Post WW II Beethoven cycles

The first ever complete recorded Beethoven cycle did come from quite a surprising name; the German Frieder Weissmann (1893-1984) between 1924-1925. The first Beethoven cycle to make a wider splash was by Felix von Weingartner (1863-1942) in the 30s. These cycles are of connoisseur interest but not probably for a general collector. For that reason my journey starts after WW II, covering LP and CD era. I will have a look on complete cycles that have been recorded during different decades.

1950s

The two great antipodes, Arturo Toscanini (1867-1957) and Wilhelm Furtwängler (1886-1954) did Beethoven cycles simultaneously, Toscanini between 1949 and 1952 and Furtwängler between 1950 and 1954, although the one from Furtwängler is synthetically assembled afterwards as he recorded for studio only symphonies 1, 3, 4, 5, 6 and 7 so his cycle had to complemented with live recordings. The studio recordings with the exception of seventh are surprisingly classicist in approach. Of the live recordings symphony number two has an absolutely horrid recording. Eighth fares a little better, and an exciting recording it is. Ninth is the famed Bayreuth live recording from 1951; an electric, larger-than-life affair. Toscanini did his NBC cycle in the echoless, dry acoustics of 4H studios. The acoustics underline his staccato approach. Nevertheless, the results are often electric (most notably in Eroica and Ninth) while Pastorale is surprisingly relaxed. Of these historical sets that of Toscanini is the one more recommendable on the whole.

Herbert von Karajan (1908-1989) did the first of his four complete cycles in the early 50s with the Philharmonia Orchestra. They are not plagued by the homogenous sound that the later cycles by him possess; otherwise the choice of the general collector is between his 60s and 70s cycles. Carl Schuricht (1880-1967) did a full cycle in France, with the aptly named (the French love their long names) Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire. The Schuricht cycle is well worth hearing for the agile musicianship of Schuricht and for the uniquely nasal French woodwind. The orchestra plays much better than usually given credit for. Eugen Jochum (1901-1987)  recorded first of his three cycles by using two different orchestras; the Bayerisches Rundfunk-Orchester and Berliner Philharmoniker. Some of the recordings are in mono. For me the Jochum cycle has a sense of rightness about it, generally offering well-proportioned middle-of-the road big band readings.

In the late 50s the octagenarian Bruno Walter (1876-1962) recorded a cycle with studio musicians under the label that was called the Columbia Symphony Orchestra. It represents a mellowed Walter and varying results. Best fare symphonies number 4 and in particular Pastorale that many regard as an unsurpassed recording. Ninth is seriously underwhelming. In Eastern Germany Franz Konwitschny (1901-1962) recorded a classic, immensely satisfying cycle with the Leipzig Gewandhausorchester in beautiful sound.

1950s-60s 

EMI recorded two full Beethoven cycles quite simultaneously; those of Otto Klemperer (1885-1973) with the Philharmonia Orchestra and André Cluytens (1905-1967). Klemperer already had recorded some of the symphonies in mono, and those recordings (Eroica, 5th and 7th) give a more vivacious picture of his art. By the late 50s his tempi had already slowed down, but in some symphonies, most notably in Eroica his personal magnetism is undiminished. Cluytens' cycle is musicianly well played big band central Beethoven without greater idiosyncracies. George Szell's (1897-1970) cycle with the Cleveland Orchestra is influenced by Toscanini but better recorded. In his cycle the particular standouts at least for me are symphonies 4 and 7; in general his set is very consistent and it is only first symphony that may disappoint as Szell opted to use small orchestra so that the recording gives somewhat an underpowered impression. Generally the drive and peerless execution makes this as one of the best Beethoven cycles recorded anywhere, anytime.

1960s

The first stereo cycle of Herbert von Karajan may well be the Beethoven bestseller of all time and in the general critical reception it is held in highest regard of his cycles. It is a solid, beautifully played cycle with the exception of Pastorale. Karajan just can't get it right as he was unable to relax and smile. 

Paul Kletzki (1900-1973) was lucky to have the Czech Philharmonic as his band as their distinctive sonority with perky woodwinds give lovely character to the music. Kletzki's cycle is in general at least in the top ten of all Beethoven cycles, maybe even in the top five.

1970s

Rudolf Kempe (1910-1976) had a decidedly second rate Münchener Philharmoniker as his orchestra, and at times his Beethoven sounds somewhat underpowered but at best (most notably in second symphony and Eroica) his lyric, big band humanist approach bares beautiful fruit. In fact those two symphonies receive for me ideal performances; they may be slow burners, gathering pace and cumulating power gradually. 

Herbert von Karajan had by the 70s adopted somewhat thicker sonorities since the 60s, but still this cycle is on par with his older set. In Karajan's conception the Fifth symphony and Ninth are standouts, and surprisingly the perky eighth which Karajan gives a full monty treatment. For him that work was clearly no kids' play but adult affair.

Eugen Jochum had London Symphony as his orchestra, and they play admirably. Jochum's cycle is quite oldfashioned, big band Beethoven a la Cluytens or Konwitschny, but Jochum inserts an optimistic, humanist note into his Beethoven. When I have managed to order his Icon box I have to familiarize more with it.

Herbert Blomstedt was born in 1927 and is still going strong. I once already had his Beethoven cycle with the Staatskapelle Dresden but at that time thought that my oldtimers (Walter, Furtwängler, Toscanini, Klemperer) would do the job. When I returned to the cycle after ten years, I was almost shocked as Blomstedt beats them all. It is probably the finest sounding Beethoven cycle of all times as it is the vintage Staatskapelle, and Blomstedt lets them play without interfering too much. The standout performances in this cycle that is of impeccably high standard throughout are for me the Fourth and Ninth symphonies. In Blomstedt's hands Beethoven has weight but the orchestral fiber is still transparent. There is always light between the clouds. 

1980s

The 1980s introduced digital technology and surprisingly the first conductor to record a full digital Beethoven cycle was not Karajan but another Herbert, Herbert Kegel (1920-1990). His Dresdner Filharmonie give a very good, consistent big band cycle without greater idiosyncracies. His namesake Karajan had by the 80s developed a sound that was not in particular thick but yet very untransparent. No mean achievement. Karajan is heard to greater advantage in his 60s and 70s cycles.

Then in the mid-80s a revolution occurred in the world of Beethoven. Men like Roger Norrington (1934-), Christopher Hogwood and Roy Goodman had ended up in their chronological journey through "old" music (for me Beethoven is never old though) all the way to Beethoven. It was most notably Norrington for whom metronome was the Bible and who all of a sudden changed the norm, and it became shameful to play Beethoven like Karajan et al. had did. 

Luckily Günter Wand (1912-2002) was not aware of all of that and if had been he would have give short shrift for that. When he recorded his cycle, his cycle did not make much of a splash as everyone was busy with their Norringtons. Now after some decades one can only lament that Wand did not get all the affection he deserved, as his Beethoven is the best that a big band Beethoven has had to offer ever: earlier or later. His Beethoven has frequently somewhat broad tempos but yet there is impetus, immense power yet lyricism. His Beethoven has all of the granitic integrity of Klemperer, impetus of Szell and lyricism of Jochum. A top achievement. 

My wild card for an 80s cycle and a wild card in general is an almost forgotten Beethoven cycle by Bernard Haitink with the Amsterdam Concertgebouw Orchestra. General consensus seems to hold in higher regard his later live cycle with the London Symphony Orchestra; however I am usually lukewarm when I detect notable HIP influences from symphonic conductors. The CGO cycle is more than solid; of course impeccably played, a central experience where especially symphonies 2 and 4 are its high points. Maybe it is precisely undervalued for that very reason, as these symphonies are underrated amongst Beethoven´s oeuvre. Seventh symphony is also very fine, and no one needs to feel short-changed, especially one collecting his first Beethoven cycle.

1990s

In the 90s just two Beethoven cycles stood out in the critical reception: those of Colin Davis (1927-2013) and Nikolaus Harnoncourt (1929-2016). Colin Davis' cycle came when Norrington and his likes had changed the listening horizon of the critics. He has the advantage of the Staatskapelle Dresden that still sound the Staatskapelle of the old. Performances are certainly grand scale but they somewhat lack momentum and are a little bit short of excitement. They are beautifully played and recorded, but Staatskapelle is heard to better effect in the Herbert Blomstedt cycle.  

I have not listened to the Harnoncourt cycle since its release and I should revisit that to check whether my initial lukewarm reception would still be valid. 

Then there is one unearthed gem that is Peter Maag (1919-2001). Maag who shunned jetset lifestyle just as Okko Kamu made his cycle with the unheralded Orchestra di Padova e del Veneto. Maag's cycle is absolutely wonderful: his chamber sized orchestra sounds like a real symphony orchestra. Maag, a disciple of Furtwängler applies frequently pretty easygoing tempos and invests a wonderful sense of lyricism with a mixture of drama and cantabile. Wonderful stuff.

2000s

The greatest Beethoven cycle of the millennium that I am aware of comes from a suprising source that is Stanislaw Skrowaczewski (1923-2017). Skrowaczewski recorded with his Saarbrücken Radio Symphony a wonderfully fluent cycle with all performances ranging from very good to extremely good. Listening to Skrowaczewski's Beethoven one hears echoes of a man who gave Skrowaczewski his US debut; the indomitable George Szell, although there is a touch of warmth, smile and humanism added to season the sauce. Skrowaczewski's cycle belongs to my top echelon on Beethoven cycles.

Another 21st century Beethoven cycle that I am aware of comes from the Austrian modernist Michael Gielen (1927-2019). Gielen doesn't indulge; instead his Beethoven is swift, mean and rough. Gielen's musical integrity has shades of Klemperer, but his conception has surprisingly echoes of HIP (=Historically Informed Practices). No Norrington this time though as Gielen makes use of the sonorities that a modern orchestra has to offer. A refreshing set where in particular Seventh and Ninth are standouts; surprisingly their white-hot intensity reminds me of Toscanini. Still, the mixture of the "Herr Neue Sachlichkeit" is based on his own analysis. 

Täydellistä Beethovenin viulukonserttoa metsästäessä

Yläkouluni aamunavaukset olivat toisinaan ikimuistoisia: viisisataa nuorta ahtautuneena ulkovaatteissa aivan liian ahtaaseen aulaan. Muistan ainakin erään Nooran kerran pyörtyneen; ei mikään ihme, ilma varmaan oli lopussa. Yhdessä ainakin minulle ikimuistoisimmasta aamunavajaisista jo silloin sairas matikanopettaja Inkeri Kapari ei sanonut juurikaan mitään, laittoi vain jo hieman rahisevan levytyksen Beethovenin viulukonsertosta soimaan. 

En tuohon aikaan - olin 14 tai 15 - tuntenut teosta, mutta sen alku teki valtavan vaikutuksen. Hankin miltei hetimiten ensimmäisen teoksesta näkemäni levytyksen, joka oli Marskin Valintatalosta tsekkiviulisti Josef Sukin ja Adrian Boultin levytys. En kuitenkaan löytänyt siitä aivan sitä samaa hurmosta kuin ilmeisesti ikiajoiksi arvoitukseksi jäävästä Kaparin sentimentaalisesta suosikista. Sen jälkeen olen odottanut sellaisen levytyksen löytämistä, tai ilmestymistä, joka palauttaisi minut noihin tunnelmiin.

On minullakin pari sentimentaalista suosikkia, joista ylittämätön on vuoden 1926 melkein esihistoriallinen Fritz Kreislerin ja Leo Blechin levytys. Kreislerin tyyli on jäljittelemätön charmanttiudessaan ja portamentossaan, ei vähiten siksi että tämä on teokseen monien - myös minun - mielestä elimellisesti kuuluvan Kreislerin kadenssin ensilevytys. Toinen varhainen suosikkini on Yehudi Menuhin ja Otto Klemperer; tässä tapauksessa solisti ja kapellimestari ovat jotenkin eri aaltopituudella, kuin eri teoksessa, ja Menuhinin intonaatio ei ole puhtaimpia. Oikeastaan levytys puolustaa paikkaansa lähinnä Klempererin orkesterikonserttona. Kuitenkin minulla on sitä kohtaan lukkarinrakkautta; intensiivisen mutta hieman hauraan Menuhinin ja Klempererin jämeryyden yhdistelmää. 

Paremmin Menuhin selviytyy 50-luvun alun levytyksessään Furtwänglerin kanssa. Jascha Heifetzin ja Charles Münchin levytys taas on tiukassa poljennossaan aika charmiton. On kuin siinä olisi kengällä poljettu poljento-obligato. Aivan hyviä tuntemiani levytyksiä ovat myös varsin suurten linjojen Perlman/Giulini, jotka ovat jonkin verran lyyrisempiä kuin Menuhin ja Klemperer ja Oistrah/Cluytens. Legendaarisessa maineessa olevalle Wolfgang Schneiderhanin/Eugen Jochumin levytykselle en edelleenkään muutaman yrityksenkään jälkeen oikein lämpene. Jochumin orkesteriosuus on erinomainen ja suuri, mutta Schneiderhanin viulunääni ei ole kauneimpia. Enemmän pidän kokonaisuutena esimerkiksi Zino Francescattin soittamasta ja Bruno Walterin johtamasta esityksestä. Francescatin viulunääni ei ole välttämättä kovin suuri, mutta linjakas ja vibraatiolla varustettu. Kamarimusiikillisesta otteesta tykkäävälle, modernille levytykselle lämpiävälle sopii hyvin vaikkapa Frank-Peter Zimmermann/Jeffrey Tate.

Jätin loppuun kaksi jokeria. Joseph Szigeti ja Bruno Walterin johtamat New Yorkin filharmonikot tarjoavat erinomaisen esityksen, joka on aikakauteensa (1946) varsin hyvin äänitetty, vielä nuoren (70 v.) Walterin orkesteriosuus on vitaali ja hieman temperamenttinenkin ja Szigetillä on kultainen ja suuri, miltei alttoviulumainen ääni. Tämänhetkinen suosikkini stereolevytyksistä on kuitenkin belgialalaisviulisti Arthur Grumiauxin ja Colin Davisin. Colin Davis ja Grumiaux tekevät samaa kappaletta. Davisin orkesteriosuus on hienopiirteinen ja sävykkään kamarimusiikillinen ja Grumiauxin soitolle on leimallista jalo ja kamarimusiikillinen ote. Grumiauxhan on alanharrastajien suuresti arvostama etenkin Bachin ja viulusonaattien soittajana, mutta solistina ei aivan ykkösluokan legendaprofiili. Heidän levytyksensä kanssa voisin elää.

Greatest Sibelius

For lifetime achievement with the music of Sibelius there is only one contender and that is Paavo Berglund. Second place goes to Thomas Beecham. Colin Davis would feature high, but what I have heard I don't rate his Sibelius that high, although his live Third is the performance of a lifetime (a concert performance with the Sibelius Academy orchestra, commercially non-available, but what a performance!) 

I once heard Segerstam conduct nos 5 to 7 in one concert, and it was a really great concert. The controversial mr. Hurwitz recommended the Segerstam/Helsinki Phil cycle, and it is sonically stupendous, and the orchestra really surpasses themselves. They play like possessed. So, for a overall cycle the Berglund/Bournemouth but for personal involvement Segerstam is a strong contender and totally opposite of Berglund. Berglund has a classicist view, somewhat austere while Segerstam is certainly a romantic. 

On CD I have the complete sets of Maazel/WPO, N. Järvi (DG set), Berglund (Bournemouth SO) and Colin Davis/BSO. On LP I have Berglund (Helsinki Philharmonic) and Anthony Collins. In addition I have of course the classic recordings of Kajanus, Koussevitzky and Beecham plus many others, e.g. by Barbirolli and Szell. 

For greatest recordings I endorse: 1st Maazel 2nd Szell or Barbirolli, 3rd Davis (an unofficial live release with Sibelius Academy Symphony Orchestra) or Kajanus, 4th Beecham or Ansermet, 5th Berglund/Segerstam 6th Beecham or Berglund, 7th Barbirolli (live HPO)/Mravinsky/Segerstam.

What about cycles, then? I endorse Maazel, the earlier Neeme Järvi on BIS, both Berglund sets (the one with the Chamber Orchestra of Europe is one of its kind), Alexander Gibson and Leonard Bernstein's earlier cycle with the New York Phiharmonic. The symphonies 4-7 by Herbert von Karajan focus on beautiful string sound but are not my cup of tea. 

Antonin Dvorakin sinfonioista

Tsekkiläisellä Antonin Dvorakilla on myös tietenkin yhdeksän sinfoniaa, useimpien muiden "oikeiden" sinfonikkojen tavoin. Näistä on oikeastaan levytetty enemmän vain kolmea viimeistä sinfoniaa, ja viimeinen eli Uudesta maailmasta mainittiin 90-luvun alun Rondon artikkelissa maailman levytetyimmäksi sinfoniaksi jopa esimerkiksi Beethovenin viidennen edellä. 

Minulla on ollut omat kauteni Dvorakin sinfonioiden seurassa. Lainasin Naxoksen tekemiä levytyksiä 2009 asuessani Norjassa; nämä Stephen Gunzenhauserin johtaman Slovakian filharmonisen orkesterin levytykset ovat aivan laatuunkäyviä, ja esittelivät minulle varhaisempia sinfonioita. Keväällä 1993 minulla oli kausi, jolloin vertailin kaikkia käsiini saamia levytyksiä kahdeksannesta sinfoniasta, ja tiedän tarkalleen, mitä on saatavilla ja mitä odotan. Ylivoimaiseksi suosikikseni jäi vuoden 1954 Tsekkiläisen filharmonian, Vaclav Talichin johtama levytys. Suositukseni saivat myös Bruno Walter, Herbert von Karajan ja George Szellin Concertgebouw-levytys.

Uudesta maailmasta -sinfoniasta siis on versioita pilvin pimein. En ole löytänyt lähimainkaan Ferenc Fricsayn ja Berliinin filharmonikkojen veroista. (toimituksen huomautus: vertailtuani laajamittaisesti kuluvan talven aikana, Suitner ja Anguelov eivät häviä paljoakaan).

Sinfonioiden kokonaislevytyksiä on tarjolla yllättävänkin lukuisia. Paluumuuttaessani Norjasta Suomeen hankin ensitöikseni useimpien cd-opusten ykkössuosituksen, Istvan Kerteszin johtaman Lontoon sinfoniaorkesterin kokonaislevytyksen, ja vuosikymmenen verran vertailtuani pidän sitä ylivoimaisena, jos sitä vertaa esimerkiksi Rafael Kubelikin, Vaclav Neumannin, Neeme Järven tai Otmar Suitnerin levytyksiin. Tosin se, mitä olen nyt ehtinyt tyypittämään innovatiiviselle Oehms-yhtiölle (jonka katalogista löytyy mm. runsaasti Stanislaw Skrowaczewskin levytyksiä) varsin vähän tunnetun, bulgarialaisen Ivan Anguelovin kokonaislevytystä Slovakian radio-orkesterin kanssa, se  haastaa ihan kärjenkin. Sitäpaitsi äänitys on erinomainen ja digitaalinen. Siinä on erittelevä, kepeähkö ja valoisa ote, joka sopii erityisesti varhaisiin sinfonioihin. 

Kubelik on parhaimmillaan sinfonioissa 6-9. Varhaisemmissa sinfonioissa ote on jotenkin jähmeä, harvinaista kyllä Kubelikille. Ehkä vika on orkesterin, sillä Berliinin filharmonikoilla on liian muhkea ääni tähän musiikkiin, eikä rytmi-iloittelu ole heidän ominta alaansa. Neumannin Tsekkiläisen filharmonian sointi sen sijaan ilahduttaa. Suitnerin Dvorak kuulostaa melkein Brucknerilta, enkä pidä tätä mitenkään täysin ohilaukauksena. Suitnerilla on kuitenkin omaperäistä sanottavaa tässä musiikissa, eikä se ole aivan vähän.

Jaan Dvorakin sinfoniat kolmeen kauteen: varhaiset (1-3), keskimmäiset (4-6) ja myöhäiset (7-9). Varhaisemmat sinfoniat ovat ylipitkiä sisältöön verrattuna, ja kun Dvorak ei ole varsinaisesti mikään orkestroinnin merkkihenkilö (hän osaa laulattaa jousia ja käyttää puupuhaltimia ilahduttavasti, mutta mikään Richard Strauss hän ei todellakaan ole), niin esimerkiksi Rafael Kubelikin johtamat Berliinin filharmonikot tavallaan ampuvat tykillä kärpäsiä. Niiden muhkea kokonaissointi ei oikein nosta näitä teoksia siivilleen. Leikillisyyttä ja rytmillistä irroittelua pitäisi olla enemmän, ja Kertesz ja Neumann onnistuvat tässä paremmin. Erityisen lennokas mutta samalla tiukka esitys Dvorakin ylipitkästä, rönsyilevästä ensimmäisestä "Zlonicen kellot" -sinfoniasta tulee yllättävältä taholta: Zdenek Koslerin johtamilta Slovakian filharmonikoilta.

Keskikauden sinfonioissa Kertesz ja Kubelik ovat jokseenkin tasavahvoja. Niissä muoto on selvästi klassilisemman tiiviimpi kuin kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa, ja muoto ja sisältö ovat suurin piirtein tasapainossa. Sinfonioissa 4 ja 5 Kertesz on viiksikarvan verran edellä, kuudennessa sinfoniassa Kubelik menee ohi. Samaa tasoa kokonaisuutena keskipään sinfonioissa on Suitner, ja kuudennesta sinfoniasta Christoph von Dohnanyi ja Clevelandin orkesteri tarjoavat myös todella mallikkaan esityksen. Myös Ivan Anguelov tarjoaa upeita esityksiä. Aivan erityisesti neljäs ja viides sinfonia saavat todella kauniin ja keskittyneen esityksen. 

Kolmea viimeistä sinfoniaa on joskus levytetty kokonaisuutenakin ilman että kapellimestari olisi kajonnut muihin sinfonioihin. Tällaisia "kypsien" sinfonioiden settejä löytyy esimerkiksi Colin Davisiltä, Christoph von Dohnanyiltä tai George Szelliltä. Seitsemännestä sinfoniasta löytyy myös erinomaisia erillislevytyksiä, mm. Pierre Monteuxilta. Aivan oman standardinsa kuitenkin asetti George Szell Clevelandin orkesterin kanssa.

Antonin Dvorakin sinfonioita soisi soitatettavan nykyistä enemmän, sillä niissä on ihastuttavaa melodiikkaa ja rytmiikkaa, vaikkakin omien keinojen hallinta Dvorakilla kypseni koko ajan vanhetessaan. Niiden rytmiikassa on kansantanssivaikutteita, ja luonnonrakkaus kuuluu välillä lintuja imitoivissa puupuhaltimissa. Tiivistelmäksi siis suositeltavia levytyksiä Dvorakin sinfonioista:

Kaikki sinfoniat: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Otmar Suitnerilla, Vaclav Neumannilla, Neeme Järvellä ja Witold Rowickilla on kannattajansa. ja Libor Pesekillä on olemassa erittäin edullinen sarja. Sympatiseeraan myös Zdenek Koslerin johtamia Slovakian filharmonikkoja, joilla on musiikkiin rennon lyyrinen ote, ja orkesterilla on juuri oikean kotoperäinen sointi. 

Sinfoniat no 1-3: Istvan Kertesz ja Lontoon sinfoniaorkesteri. Myös Ivan Anguelovilta ja Otmar Suitnerilta varhaiset sinfoniat onnistuvat erinomaisesti. Erityisenä nostona otan esille Zdenek Koslerin johtamien Slovakian filharmonikkojen ensimmäisen sinfonian.

Sinfoniat no 4-6: Kertesz, Rafael Kubelik, Ivan Anguelov ja Otmar Suitner. Neljännestä ja viidennestä sinfoniasta ihannelevytys lienee Ivan Anguelov. Kuudennesta sinfoniasta pitää mainita vielä erikseen Christoph von Dohnanyin levytys.

Sinfoniat no 7-9: George Szell ja Clevelandin orkesteri. Suosittelen vielä hankkimaan erikseen kahdeksannesta sinfoniasta Vaclav Talichin ja yhdeksännestä sinfoniasta Ferenc Fricsayn levytyksen. Otmar Suitnerin levytys kahdeksannesta sinfoniasta on täynnä yllätyksellisyyttä: ritardandoja ja diminuendoja. Myös Christoph von Dohnanyi skooraa Clevelandin orkesterin kanssa. Esityksissä ei ole yhtä paljoa tulta kuin Szellillä; pikemminkin ne ovat klassisia. Soitto on kuitenkin käytännöllisesti katsoen täydellistä, rikkumatonta. 

Haydnin sinfoniat, ehtymätön runsaudensarvi

Ostin viime talvena itselleni Joseph Haydnin sinfonioiden kokonaislevytyksen. Niissähän ei ole kovinkaan paljoa kilpailua; täydellisiä kokonaislevytyksiä on vain kaksi, molemmat unkarilaiskapellimestareilta; Antal Dorati ja Adam Fischer. 

Pidin Fischeriä ihanteellisena, sillä hän käytti pienehköä kamariorkesteria, jollainen sopii etenkin varhaisemman pään ja Sturm und drang -kauden sinfonioihin, ja lontoolaissinfoniat minulla on jo hyvin katettu isolla orkesterilla (Szell ja Davis). Tein hyvän valinnan. Seuraavaksi joitain nostoja Haydnin tuotannosta siten kun Fischer ne esityttää. Myöhäisemmät lontoolaissinfoniat jätän katsauksessani väliin, sillä juuri niitähän Haydnin tuotannosta soitetaan muutenkin. Kokonaislevytyksen arvo on siinä, että se panee kuuntelemaan myös vähemmän tunnettuja sinfonioita, joita Haydnin tapauksessa onkin kosolti. 

Sinfonia no 22 "Filosofi" Es-duuri lienee pieninumeroisin Haydnin vähänkään enemmän soitetuista sinfonioista. Sen kohokohta on vallankumouksellinen innovaatio: käyskentelevätahtinen ensiosa Adagio. Toisessa Presto-osassa on jo hieman Sturm und drang -henkeä. 

Sinfonia no 26 "Lamentatione" d-molli on kolmiosaisena sonaattimuotoinen. Se on traagissävyinen, tiivis teos, jonka henkinen keskipiste on valittavan laulava toinen Adagio-osa. 

Sinfonia no 34 d-molli. Ensimmäinen osa on hiipivän kaunis ja hiljainen, ja oikeastaan teos aloittaa hengeltään Sturm und drang -sarjan, jonka sinfoniat esittelevät selvästi voimakkaampia emotionaalisia kontrasteja kuin varhaisemmat sinfoniat: elegisen, iloittelevan, synkän ja myrskyävän välillä. Teoksen toinen osa on hyvin iloitteleva. Tässä on jo idullaan kaikki se muotokieli, joka 1800-luvulla jalostettiin huippuunsa Brucknerin ja Brahmsin toimesta, vaikka tässä ensimmäinen osa onkin hieman poikkeuksellisesti hiljainen. 

Sinfonia no 35 H-duuri jatkaa Sturm und drang -linjalla, ja jo ensimmäisessä osassa on laukkamainen, ärhäkästi vaihtuva reipas rytmi. Presto-finaali on todellinen vauhti-iloittelu. 

Sinfonia no 38 C-duuri "Kaiku" omistaa yhden parhaita Haydnin Sturm und drang -kauden ensimmäisiä osia. Allegro di molton päätempo on todella reipas rivitanssi, mutta sen keskeyttää aina välillä triomainen rauhallisempi väliosa. Liikanimi tulee toisesta osasta Andante molto, jossa kaiku vastaa. 

Sinfoniassa no 39 g-molli on erinomaisen eläväinen finaali Allegro di molto, jossa itävalta-unkarilaisten vasket törähtävät korvia hörähdyttävästi. 

Sinfonian no 41 C-duuri toinen osa tuo mieleen kilpaa huhuilevat linnut. Tässä ollaan metsässä, siksi monta lintulajia tässä kuullaan, ja niitä esittävät eri puupuhaltimet. Muuten sinfonia on lähinnä Sturm und drang -keskitasoa. 

Sinfonia no 43 Es-duuri "Elohopea" alkaa rauhallisesti, mutta lähtee sitten oikein räväkkään ja riemuisaan laukkaan. 

Sinfonia no 44 e-molli "Trauer" (en tiedä, onko tälle vakiintunutta nimeä suomeksi, mutta kyse on surusta) omistaa siinä mielessä erikoisen ensiosan, että siinä on traaginen sävy vauhdikkuudesta huolimatta. Ensiosa on eräänlainen epätoivoinen amok-juoksu kyyneleet silmissä. Toinen osa menuetto ja trio ei oikeastaan sisällä varsinaista menuettia, vaan se on suhteellisen vauhdikas läpisoitto, interludi. Adagio on yksi suuria Haydnin adagio-osia, Brucknerin edeltäjä, jonka laulavasta sävystä teoksen englanninkielinen nimi "Mourning" varmaankin on peräisin. Sinfonian hienointa antia lienee kuitenkin presto-finaali, jossa lasketellaan siinä määrin täysillä päin seinää, että siinä ainakaan jousille täydellisen sävelpuhtauden saavuttaminen lienee lähes mahdotonta, ja jotenkin sivuseikka. 

Sinfonia no 45 fis-molli "Jäähyväiset" on tunnettu finaalin lopettavasta Adagiosta, jossa soiton volyymi laskee vähän kerrassaan kun soittaja kerrallaan jättää lavan. Jo teoksen ensiosassa Allegro assaissa hyökätään ilman minkäänlaista johdantoa heti musiikin päälle. 

Sinfonia no 48 C-duuri "Maria Theresia":lla on hyvin valloittavan räväkkä ensiosa, eräänlainen rivitanssi. Sinfonian loppuosat eivät vain ole samalla tasolla. 

Sinfonia no 49 f-molli on liikanimeltään "La Passione". En ole ikinä ymmärtänyt, miksi sama sana passio/passion/passione viittaa sekä kärsimykseen että intohimoon, ja asiayhteydestä pitäisi päätellä. Tämä teos, joka alkaa kauniilla hitaalla Adagio-osalla, ei ainakaan anna selkeää viitettä siihen, kumpaan suuntaan tulkintaa pitäisi vetää. Teoksen toinen osa Allegro di molto on todellista kaahailua, ja kolmas osa Menuet & Trio Haydnin parhaita menuettoja. Finale, presto on yksi Haydnin vauhdikkaimpia lasketteluja, mitä finaaleihin on sattunut. Passione on kyllä kokonaisuutena yksi Haydnin parhaita sinfonioita monitulkintaisuudestaan huolimatta, tai ehkä juuri sen takia. 

Sinfonian no 50 H-duuri toinen osa Adagio on erikoinen puhallinserenadi, jossa eri puhaltimet soittavat sooloja vuorotellen. 

Sinfonia no 52 c-molli alkaa ikään kuin varoittamatta. Ensiosa on vauhdikas, mutta siltikin siinä on jotenkin traaginen taustavire, vähän samaan tapaan kuin Mozartilla. Olen kiintynyt Sigiswald Kuijkenin johtaman La Petite Banden levytykseen. Toisessa osassa, Andantessa on keveä ja jotenkin mystinen ote. Se on yksi Haydnin mielenkiintoisimpia ja hienoimpia hitaita osia, mutta Fischerin soittajisto ei tavoita magiikkaa samaan tapaan kuin Kuijkenin. Presto-finaalissa on äkkiväärästi vaihteleva rytmiikka. 

Sinfonian no 53 D-duuri "L'Imperiale" alku töksähtää fanfaarimaisena kiljaisuna. Pompöösin Largo maestoso -johdannon jälkeen ensiosan Vivace lähtee kovaan menoon. Haydnille tyypilliseen tapaan mielenkiinto pysyy yllä jatkuvilla temmonvaihteluilla ja useilla sivuteemoilla. Tässäkin olen kiintynyt Kuijkenin levytykseen. Toisen Andante-osan alku ennakoi kellosinfoniaa no 101 ja yllätyssinfoniaa no 94. Andanten kellomaisen avauksen jälkeen seuraa menuettimainen väliosa, joka toistuu, toisella kerralla soitinnukseltaan täydennettynä. Menuetto ja trio on kaikkein selvimmin menuetteja, mitä Haydnin keskivaiheen tuotannosta löytyy, tosin temmoltaan aika voimakkaasti aksentoitu. Fischer käyttää sinfoniassa vaihtoehtoista finaalia Capriccio, presto, jossa ei ole mitään yhteistä Kuijkenin käyttämän Capriccio - moderaton kanssa. 

Sinfonia no 60 C-duuri "Il Distratto" on poikkeuksellisesti kuusiosainen. Siinä erikoisinta antia on sen neljäs Presto-osa, joka on sangen äkkiväärää nykimistä. Sille mahdollisimman suuri vastapaino on seuraava Adagio (di Lamentatione) -osa, yksi Haydnin "valitusvirsi"osia. Sen keskivaiheilla on marssi. 

Sinfonian no 68 H-duuri kolmas hidas osa Adagio cantabile on erikoisen herkkäpiirteinen, käyskentelevärytminen serenadi. 

Sinfonian no 70 D-duuri ensiosa on hyvin äkkiväärä. Toinen osa on aivan uniikki: se on kolmiosainen, A-B-A -muotoinen, jossa B on trio. Osan tempomerkintä on erikoislaatuisesti kokonaista "specie d'un canone in contrapunto doppio, andante". 

Sinfonia no 80 d-molli alkaa kuin Wagnerin Valkyyria. Ensiosa on valkyyriamaisen alun jälkeen täynnä tapahtumia, idyllisestä linnunlaulusta traagiseen amok-juoksuun. Toinen Adagio-osa on erikoinen: siinä vuorottelee kaksi osaa: rauhallinen hymni ja kiihkeämpi, pumppaava rytmi. 

Sinfonia no 82 C-duuri "Karhu" aloittaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). Se onkin painokkuudeltaan aivan eri mittakaavassa kuin sitä edeltävä Haydnin tuotanto. Jo sinfonian ensiosan Vivace assai avaus jyrää kuin - karhu: voimalla, mutta energisesti. Kolmas osa Menuet & Trio on harvinaisen selkeästi kolmiosainen, ja menuetissa on hyvin painokas rytmi. Trio on eräänlainen solistinen kamarikonsertti. 

Sinfonian no 83 g-molli "Kana" ensiosa on ehkä yksi kaikkein vaihtelevimmista Haydnin sinfonioiden ensiosista rytmiikaltaan ja tunnelmaltaan. Sen joutuisa mutta mollivoittoinen pääteema on jotenkin oopperamainen. Toisessa Andante-osassa ajoittaiset kiihkeät fortepurkaukset keskeyttävät edelleen jatkuvan oopperamaisen tai ainakin laulumaisen sävyn. Osassa on myös kauas korkeuksiin kurkottelevia, aivan ihania puupuhallinsooloja. '

Sinfonian no 86 D-duuri kolmannen scherzo-osan (Menuet & Trio, allegretto) trio on aivan ihastuttava, Haydnin scherzo-osien viehättävimpiä rauhallisia välikkeitä. Finale, allegro con spirito on pidäkkeetöntä rallattelua, tai oikeammin jyräystä, sillä siinä koneisto on sen verran massiivinen, että ihan laukalle ei kuitenkaan nousta.

Sinfonian no 87 A-duuri ensimmäinen Vivace-osa ikään kuin alkaa saumattomasti siitä, mihin edellinen jätti, samalla vauhdilla mutta joitakin matkustajia edelliselle asemalle jääneenä. Se lopettaa pariisilaissinfonioiden sarjan (82-87). 

Sinfonia no 88 G-duuri on ensimmäinen pariisilaissinfonioiden jälkeinen sinfonia. Sen ensiosa Adagio-Allegro on tislaamatonta riemua alusta loppuun. Kauniissa, hitaassa largo-osassa sellolla on prominentti rooli. 

Sinfonian no 90 C-duuri ensiosa Adagio-allegro assai lähtee hölkkäämään rämäkänpainokkaan alun jälkeen. Se enteilee jo lontoolaissinfonioita, ei ehkä vähiten siksi että ensimmäisessä Haydn-äänitteessäni Frans Brüggen oli parittanut sen ensimmäisen lontoolaissinfonian (93) kanssa. Toisen Andante-osa rakenteellista trio-osaa ei ole merkattu; siinä on varsin käyskentelevä, ei niinkään kovin hidas tempo. Sinfonia sisältää yhden parhaita Haydnin menueteista on sellainen osa, että hihat kääritään; trio taas on varsin lyyrinen. 

Sinfonian no 92 G-duuri "Oxford" ensiosa Adagio-allegro spiritoso lienee yksi Haydnin onnistuneimpia ensiosia. Se on varsin suoraviivaisesti eteenpäin jyräävä positiivinen rallattelu. Finaali Allegro con spirito on Jupiter-sinfonian finaalin sukua fuugineen, mutta ei syvällisyysasteeltaan siihen verrattavaa musiikkia.

Kokonaisuutena parhaat Haydnin sinfoniat mielestäni ovat 26, 44, 45, 49, 52, 53, 82, 90, 93, 96, 101 ja 104. Koko sarja kuitenkin kannattaa kuunnella ja kerätä, sillä on se yksi länsimaisen ihmisen merkittävimpiä saavutuksia. Ilman Haydnia ei olisi Beethovenia, ja ilman Beethovenia ei olisi Brahmsia tai Bruckneria, ja ilman heitä ei olisi Mahleria. 

Vuoden 2019 parhaat levyt

Vasta nyt olen ehtinyt - ja muistanut - toimittamaan itselleni keskeisten ja uusien viime vuoden äänitteiden listan. Seuraavaksi vuoden 2019 top 10 jälkijättöisesti.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Kölnin radio-orkesteri, joht. Otto Klemperer Klempererin maine hitaampana kapellimestarina menee romukoppaan näistä "nuorempana" (eli ennen Filharmonian aikaa) tehdyistä livetaltioinneista. Tämä Bruckner miltei epämiellyttävällä tavalla haastaa omaa näkemystä siitä, miltä Brucknerin pitää kuulostaa, ollen miltei aggressiivinen, ja vielä hyvin ripeää studiolevytystäkin ripeämpi. Ei mukavaa kuultavaa, mutta stimuloivaa.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Baijerin radio-orkesteri, joht. Kurt Eichhorn Etsin uudempaa (kuin Furtwängler/Horenstein) ihannelevytystä Brucknerin vitosesta jo Bruckner-harrastukseni alkumetreiltä. Tähän saakka turhaan. Tämä kirkkoakustiikassa toteutettu lavea mutta haltioitunut taltiointi on sellainen. Harrastelijoiden vähemmän tunnetun Eichhornin Bruckner on yhtä definitiivistä kuin Wandilla, ja aivan suurenmoisesti äänitettyä.

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Skotlannin kansallisorkesteri, joht. Georg Tintner. Samat sanat edellisen kanssa. Vähemmän tunnetun Naxos-kulttinimen johdolla skotlantilaiset soittavat rakkaudellisest, haltioituneesti, kiireettä. Teos vaatii täydelliseksi onnistumisekseen tietyn lapsenomaisen, viattoman sävyn ja ehkä vähän vähemmän paahtamista. Olen siinä määrin altistunut sosiaalisessa mediassa Bruckner-skolaareille, etten enää osaa kaivata hitaan osaan symbaalikräsähdystä, ja Tintner on Wandin lisäksi ihannelevytykseni.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot, joht. Carlo Maria Giulini. Koetin tutustua tähän monissa cd-oppaissa kehuttuun levytykseen jo myös silloin Bruckner-harrasteeni alkuhämärissä. Silloin olin vielä vannoutunut Klemperer-mies, mutta perspektiivini on laajentunut. Giulinin levytys on täysin definitiivinen: kärsivällisesti rakentaen, ja wieniläiset ovat aivan parhaimmillaan. Intensiteetti on suhteellisen verkkaisessakin tahdissa valtaisa, ja livelevytykseksi soitto on käytännössä virheetöntäkin. Jos vain yhdellä yhdeksännen sinfonian (ilman finaalirekonstruktioyrityksiä) pitäisi tulla toimeen, se on tämä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 82 "Karhu". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. sir Colin Davis. Davisin kanssa sama homma kuin Abbadon Brahmsien tai Giulinin Bruckner ysin. Kun se on yleisessä kirjallisessa katsannossa ykköseksi suositeltu, niin silloin minun oli pakko löytää siitä vikoja. Syksyllä omistauduin paljolti Haydnille, kuunnellen mm. projektina kaikki hänen sinfoniansa Adam Fischerin mittavasta kokonaislevytyksestä lävitse. Niin sanotuista pariisilaissinfonioista tämä, ensimmäinen, on minulle tutuin, ja tämän paremmin sitä voi tuskin esittää, vaikka lontoolaissinfonioista Davis tunnetaankin. Täyteläistä, viriiliä, vitaalia, terhakkaa, löytämisen iloa, kuten Haydnin musiikki aina, täynnä yllätyksiä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 2 "Ylösnousemus". Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Jotenkin perusvarman tylsänä ja tasaisena Haitinkia pitävät yllättyvät hänen joulukonserteistaan kootusta Kerstmatinee-julkaisusarjastaan, joka on täysin essentiaalinen Mahler-julkaisu, vaikkakin varsin hintava ja hankalasti saatava. Parhaimmillaan Haitinkin Mahler-taidetta esittelevät tasapainoinen 3. sinfonian taltionti sekä voimallinen Ylösnousemussinfonian levytys, joka nousee Abbadon ja Walterin tasolle.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. MusicaEterna, joht. Teodor Currentzis Tämä saksalaiskreikkalainen patsastelija herättää snobeissa vieroksuntaa, mutta on selkeästi tosi muusikko, joka on koulinut käsinpoimimansa permiläisen balettiorkesterin huimaan menoon, saaden ainakin minut höristämään korviani, ja pitkästä aikaa todella haluamaan kuulla Mahlerin kuudennen sinfonian.

Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt. Wilhelm Kempff. Maagista sointivärillistä tunnelmakelluntaa. Palaudun aina kesään Kumpulan koulukasvitarhalla kuunnellessani tämän useitakin kertoja putkeen. Kempff ei ole pelkkä klassisisti, vaan todellinen koloristi. Sanoinko jo, että maagista?

Hector Berlioz: L' Enfance du Christ. L´Orchestre de Societe de la Conservatorie, johtaa Andre Cluytens. Paljolti itseoppinut ja omaperäinen Berlioz on kyllä selkeästi Bachinsa kuullut. Laulajat - Nicolai Gedda ja Victoria de los Angeles - ovat suurenmoisia, ja orkesteri vetää ranskalaisella fervourilla niin että kerrankin ei osaa niin kaivata mannermaisempaa sointia.