Olli Jalosesta ja nykyihmisen suuresta kertomuksesta

Olli Jalosen viimeisin romaani Stalker-vuodet on kääntymässä loppusuoralle. Hyviä kirjoja on ainakin kahdenlaisia: sellaisia, joiden tunnelma on niin elävä, että niihin haluaa palata samalla tavalla kuin hienoissa maisemissa tai musiikissa haluaa "kylpeä" ja sellaisia, jotka herättävät ajatuksia. Välttämättä ne ajatukset eivät ole kirjan pääteeman tai -sanoman liikkeellesysäämiä, vaan niitä voi herätä kirjan kannalta sivujuonteistakin. 

Stalker-vuosissa kuvattiin ohimennen yhden sivuhenkilön ajautumista omalla ammatillisella urallaan ns. valmentajaksi, konsultiksi tai miksi sellaista nyt kutsuisikin. Minä kutsun hevonpaskanpuhujaksi paremman ymmärryksen puutteessa. En ole - onneksi - paljoakaan omalla hiekoittamattomista sivupoluista koostuvalla ammatillisella "urallani" tällaisiin törmännyt sen enempää kuin että pystyn tunnistamaan tämän tyypin, tai sitten riittää, että olen lukenut tästä ihmistyypistä. Jotkut puhuvat myös helppoheikeistä. 

Kaupallisesti määritellyn menestymisen kannalta sivupoluille ajautumisesta on hyötyäkin, se suojaa jokseenkin tehokkaasti helppoheikeille altistumiselta, vaikka ihan vaille tätä autuasta ilmiötä en minäkään ole jäänyt; Sibelius-Akatemiassa huomasin kerran osallistuvani rituaaliin, jossa liian pieniin vaatteisiin ahtautunut entinen käsityönopettaja, joka oli nimittänyt itsensä muutoskonsultiksi, konttautti kansainvälisesti arvostettujen professoreiden housunpolviiin polvipusseja, niinsanotut "huippuosaajat" liimailemassa post it -lappuja, kun heidät pakotettiin tekemään musiikista kilohintaan myytävää säilykettä.

Tämä helppoheikkien ammattikunnan auringonnousu 80-luvun loppupuolen juppiajaksikin kutsutun aikakauden sanansaattajina tai ehkä pikemminkin tämän epookin laskuvesien mukana lainelautailijoina (joka jäi minulle lähinnä kuulopuheeksi; zeitgeistia määrittelevät aina "edelläkävijät") antoivat kasvot sellaiset kuin Sam Inkinen, johon ainakin minulla ruumiillistuu itsemääritelty edelläkävijyys (jota on vaikea erottaa pelkästä epäselvästä vaikeaselkoisuudesta). Ja tämä edelläkävijyys siis teknologisessa, tai ehkä tarkemmin sanoen sci fi -merkityksessä. Sosiologina minulle ymmärrettävämpi tapa yrittää hahmottaa viime vuosikymmenien murrosta on jälkiteollistuminen. Jotkut nimittävät tätä samaa postmodernisaatioksi, mihin liittyy merkityksien muuttuminen tai peräti katoaminen.

Esimerkkinä tämän postmodernisaation tarkoittamasta merkityksien muuttumisesta, liudentumista ja lopulta haihtumisesta "palvelu" ei enää tarkoita mitään, koska kaikkea kutsutaan savupiipputeollisuuden näivettymisen myötä palveluksi, oli sitten lähellä orjuutta oleva wolt-tyyppinen näennäis- tai pakkoyrittäjyys, valkokaulustyöläisyys tai erilaiset nettihärpäkkeet, joissa asiakaspalvelu on näivettynyt chättirobotiksi, joka ei osaa vastata kuin yksinkertaistetun lauselogiikan tyyppisiin modus tollens -muotoisiin kontakteihin. Ja älypuhelimen omistamaton ihminen on tiputettu paarialuokkaan.  

Inkisen ajoista on kulunut 35 vuotta, mutta ihmistyyppi on kasvanut teollisuudenhaaraksi ja heidän puheenpartensa ihmiskunnan suureksi kertomukseksi. Teknologiahypen kanssa käsi kädessä kulkee uusi ihmiskäsitys ja talouden näkeminen yhteiskunnan suureksi tarinaksi ja välttämättömyydeksi, johon muiden inhimillisen toiminnan sektoreiden on vain sopeuduttava. 

Tältä määrittely-yritykseksi muodostuneelta sivuhypyltä oli unohtua se orastava ajatuksentynkä, jonka Jalosen hahmo herätti: ihmiskunta ei ole oppiva organisaatio, eli hankitut ominaisuudet eivät periydy. Toki joidenkin satojen sukupolvien aikana homo sapiens yrityksen ja erehdyksen kautta oppii, että useimpia sellaisia sieniä, joiden jalassa on rengas, ei kannata syödä, mutta todellakaan ihmiskunta ei kehity lineaarisesti. Ilmeisesti ihmisten tekemät virheet selittyvät lajityypillisillä piirteillä, joita taitavat olla ainakin ahneus, minäkeskeisyys ja lyhytjänteisyys. Me osaamme matkustaa kuuhun ja ahtaa ihmiskunnan suurimmat saavutukset yhteen pieneen muovinpalaseen, vaikkakin kuumatkailu on jo niin last season. Kuitenkin me dumppaamme tupakantumppia luontoon, ja paljon pahempaakin, junttien perinteitä suojellaksemme pidämme minkkejä ahdattuina häkkeihin hauduttamassa seuraavaa pandemiaa ja kierrätämme julkkiksia ihaillen ympäri maapalloa kerosiinia polttamassa. Lamasta opittiin hyvin vähän ja koronasta vieläkin vähemmän. 

Jalosen helppoheikkihahmo näyttäisi olevan viimeisen 35 vuoden suuren narratiivin voittaja; vaikka inkiset, himaset ja sarasvuot ovatkin jo best före, niin hypettävä talous- ja teknologiapuhe on deflatoinut sivistyksen, joka ei itsessään enää ole mitään, nykyisiin asuntoihin ei olla suunniteltu tilaa kirjastoille ja kaikki valtioneuvoston alaiset laitokset on arvollepantu tulossopimuksilla. 

Edistysajattelun silmin viimeisen 35 vuoden aikana suureen kehityskertomukseen on sattunut häiriöitä, katkoksia lähinnä 90-luvun laman aikaan. Kuitenkin, lama oikeastaan vain vankisti teknis-taloudellisen kertomuksen voittokulkua. Esko Ahon hallituksessa, Iiro Viinasen ollessa valtiovarainministerinä kaikki oli arvollepantava, ja politiikasta tuli talouden jakojäännös, joka retorisesti ovelasti oikeutettiin "asioiden hoitona". Kokoomuslaisuus läpäisi koko politiikan vasemmalta oikealle, mikä näkyy vaalitenttejä katsottaessa; niissä esimerkiksi luonto, ilmasto, koulutus ja kulttuuri jätetään ohjelman loppuun, ja yleensä niille ei jää tilaa. 

Kun talous on työntänyt kaikki muut yhteiskunnallisen toiminnan alueet ulos kartalta ja reunojen ylitse, tämä selittää sen, miksi perussuomalaisten enemmän ja vähemmän avointa rasismia ja ihmisvihamielisyyttä katsotaan tarpeelliseksi sietää. Hekin edesauttavat suuren kertomuksen häiriötöntä voittokulkua, paitsi että eivät auta: jossain vaiheessa EK, Suomen yrittäjät ja Keskuskauppakamari tulevat kertomaan tämän Kokoomukselle.

Eikä se lama-aika noin vuodesta -91 noin vuoteen -94/-95 ollut paluuta mihinkään pimeään keskiaikaan. Moni toki menetti toimeentulonsa, kotinsa ja terveytensä, valitettavan moni lopullisesti, ja kovin vähän tästä ihmiskunta oppi siitä päätellen, miten tärkeäksi ihmisten eriarvoistaminen katsotaan. Kurjuus periytyy ylisukupolvisesti, kuten sosiologit sanovat, ja monien asuinalueiden ostareille on luultavasti jäänyt unohtumaan jo yli 30 vuotta sitten syrjäytettyjä ihmisiä, joista sitkeimmät sinnittelevät maksansa ja keuhkojensa rippeillä, heiluvilla hampaillaan. 

Kuitenkin tuona ihmiskunnan historian lyhyenä pimeänä keskiaikana, joka oli todellisuudessa modernin kehityskertomuksen viimeinen kuolinkuoristus, moni oppi kierrättämään, ja kirpputoreista tuli pysyvä ilmiö, jotka maahanmuuttajien pitämien pitserioiden ohella pitävät niiden pysähtyneiden lähiöiden ostareita pystyssä, jollei niitä jo olla jyrätty kiinteistökehittäjien tieltä. Tuolloin myös lanseerattiin "kolmannen sektorin" käsite, millä tarkoitetaan kansalaisjärjestöjen aikaansaamaa toimeliaisuutta, joka vain valitettavan usein hautautuu projektimappiin rahoituskauden loputtua.

Tätä metsää ei enää kohta ole - kannanottoni ja adressi Kevätlaaksonniityn kaavasta

 Tätä metsää ei enää kohta ole 

 

Kaava-alueen nimi on harhaanjohtava 

Tarkemmin sanoen pitäisi puhua Kevätlaaksonniityn ja Skaftkärrin kaavasta, sillä ei koko kaava-alue suinkaan ole niittyä. Tässä on eräitä huomioita kaava-alueeseen ja suunnitelmiin. 

Kaavan perusteet ovat vanhentuneet 

Kaavan vireilläoloaika on ollut huomattavan pitkä. Edellisen kerran siihen on liittynyt kuulemiskierros keväällä 2013, mistä on jo melkein 10 vuotta. Sinä aikana Kevätkummun asukasrakenne, palvelurakenne ja tietoisuus ekosysteemipalveluista on kehittynyt paljon. 

Kaavan vireilläoloaikana, eli noin kymmenen vuoden aikana Kevätkummun väestörakenne on muuttunut merkittävästi, etupäässä maahanmuuton myötä.

Suunnittelun pohjana olevat  väestöennusteet ovat siis vanhentuneita. Yleensä alueiden täydennysrakentamista tai tässä tapauksessa, alueiden levittämistä viheralueille perustellaan sillä, että uudet asukkaat tukisivat palveluverkoston säilymistä alueella,  

Ottaen huomioon kaavan mahdollistaman rakennustyypin ja huomioiden sen, että viimeisen 10 vuoden aikana lähialueelle toteutettujen uudisalueiden asukkaat ovat pääasiassa lapsiperheitä - mikä sinänsä on toivottava kehitys väestöpyramidin ja tulevaisuuden huoltosuhteen kannalta - niin noin 180-250 uuteen omakoti-, rivi- tai paritaloon muuttaa voittopuolisesti lapsiperheitä, jolloin juuri laajennettuun ja nyt sopivasti mitoitettuun Kevätkummun kouluun tulisi näiltä uudisalueilta vähintäänkin kymmeniä lapsia. Mihin kouluihin ja päiväkoteihin he mahtuvat? 

Kaavan vireilläoloaikana tieto lähiluonnon merkityksestä on kasvanut 
Kaavan vireilläoloaika on ollut poikkeuksellisen pitkä, ja tänä aikana tietoisuus ekosysteemipalveluista ja hiilinieluista ja luontoarvoista on kehittynyt. Kaavaan liittyen, Kevätkumpu II:n itäpuolinen Marjatantien-Tuurintien-Vellamontien-Tellervontien metsä aiotaan kaataa. Tämä on sen vastaista, että useissa tutkimuksissa todetaan, että lähimetsän on oltava asukkaista maksimissaan 300 metrin etäisyydellä; muuten metsän terveysvaikutuksista nauttiminen hankaloituu etenkin lapsille (aluetta käyttävät kaikki Kevätkummun päiväkodit, eritoten metsään rajautuvan omakotitalon perhepäiväkoti), liikuntavammaisille ja ikäihmisille. 

Tieto ekosysteemipalveluista on lisääntynyt 
Tietoisuus lähiluonnon tarjoamista ekosysteemipalveluista on myös lisääntynyt. Lähiluonto, etenkin metsä, ei toimi ainoastaan hiilinieluna vaan myös ilmanpuhdistimena ja -raikastimena. Lisäksi se toimii luonnon omana melumuurina ja hulevesien suodattajana. Metsästä saa myös lähiruokaa: sieniä, marjoja ja villiyrttejä. Lapsille kosketus metsänpohjaan lisää immuniteettia. 

Lähimetsän rakentaminen ei ole ilmastoviisasta ja se kiihdyttää luontokatoa 
Kevätlaaksonniityn alueen rakentamista ei voida pitää mitenkään "ilmastoviisaana", sillä se poistaisi alueelta paikallisen hiilinielun ja lisäisi tuntuvasti liikennettä alueella. Lisääntyvä liikenne lisää myös turvattomuutta Kevätkummun rengasmuotoon rakennetuilla teillä, joilla jo nyt nähdään aivan riittämiin kaahailua ja kiihdyttelyä. Vielä vähemmän Kevätlaaksonniityn kaava vastaisi luontokatoon, sillä se lisäisi tuntuvasti paikallista luontokatoa, eikä ole mitään takeita siitä, että Kevätlaaksonniityn alueen rakentaminen vähentäisi luontokatoa jossain muualla, jossa luontokatoa tuottaa haja-aluekaavoituksen lisäksi metsätalous.  

Metsä sisältää jääkautisen siirtolohkareen. Siellä kasvaa myös vanhoja kuusia ja metsä on länsireunaltaan kookkaiden haapojen reunustama. Kyseessä on juuri sellainen monimuotoinen metsä, joka on hyvin liito-oraville soveltuva, ja liito-oravan elinympäristöt ovat suojeltavia. 

  

Alueesta laaditut luontoselvitykset ovat hyvin puutteellisia, eikä kunnollista lajistoselvitystä olla tehty. Paikallisten asukkaiden tiedon mukaan alueella eläisi sekä lepakoita että sammakoita, mitkä molemmat tulee selvittää. Kaavaluonnoksen aineistoissa vihjataan, että rakentamiseen liittyvä kuusimetsän kaataminen olisi oikeutettua ja suorastaan tarpeellista kirjanpainajatuhojen vuoksi; kuitenkin kirjanpainajat lisäävät metsään monimuotoisuudelle tärkeää laho- ja pystykelopuuta. Kirjanpainajien haitallisuutta on liioiteltu, ja ne ovat haitallisia lähinnä metsätalouden kannalta. Kuitenkaan kaava-alueen metsät eivät ole metsätalouden piirissä.  

Kaupunkiakatemian tutkijat suosittavat 3-30-300 –rakennetta kaikkeen uudisrakentamiseen. Se tarkoittaa seuraavaa: 

• - Jokaisella pitäisi näkyä ikkunastaan vähintään 3 puuta 

• - Kaikilla asuinalueilla pitäisi olla puiden peittävyyden vähintään 30% (siis pinta-alasta vähintään 30% puustoa) 

• - Kaikilla pitäisi olla maksimissaan 300 metrin matka kotoaan luonnoltaan monipuoliselle viheralueelle. 

Kevätlaaksonniityn alueen rakentaminen poistaa alueelta suurimman osan puustosta, vie asukkailta näkyvistä puut ja siirtää monipuolisen viheralueen tuntuvasti kauemmas kuin tuo 300 metriä vanhoilta asukkailta. 

Johtopäätökset Maankäyttö- ja rakennuslain kannalta: metsä on syytä jättää rauhaan 
Edellämainituista syistä Kevätlaaksonniityn kaava onkin hylättävä ainakin metsään rakentamisen osalta. Porvoon tavoitellessa uusia asukkaita on myös nykyisten asukkaiden hyvinvoinnista oltava kiinnostuneita. Maankäyttö- ja rakennuslain 54 § mukaan "asemakaava on laadittava siten, että luodaan edellytykset terveelliselle, turvalliselle ja viihtyisälle elinympäristölle, palvelujen alueelliselle saatavuudelle ja liikenteen järjestämiselle. Rakennettua ympäristöä ja luonnonympäristöä tulee vaalia eikä niihin liittyviä erityisiä arvoja saa hävittää. Kaavoitettavalla alueella tai sen lähiympäristössä on oltava riittävästi puistoja tai muita lähivirkistykseen soveltuvia alueita. Asemakaavalla ei saa aiheuttaa kenenkään elinympäristön laadun sellaista merkityksellistä heikkenemistä, joka ei ole perusteltua asemakaavan tarkoitus huomioon ottaen." Edellä sanotun perusteella tämä kaava ei ole Maankäyttö- ja rakennuslain 54 § mukainen. Myös niityllä oleva osmankäämejä kasvava hulevesiä tasaava lampi lähiympäristöineen tulee säästää kaavoituksen vaikutuksilta.  

Prosessikommentti: kaavoitukseen vaikuttaminen on tehty liian vaikeaksi 

Maankäyttö- ja rakennuslaissa on nostettu esille kuntalaisten oikeus vaikuttaa kaavoitukseen. Kuntalaisten vaikuttamista ei ainakaan helpota se, että kaupunkikehityslautakunnan sähköpostiosoitteita ei olla julkaistu (eivätkä kaupungin sivulla olevat "lähetä sähköpostia" -linkit johda minnekään). Nyt luottamushenkilöihin voi vaikuttaa vain sellainen kuntalainen, joka sattuu tuntemaan jonkun luottamushenkilön henkilökohtaisesti.   

Kannanotto kaavaan on myös aivan liian hankalaa, sillä hyvien kaavoituskäytäntöjen mukaan kaavaluonnoksessa pitäisi olla ohjeet mielipiteenilmaisuun/linkki mielipiteen jättämiseen. Ehkä mielipiteitä ei enää kaavaprosessin tässä vaiheessa haluta, vaikka kaavaan liittyvien mielipiteiden keräämisestä on kulunut jo noin 10 vuotta ja alueen väestörakenteessa ja ekosysteemipalveluiden ymmärryksessä on tapahtunut sen jälkeen oleellisia muutoksia, joista kerroin edellä. 

Koko kaavaluonnosta ei kuitenkaan ole pakko hylätä edellämainituista varauksista huolimatta. Nykyistä Kevätlaakson aluetta voi jatkaa pohjoiseen nykyiseen Humlaan johtavaan ulkoilutiehen asti; lisäksi metsän aivan eteläisimpään osaan ulkoilutien pohjoispuolelle mahtunee sinne suunnitellut kaksi kerrostaloa, vaikka ne poikkeavatkin välittömän lähiympäristönsä rakennustyypistä ja niiden sopivuus paikan henkeen on täten kyseenalaista. Myös pari vuotta sitten pöyhitylle, aiemmin saastuneelle maalle voi rakentaa, kunhan kaunis vaahtera säästetään. Vähintäänkin tulisi säästää metsästä sen länsireunan haavat, isoimmat kuuset, männyt ja koivut niin että ulkoilijoilla säilyisi edelleen metsän tuntu ja asukkailla säilyisi metsämaisema edes kulissina. Mieluummin kaava-alueen raja siirrettäisiin kuitenkin alkamaan vasta Skaftkärrintiestä ja siitä itään ja metsän eteläpuolelle.  

Liitän mukaan linkin nettiadressiin sekä tulostetut nettiadressin allekirjoitukset. Lisäksi toimitan käsinkirjoitetut allekirjoitukset liitteenä. Yhteensä allekirjoituksia on 177. 

Me, asukkaat, vastustamme Kevätkumpu kakkosen itäisen metsän kaavoitusta ja haluamme säilyttää metsän.  

Linkki nettiadressiin: https://www.adressit.com/kevatkumpu_ii_itainen_metsa_on_saastettava?u=95418&s=97872963 

Vakuudeksi 

Manki Michael Perukangas, luonto- ja ympäristöneuvoja, VTM, yhdyskuntamaantieteen entinen tohtoriopiskelija, Kaupunkiluontoliike ry:n perustaja ja puheenjohtaja