Kuka suojelisi lehmiä betonivihreiltä?

Kolmen helsinkiläisen vihreän - Antero Vartian, Hannu Oskalan ja Leo Straniuksen - puoluekokousaloitteessa oltaisiin lakkauttamassa oikeus maatalouslomittajiin turkis- ja eläintiloilta. Vaikka kuinka nihkeästi suhtaudunkin turkistuotantoon ja vaikka kasvisruokavalion osuutta pitääkin kasvattaa, tämän sietäisi tapahtua enemmän porkkanalla kuin kepillä.

Aloite herättää ristiriitaisia ajatelmia. Käsitys Vihreistä citykeskeisenä puolueena sen kun vahvistuu, ja nämä kolme iloista rosvoa romuttavat kaiken maakuntavihreiden tekemän hyvän työn valtakunnan vihertämiseksi. Asialla ovat taas veijarit Oskala et Vartia, jotka saattavat kyllä viedä Kokoomukselta pari ääntä, toisaalta kuljettavat Vihreitä vähintäänkin pari piirua betoniliberalismin suuntaan niin että en ole niinkään varma tuon "kaappauksen" suotavuudesta semminkin kun tämä helsinkikeskeinen markkinaliberalismi karkottaa äänestäjistä vasemmistovihreitä. On samantekevää, minkä lipun alla palveluiden yksityistäminen tapahtuu ja metsä lanataan. 

Vaikka maatalouselinkeinot elättävätkin enää häviävän pienen osan maakuntien väestöstä, tämä aloite on pyllistys maakuntiin. Se osoittaa, ettei maakuntien työpaikkaomavaraisuudesta välitetä tuon taivaallista. Leo Straniuksen agendan ymmärrän, hän sentään on aito ekologi, eläin- ja ilmastonsuojelun asialla, mutta nämä betonivihreät todistavat valitettavasti kaikki parodiat Kokoomuksen ei puisto- vaan ratikkaosastosta oikeiksi.

Eikä tämä ei ole ensimmäinen, eikä toinen kerta. Milloin helsinkiläiset toverit ovat veren kiilto silmissään lakkauttamassa syrjäseutujen laatikkojakelua, milloin taas ollaan väsyneesti toteamassa että Kainuussa on kylmää, kurjaa eikä ihmisiä. Ja sitten käydään painamassa nappia maakuntasairaaloiden synnyttämisen lakkauttamiseksi.

Nämä liipfraumilhliberaalit vahingoittavat puoluetta: yksityistäessään kilpaa palveluita Kokoomuksen kanssa ja vaatiessaan viinejä maitokauppaan kansanterveyden kustannuksella he tekevät Vihreistä helpon maalitaulun niin vasemmistolle kuin sentään - onneksi - yhden käden sormilla laskettavalle Helsingin keskustapuolueelle. Samojen tahojen kritiikille he altistavat puolueen keskittäessään palvelut ja ihmiset Helsinkin ja hullujussiin rakastuneina pannessaan kaupunkiluonnon kukkapurkkiin. 

Varmaankin nautaperäisten tuotteiden käyttö olisi syytä lopettaa, mutta nautakarjankasvatus on 24/7 -työtä, eikä tämä aloite poistaa lomat eläintilallisilta  ainakaan edistä eläinten hyvinvointia. Jos nimittäin on siitä kiinnostunut. Jos tarkoitus on vain päteä, siiihen tämä aloite sopii mainiosti.

En olisi ikinä uskonut näkeväni sitä päivää, jolloin puolustan eläintilallisia eläinsuojelijoiksi naamioituneilta cityvihreiltä. En olisi uskonut, että minusta kehkeytyy keskustalainen kökkötraktori.

Onko puolue markkinaliberalistien armoilla? Kuka välittää lehmien hyvinvoinnista?

Maaseudun Tulevaisuus -lehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

MUU!

Yrjö Hakanen, Keskuspuiston Ralph Nader?

Viime viikolla hyväksyttyä Helsingin yleiskaavaa kauhistelevia ovat jotkut kunnallispoliitikot, etenkin vihreät, koettaneet lohdutella - tai näkökulmasta riippuen, pelotella - sillä, että parempi olisi kuitenkin jatkossa äänestää Vihreitä kuin esimerkiksi Kokoomusta tai Demareita, jos haluavat kaupungissa olevan luontoa jatkossakin.

Ehkä näin, sillä niin kauan kuin muistini ulottuu, kaupunkisuunnittelulautakunnassa äänestykset ovat päättyneet luonnon tappioksi 4-5, ja olisi tärkeää saada käännettyä tämä asetelma 5-4:ksi. Melkein aina se neljä on koostunut kahdesta vihrestä, yhdestä vasemmistolaisesta ja nyt tässä valtuustossa valitettavasti neljäs paikka on jäänyt tyhjäksi, kun Keskusta on korvautunut PerSuilla, joista ei koskaan tiedä, mistä suunnasta tuulee.

Olisi siis tärkeää saada se kaupsulautakunnan enemmistö keikautettua luonnon puolelle, mutta vähintään yhtä tärkeää olisi saada kaupunginvaltuuston enemmistö käännytettyä puolustamaan luontoa, priorisoimaan se kaiken muun edelle. Silloin ei kannata äänestää ainakaan demareita tai kokoomusta, ja kuten yleiskaavakäsittely osoitti, vihreydellä on monta väriä. Ainakin se riippuu näkökulmasta, mikä on oikeaa ja väärää pelastamista.

Ymmärrän kyllä täysin ne perustelut, joilla nähdään strategisesti oleelliseksi saada kaupunkisuunnittelulautakunnan voimasuhteet käännettyä, mutta yhtä oleellista on, että sen edustajat myös ovat luontomyönteisiä. Ei auta, että Vasemmisto puolustaa lähiluontoa, jos Eija Loukoila ei sitä tee, ja hankalaksi ovat tehneet työskentelyn Vihreät omille lautakuntalaisilleen (joista Odesta ei aina tiedä). Hikinen puhde tulee heille poistella pikseleitä, kun paljon helpommalla oltaisiin selvitty, jos niitä pikseleitä ei oltaisi aseteltu sinne luontoon. Eikä niitä oltaisi, jos ei Hämeenlinnantietä oltaisi päätetty ajaa kaupunkibulevardiksi.

Kamppailu luonnosta on reaalipolitiikan ja idealismin välistä taistelua. Ymmärrän niitä äänestäjiä, jotka äänestävät siinä toivossa, että kaupunkisuunnittelulautakunnan enemmistö saataisiin käännettyä suotuisaksi, mutta se lautakunta kuitenkin heijastelee valtuuston voimasuhteita, joten ensin pitäisi ymmärtää äänestää kunnollinen valtuusto. Tämä valinta pienimmän pahan taktikoinnin - ei betonikokoomusta eikä betonidemareita vaan betonivihreät ja oman sydämensä mukaan toimivan idealismin välillä tuo mieleeni Michael Mooren pohdiskelut Yhdysvaltain presidentinvaaleista.

Toki Moore ymmärsi toimiessaan Ralph Naderin kampanjassa, että ääni Naderille on ääni pois Al Gorelta eikä George W. Bushilta, mutta kyllä kai hänellä on oikeus kannattaa parasta mahdollista ehdokasta? Kun moni perustelee pikselipragmaattisuuttaan "paras on hyvän vihollinen", niin Moore toimiessaan Naderin puolesta ajatteli että hyvä on parhaan vihollinen, ja hänellä on äänestäjänä oikeus unelmoida parhaasta. Kun muitakin värejä kaupunkiin pitäisi mahtua kuin betonia, harmaan eri sävyjä.

Tulevissa vaaleissakin jotkut äänestäjät ajattelevat näin, ja siksi pidättäytyvät äänestämästä Hillary Clintonia, koska tämä ei ole Bernie Sanders. Sanders ei kuitenkaan ole nyt näissä vaaleissa ehdolla, ja siksi onkin tärkeää valita Clinton. Ensi kevään kunnallisvaaleissa vaihtoehtoja on kuitenkin tätä enemmän. Kyse ei ole mustavalkoisesta juupas-eipäs -valinnasta.

Vai oikeastaan onkin. Luontoon voi suhtautua joko rakennusmaareservinä tai - luontona - ja siksi pidänkin tärkeänä, suojelemisen arvoisena oikeutena mahdollisuutta äänestää Yrjö Hakasta, Paavo Arhinmäkeä, Veronika Honkasaloa, Björn Månssonia, Leo Straniusta tai Jarmo Niemistä, eikä vain tyytyä taktikoimaan jo Ylermi Rungon ja varmaan varhemmistakin ajoista kaupunkia sulassa sovussa betonoineen Kok.-Dem. -aseveliakselin edustusta vähän vähäisemmäksi.

Kahden ehdokkaan loukussa

Olen aina puoluetoiminnassa aktiivisesti toimiessani etsinyt itselleni sopivan eduskuntavaaliehdokkaan. Tämä on käynyt aina aika helposti: monasti olen tuntenut henkilökohtaisesti sellaisen ehdokkaan, johon olen uskaltanut luottaa ihmisenä siinä määrin, että olen voinut luottaa hänen harkintakykyynsä sellaisissakin kysymyksissä, joissa ehdokkaani on eri linjoilla kuin minä. Joskus on myös ehdokas valinnut minut, ei ehkä suoranaisesti feissaamalla, mutta edustamalla sellaisia arvoja, joita minäkin tunnustan ja olemalla mukana edustamassani toiminnassa niin että teidemme on ollut ikään kuin pakko risteytyä.

Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.

Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.

Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.

Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.

Laskennallinen ja todellinen palkka

YPM:n neuvotteleva virkamies Pekka Harju-Autti on Leo Straniuksen kanssa käytyihin keskusteluihin pohjaten, laatinut todellisen palkan laskentakaavan, erotukseksi tavallisesti käytettäväksi laskennallisesta palkasta, jota ainakin vielä käytetään esimerkiksi verotuksen, erilaisten etuuksien ja maksukyvyn laskupohjana. Malli kaipaa kehittelyä, ja esittelenkin seuraavaksi mallin, omin kriittisin kommentaareineni.

Todellisen palkan laskentakaava (REAYSO).

R = nettopalkka euroissa.

Minulla se on tällä hetkellä 1741 euroa.

E = työn energiakuluttavuus: toimistotyö hyvine ja kannustavine liikunta- ja virkistysmahdollisuuksineen = 2; perustoimistotyö = 1; fyysisesti hyvin kuluttava työ = 0,5.

Erityisesti työn fyysisestä rasittavuudesta pitävän ei tarvitse noudattaa näitä kertoimia, ja minulle kyllä sopisi luonnollinen rasitus, siis edes työasennon vaihtaminen. Joudunkin hankkimaan energiakulutuksen oma-aloitteisesti taukojumppaamalla, ja kyse ei kyllä ole pelkästä energiakulutuksesta, vaan toimintakyvyn säilyttämisestä. Saisin tällä laskurilla ykkösen, mutta kulun työssäni, sillä fyysinen kuntoni rapistuu vaikken rasitu. Mallia sopii tässä kohdassa kritisoida siitäkin, että lisääntyvä fyysisen energian kulutus johtaa lisääntyvään syömisen tarpeeseen, mikä taas - kuluttaa energiaa, siis ihan oikeaa sähköä.

A = päivittäinen, "todellinen" työaika työmatkoineen ja lomien määrä vuodessa (lauantaita ei lasketa lomapäiväksi): alle 8 tuntia päivässä JA yli 30 päivää vuodessa = 2; yli 12 tuntia päivässä TAI alle 30 päivää vuodessa = 1; yli 12 tuntia päivässä JA alle 30 päivää vuodessa = 0,5.

Jokainen, joka on joskus joko laatinut survey-tutkimuksia tai vastannut niihin, tietää, että jakaumaan ei saa jäädä aukkoja. Miten vastaa se suuri enemmistö, jonka todellinen päivittäistyöaika putoaa 8 ja 12 tunnin väliin? Vastaan kuitenkin tähän kohtaan puoli pistettä, sillä hyvin harvalla kyllä mennee työmatkoihin yli 4 tuntia päivässä, nettotyöajan ollessa 8 tuntia.

Y = yhteiskunnallinen lisäarvo: ympäristötyö tai humanitäärinen työ = 2; neutraali työ = 1; omaan etuun keskittyvä työ = 0,5).

Jos työntekijä tekisi humanitääristä työtä kehnosti, luokitusta pitäisi kyllä pudottaa, tai jos hän kääntää esimerkiksi neutraalin työn oman napansa ympärille, esimerkiksi suorilla väärinkäytöksillä, käyttämällä työpaikan resursseja väärin. Riittävätkö itsekkäät motiivit - kuten palkkakeskeisyys - pudottamaan työn pisteytystä? Tästä saan 1 pisteen, jos edellinen ehto ei toteudu.

S = sosiaalinen lisäarvo: sopivasti sosiaalisuutta ja itsenäisyyttä, mukava pomo sekä työtoverit = 2; hyviä ja huonoja puolia = 1; tulehtunut työilmapiiri = 0,5.

Moni näistä voi toteutua samanaikaisesti: johtaminen voi olla sieltä jostakin, mutta sitten on jokunen kiva työkaveri. Omalle tilanteelleni annan 1 pisteen.

 O = subjektiivisesti koettu onnellisuus työtehtävissä: suuri = 2; neutraali = 1; vähäinen = 0,5.

Tarkoittaako tämä subjektiivisesti koettua onnellisuutta työtehtävää suorittaessa vai työpaikalla? Oli miten oli, tästä saan puoli pistettä, en enempää.

Kaava antaa minulle "todelliseksi palkakseni" 53 euroa kuussa. Onko tämä paljon vai vähän?

Jos tilannettani suhteuttaa Hesarin jutun esimerkkihenkilöihin, niin:
Jenni, 27v, Tarjoilija: 8 000 e
Lauri, 46v, kansainvälisten hankkeiden koordinaattori: 11 200 e
Martti, 50v, sijoitusjohtaja: 13 000 e
Eveliina, 27v, suuhygienisti: 13 850 e
Tuomas, 32v, web-suunnittelija ja yrittäjä: 19 850 e
Leo, 35v, ympäristöjärjestön toiminnanjohtaja: 23 450 e

Ei tarvita laskukaavaa sen havaitsemiseen, että olen palkkakuopassa. Leo Straniuksen bloggauksen em. laskukaavasta voi lukea allaolevasta linkistä:

http://leostranius.fi/2011/06/miten-laskea-todellinen-palkka/

Hyviä ja huonoja leluja

Kohtuutalouden guru Leo Stranius luetteli lukuisia syitä, miksi lapsille kannattaa hankkia vähemmän leluja. Tunnen piston sydämessäni: kyllä niitä todellakin on paljon, ja siltikin lapsi toisinaan ihmettelee ääneen, mitä hän oikein keksisi tehdä.

Olisi helppoa päivitellä, kuinka asiat olisivat olleet ennen paremmin: kun leluja oli vähemmän, tein itse kirjoja. Ei minulla kuitenkaan ollut isän tekemää käpylehmää.

On myös helppoa niputtaa kaikki lelut samaan turhuuden rovioon, ja huonot lelut turhaan pilaavat hyvienkin lelujen maineen. On olemassa leluja, jotka ruokkivat mielikuvitusta, vaikka nykyiset legot onkin usein nimilaputettu eivät vain Taru Sormusten herrasta vaan Gandalfin siksi ja siksi kohtaukseksi. Kyllä ne valmiiksipureskellutkin taipuvat vaikka mihin, esimerkiksi Sensei Wusta tulee hyvä joulupukki.

Sitä ei myöskään uskoisi, mihin kaikkeen Straniuksen varmaankin kyseenalaisena kertakäyttökulutustuotteina pitämät Trash Pack -kumifiguurit taipuvat. Nämä hahmot jo sinänsä kompastuvat omaan ironiaansa, muka-kritisoidessaan tätä Straniuksenkin kritisoimaa materialismia, kun niitä ilmestyy pari kautta jokaisena kalenterivuonna ja vielä erivärisinäkin painoksina.

Trashpack-shakki.

Joka tapauksessa, hyvin onnistuu Trash Packeilta autoilu, mäenlasku tai jopa keskusteleminenkin! Eikä Simeonille 4 1/2 vuotta sitten huoltoasemansa lahjoittanut Eero-poika olisi takuulla koskaan uskonut, mihin kaikkeen bensiskin taipuu. Siinä leikitään piiloa, sillä rakennetaan katapultteja, joilla singotaan näitä em. hahmoja. Vain mielikuvitus on rajana, ja tässä tapauksessa lelu antaa siivet mielikuvitukselle, ei kahlitse sitä. Lelut myös antavat vanhemmille usein kallisarvoista omaa aikaa, lego on erinomainen kasvattaja, vaikka ei tietenkään korvaa vanhempaa!

Siinä olen kyllä samaa mieltä Straniuksen kanssa, että leluilla leikkiminen on usein pois ulkoilemisesta ja luonnossa liikkumisesta. Sosiaalisuudesta ne eivät välttämättä kuitenkaan eristä, sillä - valitettavankin paljon - lelut voivat olla sosiaalisen vaihdon välineitä. Tätäkin tosin liioitellaan, sillä kun poikani juttuja kuuntelee, niin ei välttämättä koko esikouluryhmässä kukaan muu kerää samaa sarjaa. Siinäkin olen samaa mieltä Straniuksen kanssa, että vähempi leluja, vähemmän kaaosta, ja ehkä viikkorahankin oppisi käyttämään luovemmin ilman näitä kaikenkarvaisten keräilysarjojen kylkiäisinä seuraavia korttikeräilysarjoja, joihin viikkorahat on suorastaan pakko tuhlata, heti ja kaikki.

Straniuksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.