Miksi äänestän Laura Meriluotoa Vasemmiston puheenjohtajavaalissa

Li Andersson jättää jälkeensä mahdollisimmat suuret saappaanjäljet astuttaviksi. Li on antanut kasvot puolueensa EU-vaaleihin saakka vaalikannatusta suuremman potentiaalisen kannatuksen realisoitumiselle. Tulee hänen jälkeensä kuka hyvänsä vankkureita vetämään, niin kuitenkin ensimmäisissä uuden puheenjohtajan vetämissä vaaleissa vertailukohdan pitäisi olla viime eduskuntavaalit, eivät EU-vaalit.

Minja Koskela lähti kisaan paalupaikalta ainakin median silmissä, ja paikoin onkin näyttänyt siltä, että Minja jo olisi puolueen puheenjohtaja. Hänen esiintymisensä on itsevarmaa, sopivan ärhäkkää ja tunteisiin vetoavaa. Voi toki olla, että media on ottanut häneen yhteyttä kysyäkseen Minjalta puolueen kantoja. Minjalla on sosiaalinen media hallussa, ja hänen ukululevideonsa ovat mainioita. 

Gashaw "Kaisa" Bibanin ansioksi luen rohkeuden ajatella boksien ulkopuolelta. Kaisa laajentaa keskustelun kenttää, tuo pöytään uusia keskustelunaiheita ja näkökulmia. On hyvä, että puheenjohtajaehdokkaissa on myös NATO-kriittinen ehdokas, sillä kaikille Vasemmistossa Suomen ennätysnopea sotilaallinen länsisitoutuminen ei ole ollut aivan kivuton prosessi. Lisäksi Kaisalla on kiitettävä nosto pienyrittäjien, etenkin yksinyrittäjien puolesta, joiden äänet Kokoomus yrittää aina omia edustamalla muka yrittäjiä, vaikka suurpääoman puolesta he todellisuudessa puhuvat. Kaisa on aatteellinen ja periaatteellinen poliitikko.

Laura Meriluoto puhuu sen SoTe-kentän puolesta, joka on Vasemmiston keskiössä: työntekijöissä on paljon vähintäänkin potentiaalisia vasemmistolaisia, ja on potentiaalisten kannattajiemme intresseissä puolustaa julkisia hyvinvointipalveluita. Laura on käytännönläheinen poliitikko, joka välttää ismejä ja jolla on ehdokkaista läheisimmät suhteet palkansaajaliikkeeseen, ja hän välittää vaikutelmaa Tulkaa kaikki -henkisestä puolueesta, jonne myös duunari(miehe)t ovat tervetulleita. 

Äänestän Lauraa edellämainituista syistä; lisäksi siksi, että on tärkeää, että puolue on valtakunnallinen, ja Laura ei tule etelän yliopistokaupungeista. Hän vaikuttaa ihmisenä lämpimältä ja lähestyttävältä, ja hänen sosiologin koulutuksensa antaa erinomaiset eväät ymmärtää yhteiskunnallisia mekanismeja. 

Joka tapauksessa, kävi miten kävi, kaikki ehdokkaat ovat sopivan erilaisia ja erinomaisia, ja puolue saa kenestä tahansa vallan mainion puheenjohtajan. Huonosti ei siis tule käymään. Minja vie ääniä Vihreistä, Gashaw houkuttelee Vasemmiston vasenta laitaa, siis myös esimerkiksi SKP:n suuntaan kallistuneita, joiden tausta on rauhanliikkeessä. Laura taas puhuttelee palkkatyöläisiä ja miksei miehiäkin, joista jotkut kokevat nykyvasemmistoon samastumisen vaikeaksi. maakuntien ihmisiä unohtamatta. Minun ehdokkaani on Laura Meriluoto Kuopiosta. 

Koronan vaikutuksia ihmiseen sosiaalisena eläimenä

Covid 19- eli koronapandemia on riivannut keskuudessamme nyt kaksi vuotta. En edes kuvittele pystyväni yrittämään mitään kattavaa listaa sen vaikutuksista ihmisten tapoihin ja turmeluksiin, sillä elän aika sulkeutunutta ja rutinoitunutta elämää. Minun viikottainen valinnanvarani ja oman yksilöllisen luovuuteni ilmentämiseni rajoittuu käytännössä siihen, kumpaa reittiä vien aamulla lapset omiin kustannuspaikkoihini, mitä jugurttia syön ja laitanko levylautaselle Brahmsia vaiko Bruckneria. Näkökulmani on yksin minun, ja juuri tässä virus onkin tehnyt tuhoaan: käsitys siitä, miten toiset elävät ja ajattelevat on entistäkin selvemmin internetin varassa. 

Näkökulmani on yksilökeskeinen, ja tästä syystä en tässä yritäkään sanoa mitään terveydenhuollon kuormittumisesta, kivijalkayrittäjien kamppailuista tai esiintyvien taiteilijoiden koko ammatillisen perustan kyseenalaistumisesta. Omakohtainen asiantuntemukseni ei myöskään riitä sanomaan mitään siitä, mitä Covid on tehnyt opiskelijoille, paitsi sen tiedän, että jos ammatillisen koulutuksen jo ennen kahden vuoden poikkeustilaa ei paikka paikka sanota antaneen luotettavaa ammattitaitoa opiskeltavalle alalle toimimiseen itsenäisesti, niin minä sain suoritettua ammatillisen opettajan pätevyyden käytännössä kirjekurssina. Eivät opinnot hirveästi minulta käytännön järjestelyissä venymistä tai mukavuusalueelta ulostautumista vaatineet, varsinkin kun minulta puuttui käytännön oppilaitoskonteksti. En usko olevani ikäryhmästä riippumattakaan ollenkaan ainoa opiskelija, jonka valmistuminen oli molempien osapuolten intresseissä, ja paljolti mentiin omatunnon varaisessa vaistoluokassa. 

Uskoisin, että edellämainitusta johtuen: siitä, miten koronapandemia on hajottanut yhteisöjä tai ainakin eristänyt ihmisiä niistä, se on kärjistänyt monien ihmisten välejä ja pystyttänyt uusia, aiemmin näkymättömiä jakolinjoja. Aiemmin toisten terveyskäyttäytyminen ei ole kiinnostanut niin paljoa, mutta nyt viruksesta silmin nähden piittaamattomat - minkä ulkoisena merkkinä näkyvimmin on maskittomuus, vaikka siihenkin voi olla monia syitä - saavat osakseen ylenkatsetta ja halveksuntaa. Itsekin syyllistyn tähän. 

Korona on siirtänyt satoja tuhansia suomalaisia etätöihin, josta on tullut joillekin uusi normaali tai ainakin hybridimuoto. Joillekin sopii toisia paremmin se, että työstä riisutaan pois sosiaalinen ympäristö: juonittelut ja juorukerhot poistuvat ja töihin pystyy keskittymään paremmin. Ehkä. Oli sitten neuroniinkutsuttuepätyypillinen, asiapentti tai introvertti. Kuitenkin ne työpaikan kahvikerhot ovat monille ainut perheen ulkopuolinen, säännöllinen yhteisö, jonka kanssa omaa kuplaa voi törmäyttää. Siinä pöydässä voi istua yksi sellainenkin tyyppi, joka harrastelee työmatkakiihdytysajoja tai kukaties vaikka löytyy rekkamielenosoituksesta. Jos juttelee vain pihanaapureiden kanssa säästä ja sen lisäksi tapaa paria valikoitua ystäväänsä noin 2,5 kertaa vuodessa, sitä saattaa päästä unohtumaan, että asioita voi tehdä ja niistä voi ajatella toisellakin tavalla. Suvaitsevaisuudelle viruksen pakottama eristyminen ei kyllä tee hyvää.

Pandemiassa on ollut kyllä hyvääkin. Moni on löytänyt ulkoilun omassa lähiluonnossa. Retkikeitin-, luuppi- ja lumikenkäkauppialle korona on ollut onnenpotku. Monilla spinninki on korvautunut läskipyöräilyllä ja juoksumattojen tilalle on tullut polkujuoksu. Kun kaukomatkailu on ollut vaikeaa ja paikoin mahdotonta, moni on huomannut, että oma kotimaakin on oikeastaan aika tuntematon. Kärsämäki ta jopa Vantaa voikin olla eksoottinen siinä missä Phuket tai Sharm-El-Sheikh. Liukkaampaa on varmasti. Kaukomatkailun väheneminen on toivottavasti pysyvä trendi. Usein pisin matka tehdään kuitenkin omien korvien välissä, joten toivottavasti eristäytyminen on johtanut mahdollisimman monella syvälliseen itsetutkisteluun. 

Alustatalouden kuolemattomat sankarit

Alustatalous koostuu yksilöistä: tekijöistä ja käyttäjistä. Tekijöiden asema muistuttaa usein ainakin tosiasiallisesti orjaa, vaikka näennäisesti heidät on usein "ylennetty" yrittäjiksi. Veikkaan, että kuitenkaan Suomen Yrittäjät eivät heidän asiaansa aja.

Alustatalous on atomistisen ihmiskäsityksen taloutta, jossa kaikki riskit on ulkoistettu. Alustataloudessa ei tunneta eläkkeitä tai sairauslomia, sillä eiväthän alustatalouden uudet, uljaat subjektit kuole, ovathan he  nuoria tai ainakin hengeltään nuorekkaita, missä tapauksessa polvinivel on korvattu titaanilla ja otsalohkoon istutettu RFID-siru, joka tunnistaa heidän tarpeensa jo silloin kun heillä niitä ei ole, välittäen signaalin heidän kantalattekahvilaansa heidän saapumisestaan. Heille on luotu soittolistat, jotka pakottavat heidät ilahtumaan jokikinen päivä autotunen juuri heille murtamastaan robottinaisäänen resitoimasta sanomasta. Mutta mitäs jos haluaisikin kuulla vain Debussyn pianomusiikkia eri esityksinä?

Alustatalous ei ota vastuuta, paitsi omasta itsestään, paitsi silloin kun se ei ota vastuuta siitäkään. Ja aika usein se ei ota, minkä voi havainnoida Töölön tapaturma-asemaa kansoittavien kypärättömien sähköpotkulautailijoiden määrästä. Kun aivot ovat valuneet Aleksis Kiven kadulle, siinä ei paljoa auta että palveluntarjoaja-alusta suositteli kypärän käyttöä, kun ei kai käyttämättömänä surkastuneessa ajatteluelimessä ole niin suojaamista. Kypärä ilmeisesti ehkäisee saamasta kotimatkalla baarista innoitusta napata mukaan lauta. Ihan kohtuuttomasti venähtäneen nuoruuteni (ja tämä venyttäminen toimitettiin omalla lihasvoimalla ilman hiilivoimalla tuotettua sähköä) eräs rakkaus kerran asetti minut kysymyksen eteen: mikä on arvokkainta pääomaani, työvälineeni, se, mikä tekee minusta juuri minut? No pää! Se siis kannattaa suojata, muuten on vaarana, että minun uniiikkia subjektiani kohta ei enää ole. 

Mutta ei sen kai niin väliä, jos ei tiedä, mikä minusta tekee juuri minut, kun soittolistat taritsee Spotify, kyydin Limon ja einehtimet Wolt. Kun ei osata ottaa vastuuta itsestä (biologisen psykologian mukaan otsalohko on sen verran valmis, että tämä onnistuu vasta parikymppisenä tai vähän yli), miten osaisi ottaa huomioon sokeat tai hajamieliset, joiden mieleenkään ei tulisi että keskellä pyörätietä on poikittain sähköpotkulauta?

Alustatalous koettelee ja venyttää olemassaolevia sääntöjä. Sähköpotkulaudoille ei ole omaa paikkaa liikenteessä tai pysäköintiä, wolt-yrittäjiksi naamioiduilla palkkaorjilla ei ole sairausvakuutusta tai eläketurvaa, paitsi jos he mitättömästä palkastaan ottavat vapaaehtoisen eläkevakuutuksen. Ja jos on nuorehko maahanmuuttaja, joka ei ehkä koskaan ole kuullut puhuttavankaan eläkkeestä ja joka pelkää Gesta... poliisin milloin tahansa hakevan Helsinki-Vantaalle ja antavan menolipun, hankala sitä on sellaista kaivata. 

Voiko työntekijän erottaa mielipiteidensä tai maailmankuvansa perusteella?

Somessa on viime aikoina väitelty siitä, kun levykauppa purki natsimetalliyhtyeessä soittavan työntekijänsä työsuhteen. Vaikka tämä prosessi suoritettiin kuulemma yhteisymmärryksessä, niin puolustan silti työntekijää missä tahansa neuvottelussa, vaikka työntekijä se pienyrittäjäkin on. En puolusta työntekijää siksi, että pienyrittäjä olisi lähtökohtaisesti mikään epäreilu riistäjäsika, vaan siksi, että jo lähtökohtaisesti neuvotteluasetelma on epätasapainoinen. Tästä yhtenä osoituksena ovat työttömyydestä koituvat sanktiot, jotka rankaisevat työttömäksi jäävää silloinkin työttömyyden aiheuttavat henkilöstä itsestään riippumattomat syyt.

Jos työsuhteen purkamista perustellaan sillä, että työnantajan kannalta vääriä tai ainakin huonoja arvoja kannattava työntekijä olisi näiden arvojensa takia huono työntekijä, niin arvojen ja substanssin korrelaatio ei mene yksi yhteen. Esimerkiksi hoitoalalla äärioikeistolainen voi suoriutua vaikka kuinka hyvin hoitotyöstään, vaikka sitten kuinka antihumanismia hänen poliittinen maailmankatsomuksensa huokuisikin. Tämä on mahdollista, jos suhtautuu työhön työnä. Moses is moses, business is business sanoi jo Ben Z.

Jos työntekijä esittää vastenmieliset mielipiteensä omissa nimissään, tällöin voi vain valittaen todeta, että nyt on sattunut hanttikortti rekrytoinnissa. Niitä hanttikortteja voi sattua muunkinlaisia, ja niistä pahimmat liittynevät kuitenkin valitun henkilön haluttomuuteen tai kyvyttömyyteen hoitaa työtehtävänsä. Jos työntekijän googlaaminen tuntuu vastenmieliseltä - vaikka mielestäni se on aivan ok, eihän kaikki mahdu ceeveehen - niin piilotettakoon natsitutka sitten työpaikkahaastattelussa arvoja kartoittaviin kysymyksiin.

Jos hyväksymme sen, että vastenmielisiä arvoja kannattavaa työntekijää kohtaan voidaan kohdistaa sanktioita työntekijän roolissa, niin silloin hyväksymme myös esimerkiksi dosentti Jukka Hankamäen (PS.) kaavailut, joiden mukaan tieteenharjoittajalle kuuluisi määrätä sakkoja tai jopa vankeutta "puolueellisen agendatutkimuksen esittämisestä tieteenä".

Jotta Hankamäen kaltaisten kaavailuiden toteutuminen olisi Halla-ahon hallituksessakaan edes hieman epätodennäköisempää, tällöin lain on oltava sama kaikille. Jos natsi voidaan vapauttaa työstään mielipiteidensä tai maailmankatsomuksensa takia, kuinka vastenmielisiä ne sitten ovatkaan ja kuinka ihmismielistä maailmankuvaa ne sitten edustavatkin, niin aivan samoin humanistista maailmankuvaa edustava vasemmistolainen, vihreä tai sivistysporvari voidaan irtisanoa, eikä vain vapauttaa toimenkuvastaan vaan jopa henkilökohtaisesta vapaudestaan, ainakin jos on uskominen Hankamäen fantasioihin. Tai jos tunnustaa vaikkapa väärää jumalaa.

Vapauden tulee olla niin merkittävä länsimainen arvo, että se pitää suojella jopa mahdollisia poliittisen suhtanteiden vaihtelua vastaan. Siksi natsiakaan ei pidä erottaa työstään, vaan hänelle tulee suoda mahdollisuus eheytyä aivan samaan tapaan kuin alkoholismistakin vieroittumistakin voidaan tukea työnantajan toimesta. Molemmat ovat sairauksia.

Hesarin jutun levykaupasta, joka purki työntekijänsä työsuhteen, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Ota vuoteesi ja kävele, sanoo johtamisguru

Viikonvaihteen Uusimaassa johtamisguruksi nimitetty Petteri Kilpinen kehotti työhönsä tyytymättömiä joko tuunaamaan työtään tai ottamaan ovi ja kävelemään. Jotain rajaa pitäisi olla siinäkin, millaista valmiiksi pureskeltua aineistoa tähänkin aviisiin otetaan, sillä Kilpisen neuvot loukkaavat ja ärsyttävät.

Olisi kiinnostavaa kuulla herra Kilpiseltä, minne työpaikkaansa vaihtaisivat esimerkiksi 30 vuotta sairaalassa tekstinkäsittelytyötä tehneet tai pitkäaikaiset koulun keittäjät. Varmaan heidänkin pitäisi perustaa oma osaamisyritys, ja myydä asiantuntijapalveluita toisilleen, mikäli näitä guruja
olisi uskominen.

Maailman muuttaminen tuottavuusloikalla ei oikein tahdo luonnistua, toimistotyön rikkomalla selällä ja Juha Sipilän varastamilla lomarahoilla, kun lähinnä tavoite on junailla itsensä eläkkeelle joten kuten yhtenä kappaleena, ja toivoa ettei se robotti ehdi korvaamaan minua ennen eläköitymistä. Varmaankin nämä johtamisgurut moittisivat tällaista asennetta hyödyttömäksi uhriutumiseksi ja poteroissa jurnuttamiseksi, mutta täältä poterosta eli alipalkatusta julkisen hallinnon roskapankista käsin Kilpisen ohjeet ovat kuin kehottaisi rampaa ottamaan vuoteensa ja kävelemään.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä.

Ideologinen sokeus on katsojan silmissä

Vasemmistoa aina syytetään sokeasta ideologisuudesta, jonka sanotaan näyttäytyvän esimerkiksi kaiken yksityisen vihaamisena vain siksi että se on yksityistä. Kuitenkin, mitä muuta kuin ideologisuutta on pakkomielle yksityistää kaikki paitsi ideologista sokeutta, paitsi sokeutta omalle ideologisuudelle? On se itse asiassa muutakin kuin ideologisuutta, ellei sitten omien viiteryhmien -mutta vain heidän - etujen johdonmukainen ajaminen ole ideologista.

Tämä on tullut mieleen tästä hallituksen yrityksestä Sote-uudistukseen. Mitä muuta kustannuksien kasvattaminen antamalla avoin potti jatkohoitoja auliisti oman yritystoimintansa kannattavuuden takia kirjoittaville yksityisklinikoille ja jälkihoitoihin julkiselle puolelle passittaville yksityisklinikoille on kuin ideologisuutta, ja mitä muuta halu piilottaa veronmaksajien varoja verosuunnittelun keinoin paisutettaviksi harvojen pääomavoitoiksi on kuin ideologisuutta? Ellei sitten kenenleipiäsyötsenlaulujalaulat-ajattelua pidetä puhtaan käytännöllisyyden sanelemana, ja tässä tapauksessa leivät tarjoaa EK, Terveystalo ja Attendo. Ja mitä muuta on kuin ideologista ihmisvihamielisyyttä esimerkiksi turvapaikanhakijoiden pikakäännytyksien poliittinen ohjaileminen?

Vasemmistolaisuus on ideologia toki sekin, siinä missä oikeistolaisuus, liberalismi tai fasismikin. Kun vasemmistolaista syytetään ideologisesta veroreikien paisuttamisesta, tästä ei liene kysymys, jos tarkoituksena on estää nimenomaisesti verovarojen valuttaminen veroparatiiseihin, optiovoitoiksi tai terveydenhoidossa terveiden sairaiksi kannattavuuden nimissä määritteleminen.

Yksi asia, josta vasemmistoa säännönmukaisesti syytetään, on yrittäjävastaisuus. Kovin yrittäjämyönteistä tuskin on sekään politiikka, jossa "kilpailukykyä" edistetään porvarihallituksen aikaansaattamilla palkansaajien lomarahaleikkauksilla. Siinä jäävät monet kotimaankin lomamatkat tekemättä, mikä tiedoksi annettakoon elinkeinoministeri Mika Lintilälle, joka kehotti tänään suomalaisia isänmaallisena tekona kantamaan lomarahansa kotimaanmatkailuun.  Itse aionkin edistää kotimaista kysyntää tekemällä tänä kesänä vielä ainakin yhden Onnibus-retken Helsinkiin.

Uuden Suomen jutun, joka sisältää ministeri Lintilän lähetyskäskyn, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

EK uhriutuu pienten terveysyritysten puolesta

Elinkeinoelämän keskusliiton työelämäjohtaja Ilkka Oksala bloggaa tänään SoTe-uudistuksen valinnanvapauden kaatumisesta politikointiin. Oksala, jonka tunnen wannabe-lahtariajoiltani, väittää olevansa huolissaan siitä, että nyt perustuslakivaliokunnan väliintulo vaarantaa sen, että kaikki palveluntarjoajat eivät olisikaan samalla viivalla. Tämän tehdessään hän tietystikin haluaa näyttäytyä pienten hoivayritysten puolustajana.

Kun Oksala syyttää valiokuntaa politikoinnista, hän halunnee kiinnittää huomion toisaalle EK:n epäonnistuneesta hallituspolitiikan lobbaamisesta, eikä vain siitä: EK:han on Sipilän hallituksen kummisetä ja Oksala yksi sen kuiskaajista.

Oksala toteaa, että hän ei ole perustuslain asiantuntija. Ei hän myöskään tunne kapitalistisen kilpailun mekanismeja. Ei tarvitse katsoa marxilaisten lasittimien läpi ymmärtääkseen, että SoTe suosii kansainvälisiä alan suuryrityksiä, jotka ovat alkaneet varautumaan "vapaaseen kilpailuun" ostamalla pienempiä alan yrityksiä.

Oksalan väittäessä olevansa huolissaan kansalaisten tasapuolisesta palvelujen saatavuudesta, hän jättää kokonaan huomiotta sen huolen, että yksityiset kuorivat kerman päältä, keskittyen elektiivisiin toimenpiteisiin ja lähettäen kroonikot ja vaikeahoitoiset julkiselle puolelle. Samoin käy näiden kaikkien elektiivisten polvileikkausten jälkihoidolle, joka myöskin jää veronmaksajien maksettavaksi, puhumattakaan vanhenevien kakkostyypin diabeetikoiden amputaatioista ja amputaatiohaavojen hoidosta. Tässä järjestelmässä vieläpä lisääntyvässä määrin, sillä julkisen terveydenhoidon kannattaa edes yrittää hoitaa kuntoon kerralla, sillä jokainen uusintakäynti koituu veronmaksajien maksettavaksi kun taas yksityisellä puolella jokainen lisäkäynti kartuttaa suoraan kyseisen terveyspalveluruyrityksen kassaa, voittojen tuloutuessa veroparatiiseihin. Ja Oksalan puoluetoverit, jotka ovat vieneet em. mekanismin ymmärryksensä mukanaan yksityisiin terveysyrityksiin, nauravat matkalla pankkiin.

Luulisi siis perustuslakivaliokunnan amputoiman SoTe:n oikeasti kelpaavan EK:lle ja Oksalalle, mutta kun pitää uhriutua muka pienyritysten edestä, ja tämä uhriutuminen vaan ei uhrautuminen toimitetaan, jotta voitaisiin näyttäytyä isomman joukon edustajana, myös pienten. Pienyritysten kosiskelu on samaa lajia kuin takavuosina Oksalan puolueen postuloima Sari Sairaanhoitajan fiktiivinen hahmo. Siiloin kelpasivat äänet, nyt rahat.

EK:n blogin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Onko etätyö vain yksi pakkoyrittäjyyden muoto?

Etätyön lisääntymisestä tietointensiivisissä ja ns. asiantuntijatöissä on hehkutettu pitkään, ja tämän pitäisi tukea esimerkiksi maaseudun pitämistä elävänä, kun enää ei ole pakko ainakaan päivittäin suhata kustannuspaikalle kuluttamaan sitä takapuoltaan. On se näinkin. Positiivista etätyössä on myös se, että siinä säästetään selvää aikaa ja rahaa, ainakin sen verran mikä työmatkoihin menee. Etätyöläinen säästyy myös kahvipöytäseurustelulta, hyvässä kuin pahassakin, ja avokonttorihälinältä, jossa altistutaan tahtomattaan kollegoiden viikonloppubailauksen jälkipesuille.

Tähän saakka kaikki kuulostaa siis siltä, että voiton puolelle jäätäisiin. Kuitenkin etätyö on myös keino kohottaa ammattien arvoa, mutta tämä arvonnousu jää näennäiseksi. Ei tekstinkäsittelijä siitä asiantuntijaksi muutu, että hänen työnteostaan tulee ulkoisena rituaalina tutkijantyön näköistä, kun ei se näy palkkapussissa, ja valvontaan ja pelotteluun perustuva johtaminen vain piiloutuu verkkoihin. Uusi muoto foucaultlaisuudesta on se, että johtaja menee "pilveen".

Etätyö on myös keino ulkoistaa työnteon riskejä työntekijälle itselleen samalla tavalla kuin pakotetussa lumeyrittäjyydessä. Etätyössä pitää esimerkiksi määritellä, miten määritellään työtapaturma ja millainen ympäristö ja mitkä työajat oikeuttavat työterveyshuoltoon. Jos etätyössä liukastutaan matkalla jääkaapille hakemaan lounasta, onko kyseessä työtapaturma, jos ollaan liukastuttu vaikkapa lapsen lattialle jättämään leluun? Entä työpaikkaruokailu? Jos sitä subventoidaan työpaikkaruokaloissa, miten tämä hoidetaan etätyössä niin etteivät työntekijät asetu subvention suhteen eri viivoille? Entä virikesetelit? Onko etätyöläinen oikeutettu niihin, tai (käyttökelvottomiin) työmatkaseteleihin?

On turha kuvitella, että etätyö poistaisi turhan työntekijöiden valvonnan ja kyttäämisen, irrottaen työn tuloksia fyysisestä työajasta, tehden työnajankäytöstä järkiperäisempää, sillä tämä valvonta vain siirtyy "pilveen" tai työasemapohjaiseksi: ainahan esimies voi halutessaan tarkistuttaa atk-huollolta, miten paljon ja millä intensiteetillä tuloksia on miltäkin työasemalta tuotettu, ja milloin taukoja ollaan pidetty.

Hesarin kolumnin avokonttoreista, joka sai minut miettimään tällaisia, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Minun tuloni eivät riittäisi perheeseen

Facebookissa on mainio some-kampanja, jossa jaetaan kokemuksia siitä, mitkä ne ihan tavallisten suomalaisten tulot oikein ovat, onko realistista ja kohtuullista edellyttää maahanmuuttajilta mediaanituloja korkeampia tuloja meikäläisillä työmarkkinoilla ja mitä ylipäätään on se tavallisen suomalaisen realistinen arki, josta hallituksella ei näytä olevan mitään käsitystä (Laura Rädyn mukaanhan ei ylipäätään pitänyt olla mahdollista, että kukaan ansaitsisi vähemmän kuin perheidenyhdistämiseen vaaditut 2600, bruttonakaan, saati nettona). Alla oma panokseni kampanjaan: 

Olen 45-vuotias valtiotieteiden maisteri, joka on työskennellyt mm. yrittäjänä, tutkijana, virkamiehenä ja kansalaisjärjestöissä ja jonka tulot ovat maisteriksi valmistumisen jälkeisenä aikana (1998 -) yhteensä vajaan 11 kuukauden aikana ylittäneet vaaditut 2600 euroa kuukaudessa, bruttona. Viimeiset 5 vuotta nettopalkkani on pyörinyt 1700 euron tietämillä. Tätä taustaa vasten olen yhteiskunnan loinen, jolla ei loogisesti ajatellen pitäisi olla oikeutta perheeseen, ellen olisi sattunut avioitumaan kaksi kertaa itseäni huomattavasti parempituloisen naisen kanssa.

Toim. huom. kampanja olisi kyllä mainio, mutta rasistit ovat vallanneet sen, sekoittaen brutot ja netot. 

Ihmisten puolue voitti Hämeentiellä

Eilen Helsingin kaupunginvaltuustossa hyväksyttiin suunnitelma, jossa poistetaan mahdollisuus ajaa esteettömästi autolla Hämeentie Sörnäisistä Hakaniemeen, ja rauhoitetaan se joukkoliikenteelle, kävelylle ja pyöräilylle, ja tehdään Helsingin kantakaupungin itäisestä pääväylästä paljon turvallisempi ja viihtyisämpi. Tietystikin Kokoomus ja Perussuomalaiset vastustivat hanketta. 

Minua aina hämmästyttää, miten niin moni sekoittaa autoilun ja yksilönvapauden toisiinsa. No, jos joku pitää vapautena madella ruuhkassa voimatta tehdä mitään muuta, siitä vaan sitten. Ilmeisesti Autoliitolla on jäsenhankintaan tähtäävä lobbaus käynnissä. Perussuomalaisten osalta tämän ymmärrän, äänestäjäkunnan kulttuuriselle identifikaatiolle kun auto on tärkeä, vähän niin kuin ***:lle jatke. 

Vapaan autoilumahdollisuuden keppihevosina käytetään usein kaupan tarpeita, vaikka luulisi kuitenkin, että autottomuudesta miltei seuraa ostovoimaisuus, auton pitäminen kun ei taida olla ihan ilmaista lystiä. Siihen suuntaan viittaa ainakin se, että aina kun yritän udella autoilevilta tuttaviltani, että paljonko auton pitäminen kaikkineen maksaa, eivät osaa tai uskalla arvella sitä ääneen. Sitäpaitsi on olemassa vahva positiivinen korrelaatio autottomuuden ja hyvätuloisuuden välillä; helsinkiläiset ovat keskimääräistä hyvätuloisempaa ja korkeakoulutetumpaa sakkia, ja etenkin kantakaupungissa asuvista, jotka ovat keskimäärin aika hyvätuloista sakkia - on pakkokin olla, sen verran kallista siellä asuminen on - muistini mukaan vain n. 40%:lla on auto.

Kun autoilua usein perustellaan yritysten tarpeella, niin suurin osa ainakin Helsingin kantakaupungin yrityksistähän on palveluyrityksiä, ja esimerkiksi kodinkone- tai huonekalukauppoja sieltä saa etsiä täikamman kanssa. No, ehkä jollekin on tärkeää päästä parturille autolla, mene ja tiedä. Ok, toki on kopiokonekorjaajia, joille sen masiinan kantaminen käy kyllä ihan kuntoilusta.

Edellytyksenä tietysti joidenkin katuosuuksien sulkemiseksi autoilulta on, että joukkoliikenne on toimiva vaihtoehto. Monessa kaupungissa sen kanssa on vähän niin ja näin, kuten vaikka Vaasassa, jossa 6 km päästä keskustaan menee kaksi bussia, jotka menevät peräkkäin, ja sitten tuntiin ei pääsekään millään. 

Autottomuus opettaa kulkemaan itsenäisesti ja hahmottamaan ympäristöään. Kun meillä ei perheessä ollut autoa, opettelin koko pääkaupunkiseudun yläkouluikäisenä fillarin ja kartan kera. Porvoossakin auto on melkein välttämättömyys, jos sattuu asumaan keskustasta yli 3 km päässä. Paitsi että ei ole. Ja Porvoon sairaalassa työskennellessäni muistan erään Isnäsissä asuneen iäkkään miehen, joka kolmattakymmenettä kilometriä pyöräili säännöllisiin tarkastuksiinsa. 

Ok, tuota ei voida vaatia kaikilta, oman mukavuuden ja ennaltaehkäisevän hyötyliikunnan välisen tasapainon uudelleentarkastelua, mutta olisi hyvä joskus nähdä keskusteluissa joitain uusiakin argumentteja, tai muitakin perusteluja kuin yleiseksi eduksi läpinäkyvän väsyneesti naamioitua omaa laiskuutta.

Entä sitten se ihmisten puolue? Siihen kuuluu sellaista jengiä, jotka ymmärtävät autot ihmisten välineinä eikä päinvastoin.

Kuvalähde on Hämeentie.fi -nettisivu, josta saa lisätietoa hankkeesta.

Ideoita ei voi syödä

Keskittämisen - siis väestön ja palveluiden keskittämisen kasvukeskuksiin - puolestapuhujat ovat sitä mieltä, että kaupungistuminen on seurausta siitä, että he uskovat ihmisen olevan perin juurin sosiaalisen eläimen, ja hakeutuvan toisten pariin. He uskovat, että uudet innovaatiot syntyvät verkostoissa ja satunnaisemmissakin kohtaamisissa. Tähän synergiaetuajatukseen perustuu myös esimerkiksi sellainen innovaatio kuin työhuonehotelli, jossa itsenäiset osaamisyrittäjät voivat verkostoitua toistensa kanssa, vaikka se oma tekemisen substanssi ei olisikaan samaa kuin toisilla.

Asia voi olla toki juurikin näin kuin keskittäjät tietävät. En olisi ehkä muuten tullut aloittaneeksi kasvatustieteen opintoja avoimessa yliopistossa, jollei työkaverini olisi säännöllisesti kantanut kahvikuppiaan huoneeseeni. Tähän ei olla tarvittu kahvihuone- tai ruokapöytäkeskustelua, ja niistä olenkin nyt luopunut. Ollaan sitten ilman ideoita, joita ilman pärjään mainiosti. En tarvitse niitä jokapäiväisestä työstä selviytymiseeni. Ideat ovat luksusta, jota ilman säästän tunnin päivässä aikaa, jona voin vaikka opiskella, tai mitä nyt päätänkin tehdä. Ilman ideoita käteeni jää palkastani kuukaudessa noin kuudesosan verran enemmän. Sillä reilulla satasella voin sitten hyödyntää suomalaista yrittäjyyttä, kauppoja tai sijoittaa lasteni tai itseni hyvinvointiin.

Ideoita ei voi syödä. Paitsi ehkä jotkut koodinvääntäjät pärjäävät niillä ja Cociksella.

Rock rock jee jee!

Nuorena ei päätä pakottanut. Tästä ovat saaneet kärsiä esimerkiksi Porvoon kaupunginvaltuusto ja kuka nyt valitseekaan Opetusministeriön kansliapäällikön, sillä näitäkin toimia olen hakenut. Näitä hakemisia tulee nyt lisää, kiitos Jarppa Lindströmin johtaman työministeriön, joka kaavailee työttömälle dokumentointivelvoitetta aktiivisesta työnhausta. Niin ettei vain maata siellä kotisohvilla.

Nuorempana tein uranpoikasta korkeakoulujen opetushallinnossa. Siellä oli nähtävissä etenkin ammattikorkeakoulupuolella, että nuorten työttömien piti työttömyyskorvauksen menettämisen pelossa hakea yhteishaussa edes johonkin. Yhteenkin ennakkotehtävään oli hakija kirjoittanut "rock rock jee jee", ja näitä sitten perattiin ylitöiksi asti.

Jos työttömiä on jokaista täytettävää avointa työpaikkaa kohden keskimäärin toistakymmentä, ja tähän hakijamereen lisätään vielä jo töissäolevat työnhakijat, TEM:in ehdotelma sen kuin vain lisää aiheettomia työnhakuja, ja kohtaanto-ongelma sen kuin lisääntyy, etenkin kun useimmissa tapauksessa työttömän on ihan turha hakea kun paikat menevät jo töissäoleville, usein vieläpä jo kyseistä tointa sijaisena tai määräaikaisena hoitaneelle, joka on jo antanut työnäytteensä, joka on tässä tapauksessa ollut palkallinen.

TEM:n aivopieru lisää työpaikkojen henkilöstöosastojen taakkaa, ja pienillä yrityksillä ei ole tällaista luksusta kuin henkilöstöosasto, vaan sama henkilö tekee talous-, markkinointi-, tuote- ja henkilöstösuunnittelun. Vaikka oli kuulemma tarkoitus helpottaa yritysten taakkaa, sillä pienet yrityksethän ne tunnetusti palkkaavat, jos palkkaavat.

TEM:in em. Suomi nousuun -innovaatio myös lisää TE-virkailijoiden valvontatehtäviä, kun pseudohakua kvasityöpaikkoihin pitää kytätä.

TEM:in ideakukkanen myös lopultakin poistaa viimeisetkin edes teoreettiset mahdollisuudet työttömille saada töitä, ainakaan julkisesti ilmoitettuja työpaikkoja, sillä näön vuoksi hakemisen tulva saa työnantajat miettimään ainakaan kahteen kertaan, ilmoittavatko työpaikkojaan ollenkaan avoimiksi, vai rekrytoivatko sosiaalisen median ja muiden verkostojensa kautta, jolloin työpaikat menevät kavereille ja kavereiden kavereille. Sekin viimeisten avoimien työpaikkojen neulansilmä, jonka lävitse työttömien kameli pitäisi tunkea, häviää olemasta.

Niin että rock rock jee jee vaan.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Mikä ihmeen ammattitaitosuoja?

Korkeakoulujen valintaoppaan v. 1990 edition ammattikuvauksien mukaan sosiologiaa pääaineenaan lukeneet valtiotieteiden maisterit voivat sijoittua 92 ammattinimikkeeseen (muistini mukaan), ja listan viimeisenä oli siivooja.

Näin 26 vuotta sitten. Sen jälkeen olen työskennellyt mm. lehdenjakajana, osastonsihteerinä, tekstinkäsittelijänä, projektin vetäjänä, valtakunnallisena työpajakoordinaattorina, projektitutkijana, opettajan sijaisena, opintosihteerinä, toimialasihteerinä, koulutussuunnittelijana, suunnittelijana, (pseudo)yrittäjänä, näyttelysihteerinä, sihteerinä ja siivoojana.

Edellisessä työpaikassani, joka oli tähän saakka viimeisin sellainen, joka ei ollut suojatyöpaikka (hmm.??), oli toinenkin sosiologi. Hänkin oli osastonsihteeri, ja aina tarpeen tullen sosiologi-osastonsihteerit sijaistivat toisiaan. Kukas sen pätevämpi ylipätevä sosiologi-osastonsihteeri olisikaan kuin sosiologi-osastonsihteeri.

Niin että ei Jarppa Lindström ole mitään uutta keksinyt, kun hän olisi lieventämässä työttömien ammattitaitosuojaa. Paitsi olisi sittenkin. Meillä sosiologeilla ei ole sellaista koskaan ollut, joten tämä ammattitaitosuoja olisi meille ihan uutta. Niin että kiitti vaan työministeri Jarppa.

Miten 45-vuotias saisi työtä?

Ilta-Sanomat esitti ns. asiantuntijoiden neuvoja, miten 40 vuotta täyttänyt voisi edistää työllistymistään. Käyn tässä nämä neuvot läpi, elämänikäisen työnhakijan kokemuksella. Kokemuksen suhteen olenkin vieläkin parempi, kokonaista viisi vuotta, kuin 40-vuotias. Olen siis kokemusasiantuntija, kuten läpilyönnin kynnyksellä oleva termi kuuluu. Asiantuntijoiden viisastelut on lihavoitu, kommenttini ovat tavallisella fontilla.

1. Aloita heti: Uusi työnhaku kannattaa aloittaa heti, kun töiden loppumisesta saa tietää. 

Ei kannata odottaa, että talo on palanut. Vai kannattaisiko sittenkin: viimeisen melkein 5 vuoden aikana, kokopäivätöissä ollessani, kilpailevat työtarjoukset eivät suoranaisesti ole tulvineet sisään ovista ja ikkunoista. Olisiko sittenkin tullut parempaa tulosta, jos olisin kokopäiväisenä työnhakijana saanut keskittää kaikki voimavarani työnhakuun? Työnhakuvinkit lähtevät aina siitä oletuksesta, että vain työttömät ovat työnhakijoita. 

2. Suhteet hyötykäyttöön. Kerro mahdollisimman monelle, että olet työnhaussa, esimerkiksi ystäville, sukulaisille, tutuille ja entisille työkavereille. Monien tuttavien työpaikoilla saattaa olla piilotyöpaikkoja, joista ei koskaan ehditä ilmoittaa missään julkisesti.

Tuskin ainakaan tätä kirjoitettaessa 1097 Facebook-kaverini joukossa on montakaan, jotka eivät tietäisi, että olen elinikäinen työnhakija. Näistä 1097:stä työpaikkavinkkejä minulle lähettää tasan yksi. Yksi näistä vinkeistä onkin johtanut työpaikkaan. Mitä piilotyöpaikkoihin tulee, niin kaikilla tietämilläni työnhakukursseilla ja rekrytointikonsulteilla on kaksi yhteistä piirrettä: kaikki aloittavat esityksensä lupaamalla kertoa, mistä piilotyöpaikkoihin pääsee kiinni. Toinen yhdistävä tekijä on se, että kaikki jättävät kertomatta, mistä niihin pääsee kiinni.

3. Ansioluettelon päivitys. Muista mainita ansioluettelossa kaikki erityisosaaminen, kuten työkoneiden tai tietokoneohjelmien käyttö, sillä työnantajat saattavat hakea joitain tiettyjä hakusanoja, kuten SAP-osaaminen tai kaivinkoneenkuljettaja.

Osaan norjaa ja Maankäyttö- ja rakennuslain osallisuuspykälän ja jo kuopatun Winha-opintorekisteriohjelman, sekä paljon muitakin tietojärjestelmiä, jotka ovat siirtyneet tietojärjestelmien hautausmaalle. Voisiko ansioluetteloon laittaa sen, että tuntee klassisen äänilevymusiikin tai suomalaisen yleisurheiluhistorian läpikotaisin, tai että prosessointinopeus, kielellis-looginen ajattelu, luku- ja päässälaskunopeus ovat tutkitusti huippuluokkaa?

4. Omat erikoistaidot esiin. Omalla ajalla, omasta mielenkiinnosta hankitusta osaamisesta voi olla yllättävää hyötyä työnhaussa.

Taitaakin siis kuulua edellisen kategorian osaaminen tähän sarjaan, paitsi ne kuolleet ja kuopatut tietojärjestelmät.

5. CV internetiin. Ansioluettelon voi laittaa internetiin potentiaalisten työnantajien nähtäväksi esimerkiksi tekemällä profiilin LinkedIn-verkostoitumispalveluun tai laatimalla ansioluettelon TE-toimiston CV-nettiin. Molemmissa työnantajat voivat käydä katsomassa potentiaalisten työntekijöiden ansioluetteloita ja LinkedIn:issä voi verkostoitua esimerkiksi tuttavien ja kollegojen kanssa työn merkeissä.

Tähän on kulunut niin paljon kahvia ja tupakkia, ja tulos on ollut nolla, niin että kai sitä seeveetä voisi viilata vielä tsiljoonannen rekrytointikonsulentin kanssa vieläkin paremmaksi. Tai ainakin jotakin niistä kuudesta versiostani.

6. Opiskele uusi ammatti. 

Ensimmäinen hyvä neuvo! Näin harkitsenkin tekeväni.

7. Taitojen kartutus itseopiskelulla. Erilaiset itseopiskeluun soveltuvat verkkokurssit ovat nykyisin internetin avulla kaikkien saatavilla. Ilmaisia verkkokursseja löytyy, varsinkin englanninkielentaitoisille, alalta kuin alalta. Sivutoimisesti ja edullisesti voi opiskella myös esimerkiksi kansalaisopistossa tai avoimessa yliopistossa sekä kirjastoja hyödyntäen.

Tätä pitäisi avata enemmän, Mitä pitäisi opiskella? 

8. Itsensä työllistäminen. Yrittäjäksi ryhtyminen ja omasta työllisyydestään huolehtiminen on hyvä vaihtoehto. Työuralta on saattanut kertyä asiantuntemusta tai taitoja, joita voi myydä eteenpäin yrittäjänä. Uuden alan haltuunotto ja yrittäjäksi ryhtyminen on myös mahdollista. Apua ja tietoutta yrittäjyydestä saa esimerkiksi TE-toimistosta.

Hyvästä tiedä, mutta se alkaa kohta olemaan ainut vaihtoehto. "Ota vuoteesi ja kävele". Näin teinkin talvella 2004, jolloin TE-toimisto suoranaisesti työnsi minut NYP-uusyrityskeskuksen neuvojan kautta ottamaan pankkilainaa, perustamaan toiminimen ja hups, näin olinkin pois rumentamasta tilastoja, Velat sain maksettua vuonna 2012 vai oliko se 2013. Vahingosta en ainakaan viisastunut, sillä tämä alkaa olemaan kohta taas potentiaalinen vaihtoehto. 

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Itsensäsiirtohinta kansalaisille!

Oikeistolle ihmisyyden ylin mittari on kuluttaminen. Luen oikeistoon tässä myös liberaalit yleensä, ja heitä löytyy melkein kaikista puolueista. Jos se, että ihmisarvo riippuu kulutuskyvystä, ei ole aiemmin tullut selväksi, niin nyt viimeistään tuli siinä, miten Kataisen hallitus junaili maamme sähköverkoston yksityisen toimijan yksityisomaisuudeksi, tämän nostaen saneluluontoisesti ja kertaheitolla kuluttajasähkönsiirron hintaa.

Tässä olisi tutkivalla journalismilla töitä, kuka tästä hyötyi. Ketkä hyötyivät lähes verottomista eläkefirmojen sijoituksista, näiden "Carunan" ja "Elenian" (mitä ihmettä nuokin tarkoittavat) johdon lisäksi? Joskin voi näyttää hyvältä, että eläkesijoituksia vahtivat demokraattisesti valitut tahot, tästä kaksoissidoksesta aiheutuu myös jääviysongelma, vai tietääkö joku sellaista mekanismia, miten rahasäkin intressejä voi vahtia ottamatta huomioon sen omistajien intressejä, ja tietääkö joku sellaista mekanismia, jossa pyyteellinen osapuoli ei toimisi pyyteellisen osapuolen tavoin, ja siihen pyyteellisyyteen kuuluvat palvelukset ja vastapalvelukset.

Kapitalistien on mahdotonta tunnustaa vapaan kilpailun johtavan keskittymiseen, joka johtaa oligopoliin. Vastaväitteenä joku kapitalisti voi esittää, mitä tapahtui kilpailun myötä pitkän matkan bussiliikenteen hinnoille (lukuunottamatta ns. lipputuotteita, joihin tämä ei ole vaikuttanut). No, kyllähän tämä kieltämättä näkyi positiivisesti kertalippujen hinnoittelussa, mutta erotuksena sähköverkkoon on se, että teitä ei voi myydä, tai kyllä kai nekin voi siinä missä liikeyrityksiä nyt voi myydä.

Kyllä liikeyritykseksi muutetun, entisen liikelaitos-Destian myymistä on jotenkin helpompi ainakin ajatella, kuin Tie- ja vesihallituksen. Jos ajatellaan, että Suomi myisi Destian Luxemburgiin, jokainen tielläliikkuja joutuisi tavalla tai toisella maksamaan itsensäsiirtohintaa, ja helpoimmin tämä olisi kerättävissä joukkoliikenteen lippujen hinnoissa.

Tosin Matkahuollolla on edelleenkin oligopoli bussi-infran osalta kilpailulle avatuilla kvasimarkkinoilla, mikä ilmenee esimerkiksi siinä, että heillä on yksinoikeus linja-autoasemien käyttöön. Tätäkään ei yksityistämis- ja kilpailutususkontoa tunnustava kapitalisti varmaankaan myönnä.

Edellisten esimerkkien luulisi kuitenkin opettavan sen, että valtion infrastruktuuria ei kannata yksityistää, enkä tarkoita infralla junia, vaan infran infraa eli raiteita. Anne Bernerin tekemisiä kannattaakin pitää silmällä.

Jos jotain hyvää tästä koplauksesta seuraa, on se, että sähkölämmitettyjen talojen kysyntä romahtaa, mikä johtaa pakkoon laskea talojen myyntihintoja.

Taloussanomien jutun aiheen ympäriltä voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Mikä estää paikallisen sopimisen?

Juha Sipilän hallitus nimesi syyskuussa yhteistoiminta-asiamiehen selvittämään edellytyksiä helpottaa yritysten paikallista sopimista työsuhteen ehdoissa. Kansan Uutisten 14.9. päivätyssä jutussa yhteistoiminta-asiamies Harri Hietala luonnehtii "– Toimeksiantoni on kaksipuoleinen. Siinä puhutaan sekä paikallisen sopimisen lisäämisestä että työntekijöiden aseman vahvistamisesta yrityksen päätöksenteossa. Kokoomusta lähellä olevien Verkkouutisten 28.9.2015 päivätyn julkaisun mukaan "Hallituksen näkemyksen mukaan Suomen kilpailukyvyn palauttamisessa on välttämätöntä tinkiä ainakin jonkin verran työehtosopimusten yleissitovuudesta ja mennä kohti paikallista sopimista", ja jo ennen vaaleja Alexander Stubb oli julistanut haluavansa, että "työnantajat voivat sopia omien työntekijöidensä kanssa näiden palkoista ja muista työehdoista ilman, että työehtosopimukset sitä estävät" (Demokraatti, 1.2.2015). 

Mikä sitten estää paikallisen sopimisen?

Sipilän hallitus sen estää. TEM:in ehdotuksessa lakipaketti sisältää mm "muutokset (, jotka) koskevat sairausajan palkkaa, loppiaisen ja helatorstain työaikaa pidentävää vaikutusta, vuosilomien enimmäispituutta ja lomarahojen enimmäismäärän rajoittamista." ja "Lakipakettiin sisältyvien asioiden osalta työnantaja- ja työntekijäjärjestöjen oikeutta sopia työehtosopimuksilla työntekijän kannalta paremmista eduista rajoitetaan." 

Jos hallitus aikoo lisätä paikallista sopimista, ei se ainakaan käy asettamalla sellaisia reunaehtoja, jotka kaventavat sitä aluetta, jolla voidaan sopia. Jos esimerkiksi hallitus päättää muuttaa arkipyhät palkattomiksi, siinä ei sitten jää mitään paikallisesti sovittavaa sen suhteen, miten arkipyhien kanssa menetellään, kuten huomautti Hankenin professori Niklas Bruun.

Perustuslakiasiantuntija, professori Niklas Bruunilla on muitakin varauksia hallituksen työelämäpaketin suhteen. Niitä voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Lapsista yhteiskuntasopimuksen maksumiehiä

Miksi koululaisilla on subjektiivinen oikeus syyslomaan, hiihtolomaan, 2 viikon joululoma ja 2 ja 1/2 kuukauden kesäloma? Tästä tulee lomailua yli 3 kuukautta vuodessa, 13-14 viikkoa. Samanaikaisesti monilla - jotka saattavat olla vanhempia, näiden koululaisten vanhempia - ei ole oikeutta lomaan lainkaan.

Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden ja loman toisiinsa. Jos pätkätyöläisellä kertyisikin kaksi päivää kuukaudessa vuosilomaoikeutta, ei hän niitä välttämättä ehdi pitämään, vaan hän saattaa olla työttömänä juuri sen jakson kun loma kestää. Näin kävi minullekin joitakin kertoja, silloin kun vielä olin pätkätyöläinen. Työttömyys ei ole lomailua.

Työttömien lisäksi, monilla ihmisryhmillä ei ole lomaa, kuten yrittäjillä tai heihin rinnastetuilla apurahatutkijoilla tai -taiteilijoilla, sillä heidän apurahansa riippuvat näytöistä, eli julkaisuista, ja koko ajan on taottava.

Sitten vastapainoksi kuulemma on joitakin ihmisiä, joilla on peräti 38 päivän vuosilomaoikeus. Näitä kuulemma on julkisella sektorilla, missä minäkin olen suuren osan työuraani työstänyt, mutta siltikin minulla on "vain" 28 päivän vuosilomaoikeus.

38 päivää saattaa kuulostaa paljolta, niin paljolta, että sitä kadehditaan Elinkeinöelämän keskusliittoa ja maan hallitusta myöten, semminkin kun päättäjillä ei virallisesti ja yrittäjillä ole tosiasiallisesti lomaa. Ainakaan siihen heillä ei ole subjektiivista oikeutta niin että sitä oikeutta suojeltaisiin. 38 päivää kuitenkin kalpenee koululaisten vuosilomien määrään, joka on lähes kolminkertainen verrattuna pisimpiin aikuisten vuosilomiin.

Jos niin kutsutussa yhteiskuntasopimuksessa katsottaisiin, että on hyvä kajota vuosilomiin, samalla se aika, jolloin lapset ovat heitteillä, pidentyy entisestään. Halutaanko lapset laittaa yhteiskuntasopimuksen maksumiehiksi, siis lapset, ei vain lapsiperheet tai yksinhuoltajat, joille jo nykyisellään omien usein huhupuheiksi jäävien lomien ja lasten lomien yhteensovittaminen on mahdoton yhtälö?

Halutaan. Tästä antaa viitteitä myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen, lukukausimaksujen tuleminen korkeakouluihin, puheet (vanhempien) työajan pidentämisestä, päivähoitoryhmien koon kasvattaminen ja iltapäivätoiminnan hintojen kaksinkertaistaminen.

Vuosi 2005

Sain Facebookissa Rosa Meriläiseltä vuosihaasteeksi vuoden 2005. Vuonna 2005 olin juuri tavannut Susannan, josta tuli sitten ensimmäinen puolisoni, ja suhteesta hänen kanssaan jäi todisteeksi nyt ekaluokkalainen Simeon-poika. Irtisanoin vuokrasopimukseni - asuin Munkkivuoressa Porintie kakkosessa taloyhtiön vuokrakaksiossa 450 euron vuokralla - reilun kuukauden tuttavuuden jälkeen, ja pian asuimme Munkkivuoren uudemmassa kylkiäisessä, Talinrannassa Taiteentekijäntiellä. 

Tein monenlaisia töiksi kai luonnehdittavia projekteja, joissa oli mukana korkeakouluja, muotoilijoita, yrittäjiä ja tutkijoita, mm. Jari Koskinen, Sami Karmakka, Hannaliisa Johnson ja Markku Wilenius, ja välillä tarkastin ja valvoin Stadian tenttejä, mikä sitten loppuikin osaltani tuohon kevääseen. Keväällä kävin 2 viikon mittaisen yrittäjyyskurssin Markkinointi-instituutissa, ja opiskelin italiaa kansalaisopistossa. Kevään 2005 sävy taisi olla kaiken kaikkiaan toiveikas, täynnä ideoita ja virtaa. 

Loppukesästä lähdin kerran lenkille Talinrannasta kohti Keskuspuistoa, ja törmäsin puuhun kiinnitettyyn aaneloseen, jossa kerrottiin, että Laakson alueelle suunniteltiin asuinrakentamista. Otin yhteyttä Kaupunkisuunnitteluvirastoon, sain kutsun tiedotustilaisuuteen Meilahden koululle, jossa laitoin nimilistan kiertämään, ja pian meillä oli Ei enää palaakaan Keskuspuistosta -kansalaisliike. Tempauduin mukaan myös Vihreisiin. 

Vuotena tapahtui siis paljon, ja tuo Keskuspuisto-sattumus on paljolti määritellyt kaikkea sen jälkeen tapahtunutta. Oikeastaan tuosta vuodesta voisi sanoa tiiviisti, että tapasin ensimmäisen elämänkumppanini, kokeilin yrittäjyytttä, liityin puoluepolitiikkaan ja löysin elämäntehtäväni Keskuspuistosta.