Jos ei haluaisi mitenkään äänestää Vihreitä...

... siinä tapauksessa annan äänestyssuosituksia tänään alkaneihin ennakkovaaleihin.

Jos asuu Hämeessä, yksi hyvä ehdokas ja tulevaisuuden päättäjä on Sanna Marin, SDP.

Pohjanmaalla Demareita äänestävän kannattaa antaa äänensä Joanna Juurakolle.

Varsinais-Suomessa vasemmalle päin kallistuva voi antaa äänensä Li Anderssonille.

Pirkanmaalla kansanedustaja Anna Kontula ei kumartele ketään. Hän on epämiellyttävien totuuksien ja pienen ihmisen puolella, ja on fiksu. Tykkään.

Helsingissä ääni kannattaa antaa Jarmo Niemiselle, jos haluaa äänestää Kokoomusta. Todellinen luontovihreä, tai Sari Sarkomaata, jos haluaa sosiaalista omatuntoa. Demareiden kannattajille löytyy useampikin hyvä vaihtoehto, esimerkiksi Erkki Tuomioja, Nasima Razmyar ja Pentti Arajärvi. Jos intohimona on kaupunkisuunnittelu, tällöin parempaa ehdokasta ei voine löytää kuin Kaarin Taipale, ainakaan jos haluaa päätöksenteon perustuvan tutkittuun tietoon. Keskustan edelleenkin suhteellisen harvalukuiset äänestäjät voisivat äänestää sivistynyttä Laura Kolbea, ja Vasemmistoliiton kannattajille esimerkiksi Dan Koivulaakso on hyvä valinta, ja Paavo Arhinmäki on aina varma valinta.

Omassa vaalipiirissäni Vasemmistoliiton kannattaja voi äänestää Joonas Dachingeria tai Jussi Saramoa. Perussuomalaisia äänestävän paras mahdollinen valinta on Arja Juvonen. Demariehdokkaista tiedän parhaiten porvoolaiset Mirja Suhosen ja Marianne Korven. He ovat hyviksiä.

Listaus ei tietenkään ole mitenkään kattava, vaan vedin hatustani niitä nimiä, joita muistan. En tietenkään tunne kattavasti muiden puolueiden ja muiden vaalipiirien ehdokkaita, joten siksikin listani on vino ja muistinvarainen.

Suosittelen kuitenkin ensisijaisesti Vihreiden äänestämistä. Uudellamaalla hyviä numeroita ovat etenkin 111 (Jocke Lybeck), 100 (Johanna Karimäki) ja 92 (Tatu Chanth). Helsingissä valinta kallistuu Outi Alanko-Kahiluotoon (69), Johanna Sumuvuoreen (84) tai Maria Ohisaloon (77), ja jos haluaa äänestää miestä, Pekka Haavistoa (70) parempaa ei olekaan.

Kahden ehdokkaan loukussa

Olen aina puoluetoiminnassa aktiivisesti toimiessani etsinyt itselleni sopivan eduskuntavaaliehdokkaan. Tämä on käynyt aina aika helposti: monasti olen tuntenut henkilökohtaisesti sellaisen ehdokkaan, johon olen uskaltanut luottaa ihmisenä siinä määrin, että olen voinut luottaa hänen harkintakykyynsä sellaisissakin kysymyksissä, joissa ehdokkaani on eri linjoilla kuin minä. Joskus on myös ehdokas valinnut minut, ei ehkä suoranaisesti feissaamalla, mutta edustamalla sellaisia arvoja, joita minäkin tunnustan ja olemalla mukana edustamassani toiminnassa niin että teidemme on ollut ikään kuin pakko risteytyä.

Olen asunut Helsingissä suuren osan elämääni, joten on luonnollista, että edelleen seuraan, mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu. Samoin on luonnollista, että edelleen tunnen runsaasti helsinkiläisiä, ja tästä kaikesta luonnollisena seurauksena suosittelen edelleen myös helsinkiläisiä ehdokkaita. Henkilökohtaisten suosikkieni - Outi Alanko-Kahiluodon, Johanna Sumuvuoren, Maria Ohisalon ja Pekka Haaviston - lisäksi osaan suositella myös joistakin tietyistä teemoista kiinnostuneille: Ozan Yanaria taloudesta huolestuneille, Maria Vuorelmaa suomenruotsalaisille, Emma Karia lapsiperheille, Otso Kivekästä kevyestä ja tietoliikenteestä ja Hannu Oskalaa kulttuurista kiinnostuneille. Jos haluaa kohottaa eduskunnan älyllisen keskustelun tasoa, voi äänestää Jukka Relanderia ja jos haluaa pelastaa maapallon, silloin luonteva valinta on Leo Stranius. Ja niin edelleen. Anteeksipyyntöni niille jotka unohdin nopeasta listauksestani. Nämä olivat vain esimerkkejä.

Suhtauduin vihreään politiikkaan pikatienä uusmaalaistumiseen, ja vihreys onkin ollut oikotie tutustua keskipienen kaupungin hyviksiin (muitakin tapoja on, kuten Mahdollisuuksien tori. Siksi tunnenkin myös hyviä vasemmistolaisia). Näitä hyviksiä yhdisti Haaviston Pekka, ja hyviksien paikalliseksi suojeluspyhimykseksi muodostui Jocke Lybeck, joka tarjosi ensin tilansa, sitten ideoitaan ja aikaansa ja lopulta myös henkilönsä. Jos Jockea ei olisi, ei häntä pystyisi keksimään: tuon epäsovinnaisella, luovalla tavalla salaovelan, suuren persoonan, hienon miehen, jonka tuntee ja joka tuntee puoli Porvoota. Jockelle ei voi sanoa ei. Jocke on kuten Pekka Haavistokin, kaikkien kaveri, myös vihollistensa, joita hänellä ei ole. Hän edustaa suurinta osaa siitä hyvästä, jota Porvoossa on. Haluan katsoa loppuun asti Lätsäjäbä-Jocken matkan kohti Arkadianmäkeä. Tarina on jo tähän saakka niin ihmeellinen, että sille ei voi nähdä mitään muuta loogista seurausta.

Porvoolaisuuden ja entisen helsinkiläisen lisäksi olen, kuten sanottu, uusmaalainen. Lisäksi olen luonnonystävä, ja näissä ominaisuuksissani olen tullut törmänneeksi Johanna Karimäkeen. Johannan kunniaksi on sanottava myös se, että hän on tullut aina mielellään vierailemaan Porvooseen; lisäksi hän on ihmisenä äärimmäisen mutkaton ja sydämellinen, helposti lähestyttävä ja tavoitettava. Johanna on, kuten Jockekin, pienten ja heikkojen puolustaja, ja äärimmäisen ahkera ihminen. Hän muistaa viiteryhmiään, mutta välittää muistakin. Johanna edustaa kaikkea sitä hyvää, jota eduskunnassa ei edes keksisi olevan.

Kahden ehdokkaan loukku on tietenkin ensimmäisen maailman ongelma, kun monissa paikoissa valittavana on vain yksi, ja sekin on pakkovalinnan paikka. Välttyäkseni pahoittamasta kummankaan ehdokkaani, Jocken tai Johannan mieltä, aion lykätä äänestyspäätöstäni koppiin asti. Jos minulla olisi kaksi ääntä, äänestäisin molempia, nyt joudun valitettavasti olemaan jommalle kummalle uskoton. Onneksi omatuntoaan voi paikata tekemällä vaalitöitä molemmille. Uskon, että saan kyllä ainakin sen yhden äänen taisteltua takaisin sille jommalle kummalle, jolle ääneni ei tällä kertaa riittänyt.

Kahden kärjen taktiikalla Helsingissä

Jalkapallossa yhä useampi joukkue on viime aikoina siirtynyt yhden kärjen taktiikkaan, jotkut - kuten AS Roma - nollan. Perinteisesti kuitenkin suuri osa joukkueista pelaa yhden kohdehyökkääjän ja yhden maalisiepon taktiikalla, joissa edellinen sitoo vastustajan puolustuksen itseensä ja pudottaa irtopallot omille, jälkimmäinen tekee maalit.

Olen vuorotellen kannattanut Helsingissä Outi Alanko-Kahiluotoa ja Johanna "Nanna" Sumuvuorta eduskuntavaaleissa. En enää asu Helsingissä, mutta tiedän, että sanaani vielä jotkut kuuntelevat, niin kai velvollisuuteni on ääneni testamentata.

Outi on taktiikkani kohdehyökkääjä: tuo koko sydämellään tiukasti vähäosaisten puolesta taistelija. Olen häntä seurannut myös töideni kautta, joten en puhu vain lämpimäkseni. Asialleen todella omistautuneena Valtakunnallisen työpajayhdistyksen puheenjohtajana Outi on erittäin hyvin kartalla työn, työttömyyden ja opiskelun harmaalla alueella, TaTuSoTu -ryhmän yhtenä perustajista hän tietää taas apurahansaajien, taiteilijoiden, tutkijoiden ja pienyrittäjien huolet. Meitä molempia yhdistää myös kaupunkiluonto. Lisäksi olen nuorisotutkijanakin toimineena hyvin tietoinen siitä, että Outi on valittu Nuorisoyhteistyö Allianssin toimesta nuorisomyönteisemmäksi kansanedustajaksi.

Nanna taas on pelimuodostelmani fox-in-the box: äärimmäisen hyvä mutta tehokas tyyppi, jota arvostetaan puoluerajojen ylitse etenkin turvallisuuspolitiikan asiantuntijana. Nanna on, kuten Outikin, vähäosaisten esitaistelija.

Entä vaihtopelaaja? Silloin kun maalia ei synny kymmenistä paikoistakaan huolimatta, vaihdan kentälle köyhyystutkija Maria Ohisalon. Mariakin minulla on ilo tuntea henkilökohtaisesti, ja hänellä on hyvä meininki. Kaikki pelaa!

Köyhät pitää unohtaa, ainakin vaalien alla

Jos linkkaan Kuka kuuntelee köyhää -Facebook-ryhmään poliitikkojen kirjoituksia, nämä dumataan vaalimainoksina, vaikka aiheena olisikin köyhyys.

Olisiko köyhät sitten syytä jättää piehtaroimaan omaan karsinaansa? Paikkaan, jonne yksikään sellainen henkilö, joka säätää esimerkiksi sosiaaliturvaa ja verotusta koskevaa lainsäädäntöä, ei näe?

Sellaiset henkilöt ovat poliitikkoja. Pitäisikö poliitikkojen unohtaa köyhät, etenkin vaalien alla, niin että heihin osin syystäkin katkeroituneet kansalaiset saisivat lisää vettä myllyynsä, aihetta syyttää kuinka heitä ei kuulla, ja kuinka päättäjät ovat vieraantuneita köyhän asiasta, hädin tuskin muistavat köyhien olemassaolon?

Miten kuultaisiin tai miten muistaisivat, jos köyhät hautaavat itsensä poteroihin ja kieltäytyvät kontakteista juuri nimenomaan niiden kanssa, joiden heitä pitäisi kuulla?

Vaaliliitot - käytännön taktikointia vai linjapolitikointia?

Vihreät lähtivät Satakunnassa vaaliliittoon Kokoomuksen kanssa sillä ajatuksella, että yksin jäädessämme yhdenkin edustajapaikan saaminen vaatisi kaiketi suunnilleen kannatuksen triplaamista maakunnassa. Vaaliliitto perustuu siihen toivomukseen, että äänestäjät ymmärtäisivät keskittää äänet kärkiehdokkaalle (varapuheenjohtaja Anne Bland), joka nousisi yhteislistalla kahden kärkeen, minkä pitäisi riittää.

Viime vaaleissa parhaan vihreän ehdokkaan edellä taisi olla neljä tai viisi kokoomuslaista Satakunnassa, joten kovaa työtä tämä vaatii, ja samaten se vaatii päätöstä maakunnan vaalityön keskittämistä Blandille, sillä Suomessa ei ole käytössä listavaaleja. Ja koska äänestäjiä ei voi käskeä, ainut tapa on keskittää piirin tuki. Vaaliliitto saa Vihreät näyttämään Satakunnan Kokoomuksen vihersiiveltä.

Tämä manööveri on pyllistys punavihreille äänestäjille, ja vihreä eduskuntaryhmä on vasemmalle kallellaan, ainakin jos sitä vertaa suurimman kaupungin Helsingin vihreään ryhmään, jossa on kaksi vasemmistovihreää: Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori.

Vihreille kannatuksen valtakunnallisuus on kohtalonkysymys, ja jokainen otettavissa oleva paikka maakunnista pitäisi toki ottaa. Helsingissähän ja Uusimaalla me olemme jo valmiiksi iso tekijä, ja jos puolue kasvaa vain jo valmiiksi vahvassa Helsingissä, on vaarana, että punavihreiden kannattajiemme silmissä profiloidumme nykyistä(kin) sinivihreämmiksi.

Yhtä lailla meille on kohtalonkysymys se, mielletäänkö meidät punavihreiksi vai sinipunaisiksi. Jos Satakunnan vaaliliiton takia menettäisimme yhden lisäpaikan Helsingissä (tai jossakin muualla), uhkapeli ei ole kannattanut. Jos taas tämä manööveri asemoi meitä (liberaaliksi) porvaripuolueeksi ja tämä vakuuttaa sinivihreitä Kokoomuksen ja Vihreiden välillä arpovia ja tuo meille mahdollisesti sekä satakuntalaisen kansanedustajan ja lisäksi mahdollisesti Helsinkiin yhden lisäpaikan, pelaaminen on kannattanut, etenkin jos lisäpaikan saa Nanna Sumuvuori.

Vaaliliitot eivät ole siis pelkkää vaalitaktiikkaa. Ne linjaavat myös puolueen suuntaa.

Palmian yhtiöittäminen todisti, että edelläkävijyys sijaitsee oikealla

Palmian yhtiöittäminen meni, kuten odotettua, oikea-/vasen -jakolinjan mukaan. Vaa'ankieliasemassa olivat puolueet, joita ei osata sijoittaa tälle akselille, eli Vihreät, Perussuomalaiset, RKP ja Keskusta. No, Keskusta on Helsingissä marginaalinen voima, RKP on, kuten tiedetään, oikeistopuolue, ja perussuomalaiset äänestää aina silloin kun se ei tiedä, mitä mieltä sen pitäisi olla, kuten oikeistopuolue.

Silläkin uhalla tässä havainnoin, että helsinkiläiset toverit eivät välttämättä tykkää kun tällainen sudeettivihreä tulee mestaroimaan toisen tontille, mutta havainnointi lienee sallittua?

Kysymys on ideologisesti siitä, mitä olen aavistellut jo pitkään: kun valtakunnallisesti Vihreät on enemmän vasemmalle kallellaan - tämä näkyy myös eduskuntaryhmässä - niin Helsingissä kallistus on oikeammalle. Meitähän on haukuttu Kokoomuksen puisto-osastoksi; muuten hyvä, paitsi, ettei Kokoomuksella ole puisto-osastoa. Yksi Jarmo Nieminen ei kesää tee, valitettavasti.

Ei tästä kuitenkaan tarvitse tehdä mitään muita johtopäätöksiä kuin edellämainittu. Meitä maakuntien vihreitä tarvitaan, jottei puolue kaatuisi Kokoomuksen syliin, vaikka emme voikaan vaikuttaa helsinkiläiseen politiikkaan, mistä meitä tasaisin väliajoin muistutetaan. Onneksi sentään eroja Kokoomukseen löytyy, mm. energiapolitiikka ja sosiaalipolitiikka eivät mahdu samalle sivulle Kokoomuksen kanssa. Kaupunginvaltuustossa vain harvoin päätetään energiapolitiikasta, paitsi silloin kun pitää ottaa kantaa kaupungin mahdollisista osallisuuksista voimalayhtiöihin.

On Helsingissäkin joitakin vasemmistovihreitä. Heitä ovat esimerkiksi kaksi kannattamaani suosikkipoliitikkoa Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori. Molemmat vastustavat Palmian yhtiöittämistä. Kaksi muuta yhtiöittämistä vastaan äänestänyttä olivat Zahra Abdulla ja Sirkku Ingervo.

Olen kyllä kieltämättä vähän yllättynyt siitä, että muita ei löytynyt. Uskoakseni perusteluissa mahdollinen ideologia piilotetaan, ja korvataan strategialla, ja oikea-vasen -jaottelu järjellä. Vihreät tapaavat paikoittaa itsensä oikea-vasen -akselin yläpuolelle, väittäen olevansa edellä. No, edelläkävijyys tässä tapauksessa näyttäytyy äänin 15-4 sijaitsevan oikealla.

Vaikka kyse ei suoranaisesti olekaan yksityistämisestä, yhtiöittäminen lisää kaupungin mahdollisuuksia osallistua kilpailutukseen, ja kilpailutus on aina tuonut näkyville oikeisto-/vasemmisto -jaon. Kaupunki nyt ikään kuin tuo peliin tilaaja-tuottaja -mallin, jossa se on itse yksi mahdollisista tuottajista, sen lisäksi että se on tilaaja.

Palmiaan liittyvissä keskustelussa todettiin mm., että ei ole yhtiön vika, jos kaupunki ei osaa kilpailuttaa. Ei olekaan, vaan kaupungin. Miksi sitten pitää ryhtyä kilpasille, jos ei osaa, ja miksi Suomen pääkaupunki ei osaa/osaisi kilpailuttaa? Tähän voisi todeta analogisesti edellisen väitteen kanssa: ei ole maakuntien vika, jos Helsinki ei osaa kilpailuttaa.

Miksi äänestän Nannaa

Olen ollut Johanna "Nanna" Sumuvuoren tukiryhmässä yksissä eduskuntavaaleissa. Viime vaaleissa seisoin Outi Alanko-Kahiluodon takana, mutta nämä ovat nyt Nannan vaalit. Miksi?

Outia tarvitaan vielä Brysseliäkin kipeämmin Eduskunnassa, jatkamaan väsymätöntä työtään työllistämisen, tutkimuksen, apurahansaajien ja nuorten puolesta. Nanna on aidosti kansainvälinen uuden ajan vaikuttaja, rauhanomaisen kriisienhallinnan asiantuntija. Minulla on kotonani hänen kirjansakin aiheesta. Viime ajat hän on syventänyt kansainvälisten suhteiden tuntemustansa hankkimalla aihepiirin teoreettista ymmärrystä Oxfordissa. Nanna ei kuitenkaan ole teoreetikko, vaan käytännön toimija mitä vahvimmassa määrin, rauhanaktivisti, ylioppilaskunta-aktivisti ja ennen kaikkea säkenöivä keskustelija ja verkostoituja.

Nannasta muistan sosiologian fuksibileet jostakin vuosituhannen alkupuolelta. Kun ymmärsin, että hänkin jo edustaa "vanhoja", minun oli pakko tehdä päätelmä, että minä olen liian vanha enää käymään niissä karkeloissa edes emerituksena. Arto Aniluotoa ei lasketa, hän on samanaikaisesti emeritus, muumio, jokapaikan höylä sekä elävä monumentti, ikuinen virallinen nuori mies. 

Nannan kanssa sai (ja saa) aina eloisia, viihdyttäviä ja hauskoja keskusteluita. Nanna on Uutisvuodon historian paras vieras, joka ei ainoastaan antanut ohjelman vakiokasvoille vastusta, saati tyytynyt peesailemaan heitä, mutta osoitti kykynsä nauraa itselleen lanseeraamalla myötähäpeän logon niin vastaansanomattomasti että jopa sellainen henkilö kuin minä, jolta puuttuu lähes tyystin myötähäpeän tuntemisen taito, ymmärsi asian Nannan piirustuksesta. 

Nanna kutimineen oli mitä hauskinta seuraa Lappeenrannan puoluekokouksessa 2012. Jos hänet valitaan Brysseliin, hänen kutimiaan tuskin nähdään vähään aikaan puoluekokouksissa, saati hänen ja Tiia Vanhatapion dj-kaksikkoa puoluekokouksien jatkoilla, mutta kyllä me kai sen nipin napin kestämme. Minä ainakin, eihän minuakaan perhesyistä näkyne puoluekokouksissa vähään aikaan, ainakaan seuraavassa. 

Nannan vaalimainos eduskuntavaaleissa 2007 öisessä Meilahdessa. 

Nannan lisäksi voisin kyllä äänestää näissä vaaleissa melkein ketä hyvänsä muutakin vihreää. Oras Tynkkysen asiantuntemusta EU:n yhteisen ilmastopolitiikan muodostamisessa tarvitaan kipeästi, ja Heidi Hautalan kokemuksellekin olisi vielä käyttöä. Outin kärkiteema harmaata taloutta vastaan taisteleminen vaatii myös kipeästi nykyistä enemmän panostusta, ja Maria Ohisalo nousevana poliitikkona ansaitsisi myös ääneni, paitsi sosiologina, myös tasa-arvotaistelijana, hyvinvointivaltion, sukupuolten ja sukupolvien välisen tasa-arvon puolesta.