Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Lasken myös esimerkiksi Debussyn preludit sarjaksi, vaikka kyse onkin lyhyehköjen pianoteosten kokonaisuudesta, samoin erilaiset kokonaislevytykset. Päivitin tätä 5 vuoden takaista listaani jonkin verran; mukana on joitakin uusia sarjoja, joitakin uusia levytyksiä ja joidenkin teossarjojen järjestys on kirkastunut minulle paremmin.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko. Kyse on ehtymättömästä aarreaitasta, joka sisältää suurinta ihmisen luomaa kauneutta. Siinä riittää tutkittavaa ja löytämistä kokonaiseksi ihmiseliniäksi.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

4. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä on pappa-Haydn. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin, Blomstedtiin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Blomstedtin sykli on aivan fantastisesti soitettu, täyteläinen ja voimakas. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

7. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

8. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

9. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

10. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

11. Anton Bruckner: 9 (11) sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta, Klempererin kutonen tai Giulinin ysi.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

12. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Riippuu fiiliksestä, kumman sijoittaa edelle, Brucknerin ja Mahlerin. Kokonaislevytyksissä valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Vahinko että siinä ei ole lauluja, joista Abbado on tehnyt ainakin des Knaben Wunderhornin loisteliain tuloksin. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias. Suurin yksittäinen Mahlerin sinfonian levytys on Jascha Horensteinin livetaltionti 8. sinfoniasta; myös Abbadon Luzernin kakkonen on ikimuistoinen.

13. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

14. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

15. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

16. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

17. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

18. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

19. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

20. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on tunnelmallisen sykkivä. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

21. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

22. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

23. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

24. Claude Debussy: Preludit

Walter Gieseking on tästä 24 preludin sarjasta klassinen referenssi, mutta minulle sarjan toteuttaa pianistisesti täydellisesti Krystian Zimerman. Myös Claudio Arrau, Arturo Benedetti Michelangeli ja Hakon Austbö ovat kuulemisen väärtejä.

25. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

26. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

27. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

28. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

29. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

30. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

31. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto. En osaa nostaa Tranea korkeammalle, koska kyse ei ole aidosta sarjasta vaan kokoelmasta.

32. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.

Syyskuun parhaat levyt

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 7. Berliinin filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Kaikki tässä tuntuu oikealta, vaikkakaan sensaatioita tai pikavoittoja ei tässä haeta mistään. Hitaahkossa Allegretto-osassa tummat jouset eivät koskaan ole olleet näin laulavat.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 9. Lontoon Uusi filharmoniaorkesteri, johtaa Otto Klemperer. Kuten Klemp itse luonnehti, hän on Bruno Walterin vastakohta. Hän on (raaka) immoralisti, Walter hellä moralisti. Klempererin käsissä Mahlerin ysi on todella raakaa musiikkia.

Bill Evans: Solar, albumilta Sunday At The Village Vanguard. Minulle Evans on easylisteninginä yleensä musiikka vailla omaa vahvaa profiilia. Joskus kuitenkin kannattaa antaa toisia mahdollisuuksia, ja kolmansia. Solar ja kappaleet siitä eteenpäin ovat todellista understatementia, joissa rummuilla on hallitseva rooli, ja pitkiä toveja kulkee ilman melodia. Jotenkin vain Evans kuitenkin kuljetuttaa musiikkia eteenpäin, vaikka siinä ei ole oikein mitään.

Franz Schubert: Sonaatti nro 21 B-duuri D 960, soittaa Clara Haskil. Schubertin pianomusiikki on jotenkin amorfista elegisyydessään ja pohdiskelevuudessaan. Kesän pianomusiikkikaudella minulle sattui tästä kolme levytystä: Svjatoslav Richter, Annie Fischer ja Clara Haskil. Haskilin soitto on temperamenttisinta, tai ehkä pikemminkin volatiileinta, suorastaan paikka paikoin äkkiväärää. Hän elävöittää sonaatin, tekee siitä mielenkiintoista musiikkia.

Joseph Haydn: Sinfonia nro 22 "Filosofi". Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, johtaa Ernest Ansermet. Vanha ihanne-esitykseni oli kapellimestarittoman Orfeus-kamariorkesterin. Siinä ainoana alun arvoituksellinen, käyskentelevä johdanto kulki riittävän verkkaisesti. Ansermetin versiossa on kuitenkin enemmän tappuraa toisesta osasta alkaen.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Tässä ehkä kaikkein suurimmassa Strauss-taltioinnissa, johon vuosien jälkeen palasin, Furtwängler on parhaimmillaan. Hitaat osat ovat taivaallisen laulavia, todella cantabile, ja finaalin huipennuksessa orkesteri onnistuu kuulostamaan pommikonelaivueelta: vasket ampuvat ja sylkevät.

Richard Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat. Näytös II: Mit den Schuhen ward ich fertig schier! Laulajat ja Berliinin filharmonikot, johtaa Rudolf Kempe. Tässä kaikkien aikojen parhaassa oopperalevytyksessä, jossa Wagner soljuu kuin Mozart ja Johann Strauss iloisen ensemblelaulun tahdittamana, on todellista schwungia. Monoäänityksellä ei ole mitään väliä. Tämä tempaisee mukaansa heti alusta asti, ja meininki tiivistyy tässä.

Johann Sebastian Bach: Soolosellosarja no 6 (BWV 1012), 2. osa: Allemande. Soittaa Pablo Casals. Soolosellomusiikin "keksinyt" Casals rouhii ja raapii elämänmakuisesti, välttäen kaikkea sievistelyä. Niinpä hän pääseekin lähemmäs Bachin ikuisuuden substanssia kuin kukaan.

Rolling Stones: As Tears Go by. Yksi rockin kauneimpia balladeita, jonka ensin esitti Mick Jaggerin nuorikko Marianne Faithfull, mutta riipaisevin versio on kuitenkin bändin itsensä.

Edmund Rubbra: Sinfonia no 7, 3. osa: Passacaglia and Fuga: Lento. BBC National Orchestra of Wales, johtaa Richard Hickox. Ehdottomasti paras brittiläinen sinfonikko, joka on kuin Bruckner ja Vaughan Williams yhteenliitettynä mutta tiivistettynä. Jos vitonen on hänen kokonaisuudessaan onnistunein sinfoniansa, tämä on hänen suurin sinfoninen osansa, jossa jouset laulavat vaughanwilliamsmaisella maisemapensselillä, mutta sävyssä on bruckneria. Musiikki etenee vääjäämättömästi, pahaenteisellä poljennolla. 7. ja 8. sinfonian sisältävä levy esittelee Rubbran muutenkin parhaassa valossa. Jos haluaa tutustua itselleen aivan uuteen sinfonikkoon, tästä voi hyvin aloittaa. Nämä ovat aivan hienoja esityksiä, mutta leikittelen silti ajatuksella, mitä Klemperer tai Karajan olisivat tehneet tälle musiikille.

Furtwänglerin esityksen Sinfonia Domesticasta pääsee kuuntelemaan klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Nykymusiikin liepeiltä

Olen melkein ammattimainen musiikinkuuntelija. Melkein, koska en saa siitä palkkaa, ja koska en ole kovin systemaattisesti pyrkinyt tuttavuuteen modernin musiikin kanssa.

Tämän väistöliikkeen olen tehnyt mukavuussyistä: suurin osa modernista musiikista, Mahleria. Straussia ja Sibeliusta uudempi oikeastaan Sostakovitsia lukuunottamatta on minulle siksi verran vaikeaa, että mieluummin pysyttelen mukavuusalueellani.

Tosin oli Beethovenkin modernia joskus, ja minulle vielä 30 vuotta sitten. Viimeiseen yli 20 vuoteen uudet, riemastuttavat, elämääni toden teolla rikastuttavat musiikilliset tuttavuudet voi laskea yhden käden sormilla, ja tämä epäily musiikin kuolemasta elävänä taidemuotona on aika ajoin saanut minut niin epätoivoisiin tekoihin, että olen kuunnellut jopa jatsia tai yrittänyt löytää jotain itselleni uutta vanhojen kasarisuosikkieni liepeiltä.

Joskin varsin harva nykymusiikki on sellaista, että sitä haluaa kuulla uudestaan, sama pätenee vaikka Mozartin aikaan. Perspektiivivirhe aiheutuu siitä, että nykymusiikista otokseni on häviävän pieni verrattuna wieniläisklassismiin tai romantiikkaan. Minulle riittää yksi kerta Hassea, Dittersdorfia tai Schmittiä, ja kuuntelen mieluummin sen tuhannennen ensimmäisen kerran Bachia, Mozartia ja Bruckneria. Ja siksi edellämainittuja ei soitetakaan. Useimmiten säveltäjän unohtamisella tai muistamisella on syynsä. Toki se yksikin kerta kannattaa ottaa riski: ilman riskejä en olisi koskaan tutustunut Edmund Rubbraan tai Vagn Holmboehen.

Levykokoelmani kuvastaa ei-ammatillista musikaalista dieettiäni: sieltä löytyy toistakymmentä versiota Beethovenin sinfonioista, mutta ei yhtään äskettäin edesmennyttä Pierre Boulezia, Stockhausenia, Beriota, Lindbergiä, Saariahoa tai edes Kevätuhria. Silvestrov, Salmenhaara, Lutoslawski ja Salonen sentään löytyvät.

Jos suhteeni musiikinkuunteluun on konservatiivinen äänilevyjen keräilyllä mitattuna, konserteissa sen sijaan kuuntelen mielelläni modernia, peräti nykymusiikkia ja käyn kantaesityksissä. Jos haluan kuulla Beethovenia, valitsen Kempen, Klempererin, Toscaninin, Szellin, Furtwänglerin, isä-Kleiberin ja Norringtonin väliltä.

Tämän teen muunakin kuin sosiologisena kenttäkokeena: konserttona yleisölle, jonka reaktioita on aina kiintoisaa seurata hämmennyksen äärellä, sitä, miten tarve olla menettämättä kasvoja moukkana voittaa nykymusiikin käsittämättömyyden aiheuttaman hämmennyksen tunteen, epämukavuudenkin.

Nykymusiikkia kuunnellessa ei nimittäin tiedä, mitä tapahtuu. Tämä kahdestakin syystä: se ei ole ennalta tuttua, ja se ei etene tonaalisessä mielessä loogisesti.

Kävin eilen kuuntelemassa tunnetun, minullekin hieman ennalta tutun nykysäveltäjä John Adamsin musiikkia kahden teoksen verran. Draivia löytyi ensimmäisestä alkusoittonumerosta Short ride in a fast machine, ja moderniksi musiikiksi Adamsin Sheherazadesta löytyi paikka paikoin kauneuttakin, ja taatusti minulle uusia sonoriteetteja. Solisti Leila Josefowitzille hänelle omistettu musiikki oli niin totta, että minäkin miltei uskoin siihen.

Kuitenkin, kaikesta edelläsanotusta huolimatta, konsertin jälkiosassa kuultu Sostakovitsin viides sinfonia oli suurta musiikkia, ja resonoi ensimmäisestä tummien jousten avauksesta alkaen, joka leikkaa kuin lihaveitsi. Ja jo ensiavaus antoi aavistella, että nyt oli tulossa rutiinin yläpuolelle nouseva hetki. Hannu Lintu ylitti itsensä Sostakovits-tulkkina, ja oli paljon parempi, dramaattisempi, tummempi ja piti teoksen paremmin koossa kuin esimerkiksi Sostakovitsin hyvin tuntenut Rostropovits.

Kiitos vielä Hannu Linnulle ja Leila Josefowitzille, yhdessä ja erikseen näin jälkikäteisesti! Valitettavasti en ehtinyt antamaan niitä suosionosoituksia, joita konsertti olisi ansainnut, kun luulin ehtiväni Porvoon-bussiin.

Suurimmat musiikilliset sarjat

Latelen tässä siinä järjestyksessä kuin muistan länsimaisen konserttimusiikin suurimmat kokonaiset teossarjat, joten tämä on muistinvarainen eräänlainen paremmuuslista. Näillä saa levyhyllyn hyvin alkuun. Bachin das Wohltemperierte Klavieria en ole laskenut tälle listalle, sillä se usein soitetaan kokonaisena sarjana, jolloin yksittäiset preludit ja fuugat mielletään teoksen osiksi.

1. Johann Sebastian Bach: Kantaatit.

Nikolaus Harnoncourtin ja Gustav Leonhardtin urakointi kesti pari vuosikymmentä, ja on edelleenkin äänilevyhistorian suurin uroteko.

2. Ludwig van Beethoven: 32 pianosonaattia.

Arthur Schnabelin pioneerilevytys on edelleenkin ylittämätön musiikillisesti, vaikka pianistisesti se on ylitetty monta kertaa. Annie Fischerin vaikeasti saatava ja kallis kokonaislevytys on uudemmista referentiaalinen; samoin Wilhelm Kempff ja Claudio Arrau.

3. Anton Bruckner: 9 sinfoniaa.

Eugen Jochumin kaksi kokonaislevytystä ovat lähes identtisiä. Vanhemmassa, DG:lle tehdyssä kokonaislevytyksessä ykkönen, nelonen ja vitonen ovat parempia kuin EMI:ssä, jossa taas yhdeksäinen on parempi. Günter Wandin paketti yhdistää Brucknerin Schubertin seuraajaksi. Jos päätyy Jochumiin, tarvitsee kutosesta ja kasista paremman levytyksen, jos Wandiin, ykkösestä ja kutosesta. Myös Bernard Haitinkin kokonaisesitys on luotettava; siinä kohokohtia lienevät nelonen, vitonen ja seiska. Parempi esitys tarvitaan oikeastaan lähinnä kahdeksaisesta.

Kutosesta parhaat ovat Klemperer, Celibidache ja Dohnanyi, kasista löytyy hienoja versioita pilvin pimein, mm. Wand, Karajan, Knappertsbusch, Celibidache, Horenstein ja Giulini. Jochumin aiempi kokonaislevytys sisältää ainakin kauneimman levytyksen ensimmäisestä sinfoniasta. Paras yksittäinen Bruckner-levytys on joko Wandin konserttiversio nelosesta tai Klempererin kutonen.

Jos kuitenkin haluaa oikeasti kaikki Brucknerin sinfoniat, silloin Stanislaw Skrowaczewskin sykli muodostaa kokonaisuuden, jonka jaksaa kuunnella yhdeltä istumalta. Kahdeksainen on syklin kohokohta. Vahinko, että Kurt Eichhorn ei ehtinyt viimeistelemään sykliään, muuten se olisi ylittämätön referenssi.

4. Ludwig van Beethoven: 16 jousikvartettoa.

Talich-kvarteton ykkösviulisti Petr Messiereurin äänenväri jakaa mielipiteet. Parhaimmillaan he tarjoavat ylittämättömän kaunista Beethovenia. Syklinä tasaisempi on Unkarilaisen kvarteton 50-luvun sykli.

5. Ludwig van Beethoven: 9 sinfoniaa.

Sinfoniat tulee aika hyvin katetuiksi Norringtonilla, Toscaninilla ja Furtwänglerillä. Jos haluaa vain yhden paketin, valinta kallistuu joko Wandiin, Szelliin tai Skrowaczewskiin. Wand on kuin Klemperer ilman egoa ja laahaavuutta ja täyläisemmin kuin Szell. Skrowaczewski on inhimillisempää Szelliä. Myös Franz Konwitschnyn sykli on vallan erinomainen.

6. Gustav Mahler: 9 sinfoniaa.

Valinta tapahtuu kuulaan Gary Bertinin ja eloisasti karakterisoidun Rafael Kubelikin välillä. Se, että Bertini tarjoaa kaupan päälle vielä das Lied von der Erden, kääntää kupin ehkä niukasti Bertinille. Paitsi että ohitse on ajanut Claudio Abbadon Berliinin levytysten paketti, vahvistettuna Luzernin Ylösnousemussinfonialla. Myös Bernard Haitinkin epätäydellinen joulukonserttien Kerstmatinee-sarja on loistelias.

7. Jean Sibelius: 7 sinfoniaa.

Ihanteellista kokonaispakettia en aivan ole löytänyt. Taloudestani löytyvät virtuoosinen Maazel, raikas Järvi ja klassinen Berglund valottavat Jannea eri puolilta, mutta ainakin kolmonen, vitonen ja kutonen jäävät vielä kaipaamaan lisävalotusta. Sitä löytyy klassikoista, kuten Kajanukselta, Koussevitzkyltä ja Beechamilta. Myös Colin Davis tarjoilee Sibeliusta kokonaisuudessaan ainakin kolmeen kertaan, ja täydentää hyvin esimerkiksi Maazelin paketin.

8. Georg Friedrich Händel: Concerto grossot op. 6.

Trevor Pinnockin johtama English Concert on kouluttanut minut kuuntelemaan barokkimusiikkia alkuperäissoittimin. Händelin musiikki tarjoaa jatkuvia yllätyksiä 25 vuodenkin jälkeen.

9. Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot

Wilhelm Kempff voittaa tässä muun maailman 2-0. Parempi on hänen vanhempi levytyksensä Paul van Kempenin kanssa. Claudio Arraun kolmesta levytyksestä paras on keskimmäinen, Bernard Haitinkin kanssa tehty, vaikeasti saatava ja kallis.

10. J.S. Bach; Orgelbüchlein.

Bachin urkupreludien kokoelma sisältää 46 pientä mestariteosta. Kaikkein riipaisevin niistä on, tai ainakin itseäni koskettaa syvimmin BWV 617 "Herr Gott, nun schleuß den Himmel auf". Kaikkein riipaisevimmin niitä soittaa Helmut Walcha, myös Simon Preston on pätevä.

11. J.S.Bach: Brandenburgilaiskonsertot.

Olen kasvanut, kuten Händelin Concerto grossoissakin, Trevor Pinnockin johtaman the English Concertin kanssa.

12. Frederic Chopin: Pianotuotanto (melkein kokonaan).

Arthur Rubinstein on tämän musiikin ylittämätön tulkki. Hänen soittonsa on aina ylevää, ei koskaan sentimentaalista. On toki kyseenalaista niputtaa koko tuotanto yhdeksi teossarjaksi, sillä Chopinin ohjelmistohan koostuu itsessään sarjoista: 24 etydiä, 24 preludia, nocturnit, valssit, masurkat, poloneesit ja niin edelleen.

13. Dmitri Sostakovits: Jousikvartetot.

Borodin-kvartetto on ylittämätön autenttisuudessaan.

14. Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertot.

Itse olen tottunut Daniel Barenboimiin, mutta saman asian ajavat aivan yhtä hyvin esimerkiksi Alfred Brendel tai Murray Perahia.

15.. Dmitri Sostakovits: Sinfoniat.

Jos haluaa sinfoniansa hienosti soitettuina ja äänitettyinä ja sinfonioina, silloin valinta on Bernard Haitink. Jos kaipaa musiikin sovieettisemmin ja raaemmin, silloin investoi Kirill Kondrashin hintavaan pakettiin.

16. Antonin Dvorak: Sinfoniat.

Istvan Kerteszin levytyksistä ei jää kaipaamaan muuta kuin että olisivat jättäneet pilkkomatta kakkosen ja vitosen eri levyille. Toinen jurnutusta aiheuttava asia on Deccan kopiosuojaus, joka estää nauttimasta näistä äänilevyistä mp-soittimelle kopioituina kuin korkeintaan kahdesta kerrallaan.

17. Johann Sebastian Bach: Sooloviulupartitat.

Henryk Szeryng on omaa luokkaansa tässä musiikissa.

18. Johann Sebastian Bach: Soolosellosarjat.

Pablo Casals teki Bachille saman kuin Schnabel Beethovenin sonaateille. Hän rouhii suurella sydämellä, krouvisti syvälle maannokseen saakka. Tässä on mullan, viinin ja sikarin tuoksua.

19. J.S. Bach: Orkesterisarjat

Sigiswald Kuijkenin johtama La Petite Bande tuo esiin orkestraation loistokkuuden ja musiikin ylevyyden.

20. Edmund Rubbra: Sinfoniat.

Tämä vähän tunnettu sinfonikko sietäisi tulla enemmän soitetuksi. Onneksi näistä löytyy Richard Hickoxin ansiokas kokonaislevytys. Leikittelen ajatuksella, miltä olisi kuulostanut, jos Otto Klemperer tai George Szell olisi päässyt käsiksi tähän musiikkiin...

21. Johannes Brahms: Sinfoniat.

Kurt Sanderlingin Dresdenin sykli on ylittämätön tunnelmallisuudessaan ja sykkivyydessään. Otto Klempererin kokonaislevytys on äärimmäisen karismaattinen. Myös Furtwänglerit on pakko kuunnella. Kuitenkin Claudio Abbadon levytykset ovat hänen Berliinin kautensa kohokohta yhdessä hänen Mahlerinsa kanssa. Abbadon Brahms on upeasti soitettua, hengittävää, energistä, kuin oopperaa.

22. Richard Wagner: Nibelungin sormus

Oopperatetralogia on neljä teosta, joka on oikeastaan yksi. Furtwängler ymmärtää Wagneria paremmin kuin yksikään; Georg Soltin kokonaislevytys taas on yksi kaikkien aikojen suurimmista levytysprojekteista.

23.. Bela Bartok: Jousikvartetot

En ole kuunnellut riittävän montaa kokonaislevytystä, jotta asiantuntemukseni riittäisi antamaan levysuosituksia.

24.. Sergei Rahmaninov: Pianokonsertot (ja Paganini-muunnelmat)

Tämän kuohuilevan romanttisen musiikin paras kuviteltavissa oleva kokonaislevytys on Earl Wildin ja Jascha Horensteinin virtuoosinen esitys. Käsitykseni on, että myös Vladimir Ashkenazy ja Jean-Philippe Collard ovat käyttökelpoisia.

25.. Robert Schumann: Sinfoniat.

Herbert von Karajan on tässä musiikissa parhaimmillaan. Eikä se ole aivan vähän se.

26. Piotr Tsaikovski: Sinfoniat.

Samat sanat kuin Schumannissa. Karajan alisoittaa slaavilaisen hysterian ja ylisoittaa kaiken sellaisenkin sinfonisuuden, jota tämä rapsodinen musiikki ei oikeasti edes sisällä.

27. Joseph Haydn: Sinfoniat (104 kpl)

Länsimaisen sinfoniamusiikin isä Haydn ansaitsisi ehdottomasti listalla korkeamman sijan, mutta koska en voi väittää kuunnelleeni kaikkia sinfonioita, ei olisi älyllisesti rehellistä arvioida osatuotannon perusteella koko ohjelmistoa. Jos Leonhardtin ja Harnoncourtin Bach-kokonaislevytys on yksi länsimaisen tallennetun kulttuurihistorian suurista yrityksistä, toinen on Antal Doratin Haydn-kokonaislevytys. Paitsi että Adam Fischerin kokonaislevytys lienee idiomaattisempi: se on fraseeraukseltaan ja elävyydeltään ottanut oppia kohtuudella autenttisesta liikehdinnästä. Lontoolaissinfonioista aivan ylittämätön levytys on sir Colin Davisillä.

28. Richard Strauss: Orkesterimusiikki

Rudolf Kempen ja Staatskapelle Dresdenin kokonaislevytys on äärimmäisen kaunissointinen. Kempe tekee Straussista musiikkia, kuin uudistettua Mozartia.

29. Johann Sebastian Bach: das Wohltemperierte Klavier.

Eksentrisen individualistinen Glenn Gould ja pianistisesti ylittämätöntä herkuttelua tarjoava Svjatoslav Richter kattavat teoksen pianolla esitettynä. Edwin Fischerin ensimmäinen kokonaislevytys on myös pakollinen. Samuil Feinbergin, tuon miltei unohdetun neuvostopianistin pianismi tuntuu myös tismalleen oikealta.

30. John Coltrane: Heavyweight Champion

Kun tähän lisää Miles Davisin Sketches of Spain ja Kind of Blue, muuta jazzia ei oikeastaan tarvita. Suurimman saksofonistin keskeinen tuotanto.

31. 100 anos de 100 tangos

Essentiaalinen argentiinalaisen tangon kokoelma 20-luvulta 70-luvulle. Carlos Gardel, Astor Piazzolla, Anibal Troilo ja suppeamminkin tunnettuja nimiä. Kirjasen tekstit ovat valitettavasti vain espanjaksi, ja tiedot levytyksistä puutteelliset. Mutta: mitä musiikkia! Intohimoa enemmän kuin koko cd-hyllyssäni muuten yhteensä.

Helsingissä työskentelemisen hyvät puolet

Kun Porvoossa ei ole saatavilla koulutustani vastaavia tai oikeastaan mitään työpaikkoja, tällöin pitää suunnata Helsinkiin. Tähän sopii välttämättömyydestä hyve-ajattelu: vaikka toki sukkuloinnin voi perustella itselleen sitä paremmin, mitä palkitsevampaa työ on, joka tapauksessa jo itse matka kannattaa käyttää hyväkseen. Seuraavaksi käyn läpi mahdollisuuksia hyödyntää työmatka:

Työmatkalla on mahdollista tehdä tutkimusta, edellyttäen, että omistaa sen kokoisen tietokoneen, jota on kohtuullisen kätevää kanniskella mukanaan. Toki aivan yhtä hyvin työmatkalla voi löytää miljoona syytä olla tekemättä sitä tutkimusta, kuten tarkistaa sosiaalinen mediansa. Sittenpä sen parissa ei tarvitse tuhrata työaikaansa tai varastaa siihen perheen aikaa. Vai?

Helsingissä työskennellessä on helpompi nähdä kavereita, kun Helsinkiin menoa ei tarvitse erikseen suunnitella, eikä siitä maksaakaan, paitsi viikonloppuisin.

Helsingissä työskentelevä on Porvoossa työskentelevää paremmin työmarkkinoiden käytettävissä, sillä täältä käsin on helpompaa järjestää itseään työpaikkahaastatteluihin.

Bussissa ehtii lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Olen viime elokuusta lukenut kymmeniä kirjoja bussimatkoihini kuluvana aikana, joka vastaa miltei yhtä täyttä työpäivää viikossa. Musiikkia kuuntelen aina muutoinkin, mutta bussissa on helppo keskittyä senkaltaisiin projekteihin kuin vaikka Wagnerin oopperoihin tai Beethovenin pianosonaatteihin, puhumattakaan Rubbran sinfonioista. Bussi vain valitettavasti hieman rajaa kuunneltavan musiikin laatua: esimerkiksi Tsaikovskin laaja-alaisesta dynamiikasta huomattava osa suodattuu taustahälyyn. Barokkimusiikki toimii bussissa hyvänä matkasoundtrackina, samoin pianomusiikki yllättävänkin hyvin, koska se tulee niin lähelle. Mozart, Schumann ja Brahms ovat myös riittävän puhdikasta bussimusiikkia. Pitkän tähtäimen vaikutukset kuuloaistiini mitattakoon sitten eläkkeellä...

Helsingissä työskentelevä voi ainakin toisinaan ottaa työmatkansa hyötyliikunnan kannalta. Viime kesänä pyöräilin Itäväylää ja sen saumatonta jatketta vanhaa Porvoontietä kotiin. Kun työmatkan tekee oman lihasvoimansa varassa, se ei tunnukaan niin pitkältä, vaikka se viekin kolme tuntia.