Vuoden parhaat levyt

Listaan tässä alla ne äänitteet, jotka ovat sykähdyttäneet nyt päättyvän vuoden aikana: jotka ovat opettaneet minulle itselleni uutta musiikkia - mikä on valitettavan harvinaista, ja aina vain harvinaisemmaksi käy - tai näyttäneet itselleni tutun musiikin uudessa valossa. Tai jotka ovat opettaneet itsestäni minulle jotakin, tai ainakin ovat onnistuneet vangitsemaan senhetkisen olotilani jotenkin tyhjentävästi.

Dimitri Sostakovits: 11. sinfonia. Bournemouthin sinfoniaorkesteri, johtaa Paavo Berglund. Tässä on kaikki kohdallaan, ensimmäisestä nuotista alkaen. Soitto on "yllättävän" viimeisteltyä provinssiorkesteriksi, vaikkakin tietysti Bernard Haitinkin Concertgebouw pyyhkii pöytää heillä. Tietty rupisuus kuitenkin sopii Sostakovitsin henkeen, joka on tässä taltioinnissa tavoitettu esikuvallisesti. Loppusyksyisillä bussimatkoillani Helsinkiin alan aina kaipaamaan Sostakovitsia, se on varma päivän lyhenemisen merkki, ja tämän teoksen löydettyäni parisen vuotta sitten olen joutunut tyytymään Rostropovitsin levytykseen. Tämän levytyksen kanssa voin elää, ja enemmänkin.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon sinfoniaorkesteri ja Norma Procter, Ambrosian Singers, Wandsworth School Boys' Choir, johtaa Jascha Horenstein. Tämä yksi kaikkein kuuluisimpia Mahler-levytyksiä, suorastaan myyttinen taltionti on harvinainen kvadrofoninen äänitys, joka on pitkään suorastaan vältellyt levyhyllyäni, vaikka vannoutunut Horenstein-harrastaja olenkin. Tämä musiikki vaatii ilmaa ympärilleen ja aikaa kehkeytyäkseen, ja tässä Dennis Wickin pasuuna räikyy ja rummut paukkuvat. Finaalissa intensiteetti kehkeytyy niin tiiviiksi, että kuuntelijan silmistä alkaa valua hiki.

Tapio Rautavaara: Juokse sinä humma. Tyttäreni tanssii eli juoksee tämän tahdissa keittiötä ympäri, ja kuuntelisi tätä vaikka päivät pääksytysten. Mitään muuta en ole niin paljon kuunnellut maaliskuun aikana kuin tätä.

Miles Davis: All Blues. Sisältää aivan maagisen aloituksen, jossa piano ja virvelirumpu kietoutuvat toisiinsa, musiikin kasvaessa pikku hiljaa. Alku tuo minulle mieleen paikallaan pörräävän ampiaisparven. Peilikuva tästä voisi olla Haydnin Jäähyväissinfonia, jonka finaalissa yksi soittaja jättää lavan toisensa jälkeen.

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta. Tämä teos on pompahdellut aika ajoin takaisin ohjelmistooni kuluneen vuoden aikana, ja Kovacevichiin olen palannut useimmin. 

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta. Fricsay on tehnyt muut levytykseni tarpeettomiksi. 

Maurice Ravel: Ma Mere l'Oye. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Valitettavasti musiikkikaan ei ole immuuni Metoo-kampanjan paljastuksille. Jos asiaan suhtautuu kuten B.Z. eli Moses is moses and bisnes is bisnes, niin tässä on yksi digitaalisen ajan parhaita orkesterilevyjä. Dutoit on puoliksi oman aikansa Reiner ja Münch, samassa persoonassa. Tämän sensuellimpaa ei musiikki voi oikein olla, eikä musisointi.

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. 

Rudolf Barshain johtamassa Junge Deutsche Philharmonien levytyksessä Mahlerin vitosesta, jota Mahler-guru Tony Dugganin suosituksesta uskaltauduin kuuntelemaan, ilman suosituksiakin, tässä menee jotenkin mystisesti kaikki kohdalleen. Mitään nuoriso-orkesteritasoituksia ei tarvitse antaa; päinvastoin, Nuori Saksalainen Filharmonia soittaa ilmavasti, raikkaasti, henkevästi, innoittuneesti, räjähtävästi. On aivan käsittämätöntä, että tämä on live-taltiointi. Ehkä kaikkein upeimmin toteutettu on kolmas osa rytmisine sahauksineen ja huhuiluineen. Kokonaisuudessaan tässä on samaa kuin Günter Wandin levytyksessä Brucknerin nelosesta, jota pidän kaikkien aikojen parhaana sinfonialevytyksenä: siinä on alusta asti sellainen tunne, että nyt onnistuu kaikki. Nuoriso-orkesterilla on sellainen meininki, että nyt menevät soittajat vaikka tuleen ja vielä iloisina.

Jascha Horensteinin ja Lontoon Filharmonisen orkesterin levytys Mahlerin nelosesta ei kosiskele halvoilla tehokeinoilla, kuten Horenstein ei koskaan. Siinä kaikki menee alusta alkaen onnekkaiden nuottien alla, kaikki on tismalleen oikein. Kun Horensteinin levytys Mahlerin kolmosesta on ansaitustikin klassikko, kaikkien aikojen maineikkaimpia levytyksiä, nelonen ei ole yhtään huonompi. Siinä on suurta viisautta. Soitto ei ole aivan viimeisen päälle hiottua eikä äänitys ole ihan parasta, mihin jo 70-luvun alkupuolella pystyttiin, mutta viis siitä.

Yleistempo Horensteinin levytyksessä on suhteellisen verkkaisesti käyskentelevä, muttei sentään liian. Toisessa osassa tämä yleisviritys korostuu erityisesti: äkkiväärän virtuositeetin sijasta se on suorastaan idyllinen. Sinfonian hitaan osan levytys on suorastaan ylimaallisen kaunis: se alkaa laulavilla matalilla jousilla, ja osan kehkeytyessä orgaanisesti sieltä nousee esiin puhallinsooloja, luontevasti osana kudosta. Yhteistä kolmannen sinfonian hitaan finaalin kanssa, osa ikään kuin kehkeytyy itsestään kaikessa rauhassa kohti kliimaksia, joka sitten lyö jalat alta voimallisuudellaan. Horensteinilla huippukohdat ovat todellakin huippukohtia, koska niihin kohti päädytään kehitellen, ja ne ovat niin selkeästi muun musiikillisen kudoksen yläpuolella niin intensiteetiltään kuin volyymiltäänkin. Finaalin laulusolisti Margaret Price on liian suuriääninen. Ehkä Bernstein olikin oikeilla jäljillä käyttäessään lapsityövoimaa?

Horensteinin levytys on kaikkinensa yksi suurimmista teoksen levytyksistä. Jos minun pitäisi valita yksi, jonka kanssa eläisin elämäni loppuun asti, tämä se taitaisi olla.

Vuoden levy -palkinnon saa:

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Saarbrücken radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewski tekee saksalaisen provinssiradio-orkesterin kanssa Saarbrückenin ihmeen. Soitto on sen verran valoisaa, että sinfoniasta kuulee minulle aiemmin pimentoon jääneitä yksityiskohtia, mm. hitaan osan kauniin viulusoolon; myös puupuhaltimet kuuluvat klemperermäisen selkeästi. Kaikki tässä tuntuu oikealta: tempot mutta ennen kaikkea balanssi. Torvet räikyvät, mutteivät peitä jousten laulavaa tremoloa ja puupuhaltimet kuuluvat. Sointi on tavattoman eloisa ja läpikuultava. Tässä levytyksessä hidas osa on taivaallinen, ja siihen haluaa palata aina uudelleen, ja kerrankin finaalin jaksaa kahlata läpi, vaikkeivät finaaliosat olekaan mitään sinfonioiden säännönmukaisia huipentumia, kuten Otavan musiikkitietosanakirjassa on väitetty.

Melkein neljännesvuosisadan etsittyäni, se on nyt tässä. Kahdeksannen sinfonian salaisuus on paljastunut.

Mahler-tuntija Tony Duggania mukaellen: jos minut pakotettaisiin tuhoamaan kaikki muut levytykset Brucknerin kasista ja jättämään jäljelle vain yhden, se olisi tämä. Tämän levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. 

Alkusyksyn parhaat levyt

Tapio Rautavaara: Kulkurin iltatähti. Tämän surumielisestä tunnelmasta mieleeni tulee sielunsa yksinäisyyttä lauantaina saunan jälkeen keittiön pöydän ääressä itkevä Niilo-pappani. Suomalaisen, etenkin perinteisen miehisen sielunmaiseman ohittamaton tulkki Tapsa on ehdottomasti omemmillaan tällaisen aineiston kanssa kuin rillumarein retvakkuuden.

Anton Webern: Passacaglia.  Berliinin filharmonikot, johtaa Pierre Boulez. Tässä on monellakin tapaa paradoksaalinen, muureja murtava esimerkki: atonaalinen musiikki voi olla räiskyvän romanttista, ja jäämies Boulez johtaa sitä todella leiskuvasti. Markkinamielessä 4D-äänitykseksi leimatun äänityksen olen tiennyt muhkeaksi, ja kyllä se muutaman vuoden tauon jälkeen asian tarkistettua sitä olikin: paitsi ilmava ja muhkea, myös käsittämättömän eloisa. Paras tuntemani modernin musiikin levytys.

Joaquin Rodrigo - Jim Hall: Concierto de Aranjuez. Tämä klassinen renkutus - jossa romantillisen toisen osan lisäksi ei oikein ole mitään oleellista nähtävää - on siinä mielessä harvinaisuus, että alkuperäinen versio ei ole paras, vaikka Rodrigo hermostuikin Miles Davisin ja Gil Evansin sovituksesta, ja vain tuottajan vakuuttelu tulevista rojalteista rauhoitti herran. Tämä on aivan toinen luenta, mutta ainakin lähes yhtä hieno, ja vasta pitkällisen harharetken jälkeen Rodrigon alkuperäisteemaan palaaminen palauttaa maan pinnalle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 8. "Tuhannen". Kölnin radio-orkesteri ja lukuisia muita esittäjiä, johtaa Gary Bertini. Jos haluaa tämän mannerlaatatkin siirtävän teoksen mahdollisimman muhkeana, silloin ei voine tehdä paremmin kuin Bertini, jonka esitys on paitsi riittävän muhkea, myös koko ajan eteenpäinmenevä. Horenstein tietysti on tässä teoksessa koskematon, mutta jos vierastaa liverosoisuutta, silloin valinta on Bertini (vaikka live-versio tämäkin on, mitä on mahdoton uskoa taltioinnin virheettömyydestä).

Johann Sebastian Bach: Gleich wie der Regen und Schnee von Himmel fällt. BWV 18. Concentus Musicus Wien ja solistit, johtaa Nikolaus Harnoncourt. Bachin kantaatit ovat koko inhimillisen kulttuurin suurin aarreaitta, ehtymätön aarteisto, ja Bachin asteikollakin tämä kantaatti on yksi kauneimpia. Erityisesti alun aivan maagisen kaunis ja herkkä orkesterijohdanto, joka alkaa matalien jousten hiipivällä murinalla, ja sitten siihen pikku hiljaa liittyy muita soittimia, tuo mieleeni Laskentakeskuksen ajat yli neljännesvuosisadan takaa, Ension ja Pasilan kirjaston musiikkiaarteiston.

Claude Debussy: Jeux de Vagues, sarjasta La Mer. Lontoon Philharmonia Orchestra, johtaa Guido Cantelli. Jos olen tällä palstalla pariinkin otteeseen arvostellut Cantellin levytystä Debussyn Nokturneista, Debussyssä Cantelli on parhaimmillaan. Cantellin kehittyneen väriaistin ja rytmiikan tajun yhdistelmä pääsee tässä oikeuksiinsa, lisättynä erehtymättömällä balanssintajulla. Kaikki Cantellin Debussyt mahtuvat yhdelle levylle, joka lienee yksi historian suurimmista Debussy-levyistä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Berliinin filharmonikot, johtaa Herbert von Karajan. Tässä HvK on parhaimmillaan, eikä se ole aivan vähän. Karajanille tyypilliseen kultaiseen jousisointiin yhtyy tässä käristävän intensiivinen vaskien räikynä, ja kirkkoakustiikka sopii tälle ylimaalliselle sinfonialle. Tässä lienee ihannelevytys tästä teoksesta, jos yhdellä pitäisi pärjätä.

Johann Sebastian Bach: "Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit". BWV 106 Leonhardt-Consort ja solistit, johtaa Gustav Leonhardt. Kantaattiprojektini - kuuntelin työntekoni lomassa puolessatoista viikossa Bachin koko kantaattituotannon läpi - toinen ehdoton huippukohta, jonka en muistanut jo piilottelevan levyhyllyssäni. Tämän herkemmänkaunista, yksinkertaisuudessaan liikuttavanriipaisevaa musiikkia ei liene olemassa. Ensimmäinen osa on kahden huilun ja sellocontinuon koruttoman kaunis sonatiini; ykköshuilisti on muuten muuan Frans Brüggen. Tästä en kykene saamaan kyllikseni, vaan se on kuunneltava useamman kerran päivässä. Jos jokainen ihminen kuuntelisi tämän päivänsä aluksi, lopuksi, huonoina hetkinä ja aina ajatustensa lähtiessä ottamaan harha-askelia, niitä harha-askelia tapahtuisi paljon vähemmän. Tämän voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Gustav Mahler: Sinfonia no 4. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Otto Klemperer. Tästä olen kuunnellut moneen kertaan kaikki saatavilla olevat levytykseni viime aikoina, jotkut useampaan kertaan. Joskin Mengelbergin historiallinen levytys on referenssi, ja Haitink avasi minulle Mahlerin maailman, ja Szellin soitatus etenkin toisessa scherzo-osassa on esimerkillistä, niin Klemperer, tuo vinon salahuumorin mies on keck im Ausdruck, kuten Mahlerissa pitääkin olla. Klempererin tapa tehdä Mahleria ei missään tapauksessa ole ainoa oikea, eikä sovi kaikille, mutta hänen levytyksensä kasvaa minussa. Siinä ei ole mitään kosiskelevaa, vain musiikki kaikkine kujeineen.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 8. Tsekkiläinen filharmonia, johtaa Vaclav Talich. Olen vakuuttunut siitä, että olen aikaisemmassa elämässäni ollut tsekki, niin syvälle munaskuihini minuun vetoaa tsekkiläinen jääkiekko ja kansallislaulukin. Keväällä 1993 kuuntelin urakalla saatavillaolevia levytyksiä itselleni silloin uudesta ihastuksesta, Dvorakin kahdeksannesta sinfoniasta, ja tämä on kaikkien vuosikymmenien jälkeenkin ylittämätön. Jos mielialaansa haluaa jollakin nostattaa, se käy tällä; vaarana vain on, että se, mitä olit silloin tekemässä, keskeytyy, ja sinun on pakko pompata ylös pomppimaan ja huitomaan.

Loppukesän levyt

Richard Strauss: Don Juan. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Kaikkinainen banaalius tai tehokeinoilla pullistelu ovat poissa Furttikseksi poikkeuksellisen hyvin äänitetyssä tulkinnassa, joka edustaa sekä monoäänentoistoa että Furttiksen äänitteitä parhaimmillaan. Tässä Furttiksen viimeisenä elinvuonnaan (1954) tekemässä taltioinnissa tempo on varsin rauhallinen, kuten Furttiksen loppuaikojen studiotaltioinneissa yleensäkin. On oikeusmurha, että Furtwängler joutui liittoutuneiden pannaan vain siksi että hän oli poliittisesti naiivina henkilönä erehtynyt jäämään Hitlerin Saksaan, tämänkin tallenteen perusteella: tässä puhuu yleisinhimillisen humanismin ääni.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 Es-duuri op. 74 "Harppu", esittää unkarilainen kvartetti. Beethovenin mestaruus alkoi jo keskivaiheen kvarteteista. Ystävältäni puoli-vai peräti kokonaan ilmaiseksi anastamani Beethovenin kvartettojen kokonaislevytys on ollut aarrearkku: monien mielestä yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, ja tämä on sen ylittämätön kokonaislevytys. Unkarilainen kvartetto yltyy tarvittaessa lähes atonaaliseen revittelyyn - kuten tämän kvarteton ensimmäisessä osassa, vaikka sitten toisaalta todella tiheisiin sonoriteetteihin, kuten kvarteton hitaassa osassa. Tämä on siitä hämmästyttävä kvartetto, että jokaisella osalla on selkeästi oma ilmeensä, mutta siltikin se muodostaa kokonaisuuden, joka on kuin yksi henkäys: kolmannessa osassa on vaikutteita juutalaisesta traditiosta, ja finaali on muunnelmasarja, teesikokoelma kaikenlaisia mahdollisia etsiviä kokeiluita, löytämättä kuitenkaan yhtään mitään synteesiä. Ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että tästä sillisalaatista tulee kuitenkin kokonaisuus.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta.

Joseph Haydn: Sinfonia no 101. Esittää Fritz Reiner "and his orchestra". Jos Arturo Toscaninin vanha levytys tästä sinfoniasta on paras olemassaoleva esimerkki siitä, miten Haydnia pitää soittaa, niin Reiner ei jää paljoakaan jälkeen: todellista big band -haydnia, mutta kuitenkin menevästi soitettuna, ja toisin kuin Toscis (1929), muhevasti äänitettynä. Reiner ei ole huumormiehiä, kuten Haydn, vaan tämä on totisinta totta, aikuisten musiikkia, ei mitään rokokoonätistelyä.

Tapio Rautavaara: Väliaikainen. Rautavaara on Suomen Johnny Cash, Frank Sinatra ja Evert Taube samassa persoonassa niin että ei olekaan mikään ihme, että häneen uskoo, laulaa hän sitten vaikka mitä, kuten tämänkin väsymiseen asti ryöstöviljellyn kansanschlagerin.

Maurice Ravel: Ma Mere l'oye.  Tämä teos vaatii optimiesityksen, jotta se ottaisi ilmaa alleen, eikä sellaista valitettavasti hyllystäni löydy, Martinon, Inglebrecht ja Gibson. Taidan ostaa Boulezin, ja varmuuden vuoksi vielä Dutoitin.

Maurice Ravel: Konsertto vasemmalle kädelle. Werner Haas ja Monte Carlon oopperaorkesteri, johtaa Alceo Galliera. Äärikurittoman soittajiston maineessa oleva Monte Carlon orkesteri ylittää tässä itsensä. Konserton hitaasti hiipivä alku murisee kuin nälkäinen leijona. Haas on ihan asiallinen pianisti, soittaen varsin proosallisesti ja korrektisti hyvällä maulla vaikkei kyllä mikään Samson Francois'n kaltainen runoilija olekaan.

Pohjannaula: Polku.  Tämän ikimuistoisen keikkabändin mestariteokselta - Kivi-albumilta - bändin klassikkoraita. Siitä luontevampi versio löytyy EP:ltä ... tyttärille, kun Kivi-albumin sovitus ei oikein kikkaile lentoon. Kuitenkin tässä biisissä on ehdottomasti klassikon ainesta, ja sen sopisi tulevan useamman löytämäksi miltei 21 vuotta ensilevytyksensä jälkeen.

Robert Schumann: Pianokonsertto. Walter Gieseking ja Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Yleensä hienostuneen hallittu kontrollipianisti Gieseking tempautuu tässä Furttiksen lietsomana hurjaan menoon, ja jopa kontrolli on pettää ajoittain. Hurjempi kuin Lipattin klassinen, ylittämätön levytys, mutta ei paljoakaan huonompi.

Muusikko: Furtwängler

Keväättömän kevään musiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut nyt keväättömänä keväänä:

Frank Sinatra: American Beauty Rose. Olen toki tiedostanut, että Sinatra-laulujen orkesteritausta on aika torvivoittoinen, mutta tässä trumpetit ja pasuunat suorastaan haastavat toisiaan. Sinatra on siltikin tämän torvien kukkotappelun - josta vastaa Billy Mayn orkesteri - päällä aivan suvereeni.

Gustav Mahler: Alles Vergängliche sinfoniasta no 8 "Tuhannen". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, yht. n. 765 esiintyjää, joita johti Jascha Horenstein. Kuunnellessani tätä historian mahtavinta musiikkitaltiointia taas bussissa, alkoivat silmäni kyyneltyä.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 9. Stanislaw Skrowaczewski. Jäntevä, dramaattinen, paras kuulemani stereoäänitys tästä länsimaisen musiikin sinfonisen musiikin referenssiteoksesta. Samoilla linjoilla kuin Karajan ja Szell - nuorekkaan energistä mutta aikuisen täyteläistä musiikkia - mutta parempi, varsinkin hitaassa osassa. Skrowaczewskin esitys on toiveikkaan eteenpäinkatsova, se antaa hänelle edun verrattuna Karajaniin ja Szelliin.

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Lasset uns den nicht zerteilen. Münchenin Bach-kuoro ja orkesteri, johtaa Karl Richter. Upean räyhäkkäästi ja selkeästi artikuloitua kuorohaukuntaa. Muodista pudonnut Richter on mainettaan eloisampaa musisointia, kaikkea muuta kuin kuivakkaan kapumaista.

Anton Bruckner: Sinfonia 00. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Nyt tämä kuulostaa ihan täysipätöiseltä musiikilta! Skrorawczewski ei olekaan mikään Barenboim, saati Ashkenazy, vaan musiikin rakenteet säveltäjän tavoin ymmärtävä kapellimestari.

Johann Sebastian Bach: Matteuspassio. Lasst ihn, haltet, bindet nicht! Elisabeth Grümmer, Marga Höffgen, Wiener Sängerknaben, Wiener Singakademie, Wienin filharmonikot johtaa Wilhelm Furtwängler. Furttiksen herkän monumentaalinen tyyli ei taatusti edusta nykykäsityksen mukaan autenttista musisointia, mutta kyllä varmasti autenttista muusikkoutta. Furtwänglerin hieman leikellyn liveversion jälkeen kaikki muut versiot tuntuvat jotenkin pliisuilta, ja näissä vanhemmissa saksalaislevytyksissä - Furtwängler, Klemperer, Richter, Gönnenwein ja niin edelleen - laulajat ovat todella suurenmoisia, mitään barokkipihinää tai raapinaa ei kuulla, vaan täysiveristä tulkintataidetta, jossa jokainen sana on eletty.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 4. Berliinin filharmonikot johtaa Herbert von Karajan. Teoksen ylittämättömän kiihkeä levytys on tosin Sergei Koussevitzkyn johtamien Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa tehty vanha taltiointi, mutta ihanneversio lienee Karajan, jos haluaa usein kohtuuttomuuksiin sortuvan Tsaikovskinsa mahdollisimman koherenttina sinfonisena musiikkina. Karajan on Tsaikovskissa - kuten Schumannissakin, jota käsittelin viime kerralla - aivan parhaimmillaan: tässä on hänen tutun krominen sointinsa, mutta rutiinista ei ole tietoakaan, vaan intensiteetti on hehkuva.

Tapio Rautavaara: Kulkuriveljeni Jan. Tässä hieman vähemmän tutussa laulelmassa - joka on yllättävän pitkä ollakseen Rautavaara-schlager - Rautavaaran tarinankertojan ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Rautavaara on uskottava esittäessään mitä hyvänsä, aivan samoin kuin Sinatra, Taube ja Cash.

John Coltrane: Everytime We Say Goodbye. Muutaman ensimmäisen elinviikkonsa aikana Siiri-vauvani on jo tottunut nukahtamaan Coltranen sulosäveliin. Tässä on yksi Raskaansarjan Mestarin kauneimmista raidoista, joka on jotenkin nokturnaalinen. Siinä soittavat lisäksi McCoy Tyner, Steve Davis ja Elvin Jones.

Miles Davis: Blue 'N' Boogie. Tässä kättelevät toisiaan ellingtonilainen bigband ja brubeckläinen akateeminen svengi innoittuneesti, ja tuloksena on big bang.

Säveltäjä: Bach
Esittäjä: Skrowaczewski