Politiikan kriisi

Puoluepolitiikan kriisistä on puhuttu jo pitkään. Sen osoitukseksi on ajateltu koko ajan tasaisesti vähenevää äänestys- ja vieläkin syvällisemmin ymmärrettynä osallistumisaktiivisuutta, etenkin nuorimpien sukupolvien parissa. Nyt en yritäkään pohdiskella tätä ilmiötä, koska jätän sen kuten kaikki muutkin poliittiset kysymykset nykyään ja tästä eteenpäin niille, jotka tuntevat siihen paloa ja sitä kohtaan uskoa, vaan tarkasteltavana on kriisi, johon henkilökohtainen poliittinen osallistumiseni on ajautunut.

Ilmiön hahmottamiseksi olen pakotettu tekemään kaarroksen vähän pidemmän kautta. Lapsuudenkodissani ei keskusteltu puoluepolitiikasta, vaikka äidinisäni oli SDP:hen kallellaan oleva rakennusmestari, jonka lauantai-iltaiset saunanjälkeiskeskustelut parhaan ystävänsä Vanhasen Vekan kanssa tapasivat kärjistyä kommari-revari -syytöksiin. Isäni kyllä sai elinikäisenä luontoihmisenä vihreän herätyksen luettuaan Pentti Linkolan kirjoja, ja äitini oli jonkin aikaa töissä SKDL:ään päin kallellaan olevassa Kansan raittiusliitossa. Meillä kuitenkin seurattiin uutisia, ja minäkään en välttynyt nimiltä Virolainen, Vennamo, Sorsa ja Koivisto.

Kun kevättalvella kansa kokoontui vakavan asian ääreen eli valitsemaan itselleen uutta Kekkosta, istuin korva kiinni radion kaiuttimessa vajaat 11-vuotiaana tekemässä tukkimiehen kirjanpitoa, saadakseni omalle turvallisuudentunteelleni vahvistusta siitä, että tuttu mies, jo vara-Kekkosena tehtäväänsä näytöt antanut Koivisto valittaisiin. Helpotukseni Manun valinnasta oli niin suuri, että pidin Koiviston kuvaa seinällä varmaan sellaiset 3-4 vuotta.

Nuoruudestani muistan vieläkin useimpien 80-luvun valtionpäämiesten (naisia ei ollut muita kuin Vigdis ja Margaret) nimet, ja Suomestakin Työläjärvet, Leppäset, Kivistöt ja Suoniot. Sekä jokaisen Koiviston vastaehdokkaan. Olin niin aktiivinen politiikan kuluttaja, että joku sanoisi minua poliittiseksi eläimeksi.

Äänestysikäisenä olen kuulunut kolmeen poliittiseen puolueeseen, ollut laskujeni mukaan viisissä kunnallisvaaleissa ehdolla ja muutaman kerran eduskuntavaalien tukiryhmässä. Olen ollut myös kahdessa eri puolueessa paikallisjärjestön puheenjohtajana. Painotukseni ovat vuosikymmenien aikana muuttuneet, ja nyt flirttailtuani eräänlaisena politiikan reuna-aktivistina vuosikymmeniä olen menettänyt toivoni sen suhteen, että puoluepolitiikalla olisi keinoja tai haluja edes yrittää tosissaan ratkaista niitä kysymyksiä, jotka ovat koko planeetan ja siis myös meidän kannaltamme eloonjäämisen kysymyksiä. Tarkoitan tietystikin siis luontokatoa ja ilmastokriisiä. 

Puoluepolitiikasta puuttuu kaikennäköinen pitkäjänteisyys: suunta muuttuu korkeintaan 4 vuoden välein. Välillä tuetaan saastuttamista turvetuotannon tukemisella, mutta jotkut asiat ovat vakioita: metsiä ei saada koskaan suojeltua, turkistarhausta ei saada lopetettua eikä kotimaanlentoja lopetettua. Jos näiden täysin järjettömien ja haitallisten käytäntöjen lakkauttaminen ei ole onnistunut millään mahdollisella koalitiolla, miksi uskoisin, että niiden lakkauttaminen voisi onnistua millään mahdollisella koalitiolla? Ei sitä keskustapuoluetta ja MTK:takaan aina maailman tappiin voi syyttää kaikesta.

Siis arvostan ihmisiä, jotka uhraavat vapaa-aikansa, terveytensä ja jopa perhe-elämänsä sen vääntämiseen, että saaadaanko Porvooseen elinvoimaa ilmaisilla parkkipaikoilla ja minne vedetään koulutaksikuljetuksen rajat, vaikka jonkun Porvoon elinvoima on yksi hailee, kun pitäisi tehdä kaikki mahdollinen ja mahdoton sen eteen, että maapallo pysyy elinvoimaisena. Minulla on kuitenkin vain yksi elämä, eikä minulla ole aikaa hajottaa jaksamistani muuhun kuin maapallon pelastusyrityksiin yksi palanen kerrallaan, vaikka olisivat epätoivoisiakin. '

Eduskunnassa suurin osa kansanedustajista on täysin kujalla asioiden tärkeysjärjestyksestä. Joku Anna Kontula - joka jättää ne hommat - on suurin piirtein oikeilla jäljillä, Mai Kivelä ja Oras Tynkkynen. Jollei näihin vaaleihin löydy ehdokasta, joka sanoutuu irti jatkuvan kasvun - talouskasvun ja asukasluvun kasvun - haikailusta ja kilpailukyky- ja elinvoimamantroista, joudun ensimmäisen kerran elämässäni jäämään kotiin kääntämään kylkeä äänestyspäivänä. Poliitikot tyytyvät osaoptimointiin ja heiltä puuttuu järjestään paitsi kyky pitkäjänteiseen toimintaan, myös kokonaisuuksien, systeemiriippuvuuksien taju: kuinka talous on riippuvainen luonnosta ja ilmastosta, jotka nekin ovat riippuvaisia toisistaan. 

Poliitikkojen ammattina on myydä toivoa, vaikutelmaa siitä, että äänestäminen kannattaa. Anna Kontula sanoi äskettäin ikimuistoisessa puheessaan, että hänelle jokakeväiset silmut edustavat toivoa. Minulle ne edustavat muistutusta siitä, mikä on elämässä ja maailmassa keskeistä, enkä löydä siihen vastauksia puoluepolitiikan kautta. Jos yrittäisin kaupustella epätoivoisesti tuotetta, johon en usko, kokisin itseni käärmeöljyn puhelinmyyjäksi. Ehkä Anna Kontula joutui tekemään saman havainnon ja siksi luopuu puoluepolitiikasta?

Puoluepolitiikkaa yritteleville toivotan jaksamista. Toivon, että heillä on näköpiirissään jokin johtotähti, joka motivoi heitä ja auttaa jaksamaan kusitolppina, ja kaikesta tästä he saavat muutaman kympin kokouspalkkiot. 

Ehdokas saa minut tukiryhmäänsä, jos...

 ... löytyy sellainen ehdokas, jonka asialistalla ovat ensimmäisinä koko ihmiskuntaa kohtaavat kriisit: luontokato ja ilmastokriisi. Minulle paikallisuus ei ole ehdokkaassa arvo sinänsä; toki se, että tunnen hänet sen verran hyvin, että minulla on käsitys siitä, millainen persoona hän on: miten tosissaan hän omassa asiassaan on, mitkä ovat hänen arvonsa ja millainen on hänen ihmiskäsityksensä: kohteleeko hän muita välineinä vai itseisarvoisina yksilöinä. Ja jos tällainen ehdokas löytyy enkä häntä vanhastaan tunne, otan selvää ja pyrin tutustumaan myös henkilökohtaisesti. 

Paikallisuus ei siksikään ole mikään kaikenylittävä itseisarvo, että ehdokkaillahan on erilaisia painotuksia ja varsinkin erilaisia arvoja. Jos ehdokas esimerkiksi ajaa Porvoonkorven pirstovaa saaristotietä, tämä on minulle punainen vaate ja jo kerrasta jäävää ehdokkaan. 

Koska tein aloittaessani Itä-Uudenmaan luonnon- ja ympäristönsuojeluyhdistys IULY:n puheenjohtajana valinnan keskittyä loppuelämäni luonnonsuojeluun ja puoluepolitiikka vie uskottavuutta luonnonsuojelijana toimimisessa, itse aion olla jatkossa korkeintaan täyte-ehdokkaana, jos sinäkään. Minulla ei ole aikaa eikä riittävästi mielenkiintoa vääntää kyläkoulujen, pysäköinnin tai jonkun "elinvoiman" parissa, jotka varmasti ovat tärkeitä teemoja nekin, mutta nappikauppaa verrattuna siihen, onko meillä elinkelpoinen planeetta. Planeetan elinvoiman rinnalla jonkun Porvoon elinvoimalla ei ole mitään merkitystä. Ja kaikki poliittinen toimintani, jota teen sammutetuin lyhdyin, palvelee luonnonsuojelullisia teemoja. Olin sitten ehdokkaana, tukiryhmäläisenä tai jossain taustatehtävissä. 

Minulle ei kuitenkaan riitä, että ehdokas tunnustaa mainitsemieni kriisien olemassaolon. Hänen täytyy paitsi ymmärtää niiden ensisijaisuus, myös toimia tämän ymmärryksen mukaisesti. Ehdokkaani olisi syytä myös ymmärtää jatkuvan, luonnonvaroista riippuvan kasvun mahdottomuus. Varsinaisia julkisesti degrowth-ehdokkaiksi tunnustautuneita ehdokkaita ei ole mitenkään jonoksi asti ja jos tällaista ehdokasta ei löydy, sitten en ehdi laittamaan aikaani vaalityöhön. Sen verran jo tässä vaiheessa kyllä voin tulla kaapista, että jos äänestäisin Helsingissä, jalkautuisin Vasemmistoliiton Mai Kivelän ja Elina Kauppilan puolesta. Jos nykyisessä "hiippakunnassani" ilmaantuu vastaavanlaisia ehdokkaita, olen mukana. 

Elinvoimalla ei ole vaatteita

Kilpailukyky oli kaikenläpäisevä muotitermi sellaiset 15-20 vuotta sitten. Nyt sen tilalle on tullut elinvoima. Kotikaupungissani Porvoossa on elinvoimalautakunta, ja vähän väliä myllättävään aluehallintoon on ELY- (Elinkeino-, Liikenne- ja Ympäristö)keskusten tilalle tullut elinvoimakeskuksia, jollainen nimi on vielä häpeämättömämpi kuin edeltäjänsä, jossa ympäristö sentään oli mainittu, tosin viimesijaisena. 

Muotitermeillä voidaan perustella kaikki, vaikka kun koettaa googlata käsitteen määritelmää, se myönnetään vaikeasti määriteltäväksi. Miksi sitä sitten käytetään, vaikka yleensä käsitteen sisältöä ei edes yritetä määritellä, ja kuitenkin oletetaan, että kaikki tietävät edes suunnilleen, mistä on kysymys? Kuntaliitto sortuu tähän oikein esimerkillisesti.

Elinvoima on kuin keisarin uudet vaatteet: harva uskaltaa kyseenalaistaa termin käytön, koska hän leimautuu muuten jarruänkyräksi, joka vastustaa kehitystä, edistystä, kasvua. Vaikka juuri kaikki se pitäisi kyseenalaistaa; käsitteen viljelijät käyttäytyvät kuin eivät olisi kuulleetkaan esimerkiksi luontokadosta tai ylikulutuspäivästä, joka saavutetaan maailmanlaajuisesti jo kesälomakaudella ja meillä etuoikeutetussa Pohjolassa jo keskellä kevättä.