Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruuhkavuodet. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste ruuhkavuodet. Näytä kaikki tekstit

maanantai 3. huhtikuuta 2023

Miksi Vihreiltä puuttuu jatkuvuus?

Miksi vihreässä politiikassa puuttuu jatkuvuus ainakin henkilömielessä käsitettynä?

Vihreillä on kaikista puolueista erityisesti ongelmana jatkuvuuden puute: lahjakkaat ihmiset väsyvät aika nopeasti pois politiikasta. Moni on mukana vain yhden kauden tai yrittää vain kerran. Ja silloin kun vielä toimin Vihreissä ja hallussani oli yhden yhdistyksen arkisto, havaitsin, että oikeastaan kukaan yhdistyksen perustajajäsenistä ei enää toiminut vihreässä politiikassa, ainakaan aktiivisesti.

Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Ensinnäkin siitä, että suurin osa ehdokkaista on ruuhkavuosi-ikäisiä naisia, jotka haluavat edes joskus päästä pesemään lastensa hampaita iltaisin. Toinen on se, että heillä ei ole muiden puolueiden tavoin broilerihautomoja, jonne he voivat palata poliittisen ekskun jälkeen, joten yritys vaikuttaa politiikassa on riski omalle toimeentulolle. Ja moni on pätkätyöaloilla esimerkiksi tutkijoina tai kansalaisjärjestöissä tai erilaisissa projekteissa, joissa duunit eivät jatku eikä niistä voi jäädä virkavapaille.
Sitten on se vielä, että moni on tullut jonkun kansalaisjärjestön kautta, jossa on ajanut yhtä lemppariasiaansa: Seta, luontojärjestöt jne. ja kun politiikassa ne omat asiat eivät etene, turhaudutaan ja koetaan, että voi ekonomisemmin keskittyä omaan lemppariasiaansa yhden asian aktivistina. Ei välttämättä tuloksekkaammin, mutta omaa rajallista aikaa ja huomiokykyä ei tarvitse käyttää vaikkapa taksidirektiiveihin tai apteekkialan säätelyyn silloin jos halutaan vaikkapa suojella lehtoja. Ja oman alan kansalaisjärjestössä yleensä ollaan aika samanmielisiä, koska niihin ollaan menty sen asian takia. Ei tarvitse iskeä päätään puuhun, seinään tai puupäihin kuten politiikassa välillä joutuu.

tiistai 5. syyskuuta 2017

Ruuhkavuodet, elämän parasta aikaa?

Suomalaisessa sosiologiassa on vahva perinne onnellisuustutkimuksesta. Sen avainkäsite on "onnellisuusmuuri": muille esitettävästä roolista, että mulla menee hyvin. Tämän ilmentymiä ovat mm. se, että kansainvälisissä onnellisuustutkimuksissa suomalaiset yleensä rankkeeraavat kärkisijoille, ja se, että miltei jokainen haastateltava väittää elävänsä elämänsä parasta aikaa. Vain vanhat ihmiset kehtaavat olla siinä mielessä kiittämättömiä ja piut paltata onnellisuusmuureista, että he katsovat taakse, väittäen tavallisesti ns. ruuhkavuosia elämän onnellisimmiksi. Tiedä häntä. He eivät enää juokse pakenevien työpaikkojen ja tyttöystävien perässä, joten heillä on varaa olla rehellisiä.

Ruuhkavuosina ajankäyttö hahmottuu paljolti työn - tai sen puutteen - ympärille, ja omia rakkaita ehditään juuri yöpussaamaan, ja hyvässä tapauksessa ehditään juuri tarkistamaan, onko isompi lapsi muistanut ottaa repusta sen aamupäivästä asti muhineen urheilupyyhkeen. Jos tämän priorisointivamman voisi jotenkin oikeuttaa, niin hyvä. Minä taisin voida oikeuttaa sen viimeksi joskus vuonna 2010.

Ruuhkavuosina omista harrastuksista ollaan luovuttu, jotta ehdittäisiin peitellä lapset sänkyyn. Ja ei se polvikaan sitäpaitsi kestä lenkkeilyä, ja politiikka ja muu aktivismi on taputeltu turhauttavana. Ruuhkavuosiin kuuluu omasta itsestä luopuminen, ja tämä strategia edellyttää toimiakseen arvon kieltämistä: politiikka on rikki, ja polvi on rikki.

Ruuhkavuosina päässä on ruuhkaa, liiallisten organisaatiomuutosten ja salasalavaihdosten aiheuttamaa kitkaa, minkä ansiosta aivot eivät enää niin joustavasti absorboi kaikenlaisia Winha-salasanoja, ja jopa lapsen joulujuhla saattaa unohtua sukkuloidessa.

On tässä jotain eittämättä saavutettukin. Uusia elämyksiä harrastuksien parissa saa aina harvemmin, ja uusia ihmisiäkään ei oikein tapaa, hyvä kun tapaa ihmisiä ylipäätään, mutta ainakin nyt tunnistaa sen, mikä on todella arvokasta. Minun tapauksessani sitä ovat perhe, luonto, juoksu, musiikki ja muut ruuhkavuosia elävät ystävät, jotka on siroteltu ympäri Uuttamaata kuin hernepyssyllä ikään ja joita näkee kolmasti vuodessa.

tiistai 28. lokakuuta 2014

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.

perjantai 3. lokakuuta 2014

Onko mahdotonta yhdistää työ ja perhe ruuhkavuosina?

http://yle.fi/uutiset/sari_helin_kaaosvuosien_ja_tyon_yhdistaminen_on_mahdotonta/7500361?fb_action_ids=695050873904252&fb_action_types=og.recommends&fb_source=other_multiline&action_object_map=%5B500701733365526%5D&action_type_map=%5B%22og.recommends%22%5D&action_ref_map=%5B%5D

Sari Helin - kuka hän onkaan - koettaa Ylen blogissa - jonne linkki on liian pitkä laitettavaksi tänne otsikkolinkiksi niin laitoin sen tekstikenttään näkyville - selittää kolmi-nelikymppisten naisten joukkopakoa työelämästä. Kun pitäisi viedä ja hakea lapsia ja vielä kokkaillakin.

Minä tarjoudun antamaan kasvot miehelle, jonka osa on naisen osa. Minun arkilogistiikkani on juuri Helinin kuvaaman kaltaista, vaikka en ole mitenkään urani huipulla. Tai jos olen, on se surullista. Kun työskentelee Pasilassa, asuu Porvoossa, toinen lapsi on esikoulussa Veckjärvellä ja vielä kokatakin pitäisi, osaan eläytyä siihen, että nämä naiset miettivät ns. syntyjä syviä.

Ai että miksi Sari Helin mietti moisia? Kun mies on matkatyössä europarlamentaarikkona, on selvää, että lasten- ja kodinhoito nyt vaan kaatuu naisen päälle. Haasteellista se voi olla sellaisissakin huusholleissa, joissa on kaksi aikuista.

Sari Helin on sitäpaitsi ymmärtänyt ruuhkavuodet - tuon Laura Rädyn muodikkaaksi tekemän tekosyyn - väärin. Ruuhkavuosiin liittyy oletus, että silloin ollaan oman ammatillisen kehityksen tai ainakin suoriutumisen huipulla. No, tiedä häntä. Minulla oli 31-vuotiaana vastuuttomana poikamiehenä sihteeri, nyt minä olen sihteeri, vaikkei ammatillinen suhteeni tähän tukipalveluuni määritäkään elämässä onnistumistani, eikä sihteerillisyys sinänsä taannut minulle ammatillisen urani huippuhetkeä aivan yhtä vähän kuin sihteeriys ammatillisuuteni alinta kuoppaa.

Sari Helin tiivistää omaehtoisen vetäytymisen syyksi huonon omatunnon, ilmeisestikin siitä että työhön liittyvien uhrausten takia voi viettää niin vähän aikaa lasten kanssa arkipäivisin. No, kyllä minulla on huono omatunto siitä, että aamuisin poikani ei ehdi potkulautailemaan esikouluun vaan pitää istua isin pakkarilla.

Sen verran pitää tehdä myönnytyksiä elämäntilanteelle, ettei vielä ehdoin tahdoin hanki lisää menoja. Ei niitä lapsia ole pakko rahdata ympäri maakuntia kaikenkarvaisten esoteeristen harrastusten perässä, oli kyseessä sitten lepakkomiesten keräily tai virkaaminen. Usein lapsi itsekin on helpottunut, kun vanhemman huonoa omatuntoa ei tarvitse paikata suorittamalla lapsen vapaa-aikaa, sitäkin vanhempien ehdoilla kun jo arkilogistiikkakin on vanhempien sanelema.

Johtopäätöksenä: ruuhkavuosia työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, oli kyseessä sitten nainen tai mies. Näin on ainakin, jos työ ei jousta, koska taloudellinen tilanne ei salli työn joustamista. Sari Helinillä se sallii.

P.S. Minä jäisin heti pois en vain työstä vaan työelämästä, jos taloudellinen tilanne sallisi. Me tarvitsemme kuitenkin ne kaksi palkkaa, ja minä eläkettä sitten joskus.