Ajatuksia hiilijalanjälkilaskennasta

Osallistuin maanantaina 5.5. Rastor-instituutin hiilijalanjäljen laskentatyöpajaan. Erilaiset laskurit kysymättäkin ohjaavat suuntaamaan laskentaa tuloksen kannalta merkitsevimpiin, oleellisiin seikkoihin, minkä ei kuitenkaan tarvitse tarkoittaa sitä, että laskennallisesti vähäpätöiset seikat painettaisiin villaisella, ainakaan, jos ajatus suunnataan laajemmin nk. CRSD-kriteeristöihin, eli nähdään ympäristövastuu osana yhteiskuntavastuuta.

Esitin työpajassa huoleni siitä, että kun kirjanpito tehdään vuodeksi kerrallaan, tämä ei huomioi tuotteiden ja palveluiden elinkaarta. Tämä näkyy esimerkiksi laajojen hankkeiden suunnittelussa, joiden "puoliintumisaikaa" ei huomioida. Puoliintumisajalla tarkoitan sitä aikaa, jolloin esimerkiksi hankkeen alta pienennetyt hiilinielut on kompensoitu hankkeen positiivisilla vaikutuksilla. Tällä hetkellä tällainen tarkastelu olisi tarpeellista paitsi rakentamisen, myös liikenneinfran ja ns. vihreän siirtymän hankkeissa, joiden tieltä usein kaadetaan puita, mikä perustellaan esimerkiksi sillä, että saadaan ihmisiä siirtymään yksityisautoista joukkoliikenteeseen tai datakeskukset perustellaan vihreiksi niiden sivutuotteena syntyvällä hukkalämmöllä, jota voi käyttää kaukolämpönä.

Hiilijalanjälkilaskennassa olisi syytä huomioida myös alihankintaketjun hiilitase. Puurakentaminen esimerkiksi on hiilitaseeltaan betonirakentamista positiivisempaa, ovathan puutalotkin hiilinieluja, mutta osana hiilijalanjälkeä mutta myös vastuullisuutta tulisi tarkastella myös puut kaataneen metsäfirman hakkuumenetelmiä: suosivatko he jatkuvaa kasvatusta vai avohakkuuta. 

Hiilijalanjälkeä on keinotekoista erottaa luontovaikutuksista, jonka tarkasteluun lanseerattakoon tässä uusi käsite: luontojalanjälki. Ilmastokriisi ja luontokato ovat läheisesti kytköksissä toisiinsa, ja usein kasvavissa kaupungeissa isketään kirves kiveen, kun keskitytään ainoastaan ilmastoon. Usein ilmastomyönteiset ratkaisut - kuten joukkoliikenneinfra ja nk. "tiivis" kaavoitus" - ovat luontovihamielisiä ainakin paikallisella tasolla. 

Tämä liittyy elimellisesti kompensaatiokeskusteluun. Jos hiilinieluja voikin kompensoida, ekosysteemipalveluita ei voi, sillä kun ilmasto ei tunne rajoja, luonto on paljolti paikallista, vaikkakin kytkeytynyttä. Toiminnassa on viherpesun makua, kun yritetään perustella usein monimuotoista lähiluontoa tuhoavia hankkeita "ilmastoviisaiksi".

Lisää luontoa Kaupunkiin -seminaarin antia

 Helsingin yliopiston Tiedekulma piti perjantaina 3.11. seminaarin otsikolla Lisää luontoa kaupunkiin. Otsikko kuulostaa provokatiiviseltakin reaktiolta Lisää kaupunkia Helsinkiin -ohjelmanjulistukseen ja on siinä mielessä onnistunut. Seminaarissa asiantuntijavieraina kuultiin Sirkku Juholaa, Susa Erärantaa ja Leena Järveä. Kerrankin all female -paneeli, virkistävää! 

Sirkku Juhola toimii kaupunkiympäristöpolitiikan professorina Helsingin yliopistossa. Susa Eräranta taas on Aalto-yliopistossa maankäytön suunnittelun työelämäprofessorina ja Helsingin kaupungilla projektipäällikkönä, joka vastaa päästövähennys- ja ilmastotavoitteiden saavuttamisesta. Leena Järvi taas on kaupunkimeteorologian professori. Kun kaupungin uutta organisaatiota on minun muutenkin hankala hahmottaa, niin tikulla joutui kyllä kaivamaan sitä, että mitä asiakokonaisuutta projektipäällikkö johtaa; oikeastaan tuntuu siltä, että projektipäälliköt ovat vain titteleitä ilman johdettavia projekteja ja alaisia (tämä ei ole kritiikkiä Susa Erärantaa kohtaan vaan hämäriä titteleitä). 

Oheiset tulkinnat seminaarin annista (ei Annista) ovat omia luentojani, eivät tietenkään vallan viattomia tai puolueettomia, vaan luonnonsäästämissilmälasien lävitse siilattuja. Esimerkiksi kaikki sitaatteihin laitetut tulkinnat ovat omiani, eivät suoria lainauksia alustajien sanomisista. 

Susa Eräranta totesi, että kaupunki (tässä tapauksessa Helsinki, mutta oppi on sovellettavissa minne tahansa) jää usein päästöjen rajoittamisen tasolle. Tällöin hiilinielut ja luontokato jäävät tämän yhden tavoitteen jalkoihin. 

Kaupungin valitessa strategiseksi päätavoitteeksi päästöjen vähentämisen joukko- ja eritoten raideliikenne on valittu siihen oivalliseksi välineeksi. Siitä välineestä on kuitenkin tullut itsetarkoitus; ei kaupungin ideana tulisi olla ainoastaan paikasta toiseen pääseminen, sillä kyllä niissä paikoissa myös asutaan ja on tarkoitus viettää aikaa ja viihtyä, muistutti Sirkku Juhola. Miten niissä paikoissa viihdytään, jos ratikat kyllä vievät mahdollisimman nopeasti (hmm) pois kotoa, mutta pois kotoa pääsemiseksi on ensin pitänyt lanata alas lähimetsää tai ainakin varjostavat ja ilmaa puhdistavat katupuut ja lähimetsään on "tiivistetty" "ilmastoviisasta" uudisasutusta, josta sieltäkin pääsee äkkiä pois vihreällä vaeltajalla? Sirkku Juhola muistuttaa vielä, että vaikka kaupungeissa haluttaisiin olla osa ratkaisua eikä ongelmaa, niin ei katulehmuksia kaatamalla globaaleja ilmasto-ongelmia ratkaista, varsinkin kun katupuut voivat viilentää paikallisilmastoa asteesta jopa neljään asteeseen, mikä vähentää radikaalisti hellekuolemia.

Leena Järvi jatkaa samaa teemaa toteamalla, että kun on keskitytty yksisilmäisesti päästövähennyksiin, ollaan unohdettu hiilinielut, eikä kaupunki milloinkaan tule yltämään hiilineutraaliustavoitteisiinsa ilman hiilinieluja, joita ei kannata uhrata "ilmastoviisaiden" päästövähennysratkaisuiden nimissä. Hiilinieluja ei tule ainoastaan vaalia vaan lisätä; tämä tapahtuu säästämällä kaikki kaupunkiviheralueet ja sen lisäksi tuottamalla esimerkiksi hulevesiä läpäisevää uutta vihreää pintaa ja muuttamalla nurmikoita niityiksi. Lisäksi kaupunkiluontoa voi lisätä ainakin paikallisesti yhdistelemällä pihoja Vallilan Apinalinnan tyyppisesti. 

Seminaarissa otettiin vielä erikseen esille ajankohtainen Stansvik. Sirkku Juhola totesi, että Stansvik asettuu samaan viheralueiden nakertamisen jatkumoon kuin esimerkiksi Keskuspuisto, jota on nakerrettu jatkuvasti milloin milläkin verukkeella, aina mukamas "viimeisen kerran". Susa Eräranta totesi, että Stansvikin hakkaaminen on ollut mahdollista, koska käytännön toteutukset kentällä, siis rakentaminen ja luonnon"hoito" aina laahaa periaatteellisten linjausten ja yleisten arvojen ja arvostusten perässä. Lisäksi Eräranta piti ongelmana sitä, että käytännön kriteerit näiden arvojen ja periaatteiden mittaamiselle ja seurannalle puuttuvat. Ei siis riitä, että ilmaistaan olevansa huolissaan luontokadosta, vaan se pitäisi vielä implentoida kaikkiin politiikan sektoreihin niitä ohjaamaan, ja tähän tarvitaan selkeät mittarit ja ohjeistukset. 

Eräranta myös muistutti siitä, että vaikka esimerkiksi Stansvikin osittainen uudelleenarviointi merkitsisi sitä, että Stansvikista säästyisi osa (jolloin tuho olisi pienempää kuin jos se tuhottaisiin kokonaan), niin edelleenkin Stansvikin osittainenkin rakentaminen johtaa epäkestävämpään tilanteeseen kuin nykytila, jossa sitä ei olla rakennettu ollenkaan. On siis näköharha väittää, että kun säästetään osa Stansvikista, kyseessä olisi kestävän kehityksen mukainen ratkaisu, aivan samoin kuin väitettäisiin kompensaatioksi sitä, että rauhoitetaan pieni palanen luontoa mutta tuhotaan luonto kaikkialta muualta.

Seminaari oli erinomainen ja ajatuksia herättävä. Kiitos siitä Tiedekulmalle ja asiantunteville puhujille.

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

Kaupunkiluontoliike ry

Huomioita Porvoon ilmasto- ja ympäristöohjelman luonnoksesta

YLEISTÄ:

Pidän sinänsä kiitettävänä, että tällainen ohjelma laaditaan. Ohjelmassa luonto- ja ympäristötavoitteet on alistettu ilmastotavoitteille, vaikka tulisi pyrkiä systeemitarkasteluun, jossa ymmärretään, että ilmastonmuutos aiheuttaa luonnon muuttumista. Tulee varoa yksisilmäisiä ratkaisuja, osaoptimointia, jossa ns. ”ilmastoviisauden” nimissä tehdä sentyyppisiä ratkaisua, jotka lyövät paikallista biodiversiteettiä korville esimerkiksi ”tiivistettäessä” yhdyskuntarakennetta viheralueille (mikä on todellisuudessa yhdyskuntarakenteen levittämistä, ei tiivistämistä) tai kaataen puita pyöräilyn laatuväylien tieltä, joiden käyttöaste on kuitenkin niin vähäinen, että hankkeet kompensoivat niiden alta pienennetyn hiilinielun vasta niin pitkällä aikavälillä, että näiden toimenpiteiden mahdollisten hyötyjen tarkastelu ei ole tällaisissa ohjelmissa edes mahdollista, ei pitkälläkään aikavälillä saati sellaisella aikavälillä, jota tässä ohjelmassa pidetään pitkänä aikavälinä (6 vuotta).

Esimerkiksi Kevätkummuntien suuntainen pikapyörätien jatke, joka toteutettiin 4-5 vuotta sitten, aiheutti satojen puiden kaatamisen, enkä kevätkumpulaisena ole koko aikana nähnyt tuossa yhteensä kuin yhden käden sormilla laskettavan määrän pyöräilijöitä. Hyödyllisempää olisi perustaa pyöräteitä tai -kaistoja alueille, jossa ei niitä nykyään ole, kuten Kerkkoosta tai Epoosta keskustaan.

Ohjelmassa monessa kohdassa mainittiin tavoitteita edistettävän myös pitkällä aikavälillä. Tämä on erittäin tärkeää, mutta ohjelmassa mainittu aikaväli (2024-2030) ei ole pitkä aikaväli, sillä sinä aikana esimerkiksi puut eivät ehdi kasvamaan tai kaavat etenemään.

On hyvin positiivista, että tavoitteet on purettu lähemmäs konkretiaa kaupungin toimialojen kannalta. Kuitenkaan ei ole mitään takeita, että toimialoja on olemassa ohjelman tarkasteluajanjakson ajan ainakaan ohjelmassa mainituissa muodoissaan. Kaupungin toiminnan pitkäjänteisyyttä edesauttaa se, jos kaupungin organisaatiota ei myllätä ilman ilmasto- ja luontotavoitteiden saavuttamisen kannalta hyödyllistä syytä. Ohjelmassa ei ole mainintaa toimenpiteiden seurannan vastuuttamisesta.

Toivoisin ohjeistusta siitä, että omakotitalorakentajien tulisi säilyttää kasvillisuutta ja välttää pihojen asfaltointia. Rakennustapaohjeistuksien pitäisi aina lähteä siitä, että suositaan olemassaolevan kasvillisuuden säilyttämistä, ja Vanhan kaupungin rakennustapaohje tulisi päivittää järkiperäisemmäksi, sallien myös taloja korkeammat puut. Toivoisin myös ohjeistusta siitä, että kaupungin omistamissa ja hoitamissa kiinteistöissä tulisi välttää turhia hoitotoimia, kuten ruohonleikkuuta, joka poistaa pölyttäjille sopivaa kasvillisuutta, ja käytettäköön huoltoyhtiöiden aika tähdellisemmin esimerkiksi istutuksien hoitoon. Lisäksi toivoisin, että A-yhtiöt lopettaisivat eläimiä vahingoittavien robottiruohonleikkureiden käytön.

Yleisellä tasolla huomiota kiinnittää se, että vesistöistä ei sanota juuri mitään. Tämä on sikäli outoa, että Porvoo on meren ympäröimä saaristokunta, jonka halki virtaa kolme jokea. Esimerkiksi hulevesien hallintaan kaupunki voi vaikuttaa helposti rajoittamalla uusien asuinalueiden pihojen asfaltointia; lisäksi omakotitalorakentajille asiaa voisi terottaa rakennustapaohjeissa, joissa kehoitettaisiin välttämään pihojen asfaltointia/betonointia. Erityisen tärkeää hulevesien hallinta on ilmastonmuutoksen myötä lisääntyvien sateiden takia.

Seuraavaksi esitän huomioita pariin luonnoksen kohtaan:

Sivulla 30 ”Perustamme hakkuut maanomistajan tavoitteisiin” ei millään tavalla ota kantaa siihen, miten nämä tavoitteet suhtautuvat ilmasto- ja ympäristöohjelman tavoitteisiin eikä siihen, että yksityisten ja säätiöiden ja toisaalta kaupungin tavoitteet voivat olla keskenään ristiriitaisiakin. Oiva esimerkki tästä ovat kaupungin hiilinielun, biodiversiteetin ja ulkoiluarvojen kannalta onnettomat hakkuut, joita on toteutettu lähellä Holkenia. Kenen tavoitteisiin sivulla 30 siis viitataan mainitsemissani ristiriitatilanteissa? Jos tähän ei osata vastata, silloin on parempi jättää tämä kohta kokonaan pois, jos se herättää enemmän epävarmuutta ja epäselvyyttä kuin vastaa mahdollisiin kysymyksiin.

Sivuun 31: Porvoon tulee edistää polkupyörän joukkoliikennevälineessä kuljettamista myös Helsinkiin; Onnibussissa se maksaa 10 euroa suuntaansa, kun se Porvoon Liikenteen kaukobusseissa maksoi aikaisemmin 5 euroa. Esimerkiksi satunnainen keikkatyöläinen tarvitsee, harrastuksiin tai huvimatkoihinkin tarvitaan liityntäliikenteeseen polkupyörää varsinkin kun Porvoo-Helsinki -linjojen lippujärjestelmä on yhteensopimaton Porvoon sisäisen liikenteen lippujärjestelmän kanssa. On ristiriita, että pyöräilyä sanotaan suositeltavaksi kulkuvälineeksi, mutta kuitenkin sen käyttämistä liityntäliikenteessä vaikeutetaan.

Vakuudeksi

Manki Perukangas

Kaupunkiluontoliike ry, puheenjohtaja

 

 

ADRESSI PUISTOKALLION PUIDEN SÄÄSTÄMISEKSI JA PORVOON VANHANKAUPUNGIN RAKENNUSTAPAOHJEEN PÄIVITTÄMISEKSI

Me allekirjoittaneet toivomme Porvoon Puistokallion (Pirunportaiden puiston) kaadettaviksi suunniteltujen puiden, kolmen vaahteran ja yhden tammen, säästämistä sekä Vanhankaupungin rakennustapaohjeen päivittämistä puustoystävällisemmäksi.

Porvoon kaupunki itse esittelee Puistokallion puiston näin: ”Puistokallio on viehättävä, suojaisa ja hieman salaperäinen puistoalue”. Tässä lähialueen asukkaille rakkaassa puistossa em. puiden kaataminen merkitsisi puustosta peräti 80% kaatamista. Suojaisuus ja puistomaisuus häviäisivät, samoin puiston vetovoimaisuus myös idyllisenä matkailunähtävyytenä. Puiden kaataminen olisi paitsi Porvoon kaupungin oman ympäristöohjelman vastaista, niin myös maankäyttö- ja rakennuslain hengen vastaista, sillä asukkaat eivät ole tässä tapauksessa päässeet vaikuttamaan siihen, miten he haluavat lähiympäristöään hoidettavan. Jos jotkut puut on kuitenkin turvallisuussyistä välttämätöntä kaataa, vaadimme kuntotutkimusten esittämistä. Edellytämme myös uusien puiden istuttamista kaadettavien tilalle.

Pyrkimys kaataa Puistokallion kauniit vanhat puut pohjautuu osaltaan Vanhan Porvoon rakennustapaohjeeseen, jonka mukaan vanhat, suuret puut eivät kuulu kaupunginosan kaupunkikuvaan. Mielestämme isot vanhat puut juuri kuuluvat vanhojen kaupunkien kaupunkikuvaan kertoen osaltaan niiden pitkästä historiasta. Myös mm. Louis Sparren ja Albert Edelfeltin teoksista on nähtävissä, että ainakin 1800 –luvulla kaupungissa kasvoi myös suuria puita. Rakennustapaohjetta on päivitettävä myös perustuen ajantasaiseen tietoon ilmaston lämpenemisestä, luontokadosta sekä puiden korjaavista vaikutuksista näihin. Ohjeen on otettava huomioon myös paremmin asukkaiden viihtyvyys ja terveys ja ymmärrettävä puiden merkitys näille (mm. maankäyttö- ja rakennuslaki). On huomioitava puut kaupungin viilentäjinä, hiilinieluina, hulevesien luonnollisina käsittelijöinä ja asukkaiden sekä psyykkisen että fyysisen hyvinvoinnin tukijoina. Vanhan Porvoon rakennustapaohjetta on päivitettävä siten, että alueelle hyväksytään myös rakennuksia korkeammat puut.   

EU:ssa on tulossa voimaan ennallistamisasetus, jonka pääperiaate on, että puustoisuus ei saa missään vähentyä kokonaisuutena vuoteen 2021 verrattuna. Porvoo tekee tämän tavoitteen saavuttamisen vaikeaksi, jos se kaataa lähimetsiä kaavoituksen tieltä ja poistaa puita puistoista.    

HALUAMME, ETTÄ PUISTOKALLION KAADETTAVIKSI SUUNNITELLUT PUUT SÄÄSTETÄÄN. HALUAMME MYÖS, ETTÄ VANHAN KAUPUNGIN RAKENNUSTAPAOHJE PÄIVITETÄÄN NIIN, ETTÄ MYÖS ASUINTALOJA KORKEAMMAT PUUT VOIVAT KUULUA VANHANKAUPUNGIN KAUPUNKIKUVAAN.  

Adressin voi allekirjoittaa osoitteessa:

https://www.adressit.com/adressi_puistokallion_puiden_saastamiseksi_ja_porvoon_vanhankaupungin_rakennustapaohjeen_paivittamiseksi?u=95418&s=101622102

Adressin teksti: Manki Perukangas ja Ulla Teeriaho

Ilmastonmuutos on jo täällä: johtopäätökset

Näin eilen tilaston, jonka mukaan Helsingin vuotuinen keskilämpötila on noussut kymmenessä vuodessa 0,6 asteella. Olen vakuuttunut siitä, että taistelu on siinä mielessä hävitty, että ilmaston lämpenemistä ei voida pysäyttää, semminkin kun hiilidioksidin keräytyminen jatkuu vaikka kaikki saastuttaminen lopetettaisiin. Tämä ei siltikään tee ilmastotoimia turhiksi. On kaikkea muuta kuin samantekevää, onko lapsillamme vanhoina Turkin vai Saksan sää, ja nouseeko meri 20 cm vai 50. Ero on kymmenien miljoonien ilmastopakolaisten ja satojen sukupuuttojen välinen.

Johtopäätös 1: tarvitaan välittömiä toimia, ei sellaisia, jotka vaikuttavat vasta 50 vuoden päästä. Tämän vuoksi kaikki hiilinieluja heti, tässä ja nyt vähentävät toimet pitäisi kieltää. Jos siis rakentamisen tai infran alta kaadetaan metsää, se ei kasva takaisin ihan heti.

Johtopäätös 2: jotta ilmastotoimet olisivat tehokkaita, niiden pitää läpäistä kaikki tasot ja sektorit. Silloin kaikki pitää saada mukaan, ja jotta kaikki saataisiin mukaan, toimet on perusteltava, oikeutettava ja perusteltava oikeutetusti. Tämän vuoksi älkää, pliis, ikinä käyttäkö "ilmastoviisauden" tapaisia termejä, jotka vain herättävät vastarintaa, koska niillä tunnutaan oikeuttavan suunnilleen ihan kaikki, myös sellaiset toimet, joiden välitön vaikutus hiilitaseeseen voi olla negatiivinen.

On tyhmää puhua ilmastoviisaudesta

Pääkaupunki Helsinki perustelee kaavoitusstrategiaansa omakeksimällään termillä "ilmastoviisaus". Tässä lähdetään keskittämisajattelun itseisarvoisesta hyvästä: mitä enemmän ihmisiä asuu ja työskentelee mahdollisimman lähellä toisiaan, joukkoliikenteestä tulee kannattavaa, ja eritoten "pikaratikoiksi" nimettyyn raideliikenteeseen perustuvasta. Niiden pikaratikoiden keskinopeudeksi on muuten arvioitu 20-25 km/h, eli sama kuin reippaalla pyöräilijällä; niiden nimeämisessä pikaratikoiksi onkin kyse yrityksestä brändätä ne positiivisesti ja siten parantaa niiden kilpailukykyä ja houkuttelevuutta. 

En olisi ikinä uskonut, että joudun kirjoittamaan nämä rivit. Olen aina tykännyt ratikoista ja lähijunista, mutta siitä en ole koskaan tykännyt, että asioita sekoitetaan. Olen aina halunnut puhua asioista niiden oikeilla nimillä ja välttää kiertoilmaisuja ja eufemismeja. Nyt tämä asioiden sekoittaminen tapahtuu käsitteitä hämärtämällä. 

En olisi myöskään ikinä uskonut, että joudun tunnustautumaan ilmastoviisausskeptikoksi. Ilmastonmuutosskeptikko en ole: säätä vuodesta 1978 eli siis 7-vuotiaasta tarkkailleena ja systemaattisesti kolmasti päivässä lämpotilat vuosien 1979-1994 välillä taulukoineena tälle ei olisi mitään katetta. Termi "ilmastoviisaus" vaan herättää niin paljon pahaa verta ainakin monissa pääkaupunkiseudun luonnonsuojelijoissa, koska sillä perustellaan niin syitä kuin seurauksiakin: kun vedetään fillarin vauhtia matavia "pika"ratikoita ja tämän paranevan palvelutason varjolla luultavasti lakkautellaan monin paikoin erinomaisen hyvin toimivia bussilinjoja (joista voisi tehdä sähköbusseja, niin saataisiin päästöt nollaan), ja kun niistä ei muuten saada kannattavia, niiden reittien varsille pitää kaavoittaa niille asiakkaita. Tähän asti hyväksyisin vielä tämän logiikan, mutta siinä vaiheessa kun tämä tapahtuu kaavoittamalla ennen metsäisten lähiöiden metsät olemattomiin tai korkeintaan sisäpihoiksi, en enää seuraa mukana. 

Minun kohdallani kyse ei ole siitä, uskonko ilmastonmuutokseen, koska tiedän sen todeksi. Tiedän, että kolmekymmenkaudesta 1931-1960 hypättäessä seuraavaan eli 1961-1990 talvikuukausien keskilämpötila on etelärannikolla noussut noin kahdella asteella. Siksi olenkin sitä mieltä, että ilmastotalkoisiin tarvitaan kaikki, ja jotta siihen saataisiin kaikki mukaan, tällöin ilmastotalkoot pitää kokea oikeudenmukaisina. 

Suurinta ilmastoviisautta olisi tehdä sellaisia toimia, joiden välittömät hiilivaikutukset ovat positiivisia, mutta jo rakentamisella - etenkin betonirakentamisella esimerkiksi saneeraamisen sijasta - on suuria, välittömiä negatiivisia vaikutuksia hiilitaseeseen, ja nämä vaikutukset vielä kertautuvat kun rakentamisen tieltä kaadetaan metsää. Tästä päättäjät ovat kuitenkin valinneet strategiakseen vaikenemisen sen sijaan, että ilmastoviisauteen pyrittäisiin rehellisellä ja läpinäkyvällä argumentaatiolla. 

Viheralueet toimivat paitsi paikallisina hiilinieluina, ne ovat myös monimuotoisia ekosysteemipalveluita. Ne puhdistavat ilmaa, ne viilentävät kesän helteillä (betonikaupungit ovat helteillä sietämättömiä paikkoja), ne imeyttävät hulevesiä, tarjoavat sieniä, marjoja ja villiyrttejä ja paikan kansanterveydellisesti niin tärkeälle lähiliikunnalle. Viimeistään koronapandemia on opettanut monille lähiluonnon subjektiivisen merkityksen. Lähiluonnon objektiivinen merkitys, kuten luonnon monimuotoisuus onkin sitten kokonaan oma juttunsa. Ei ole kovinkaan ilmastoviisasta, jos metropolin asukkaat ovat pakotettuja lähtemään autolla Nuuksioon tai Sipoonkorpeen luontokokemuksen perässä, jos enää ei ole Riistavuorta, Louhenpuistoa, Matokalliota tai monia, monia muita ainutlaatuisia paikkoja.

Toinen termi, jota käytetään tässä retorisessa sumutusoperaatiossa herkästi väärin, on tiivistäminen. Luontoalueille rakentaminen, jota tämän ilmastoviisauden nimissä paikka paikoin tapahtuu, ei milloinkaan ole tiivistämistä, siinähän otetaan asumiskäyttöön alueita, joita ei aikaisemmin ole ollut asumiskäytössä. Tiivistämisen sijaan kyse on levittämisestä aina silloin kun rakennetaan luontoalueille. 

Argumentaation kannattaisi olla oikeudenmukaista, rehellistä ja läpinäkyvää; jos kansalainen huomaa, että häneltä ilmastotalkoo edellyttää lähibussilinjasta ja omasta lähimetsästä luopumista, jotta tilalle saataisiin niin sikakalliita asuntoja, joihin hänellä ja hänen lapsillaan ei ikipäivänä tule olemaan varaa, niin aika vaikea ilmastotoimille on nähdä oikeutusta. Kuitenkin nimenomaan sitä oikeutusta tarvitaan, jos nimittäin halutaan kansalaiset oikeasti sitoutumaan ilmastotalkoisiin. Ja kannattaisi haluta, ja pitäisi. Meillä on nimittäin kiire, ja ollut jo viimeiset ainakin 15 vuotta, ja siltikin ilmastonmuutoksen hidastamiseksi tarkoitetut toimenpiteet kiihdyttävät sitä ainakin lyhyellä tähtäimellä. 

Samaa lääkettä, eli lisärakentamista käytetään siis lääkkeenä ainakin kahteen ongelmaan: kalliseen asuntojen hintatasoon ja ilmastonmuutokseen. Kumpaankaan sairauteen tämä lääke ei toimi. Erityisen selväksi tämä tulee kun jopa rakennuttajana toimiva kaupunki itsekin myöntää avoimesti, että lisärakentaminen ja eritoten infran rakentaminen nostaa asunto-omaisuuden arvoa. Kaupunki ei ole järin uskottava toimija osoittaessaan näin oman epäloogisuutensa, epäjohdonmukaisuutensa ja epävarmuutensa. Miksi sitten sen vakuutteluun ilmastoviisaudestakaan pitäisi uskoa? 

Olen aina ollut allerginen kaikenlaisten muotitermien pakkosyötölle. Omaa henkilökohtaista allergiaani paljon tärkeämpää kuitenkin on se, että jos halutaan ilmastotoimien olevan tehokkaita, niiden on oltava hyväksyttyjä ja uskottavia. 

Tässä se on, ilmastoviisas ekosysteemipalvelu. Lähimetsä Haagan riistavuoressa. 

 

Kaupunkiluontoliike: käsitteiden määrittelyä

Olen halunnut antaa perustamassani Kaupunkiluontoliikkeen Facebook-ryhmässä kaikkien keskustelun kukkien kukkia, mutta nyt on päätään nostanut tarve määritellä ryhmän "premissejä" aivan samaan tapaan kuin esimerkiksi Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä.

Levittäminen ei ole tiivistämistä

Ihanteellisessa keskustelupuheenvuorossa pyrittäisiin käsitteiden tarkkaan käyttöön. Esimerkiksi kaupunkirakenteen levittämistä metsään ei kutsuttaisi tiivistämiseksi. Minun ja monen muunkin luontoihmisen näkökulmasta luontoalueille (=alueille, joita ei aiemmin ole osoitettu rakentamiselle tai infralle) rakentamisessa on kyse yhdyskuntarakenteen levittämisestä.

Infrahankkeiden puoliintumisaikaa ei huomioida

Ihanteellista olisi myös, jos puolustettaessa jotakin ratkaisua osattaisiin huomioida sen ratkaisun puoliintumisaika. Esimerkiksi raideliikennehankkeissa - vaikka ne olisivat usein varsinkin pitkällä tähtäimellä hyvinkin suotavia - pitäisi huomioida se, miten niiden toteuttaminen jo sinänsä vähentää paikallista hiilinielua. Raiteiden mutta raiteilla perusteltavien talojen tieltä kaadetaan paljon puita, ja välitön vaikutus ainakin paikalliseen ilmanlaatuun on negatiivinen.

Mitä tapahtui monimuotoisuudelle ja hiilitaseelle?

Luonnon monimuotoisuus ja hiilitase on usein tunnuttu unohtuvan, myös lyhyellä ja keskipitkällä aikajänteellä. Ne on selkeästi työnnetty arvojärjestyksessä taka-alalle ilmastoviisauden tiellä. Mikä on iso sääli, sillä ilmastonmuutoksen vastainen taistelu tarvitsee mukaan meistä jokaisen, eikä tämä vastakkainasettelu ainakaan lisää ilmastotoimien oikeutetuiksi kokemista kaikkien silmissä.

Luonnon monimuotoisuuden ja hiilitaseen taka-alalle työntäminen sitäpaitsi on vakavassa ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Suomessa moni kaupunki on julistanut ilmastohätätilan, ja peräänkuuluttaa kiireisiä toimia päästöjen madaltamiseksi. Näitä päästöjä tulee paitsi (yksityisauto)liikenteestä, mutta myös rakentamista, erinäisten arvioiden mukaan jopa 40% kaikista maamme päästöistä.

Kun laskee yhteen raiteiden tieltä kaadettavat hiilinielut ja rakentamisen vaikutuksen, paikalliset vaikutukset hiilitaseeseen raideliikenteellä ovat negatiivisia. Ne voivat sitten nousta plussan puolelle jossain vaiheessa, mutta kun ottaa huomioon, miten hitaasti metsä uusiutuu (eikä se uusiudu, jos siihen, missä ennen oli metsää, on pystytetty kerrostaloja), siinä vaiheessa jo meillä ranta-alueet tulvivat ja Suomeen on muuttanut miljoonia bangladeshiläisiä ilmastopakolaisia.

Jossain tapauksessa kyse saattaa olla puhtaasta arvovalinnasta ja tavoitteille asetetusta arvojärjestyksestä, mutta joskus myös silkasta viherpesusta. Jos siis pitää sitä ihan ookoona, että välittömän ilmastohätätilan nimissä heikennetään luonnon monimuotoisuutta ja tuhotaan hiilinieluja, silloin varmaankin Kaupunkiluontoliikettä - joka on avoin keskusteluryhmä, ei yhdistyksen jäsenlista - sopivampi keskusteluryhmä on Lisää kaupunkia Helsinkiin.

Vihreä huijaus

Istuva Sanna Marinin hallitus on ottanut tavoitteekseen hiilineutraalin Suomen 10 vuoden sisällä. Hyvä, kunnianhimoinen tavoite. Mutta mitä sitten tavoitteen eteen oikein tehdään?

Esimerkiksi Helsingin vuotuisen asuntorakentamistavoitteen nostaminen seitsemästätuhannesta kahdeksaantuhanteen ei ainakaan puhu sen puolesta, että tavoitteeseen aiottaisiin päästä, sillä rakentamissektorin päästöt ovat päästöistämme noin 40 prosenttia. Mutta kai ne ovat niitä parempia päästöjä. Tai Kemin "biotuote"tehdas, jonka puunkulutus on laskettu olevan muistaakseni 40% maamme vuotuisesta kaadettujen puukuutioiden määrästä. Jos samaan aikaan ilakoidaan, että kuitenkin hallitus lisää suojelualueiden määrää, niin jos niitä tämä hallitus lisäisi esimerkiksi 40%, eihän tuo olisi missään suhteessa Kemin tehtaan aiheuttamaan lisääntyneeseen kysyntään. Jos valtion oli tarkoitus vahvistaa hiilinieluja, ainoa keino päästä tavoitteeseen tehtaan jälkeisessä maailmassa on sitten vähentää Metsähallituksen hakkuukiintiöitä ainakin 40%, jolloin sitten Kemin tehdas ostaisi puumateriaalinsa joko yksityisiltä joiden toimia ei rajoita mikään tai ulkomailta. Luultavimmin Metsähallituksen hakkuukiintiön pienentäminen tarkoittaisi lähinnä sitä, että yksityiset vain lykkäisivät metsänkäyttöilmoituksia sisään kahtakin kauheammin. Talking 'bout hölmöläisten matonkudonta...

Rakentaminen ja infra kulkevat käsi kädessä, niin kuin niiden pitääkin kulkea, sillä olisihan aivan pälliä rakentaa ilman palveluita, joista joukkoliikenteen pitääkin olla yksi tärkeimmistä, sillä sehän mahdollistaa mm. pääsyn kouluun, töihin kehittämään milloin mitäkin, mikä nyt silloinen muoti sattuukin olemaan (vaikka etätyöstä onkin monilla aloilla, etenkin niillä, joita kaupungit tavoittelevat), ostoksille kuluttamaan lisää turhia tavaroita ja valtameren takaa tuotuja trooppisia hedelmiä, lääkäriin tai vaikka virkistäytymään. 

Tässä on vain yksi suuri mutta, jota voisi jopa nimittää performatiiviseksi ristiriidaksi. Otetaan esimerkiksi vaikkapa Haagan merkittävin viheralue, Riistavuoren metsä. Sen vieritse ollaan vetämässä ratikka, joka pitää saada kannattavaksi, ja jotta se saataisiin jälkikäteisesti oikeutettua kannattavaksi, metsä ollaan lanaamassa sileäksi, jotta saataisiin asutettua 2500 ihmistä käyttämään näitä ratikoita, joilla pääsee sitten vaikka Triplaan kuluttamaan yhtä sun toista helvettiä tai opiskelemaan ties mitä, jolla pelastetaan maailma, ja sen ilmasto, kuten vaikka turismia tai autonkorjausta tai tuotantotaloutta.

Siis: jotta saataisiin pelastettua maailma, tai edes Suomi, tai edes sen hiilitase, ja keinoksi on valittu ratikka, tätä pelastustyötä ei saada toimitettua ilman, että paikallinen hiilinielu vedetään sileäksi. Jos kerran hiilineutraaliudella on niin helvetillinen kiire, miksi sitten tehdään toimenpiteitä, joiden välitön hiilitase on tasan tarkkaan negatiivinen?

Lapsena katsoin teeveestä tarinoita hölmöläisistä. Yhdessä tarinassa hölmöläiset rakensivat talon, mutta unohtivat laittaa siihen ikkunat. Niinpä he alkoivat kantamaan taloon säkeillä valoa. Tämä tarina tulee mieleeni kun kuulen, että ensin tuhotaan metsä talojen tieltä ja sitten laitetaan taloihin viherkattoja. Ne ovat varmaan kivoja. Voiko niillä hiihtää tai voiko niistä poimia marjoja? Toinen tilanteeseen soveltuva tarina, joka tulee mieleeni, on tarina hölmöläisten matonkudonnasta. 

Sitä tämä on, tämä kaupunkisuunnittelu: hölmöläisten hommaa. Ja sitä ovat myös hallituksen ilmastotoimet yleisestikin, huippuesimerkkinä tämä Kemin tehdas. Ja vaikka illuusioni ovat karisseet tähän kokoonpanoltaan sinänsä parhaaseen mahdolliseen hallitukseen, nyt on aika lunastaa niitä lupauksia, kiitos. Ei jokseenkin ponnetonta ympäristöpolitiikkaa kannata laittaa pelkän Keskustapuolueen syyksi. Miksi esimerkiksi Vihreät ovat hallituksessa, jos eivät ympäristön takuunaisina ja -miehinä?

Jopa vielä hallituspuolueitakin toivottomammissa oppositiopuolueissa on alkanut kuulua yksittäisiä soraääniä. Juuri Erkki Tuomioja - hallituspuolueesta tosin, mutta betonidemareista - ihmetteli, millaiseksi Helsingin kaupunkisuunnittelu on mennyt, ja Kokoomuksen Atte Kaleva puolustaa liito-oravaa. Toivottavasti kyseessä on pysyvänlaatuisia mielenhäiriöitä. Vielä kun perussuomalaiset keksivät ihan vain hallitusta ja ihan erityisesti rakastamiaan Vihreitä nokkiakseen ryhtyä kritisoimaan metsänhakkuita, niin eihän tästä tiedä, mitä pitäisi ajatella, kun setä on täti, valkoinen on musta, kuu on juustoa ja susi syö lampaiden kanssa sulassa sovussa samalla laitumella, ja Paavi on paavillisempi kuin Paavi itse. 

Raiteet voittavat metsät 100-0

Apulaiskaupunginjohtaja Anni Sinnemäki herkesi runolliseksi kirjoittaessaan Facebook-päivityksen, jonka nyt jaan , vaikka tiedän tämän epäreiluksi, sillä hän oli jakanut sen kavereilleen. Hän on kuitenkin kovin julkinen henkilö, ja hänellä on Facebook-kavereita niin paljon, että syyllistyn nyt virheeseen tietoisesti. Teen tämän silläkin uhalla, että saatan menettää muitakin vihreitä kavereita kuin Sinnemäen. Koen velvollisuudekseni osoittaa, ettei Lisää kaupunkia Helsinkiin -kansalaisliike ole kidnapannut vihreää kaupunkisuunnittelua Stadissa. Ne ovat tällä hetkellä yksi ja sama.

Kyllä ihminen saa urbaani olla, mutta tällainen hurmioitunut betonimyllärismi unohtaa sen, että todelliset metropolit - eivätkä sellaiset wannabe-metropolinousukkaat kuin Helsinki - osaavat arvostaa viheralueitaan. New Yorkin Keskuspuisto on pyhä, samoin Pariisin Bois de Boulogne, Istanbulin Gülhane Parki, Lontoon Hyde Park tai Berliinin Tiergarten, ja jopa Stadiin verrannollinen Oslo on suojannut Oslomarkansa erityislainsäädännöllä.

Varastan nyt siis Sinnemäen statuksen, tietäen hyvin että moni pitää tällaista halpamaisena temppuna.


"Useimmat viikot ovat kiihkeitä ja täynnä merkityksellisiä asioita, sellaisia että aamulla hiipii mieli jo valmiiksi täynnä keittämään kahvia, sellaisia, joiden aikana harva asia varsinaisesti tulee päätökseensä. Ehkä siksi kiinnitän huomiota usein myös merkkipaaluihin, käännekohtiin ja pysäytyskuviin, sellaisiin joihin tiivistyy samanaikaisesti erimittaisia kehityskulkuja tai valon taittuminen juuri oikealla tavalla.

Tällä viikolla tuli täyteen tasan kaksi vuotta Helsingin palvelemista apulaispormestarina. Lauantaina aamulla kirkkaassa kesäisessä helteessä kävelin läpi Pohjois-Haagan aseman suunnistaakseni Lassilan urheilupuistoon. Kaukana melkein kuin toisessa maassa on sellainen yö kun itkin samalla asemalla kaikkia murheitani jotenkin niin kuin teinitytöt voivat niitä itkeä.

Vuonna 1998 minut nimettiin Helsingin kaupungin joukkoliikennelautakunnan varajäseneksi. Lautakunnassa, jota enää ei ole, suunniteltiin poikittaisen joukkoliikenteen tason parantamista Raide-Jokeriksi kutsutulla hankkeella. Tämän viikon tiistaina tartuin hyvällä mielellä tähän jossain määrin absurdiin lapioon kahdeksan miehen kanssa, ja näin käynnistimme Raide-Jokerin työmaan rakennustyöt alkaneeksi.

Jos tekisin iltarukouksia, kiittäisin jumalaani näistäkin päivistä, joina samanaikaisesti päättyy ja alkaa niin monia asioita jotka täyttävät mieleni aamuisin kävellessäni keittiöön. Kiitos vauvoista jotka saivat nimen, kiitos räystäspääskyistä jotka olivat kirkkaasti tunnistettavia, kiitos marsipaanista kakun ympärillä."

Kauniita, lennokkaita ja yleviä sanoja, joiden taakse kätkeytyy harmaa ja synkeä tulevaisuus. Ainakin liito-oraville ja metsistään välittäville helsinkiläisille. Valitettavasti tuo projekti on taas yksi osoitus, miten luonto ja hiilinielut saavat mennä, jos tulossa on jotain vieläkin ylevämmäksi arvotettua. Esim. Pajamäen Patterinmäestä kaatuu 450 puuta, ml. liito-oravametsien haapoja ja kuusia ja luontodirektiivikohde eli vaahteralehto pilataan vain siksi ettei tunnelia jakseta vetää syvemmälle tai käyttää olemassaolevaa katuverkkoa. Ja metsä tuhotaan minuutin matka-aikasäästön tähden, ja tämä tehdään hyvällä mielellä. Tuhoa syntyy myös mm. Viikissä ja Maunulassa.

Sitten vielä tämä, miten syillä perustellaan seurauksia, kun hanke pitää väkisin perustella rakentamalla asuntoja radan varrelle, metsään mm. juuri Pajamäessä. Sama juttu näiden ns. kaupunkibulevardien kanssa: ensimmäisenä tuhotaan koko Riistavuorenpuisto. Nämä hankkeet osoittavat sen, miten helsinkiläisten vihreiden arvomaailma on kääntynyt, ja aina kun raiteet (ja fillaribaanat) ja luonto ovat vastakkain, luonto häviää 0-100. Ikävä tulee Pekka Saurin aikoja. Eivät kompensoidut hiilinielut Afrikassa voi korvata viheralueita täällä, sillä viheralueita ei voi kompensoida.

Tämä raiteiden varjolla suoritettu luontotuho oli minulle viimeinen naula vihreyteni arkkuun, ja ilmoitin eroamisestani jäsenyydestä parisen viikkoa sitten. Kaiken kukkuraksi tähän projektiin liittyviä pohjustavia metsätuhoja on näemmä ollut pakko suorittaa lintujen pesimäaikaan. Olen kuluneen kevään tehnyt liito-orava- ja muita luontokartoituksia juuri esim. Pajamäessä ja Haagassa. Nämä ovat avanneet silmäni. Mitä tulee valon taittumiseen juuri oikealla tavalla, ei tule enää valo taittumaan lehvien lomasta Pajamäessä millään tavalla, ei edes väärin. Onneksi pajamäkeläiset taistelevat, ja pitäjänmäkeläiset antavat heille tukensa. Ja toivoa sopii, että Elyn toimenpidekielto jää pysyväksi.