torstai 29. joulukuuta 2016

Musiikki kuuluu kaikille

Musiikki kuuluu kaikille, kuten ilma, jota hengitämme ja kuten aurinko, joka paistaa kaikille. Näin lausui saksalainen maineikas kapellimestari Erich Kleiber taannoin. Musiikki - kuten kaikki taide - parhaimmillaan kykenee ylittämään rajoa, vuorijonoja ja valtameriä, myös rakentamaan siltoja sydämistä sydämiin. Se voi antaa elämälle merkityksen ja perspektiivin, joka auttaa kestämään vaikeitakin aikoja, selviytymään keskitysleiristä ja elämään sodan keskellä. Toinen saksalainen, Wilhelm Furtwängler, pysyi II maailmansodan ajan Saksassa, koska uskoi olevansa suurimmaksi hyödyksi ihmiskunnalle voidessaan tuottaa sisältöä sodan jaloissa elävien ihmisten elämään.

Me täällä kulttuuri- ja palvelualoilla voisimme ottaa ohjenuoraksemme saman kuin oli Wilhelm Furtwänglerillä: tuottaa sisältöä ja merkitystä ihmisteen elämään, tehdä heidän arjestaan juhlaa.

Kanadalainen kulttuurifilosofi Marshall McLuhan esitti 60-luvulla kuuluisaksi tulleen sloganinsa: väline on viesti. Toisin sanoen, viestin sisältöä ei voida täysin irroittaa siitä yhteydestä, missä se on tuotettu. Viestin lähettäjän päämäärät, asenteet, tiedollinen tausta ja maailmankuva muovaavat vääjäämättä viestin sävyä ja vaikuttavat vastaanottajaansa alitajuisestikin. Tämän Luhaninkin viestin voi ymmärtää hyvin monella tavalla tarpeen mukaa, kun se on asiayhteydestään irrotettu.

Säveltäjä Johann Sebastian Bach - todella universaalina ihmisenä - ei aina määritellyt sitä, millä soittimella tai kokoonpanolla hänen musiikkinsa pitäisi esittää. Bach kuulostaa toki erilaiselta riippuen siitä, soitetaanko hänen musiikkiaan kenties pianolla, uruilla, cembalolla, orkesterilla vaiko peräti saksofonikvartetilla. Kuitenkin Bachin sanoma pysyy aina samana. Voitaisiin ajatella, että viesti on vakio, sanat ovat samoja, vain puhujan ääni vaihtuu. Musiikkipiireissä on paljon keskusteltu siitä, oliko väline Bachin kohdalla viesti. Pianisti voi puolustautua sillä, että hän soittaa pianoa, koska piano on niin ylivoimainen väline soinnillisilta avuiltaan cembaloon ja klavikordiin verrattuna, että Bachin sanoma pääsee paremin oikeuksiinsa pianolla soitettuna. Jos piano olisi keksitty jo Bachin aikana, hän olisi mahdollisesti kirjoittanut teoksensa esitettäväksi juuri nykyaikaisella pianolla. Me emme tiedä. Me voimme vain arvailla. Arvailun sijaan keskittykäämme kuitenkin nauttimaan siitä ikuisesta sanomasta, joka Bachilla on välitettävänään.

Nyt ovat pianon tilalle ja rinnalle astumassa uudet välineet. Musiikkia voidaan paitsi säveltää myös esittää tietokoneella. Uusi teknologia on muuttanut ja muuttaa koko maailmankuvaamme. Me koemme pakottavaa tarvetta olla koko ajan tavoitettavissa ja ajan tasalla yhä kiihkeärytmisemmässä ja virtualisoituvassa todellisuudessa.

Marshall McLuhan puhui kuumista ja kylmistä välineistä. Kuuma välinen on sellainen, joka itsessään jo viestii: ydinpommi ei jätä käyttötarkoitustaan arvailujen varaan. Televisio taas on kylmä väline: jokainen voi tulkita sen viestin omalla tavallaan. Se pakottaa katsojan osallistumaan, arvailemaan, katsomaan, kuuntelemaan, tulkitsemaan, täyttämään juonen ja kuvan aukkopaikkoja, tuottamaan oman leikkauksensa ja ohjauksensa ruudulla nähtävistä tapahtumista. Kun ydinpommin sisältö on ydinpommi itse, television sisältö taas on tyhjä. Se ei kerro mitään ilman ainuttakaan televisio-ohjelmaa. Ydinpommi tuottaa itse oman arvonsa, itseisarvon olla olemassa - kuinka epäilyttävä tämä arvo sitten onkaan - kun taas televisio on väline. Sen arvo ei kuitenkaan palaudu pelkäksi sisällön välittämiseksi, viihteen, kansan oopiumin tuottajaksi. Viestintävälineet ovat myös poliittisia, sanan laajimmassa merkityksessä.

Indonesian entinen presidentti Sukarno sanoi kansalaistensa toivovan televisiota, jotta he voisivat - nykykielellä sanottuna - kokea olevansa osana maailmankylää siinä missä amerikkalaisetkin. Indonesialaiset kokivat, että television korviketodellisuus tarjoaisi heidän materiaalisesti köyhään arkielämäänsä uusia ulottuvuuksia. Kuitenkin, Sukarno tähdensi, että television vaikutus olikin lopulta juuri päinvastainen: indonesialaiset tulivatkin entistä tietoisemmiksi elämänsä materiaalisten mahdollisuuksien rajallisuudesta. Kun he huomasivat, etteivät he koskaan voi saavuttaa hyvää elämää amerikkalaisittain, he kokivatkin tämän välineen. jonka he luulivat lisäävän heidän arvoaan yksilöinä länsimaisessa mielessä, kaventavankin heitä yksilöinä, suhteessa johonkin muuhun, amerikkalaisiin. Amerikasta oli tullut normi.

Toinen normi on kansainvälisyys. Nykyinen sähköinen media ei tunnusta rajoja. Se paitsi ylittää vanhoja rajoja, luo uusia: valtamerien tilalle ovat vain tulleet medialukutaidottomuus, kännykättömyys ja kyvyttömyys hoitaa pankkiasioitaan muutoin kuin kassalla henkilökohtaisena palveluna.

Kansainvälisyys voi merkitä sitä, että amerikkalainen orkesteri - joka koostuu kymmenistä etnisistä vähemmistöistä - soittaa unkarilaisen kapellimestarin johdolla saksalaista viulukonserttoa, solistin ollessa liettualainen. Tämän vuoden Eurovision laulukilpailuissa se merkitsi kansallisten rajojen liukenemista merkittyksettömyyden mereen, kaikkien paitsi noin neljän esiintyjän laulaessa englanniksi. Esimerkiksi Venäjän edustuskappaleen oli säveltänyt tunnustettu englantilainen tanssipopin tekijä, solistin laulaessa hieman epävarmalla englannin kielellä rakkaudentunnustuksia kansainväliselle raadille. Ero vaikkapa Musorgskin Boris Godunovin tarjoamaan venäläisyyteen oli tuntuva. Kysymyksensä on se, että missä määrin meidän on tunnettava riemua HIM:in tai Bomfunk MC:n menestyksestä. Kyse tuskin on suomalaisen kulttuurin riemuvoitosta, vaan samasta tunteesta, jota moni meistä saa seuratessaan suomalaisen formula-ajajan voittokulkua maailmalla. Saattaa olla, että muutama käsipuhelin tai Finlandia-votkapullo myydään siinä sivussa. Tämänkin voi tehdä monella tavalla: markkinointi voi olla hienovarainen tuotemerkin vilahdus sopivassa yhteydessä tai sitten suurikokoinen Suomen lipulla kuvioitu laskuvarjo ja Sibeliuksen Finlandia elokuvassa. Saatamme myös tiedostamattamme iloita siitä mahdollisuudesta, joka suomalaiselle - eli potentiaalisesti kenelle tahansa meistä - on suotu, luoda mainetta ja mammonaa. Kenestä tahansa voi tulla seuraava Martinlaakson Mika tai Puotilan Nylon Beat. Jukka Puotilaan on helpompi samastua kuin Michael Jacksoniin.

Mika Häkkinen on saavuttanut alallaan kiistattoman huipun. Hänen menestyksensä voi mitata maailmanmestaruuspisteinä ja tilipussin paksuutena. Mutta miten voidaan mitata kulttuurituotteen laatua? Yhtäällä ovat kaupalliset ja määrälliset kriteerit, toisaalla taiteelliset ja laadulliset perusteet. Ajatelkaamme esimerkiksi elokuvaa. Aki Kaurismäki on löytänyt oman ekologisen lokeronsa eurooppalaisen taide-elokuvan joukossa: hän on suhteellisen rajatuissa piireissä niin arvostettu, että hänen kohdallaan ei enää perätä kaupallisia kriteerejä. Hän on määrällisesti menestynyt, jos hänen elokuvaansa näytetään mahdollisimman monessa maassa. Hän on saavuttanut laadullista menestystä, jos elokuvansa saa hyvää kritiikkiä ja hyvän kulttimaineen eurooppalaisten alanharrastajien keskuudessa. Renny Harlin taas menestyy, jos hänen elokuvansa voitto on huomattavasti suurempi kuin niihin sijoitettu pääoma, ja jos elokuvan viihteellisyyttä - eli näyttävyyttä - edesauttavat tekniset tehosteet näyttävät riittävän aidoilta ja eivät hyppää silmille, ole liian päälleliimattuja.

Määrälliset eli taloudelliset kriteerit mitata taiteellisen toiminnan laadukkuutta voivat johtaa siihen, josta kapellimestari Jukka-Pekka Saraste kertoo; orkesterin ollessa riippuvainen lipputuloista joudutaan tämä ottamaan huomioon ohjelmiston suunnittelussa, kohdeyleisön ollessa silloin mahdollisimman "kaikki" ja tavoitteena täydet salit. Yhteiskunnan tuki sinfoniaorkesterille voi suoda suuremman taiteellisen riippumattomuuden ja mahdollistaa rohkeammat ohjelmistokokeilut. Päinvastaisiakin esimerkkejä yhteiskunnan ja taidelaitoksen suhteista toki tiedetään: mainittakoon Stalinin hyökkäys kansalle vaikeatajuista, "formalistista" musiikkia kohtaan. Toinen seuraus yhteiskunnallisen panoksen vähäisyydestä on se, että Saraste on Torontossa saanut osallistua myös itse varainhankintaan; tämä ei ole meille suomalaisille, etenkään taiteilijoille mitenkään myötäsyntyistä.

Jälkiteollinen - tai kulttuurisessa mielessä postmoderni, hiljainen vallankumous on madaltanut eroa niinkutsutun korkeakulttuurin ja populaarikulttuurin välillä. Sinfoniaorkesterit eivät aina enää soita frakeissa, vaikkakin joskus tästä raja-aidan madaltamisesta on jo itsestään tullut performanssi. Voi olla oikein, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla siviilivaatteissa, mutta onko se oikein, että ihmiset tulevat katsomaan sitä, että Beethovenia soitetaan rautatieasemalla? Kehykset saavat helposti suuremman julkisuuden kuin itse taulu. Elinkeinoelämän olisi tärkeätä löytää myös - kuten sosiologi Jari Ehrnrooth sanoo - markkinavihamielinen taide; tämä olisi itsessään jo profiloituva kannanotto. Nyt näkee jo monissa taidemusiikkiäänilevyissä sponsorin logon kannessa. Tämä lienee väistämätöntä, ja kaupasta hyötyvät molemmat osapuolet. Yritys voi myös profiloitua sillä, että tukee kokeilevaa, ennakkoluulotonta hanketta korkeakulttuurin sisällä, kuten eräs huonekalutehdas muun muassa on tukenut BIS -levy-yhtiötä. Samoin eräs juomatehdas on ostanut suuren kansainvälisen levy-yhtiön. Vielä lienee liian aikaista sanoa tämän kaupan ohjelmistopoliittisia seurauksia.

Määrittely siitä, mikä luetaan kulttuuriksi, on postmodernisaatiosta huolimatta korkeakulttuurisen eetoksen läpitunkema. Taide ja viihde voidaan ehkä erottaa toisistaan: niillä yksinkertaisesti on erilainen funktio. Edellä mainitsemani esimerkki Kaurismäen ja Harlinin elokuvista on valaiseva. Toinen on taidetta, toinen viihdettä. Taidekritiikki on tässä kulttuuristen raja-aitojen madaltumisprosessissa jossain määrin hämmentyneenä harhautunut etsimään paikkaansa postmodernien merkkien viidakossa, jossa vanhat kartta ja kompassi eivät enää päde. Elokuvakritiikki kohtelee Kaurismäkeä ja Harlinia samoilla kriteereillä, tarkemmin sanoen, arvioi Harlinia Kaurismäki-argumenteilla. Tällainen arviointi ei tee oikeutta kummallekaan osapuolelle.

Jos kulttuuri ymmärretään vain sisällöntuottamiseksi, on helppo ymmärtää elokuvatuottaja Markus Selinin väite, että Suomi on maailman huipulla viidessä vuodessa, mitä tulee sisällöntuottamiseen. Selin vain ei missään määrittele, mitä on tämä sisältö. Mikä on sisällön sisältö, tulisi meidän kysyä. Hän jättää kokonaan mainitsematta sen elämyksen, jonka elokuvien ja tv-ohjelmien katsojat saavat, millaista sisältöä ne voivat tuoda katsojien elämään. Keinotodellisuutta tai oikeata, kuitenkin sisältöä ihmisten elämään. Jos kulttuuri käsitetään välineellisesti, sisältöä voi siis olla sekin, että kyseinen kulttuurituote tuo sisältöä ja merkitystä ihmisten elämään, jotakin, jota odottaa ja jonka mukaan järjestää aikansa. Voi olla, että olisi syytä määritellä, mitä sisältö on, jotta tiedettäisiin, mitä tukea.

Ehkä sisällön voisi samastaa tarinaan, sanan laajassa merkityksessä. Pitää olla jotain kerrottavaa, sanomisen tarvetta. Oli tämä tarina sitten kuva, sävellys, teksti tai elekieltä. Sisältö voi olla myös se käytäntö, jolla jotain tuotetta tai palvelua tullaan käyttämään. Uusmediatuotteet ostetaan sokkona, ilman, että tarkkaan tiedetään, mitä ostetaan. Meillä on tarve, tuottaja valmistaa meille mediatavaran, joka vastaa tähän tarpeeseen ja vasta käytäntö tulee osoittamaan, mikä on palvelun tai tuotteen sisältö. Sisältö tulee siitä, missä määrin tuotteen käyttäjä kykenee ottamaan tuotteen haltuunsa ja käytöllään luomaan sille merkityksen. Meaning is use!

Kulttuuri- ja media-alalla ollaan siirtymäisillään ja paljolti jo siirryttykin kohderyhmäajatteluun aivan samoin kuin markkinoinnissa. Kulttuuri on palvelu, joka on tuote. Tämä palvelutuote räätälöidään asiakkaan yksilöllisiä tarpeita varten hänen kanssaan yhteistyössä. Ylioppilaskunnan soittajista voi tilata haluamansa laisia kokoonpanoja soittamaan haluamaansa musiikkia tiettyyn tilaisuuteen. Uusmedia-ala elää tästä kohderyhmäajattelusta. Broadcastingista on tullut narrowcastingia. Interaktiivisuus on toinen päivän sana; kohta varmaankin television katsoja voi tilata itselleen sellaiset uutiset kuin haluaa, Nyt jo useissa cd-levyissä voi ohjelmoida sävellykselle haluamansa kadenssin tai haluamansa version teoksen finaalista. Voi leikitellä ajatuksella, miltä Brahmsin konsertossa kuulostaa Kreislerin, miltä Joachimin kadenssi. Seuraavassa vaiheessa voi luultavasti tilata jo maailmankin. Muun muassa tätä tarkoittavat sosiologit puhuessaan siitä, että postmodernissa kulttuurissa maailmankuvat pirstoutuvat, eikä ole enää jaettua käsitystä siitä, millainen maailmamme, jossa elämme, on. Jokainen voi valita haluamansa Brahmsin viulukonserton.

Meillä puhutaan tietoyhteiskunnasta. Jälkiteolliseksi sanotussa yhteiskunnassa tieto on korvannut konetekniikan - lukuunottamatta tietotekniikkaa - tärkeimpänä tuotantotekijänä. Suomen sanotaan olevan tässä tietoyhteiskunnallistumisessa maailman huipulla. Meillä on maailman suurimpia matkapuhelimien ja kotitietokoneiden tiheyksiä. Suomi on siitä erikoinen kieli, ettei se määrittele, mistä tiedossa oikein on kysymys. Englannin kieli erottelee toisistaan datan, informaation, tiedon ja tietotaidon. Meillä taas on vain yksi sana "tieto". Tietoyhteiskuntapuheessa usein samastetaan informaatio ja tieto keskenään. Samoin kuin kaikki kulttuuri määritellään viihteeksi, kaikki informaatio määritellään tiedoksi, määrä samastetaan laatuun. Meillä on vaarana tulla sokeiksi. Tarvitsemme kriittistä medialukutaitoa. Sen taustalla meillä on oltava eettinen ja esteettinen näkemys siitä, mikä meille loppujen lopuksi on tärkeää ja mikä on laadukasta. Mielenkiintoista on huomata, että nyt mikropiirisukupolven ensimmäiset airueet - etunenässä Sam Inkinen - ovat alkaneet kaivata romanttista paluuta luontoon, tilaan, jolloin ei vielä ollut tarvetta olla raitiovaunussakin tavoitettavissa. Toisaalta, hän muistuttaaa, että uuteen teknologiaan liittyy aina uutuudenviehätystä ja siihen liitetään utopistisiakin odotuksia.

Tietoyhteiskunnan sijaan voidaan puhua saksalaisen sosiologi Gerhard Schulzen tapaan myös elämysyhteiskunnasta. 20-luvulla innostuttiin zeppeliineistä ja autojen ajateltiin kuljettavan maagisiin elämyksiin. Jos auto yhdisti perheen, kokosi sen yhteiselle lomamatkalle vuoristoon, niin nyt kännykkä yhdistää ajankäyttönsä maksimoivan ja rationalisoivan uraisän ja lapset. Hyvään autoon mahtui kaikki, kun taas nykyään hyvässä kännykässä on kaikki toiminnot, joita nykyajan mediakansalainen voi toivoa. Tila ja aika ovat menettäneet merkitystään. Elämysyhteiskunnassa moni kokee suorastaan pakottavan tarpeen "kerätä" elämyksiä kuin päänahkoja vyölle. Elokuvia ei katsota sivistykseksi eikä edes viihteeksi vaan siksi, että oltaisiin nähty mahdollisimman monta elokuvaa, ja jotta niistä voitaisiin puhua. Elämyksien keräämisestä on tullut pakonomaista; toisen sosiologin, Anthony Giddensin mukaan modernissa yhteiskunnassa traditioiden tilalle onkin astunut toiston tarve; tarve pakonomaiseen ja kilpailuhenkiseen itseään toistavaan toimintaan, kuten esimerkiksi kehonrakentamiseen tai syömishäiriöihin.

Jälkiteollistuminen tuo mukanaan määritelmällisen ristiriidan - ja haasteen - laaja-alaisuuden ja yhä pidemmälle viedyn erikoistumisen välillä. Yhtäältä on oltava joustava ja oppimiskykyinen tulevaisuuden haasteita kohtaan, toisaalta on syytä profiloitua. Pianisti Ralf Gothoni on todennut, että kun hän on yrittänyt luoda uraa Saksassa, häneltä kysyttiin, onko hän liedpianisti, kamarimuusikko, solisti, resitalisti, kapellimestari vaiko säveltäjä. Kun hän sanoi olevansa mielellään kaikkia näistä, hänet lähestulkoon naurettiin ulos. Jos tavoitteena on näyttävä ura, saattaa olla syytä keskittyä esim. romanttiseksi lavaleijonaksi tai suihkuseurapiirikapellimestariksi. Niin hyvä asia muusikkouden kannalta laaja-alaisuus kuin saattaakin olla, uran luomista maailmassa, jossa on aina vain enemmän ammatillisesti päteviä muusikoita, se ei välttämättä edesauta. Vanha renessanssi-ihmisen moniosaajan ihanne viittaakin enemmän asenteeseen, kykyyn yhdistellä luovasti uutta ja vanhaa, tuttua ja vierasta, kykyä oppia nopeasti. Renessanssi-ihminen on muuttunut ihmisestä, jolla on laaja horisontti sellaiseksi ihmiseksi, jolla on laaja perspektiivi sekä kyky jatkuvasti kriittisesti tarkastella tätä perspektiiviään. Hyvä sosiologi on sellainen, joka paitsi tuntee ranskalaista kulttuuriteoriaa, myös tietää, miten ihmiset todella elävät. Samoin hyvä insinööri tuntee ihmisten kulttuuriset tarpeet ja ekonomi tietää, että kaikkea ei voi mitata rahassa. Kulttuuri voidaan ymmärtää kielenä, kieli kirjoituksena ja tekniikka kirjoitusvälineenä.

Tämä erikoistuminen luo myös haasteita kommunikaatiolle. Koska kaikkea ei koskaan voi tehdä yksin, tarvitsemme eräänlaisia kulttuurisen simultaanitulkin kykyjä. Meidän on ymmärrettävä ja tultava ymmärretyiksi. Tarvitsemme ihmisiä, jotka puhuvat sekä tekniikan, talouden että humanismin kieltä. Tai ainakin sellaisia ihmisiä, jotka osaavat kertoa insinööreille heidän omalla kielellään, millaista aputeknologiaa tarvitaan ja talousihmisille, mikä on liikeidea, miksi hanke on kannattava ja kenelle se on suunnattu. Miksi kulttuuri on hyödyllistä; vaikka meistä sen itseisarvoisuus saattaisi näyttää itsestäänselvältä, meidän on osattava pitää kulttuurin puolia, perusteltava, miksi Bach on tärkeää. Samoin tekniikka- ja talousihmiset tarvitsevat yhä syvällisempää tietoa siitä, mikä on ihminen ja kulttuurista ymmärrystä voidakseen harjoittaa ammattiaan yhä kansainvälistyvämmässä maailmassa. Tällaiseen laaja-alaisuuteen ammattikorkeakoulu parhaimmillaan ja potentiaalisesti voisi tarjota hyvät mahdollisuudet.

Kirjoitin tämän puheeksi erään konservatorion tilaisuuteen. Koska tapahtuneesta on kulunut jo kuutisentoista vuotta, uskon karanteeniajan kuluneen umpeen ja rikoksen vanhentuneen. Tämä käyköön työnäytteeksi siitä, että ajatuksen siivet ovat ainakin joskus laukanneet, ja puheiden kirjoittamisesta todella nautin: siinä ne siivet laukkaavat. 

tiistai 27. joulukuuta 2016

Pettyneen puheenjohtajaehdokkaan punasiirtymä?

Kolmannen kauden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ilmoitti jättäytyvänsä pois Vihreiden puheenjohtajaskabasta. Muita kuin hänen ilmoittamiaan syitä en voi edes arvailla; Outin itsensä mukaan ei ollut mielekästä ilmoittautua kisaan, josta ei tulisi kisaa, koska hänen mielestään väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö on niin selkeästi ilmoittanut tukensa Emma Karille.

Mitä Ville sitten on sanonut? Hän oli todennut, että ehdolle varmaan asettuu tuoreita kansanedustajia, joilla on hyvät voitonmahdollisuudet. Outihan on jo konkari, kolmannen kauden edustaja, ei siis suoranaisesti mikään kevään kananpoikanen (spring chicken). Ehkä Ville toivoi kilpailijoita muuten hyvinkin vahvalle ehdokkaalle, eli Outille, mene ja tiedä. Yksimielinen puoluekokous ei sovellu kuvaan moniarvoisesta ja -äänisestä puolueesta.

En kuulu Outin palstakavereihin, vaikkakin olen kyllä seurannut hänen poliittista uraansa jo pitkään. Meitä ovat yhdistäneet niin nuorten työpajat, prekaarien asia ja kaupunkimetsätkin. Olen jakanut Outin esitteitä ja blogannutkin hänen puolestaan, ja arvostan monia hänen tekemisiään. Sen sijaan sitä en arvosta, miten Outi muiden yliopistokaupunkien vihreiden edustajien mukana - lukuunottamatta Krista Mikkosta, Johanna Karimäkeä ja Hanna Halmeenpäätä - sammutti valot maakuntasairaaloiden päivystyksistä ja niiden myötä synnytysosastoilta. Vaikka kyse onkin yleisestä suurkaupunkilaisuudesta johtuvasta sokeudesta, en ole antanut tätä anteeksi. En enää tee työtä sellaisten ehdokkaiden puolesta, jotka lakkauttavat palveluni.

Outi on jo pitkään keikkunut Vihreiden vasemmalla laidalla. Niin minäkin. Minulla on ollut jo jonkin aikaa aika vankka etiäinen, jota jotkut sanoisivat vaistoksi, että Emma Kari on tässä skabassa vahvoilla. En tiedä, mitä mahdollisesti kulissien takana on Villen ja Outin välillä, mutta olisi kyllä ymmärrettävää, että jos Outi olisi tehnyt kanssani samansuuntaisen tilannearvion puheenjohtajaskabasta, hän olisi pettynyt.

Siirtymiä puolueiden välillä tapahtuu vähän väliä, erityistapauksena Jörn Donner, joka vie jörndonneriutensa milloin mihinkin puolueeseen. Vihreisiin on tullut mm. demareihin ja kokoomukseen eri syistä pettyneitä, ja sieltä taas on lähtenyt ainakin pari helsinkiläistä Vasemmistoliittoon reaktiona Palmian yhtiöittämiseen.

Outin ratkaisun suhteen vaistoni voi mennä mönkäänkin, mutta en olisi kovinkaan yllättynyt, jos hän keikahtaisi siltä laidalta ylitse. En ole voinut tarkistaa asiaa häneltä itseltään, miksi hän minun uteluihini vastaisi jos ei istuvan puheenjohtajankaan.

Vihreillä ovat tunnetusti seinät leveällä ja katto korkealla, mutta onko Outille enää sijaa majatalossa?

Iltalehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla blogin otsikkoa.

torstai 22. joulukuuta 2016

Maltillinen tolkun enemmistö

Yhteiskunnallisessa keskustelussa on viime vuosina paljon peräänkuulutettu tolkullisuutta. Tässä kaikkein näkyvimmin unilukkarina tai pikemminkin nukkumattina on esiintynyt Tasavallan presidentti, jonka tarkoituksen haluaisin uskoa olevan hyvä, pikemminkin rauhoitella kuin toivotella apatiaan. On haluttu nostaa esiin maltillista enemmistöä, mikä on sikäli paradoksaalista, että ensin ollaan pystytetty sotatila kahden ääripään välille, joista toinen on postuloitu ja sitten halutaan jälkisammuttaa.

Suurin osa kansalaisista varmaankin mieltää itsensä siinä mielessä maltillisiksi, ettei heidän arkielämänsä niin suuresti riipu poliittisesta todellisuudesta. Kyllä se kuitenkin riippuu, mitä useimmilla: nykyhallituksen leikkaustoimet ja hyvin- ja pahoinvoinnin polarisoituminen ovat mitä katkerinta todellisuutta sadoille tuhansille, riippumatta heidän sijoittumisestaan poliittisella kartalla tai siitä, minne itsensä mieltävät maltillisuus-radikalismi - tai liberaali-konservatiivi -akseleilla.

Mielipiteitä minusta on aina pursuillut suorastaan ylitse, enkä siitä ole paljoa piitannut, ovatko nämä aina olleet missä määrin perusteltuja. Siinä mielessä olen siirtänyt itseni toistaiseksi takavasemmalle, että en nyt ainakaan virallisesti liputa yhtään minkään järjestäytyneen aatteen puolesta, mutta siinä mielessä olen kyllä äärilaidan edustaja, että vaikenemaan minua ei saa, vaikka mielipidevapauden puolesta uskominen onkin nykyään aika ajoin vaikeaa, kiitos sen yhden ainoan olemassaolevan ääripään.

Ehkä nämä tolkullisuuden vaatimukset ovatkin hätähuuto keskiluokkaisuuden puolesta, ei aidon keskiluokan, joka ainakin taloudellisessa mielessä on kutistumaan päin, kiitos hyvin- ja pahoinvoinnin kasautumisen. Keskiluokkaisuus sen sijaan on tietyn elämäntavan ihanne, jossa on mukana myös moraalinen aspekti: tavoite norminmukaisesta, kunnollisesta, säännöllisestä ja säädyllisestä ydinperhe-elämästä, johon kuuluu kokopäivätyö, päivähoito jonka kukin järjestää parhaaksi katsomallaan tavalla (kuten keskiluokkaisen kuuluukin), yksi tai kaksi autoa ja yksi tai kaksi ulkomaanmatkaa vuodessa. Hyvä kansalainen keskittyy 8 tuntia vuorokaudessa työhönsä ja lopun aikaa kuluttamiseen, välttäen ottamasta kantaa mihinkään muuhun kuin jugurttityypin valintaan valintamyymälässä, joita niitäkin on enää kolme erilaista.

On vain yksi ääripää: idiootit, ja heihin tulen siirtymään vain jos joudun lobotomian kohteeksi. Että siinä mielessä aion vastedeskin pysyä tolkuissani ja kuulua enemmistöläisiin.

Oman yhdistetyn joulu- ja uudenvuodensaarnani innoittajina toimivat Sauli Niinistö ja Uusimaa-lehteen joulusaarnannut runonlaulaja A.W. Yrjänä.

maanantai 19. joulukuuta 2016

Kun omat heittävät leijonille

Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista. 

Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän. 


Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.


Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän). 


Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla. 


Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan. 


Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin. 

tiistai 13. joulukuuta 2016

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

maanantai 12. joulukuuta 2016

Mikä on kunnallisvaaleissa minulle tärkeää?

Nyt kun itse olen päättänyt jättäytyä sivuun ehdokkuudesta kunnallisvaaleissa, sitäkin tarkemmalla silmällä teen valintani äänestäjänä. Tarkoitukseni olisi lähteä puhtaalta pöydältä, lukitsematta puoluetta etukäteen. Toki tämä avoimuuskin sulkee suurimman osan puolueista - ja ehdokkaista - pois, sillä enhän ole hylännyt omia arvojani. Näiden arvojen järjestys vain voi vaihdella elämäntilanteen mukaan.

Sosiaali- ja terveyspalveluista puhumisella minua on turha sumuttaa, sillä tiedän niistä jatkossa päätettävän ihan kaikkialla muualla paitsi kunnissa. Niinpä poliittisten paikallisjärjestöjen tehtäväksi paljolti tuleekin jäämään paikallissympäristön vaaliminen eri painotuksilla, jotkut kehittäisivät enemmän, toiset säilyttäisivät. Kunnallispolitiikassa tulevat aiempaa enemmän korostumaan myös koulutus- ja kulttuuripalvelut.

Lähtiessäni toistakymmentä vuotta sitten puoluepolitiikkaan, kaikki politiikka oli minulle kaupunkisuunnittelun jakojäännöstä, niitä muita sektoreita, jotka alistin sille, mikä mielestäni oli hyvää kaupunkia. Siihen kuuluivat lähiviheralueet, joukkoliikenne ja pyöräily ja yhdyskuntasuunnittelun piti tukea myös lähipalveluiden saavutettavuutta, ja päinvastoin. Näitä tavoitteita arvostan edelleenkin, eivät ne ole mihinkään hävinneet. Arvojärjestys saattaa kuitenkin olla toinen, ja se periytyy elämäntilanteestani.

Sinkulle voi olla tärkeää se, että lähistöllä on paljon elokuvateattereita, baareja ja lenkkireittejä, kun tällöin on aina vaarana joutua baanalle. Perheelliselle taas on suhteessa oleellisempaa se, että terveyskeskus, kaupat, mukaanlukien erikoiskaupat, kirjasto, uimahalli - mitä päivittäispalveluita kukin käyttää - sijaitsevat mahdollisimman hyvin päivittäislogistiikan varrella, ja minulle tämä päivittäislogistiikka tarkoittaa joukkoliikennettä ja lyhyillä matkoilla pyöräilyä ja apostolinkyytiä.

Suhteeni pitkäaikaisimpaan kotikaupunkiini Helsinkiin on tietyssä määrin säilyttävä, tämä ainakin osittain siksi että en asu siellä. Siksi minulle onkin keskeistä suositellessani helsinkiläisiä ehdokkaita, miten he suhtautuvat kaupunkisuunnitteluun, eritoten viheralueisiin. Nykyisessä kotikaupungissani minulle taas päivänpolttavinta ovat koulut, päiväkodit, terveyskeskukset, kirjasto ja uimahalli, siis peruspalvelut.

Arvostan sitä, että joku vaalii Porvoon maisemakulttuuria ja kaupunkikuvaa. Erittäin hyvä, että edes joku sen tekee, mutta en tee äänestysvalintaani näillä perusteilla, vaan etenen peruspalvelut edellä, semminkin kun en vain osaa nähdä Porvoonjoen nykyisellään jäsentymättömän länsirantapöheikön nauttivan ainakaan minun suojeluani, vaikka tiedän hyvin, että yhdyskuntarakenteen ja kaupunkikuvan "jäsentämisen" ja "jäsentymisen" voi usein myydä eniten tarjoavalle. Avoimet näkymät nauttivat kyllä suojeluani, jos näkymissä on jotain suojeltavaa: olen surrut sitä kun Töölönlahden alueen massoittaminen on katkaissut Kallion ja Eduskuntatalon välisen avoimen näkymän. Onneksi en tätä barbariaa kuitenkaan joudu katselemaan kovinkaan usein.

Toki sen verran ymmärrän yhdyskuntasuunnittelua, että ymmärrän palvelunäkökulmasta länsirannan Citymarkettiin liittyvät pelot. Pelkään itsekin länsirannan marketin sinetöivän varsinaisen keskustan tyhjentymisen kaupallisista palveluista, ja ei, länsiranta ei ole keskustaa vaikka jokiranta tupattaisiin täyteen taloja. Se ei ole keskustaa niin kauan kuin Helsingin bussit eivät pysähdy länsirannalla, eikä Näsi ole länsirantaa, ja työmatkasukkuloijalle - joita porvoolaisista on huomattava osa - joka vieläpä on perheellinen, arjen logistiikan toimivuus on kaiken a ja o, ja kaikki muut kysymykset alistuvat tälle. Jos ei massoittamalla kerrosneliömetrejä saada kaupunkia lisää Helsinkiin, niin ei saada Porvooseenkaan, vaikka kaikin mokomin Aleksanterinkaaren ja länsirannan lintupönttötalojen välin saisikin kaavoittaa hyvinkin tehokkaasti; tämä kaupunkikuvan nimissä, siis kaupunkimaisuuden. Porvoossa suojeltava kaupunkikuva sijaitsee joen itärannalla, ei lännessä.

Tämä pitkähkö johdanto toimikoon apologianani sille, miksi allekirjoitin Porvoon länsirannan jättimarketin vastaisen vetoomuksen, mutta en kuitenkaan sen perusteella tule tekemään äänestysvalintaani; en myöskään tule ratkaisemaan äänestyskäyttäytymistäni sillä perusteella, kuka lupaa rakennuttaa eniten talvipyöräiltävää fillaribaanaa.

Minun ääneni tulee saamaan ehdokas, joka kykenee vakuuttamaan minut siitä, että hän arvostaa peruspalveluita - kouluja, päiväkoteja, kirjastoa ja terveyskeskusta mutta myös kaupallisia peruspalveluita - ja pitää niiden laadukkuutta ja saavutettavuutta kunniassa. Tätä tavoitetta toki tukee myös keskustan pitäminen elävänä, mutta myös Kevätkummun, Huhtisten, Kamppulan ja niin edelleen. Ääneni tulee siis saamaan sellainen ehdokas, joka puolustaa perheille elintärkeitä peruspalveluita ja niiden saavutettavuutta.

Tämä saavutettavuus onkin sitten moniulotteinen kysymys. Saavutettavuus tarkoittaa ensinnäkin joukkoliikenteellä saavutettavuutta: sitä, että kouluun, päiväkotiin ja lääkäriin pääsee bussilla silloin kun se ei ole kävely- tai fillarimatkan päässä. Saavutettavuus on myös kustannuskysymys: peruspalveluiden käyttömaksuja, kuten päivähoito- ja poliklinikkamaksuja ei saa nostaa. Näistä seuraakin tarkennus edellä sanottuun: ääneni tulee saamaan sellainen ehdokas, joka lupaa puolustaa peruspalveluiden saavutettavuutta ja ymmärtää tämän saavutettavuuden mahdollisimman syvällisesti. Tämä rajaus ei jätä jäljelle kovinkaan montaa puoluetta: ääneni ei voi tulla menemään porvarilliselle ehdokkaalle. Nykyisestä elämänperspektiivistäni, joka painottaa peruspalveluita, ja alistaa kaiken niille, viihtyisä kaupunkiympäristökin on eräänlainen peruspalvelu, joka on kaikkien saavutettavissa, tai ainakin sen pitäisi olla.


perjantai 2. joulukuuta 2016

Kekkonenkin ymmärsi erota itse

Presidentti Kekkonenkin pantiin lopulta tosiasioiden eteen. Hänelle tuotiin valmiiksi kirjoitettu eroanomus allekirjoitettavaksi, kun Kekkosen henkilääkäri oli todennut hänet kykenemättömäksi jatkamaan virassaan. 

Ensimmäisestä eronpyyntökirjeestä UKK teki silppua. Ajatteleeko nyt pääministeri Sipilä olevansa Urkkia suurempi, kun ei itse ymmärrä tehdä johtopäätöksiä? Pitäisikö nytkin lääkärin tutkia pääministeri, jos ei kerran tämän omaan arvostelukykyyn voi luottaa? 

Ei Juha Sipilä voi piiloutua sen taakse, että olisi "vain" liikemies eikä siksi ymmärrä julkisen päättäjän integireetin ja uskottavuuden perustaa. Enää. Sitäpaitsi viimeksi eilenhän hän totesi olevansa julkinen henkilö, ja sellaisena mediassa käsitelty. Niin ettei mikä tahansa miljonääri. 

Mikä pääministeri sitäpaitsi sitten on, jos ei poliitikko? Olisi huolestuttavaa, jos Suomea johtaisi "vain" liikemies, joka johtaisi Suomea kuten liikeyritystä. Kuten ... Juha Sipilä.

Kekkonen oli valtiomies, eikä valtiomieheksi voi ilmoittautua, ja sellaisia ei nykyhallituksesta löydy, tai -naisia. Henkilöitä, jotka ymmärtäisivät asettaa valtion edun oman asemansa yläpuolelle. Nyt näin ei ole: Suomen kansainvälinen uskottavuus hupenee kuuluisan lehdistövapautemme asetuttua vähintäänkin outoon valoon. Tämä on peräti outoa hallitukselta, outoon valoon asettaminen, kun muuten ovat perustelleet politiikkaansa kansainvälisellä luottokelpoisuudella. 

Kekkonen sanoisi tästä hallituksesta: saatanan tunarit.