkisuunnittelu Helsingissä perustuu heidän mielestään oletukseen pyöräilyn ensisijaisuudesta. Heidän mielestään autoilu on paljon terveellisempää, ja on parempi tuhlata muutenkin vähäiseksi sanottua tonttimaata parkkipaikoiksi kuin esimerkiksi viheralueiksi.

Koneet eivät vielä osaa puhua. Onneksi. Onkin hyvä, että koneilla on edusmiehensä ja -naisensa.