Näytetään tekstit, joissa on tunniste Reiner. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Reiner. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 14. huhtikuuta 2021

Musiikin patinoituminen - smells like teen spirit

Kun aloittelin musiikinkuuntelua 80-90 -luvun vaihteessa, silloin keräilin sinfonisessa musiikissa pääasiassa ennen syntymääni vaikuttaneita kapellimestareita, siinä vaiheessa kun olin oppinut että on muitakin kuin oletuskapellimestari Herbert von Karajan. Pidin vakuuttavina sellaisia nimiä kuin Otto Klemperer, Bruno Walter, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Fritz Reiner tai George Szell, 1800-luvun loppupuolella syntyneitä muusikoita. Heille Brahms, Bruckner, Mahler, Strauss, Debussy ja Bartok olivat nykymusiikkia. Nämä miehet ovat kasvattaneet minut, joten musiikkimakuni on heiltä peräisin. Heidän aktiivisin levytyskautensa keskittyi 20-luvun puolivälistä, mikrofonin keksimisen aamuhämärästä 70-luvun alkuvuosiin, lp:n kultakauteen.

Muutin Porvooseen kohta jo kymmenen vuotta sitten. Silloin lahjoitin muuttopalkkioksi muuttomies-Atelle tarpeettomaksi kokemani kokonaislevytyksen Beethoven sinfonioista. Katsoin, että kun minulla oli jo Toscanini, Furtwängler, Walter ja uutena haastajana Norrington, en tekisi mitään Herbert Blomstedtin johtamalla Staatskapelle Dresdenillä. 

Palasin levytykseen kymmenen vuoden tauon jälkeen, huomattuani tämän saavan yllättävästi sieltä täältä ylistystä. Huomasin joko muistavani väärin, pitäessäni Blomstedtia vähän tylsänä tai sitten vain olen kasvanut nauttimaan erilaisista asioista levytyksissä, historiallisten mestareiden valottaessa musiikkia kaikilta mahdollisilta kulmilta. Nyt kaikkiin kulmiin tutustuttuani ja vähän reunoihinkin, haluan olla ytimessä, ja nauttia musiikista mahdollisimman täyteläisesti ja täydellisenä. Haluan ottaa musiikin kanssa noja-asennon ja antaa sen virrata. 

Nyt kun on kulunut 30 vuotta musiikin parissa, oikeastaan jo 35, olen siirtynyt seuraavaan sukupolveen. 1910- ja 1920-luvulla syntyneisiin muusikoihin, joiden aktiivikausi ulottuu sodanjälkeisistä vuosista aivan näihin päiviin. Carlo-Maria Giulini, Rafael Kubelik, Günter Wand, Bernard Haitink, Michael Gielen, Claudio Abbado, Herbert Blomstedt. 

Huomasin Blomstedtin olevan suurenmoinen. Staatskapelle Dresdenin, tuon suosikkiorkesterini ihana sonoriteetti ja rehellinen, itseään esille tuomaton muusikko Blomstedt. Aikuisten musiikkia. 

Musiikin patinoituminen kestää 25-40 vuotta, pidempään kuin viskin tai hyvän viinin. Kun omalle sukupolvelleni, sille osalle, joka kuuntelee rokkia, Doors on klassikko, nuoret joutuvat tyytymään Nirvanaan. En tiedä, haiseeko teinihengitys, mutta sen tiedän, että Blomstedt ei haise, vaan dresdeniläisten soitossa tuoksuu rikas bukee kuin mallasviskissä.

tiistai 18. helmikuuta 2020

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, Olen päivittänyt hieman listaa viimeisten 5-6 vuoden osalta, jolloin olen onneksi löytänyt itselleni uusia, hienoja levytyksiä.

Wilhelm Furtwängler: Levytykset 1942-1944. Sodan aikana puna-armeijan kaappaamat konserttitaltioinnit ovat osuvin muistutus siitä, mitä taide voi merkitä ihmiskunnan kaikkein vaikeimpina aikoina. Paikka paikoin bronkiittinen yleisö keskellä pommituksia sai todistaa kaikkien aikojen suurimman orkesterinjohtajan ehkä kaikkein suurimpia hetkiä. 10 cd:n paketti on täynnä huippuhetkiä: Straussin Sinfonia Domestica, jossa orkesteri on kuin hyökkäysvaunu, maanisen alkuvoimaiset Beethovenin sinfoniat 4, 5 ja 7, Brahmsin 2. pianokonsertto elementaarisesti ja monumentaalisesti Edwin Fischerin kanssa, Schubertin C-duurisinfonia kaikkine niinekin kiihdytyksineen ja hidastuksineen, jotka eivät kuulu kirjaan mutta kyllä henkeen ja käsittämättömän koloristinen Ravelin Daphnis -sarja, jonka rinnalla kaikki muut ranskalaisen musiikin esitykset kuulostavat parfyymiltä ilman lihallista sisältöä.

Arturo Toscanini: New Yorkin levytykset 1926-1936. Edellisen tyylillinen, filosofinen ja auditiivinen vastapooli kaikkein edustavimmillaan ja parhaimmillaan. Kun useimmat Tosciksen levytykset vähän latistuvat äärikuivaan akustiikkaan, näissä New Yorkin levytyksissä saatetaan kuulla mahdollisesti kaikkien aikojen parasta orkesterisoittoa. Ei tarvitse kuunnella kuin esimerkiksi Haydnin 101. ”kello”sinfoniaa. Yhtään sen paremmin Haydnia ei voi esittää.

Georg Friedrich (Georg Friderick) Händel: Orkesterimusiikkia. The English Concert, joht. Trevor Pinnock. Luultavasti tasaisen vauhdin taulukolla kaikkein eniten kuuntelemaani "käyttömusiikkia". 6 cd:n paketti, josta edelleenkin 22 vuoden jälkeen teen uusia löytöjä. Händelin orkesterimusiikki on turhaan jäänyt Bachin varjoon, se on täynnä yllätyksiä. Pinnock on nuoruuteni ehkä suurin musiikillinen vaikuttaja. ja tässä hän tarjoilee autenttista instrumentaatiota eloisimmillaan. 

Paul Hindemith: Mathis der Maler etc/San Franciscon filharmonikot, joht. Herbert Blomstedt. Pois muodista jäänyt Hindemith, jossa aikalaiskollega Sostakovitsin mukaan ei ollut mitään muuta vikaa kuin että se oli ”kuunneltavaksi kelpaamatonta”, näyttäytyy tässä niin hyvin tehtynä, soitinnettuna ja sitäpaitsi soitettuna ja äänitettynä kuin on mahdollista, jos ottaa huomioon, että se on kuunneltavaksi kelpaamatonta.

Leos Janacek: Sinfonietta ja Taras Bulba/Wienin filharmonikot, joht. Charles Mackerras. Tsekkiläiseen musiikkiin wieniläisklassikoiden ohella erikoistunut melko äskettäin kuollut, Suomessa melko vähän arvostettu australiaiskapellimestari tarjoaa häkellyttävän autenttista tsekkiläismusiikkia, jossa arkaaiset kaiut on modernisoitu aivan ainutlaatuisella klangilla. Mitään vastaavanlaista musiikkia ei olla koskaan tehty.

Antonin Dvorak: Sinfonia no 9 "Uudesta maailmasta". Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Muistan 90-luvun alussa lukeneeni, että Dvorakin Uudesta maailmasta on sinfoniakirjallisuuden levytetyin teos, jota levy-yhtiöt joskus ehdottivat kapellimestareille levytettäväksi. Näin kävi 90-luvulla Georg Soltille, joka ei aiemmin ollut edes esittänyt teosta, ja opettelikin sen kahdeksankymppisenä. No, Fricsay ei ole mikään täytelevytys: siinä yhdistyy Toscaninin kiihkeys ja Furtwänglerin verevyys.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4 ja 6/Philharmonia ja New Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Klempererin orkesteri kahdella eri nimellä ei tarjoa mitään korviahivelevää hyväilyä a la Karajan, vaan goottilaiskatedraalin tavoin jäsenneltyä, selkeydessään ja jaloudessaan lähes luurangoksi riisuttua musiikkia kaikessa kauneudessaan ja traagisuudessaan. Erityisesti oboisti Jock Sutcliffen oboesoolo 6.sinfonian 2. osassa on oman sieluni ääni, jo siitä lähtien kun ensirakkauteni kohta 20 vuotta sitten päättyi, jolloin Sutcliffe hoiti itkemisen puolestani.

Anton Bruckner: Sinfoniat no 4, 6 ja 8/Münchenin filharmonikot joht. Sergiu Celibidache. Hesarin kriitikko Jukka Isopuro antoi paljolti innoituksen tähän juttuun tai ainakin livelevytyksien pohtimiseen. Isopuro puffasi tuoreeltaan näitä levyjä koko äänilevyhistorian suurimmiksi levytyksiksi. Näihin levytyksiin liittyy paradoksi: niitä ei oikeastaan ole, sillä kapellimestari Celibidache ei suostunut tekemään äänilevyjä. Hänen mielestään musiikin kuuntelu äänilevyltä on kuin rakastelisi Brigitte Bardot’n pahvikuvan kanssa. Kuitenkin hänen konserttitaltiointejaan julkaistiin hänen poikansa autorisoimana laitoksena melkein heti kun Celibidachen hautakummulta olivat tomut laskeutuneet, ja tämä vain siksi, että muuten piraattien taskuun menevät rahat voitaisiin kanavoida Celin arvostamiin tarkoituksiin. Zen-buddhalainen Celin Bruckner-levytykset eivät käy taustamusiikiksi: niihin pitää keskittyä hievahtamatta. Ne ovat ehkä kaikkien aikojen muhkeimpia livelevytyksiä, ja siinä mielessä ehkä kaikkien aikojen parhaita levytyksiä, että niissä on Celibidachen tarkoittama nyt-hetki onnistuttu jähmettämään jälkipolvillekin toistettaviksi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4/Berliinin filharmonikot joht. Günter Wand. Jos pitäisi valita vain yksi Bruckner-levytys, se voisi hyvin olla tämä yksi. Kenties tämä Wandin levytys on jopa kaikkien aikojen paras sinfonialevytys. Siinä missä Celin laahaus herättää ristiriitaisia tunteita, Wandin Bruckner on "vain" komeaa, täyteläistä mutta ilmavaa, ilman mitään idiosynkratismeja.

Anton Bruckner: Sinfonia no 9. Wienin filharmonikot joht. Carlo Maria Giulini. Pitkään vieroksuin tätä levytystä, sillä se on temmoiltaan lähes identtinen Otto Klempererin levytyksen kanssa, joka kasvatti minut tähän teokseen. Suostuin löytämään Giulinin levytyksen vasta uudella yrityksellä 25 vuotta myöhemmin, ja se on yksi parhaita Bruckner-levytyksiä. Siinä Wienin filharmonikkojen jäljittelemättömän jalo jousisointi yhdistyy syvästi koettuun riipaisevuuteen. Aikaisemmin olin sitä mieltä, että levytys jää kaipaamaan intensiteettiä. Kaikkea muuta. Sitä nimittäin löytyy silloin kun sitä tarvitaan, ja sitäkin enemmän.

Antonin Dvorak: Slaavilaiset tanssit/Clevelandin orkesteri joht. George Szell. Useasti oppi-isänsäkin ”ulostoscaninisoinut” Szell, joka kehitti pikkutarkan tutti-soiton pilkkuunsa, esittelee tässä myös roppakaupalla charmia. Yksi kaikkien aikojen parhaista orkesterilevytyksistä: rytmiä, väriä, kaihoa, romantiikkaa ja charmia vähintääkin yhden puutarhallisen verran, täydellisesti esitettynä. Kun usein urheilusuorituksia on pidetty ikuisesti lyömättöminä, tämä on Bob Beamon, Michael Johnson, Jesse Owens ja Usain Bolt samalla levyllä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 9/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Ehkä kaikkien aikojen paras sinfonialevytys, jossa Mahlerin autorisoiduin tulkki on saanut aikakoneella kuljettua vuosisadan vaihteen Wienin 1960-luvun Yhdysvaltoihin. Studio-orkesteri soittaa kuin henkensä hädässä, vaikka tässä ei olekaan kenelläkään minnekään kiire, ei edes finaalissa, joka soitetaan lähes 10 minuuttia nopeammin kuin yleensä.

... paitsi että vieläkin parempi on Bernard Haitinkin ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin levytys, ei vähiten soitannollisesti. Siinä sitäpaitsi finaalikin menee oikein. 

Jos kuitenkin pitäisi valita yksi ja vain yksi Mahler-levytys nimenomaan soitannolliselta kannalta, päätyisin Claudio Abbadon Luzernissa tekemään live-levytykseen Ylösnousemussinfoniasta. Siinä tämä ad hoc -tähdistö soittaa henkensä hädässä, tai oikeastaan syöksyvät tuleen Abbadon puolesta.

Wolfgang Amadeus Mozart: Sinfoniat no 35-41/Columbian sinfoniaorkesteri joht. Bruno Walter. Samat sanat kuin Szellin slaavilaisisista tansseista: tätä ei voi paremmaksi pistää. Tuntuu siltä, että Walter olisi ollut myös Mozartin henkilökohtainen ystävä, ei vain Mahlerin. Reilusti yli 8-kymppinen Walter on sitäpaitsi vitaalimpi ja löytää Mozartista enemmän sekä riemua että voimaa kuin yksikään nuorempi orkesterinjohtaja.

Jean Sibelius: Sinfoniat no 2+7 ja 5+6 (+Tuonelan joutsen)/Lontoon filharmoninen orkesteri joht. Paavo Berglund. Definitiivisen Sibelius-tulkin viimeinen sana on ehkä myös kaikkein tuoreinta ja raikkainta Sibeliusta. Toinen pääinspiraationi tämän juttuni kirjoittamiseen; jos Isopurolle Celin Bruckner oli syy äänilevyjen olemassaoloon, nämä livetaltioinnit suuren Paavon viimeisiltä vuosilta merkitsevät minulle samaa kuin Isopurolle Celibidachet. Sibelius, kuten Beethovenkin, on aina suurempaa kuin yksikään sen esitys, opin nyt viimeistään. Siltikin definitiivistä. Vielä kun saisi sen Ranskan radio-orkesterin kanssa tehdyn Siban nelosen, jota maestro itse piti 80-vuotishaastattelussaan jo miltei onnistuneena...

Dimitri Sostakovits: Sinfonia no 8/Leningradin filharmonikot, joht. Jevgeni Mravinski. Ei sosialistista realismia vaan realismia sosialistisesta realismista. Realistisismia kaikessa inhorealismissaan, jossa orkesteri kuulostaa ruostuneelta tehtaalta.

Ottorino Respighi; Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet.  Fritz Reinerin johtavat Chicagon sinfonikot ovat vieläkin virtuoosisempia, mutta Ansermet poisti listaltani Riccardo Mutin johtamien philadelphialaiset roomalaistrilogialevyn. Siinä ei ollut yhtään musiikkia Ansermetin verrattuna, joka saa tähän musikaalisesti hieman kyseenalaisen rajalla liikkuvaan hehkutukseen runsain mitoin lämpöä, ja äänitys on parasta Deccan spektaakkelia.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Richard Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Hifiä todella tarvitaankin tähän musiikkiin, ja hifi on kuin keksitty Straussia varten. Ja Reiner keksi hifin, voisi sanoa, sitä myöten, että hän itse ripusti mikrofonit levytyssessioihin. Moni epäilee, että ei se ole musiikkia. Se on kuitenkin sivuseikka. Nämä ovat kautta aikojen ensimmäiset kaupalliset stereolevytykset. Ja ne ovat edelleenkin kautta aikojen parhaat. Tekniikka ei ole mennyt yhtään eteenpäin vuodesta 1954 (!), puhumattakaan orkesterikulttuurin korkeakulttuurista. Reiner välttää kaikkea tyhjää sensationalismia. Sen sijaan hän esittää Straussin virtuoosipaletin kaikissa mahdollisissa väreissä. Kuka sanoi, että Debussy on koloristi? Tämä kaikkien aikojen paras orkesterilevy on myös Chicagon orkesterin monikymmenvuotisen soolotrumpetisti Adolph Hersethin ”soolokonsertto”.

Vienna! Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. Samat sanat kuin Szellin Slaavilaisiin tansseihin: kyse ei ole vain tanssiviihteestä, vaan sinfonisesta runoelmamusiikista. Olisivat vaan saaneet jättää pois Weberin tanssiinkutsun, joka on paitsi täysin vanhentunut teos, myös täysin mitäänsanomatonta paskaa.

Maurice Ravel: Rapsodie Espagnole/Chicagon sinfoniaorkesteri, joht. Fritz Reiner. No, kyllä ranskalaisessakin musiikissa voi olla värejä. Kunhan se annetaan Reinerin johtamalle Chicagon orkesterille. Aivan henkeäsalpaavaa soittoa, jossa orkesteri on aivan varpahillaan.

Claude Debussy: Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Muuten samat sanat kuin edellä, paitsi että tässä korostuu rytmiikka, jota ei tämän napakammin voi enää toteuttaa.

Maurice Ravel: Daphnis et Chloe/Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch. Sensuellia, alkuvoimaista, seksuaalista, tuoksuvaa kuin juhannusöinen metsä. Pääsyyllinen siihen, että aloin löytämään ranskalaisen musiikin 1990-luvun puolivälissä, ylipäätään pitämään mahdollisena sitä, että Ranskassa muutkin voivat tehdä musiikkia kuin Edith Piaf. Yksi 1900 –luvun hämmästyttävimmistä partituureista, ainakin kaikkien aikojen orgastisinta musiikkia.

Maurice Ravel: Ma Mere L'Oye. Montrealin sinfonikot joht. Charles Dutoit. Me too -kärähdyskään ei sitä miksikään muuta, että soitto on hämmästyttävän sensuaalista, kuin öisten kesäkukkien tuoksua. 

Anton Webern: Boulez conducts Webern vol II. Berliinin filharmonikot, joht. Pierre Boulez. Jos ei usko moderniin musiikkiin, niin tämän jälkeen uskoo. Eikä tämä johdu vain siitä, että levytyksessä on vielä yksi ”D” digitaalisuuden merkkinä enemmän kuin mikä on mahdollista. Tekniikka on tässä valjastettu modernin musiikin palvelukseen niin täydellisesti kuin mahdollista.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. 36-vuotiaana kuollut Toscaninin oppipoika ja henkinen perillinen Cantelli ei ehtinyt lunastamaan kaikkia suuria lupauksiaan, mutta tallenteet hänen taiteestaan todistavat harvinaislaajuisesta lahjakkuudesta, jossa yhdistyi kehittynyt väriaisti ja rytmin hallinta. Mitä useamman kerran nämä kuuntelee, sitä selvempää on, miksi tämä on epätäydellisenäkin - Cantelli levytti vain kaksi osaa, kolmannen, sen, jossa kuoro laulaa oo-oo-oo, hän jätti pois - uskomattoman virtuoosisen tiukkuva ja samaan aikaan tuoksuu kesäyön tunnelmaa; tosin se kesäyö on miltei kuumeisen kiihkeä. Erityisesti loistavat FIlharmonian puupuhaltimet. 

Camille Saint-Saens; Urkusinfonia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Daniel Barenboim. Varmasti paras Barenboimin kapellimestarin ominaisuudessa tekemä levytys, ainakin kuulemistani. Daniel onnistuu selkeästikin tartuttamaan innostuneisuutena orkesteriin, ja kuten tavallista, chicagolaisten - etenkään torvisektion - soitto ei jätä toivomisen varaa. Tässä on sellaista intheheatofmoment-fiilistä, jossa ollaan heittäydytty musiikkiin mukaan, mutta ihan aina ei Barenboimin oma inspiraatio tartu orkestereiden kaikkiin sektioihin.

Claudio Abbado, Berliinin filharmonikot: Johannes Brahmsin orkesterimusiikki. Olin pitkään kapinallinen tätä cd-opusten ykkössuositusta kohtaan, sillä halusin olla mies, joka kulkee esoteerisesti omia polkujaan, ja suosinkin Kurt Sanderlingia. Kun lainasin nämä sitten ystävältäni, jo ensimmäisen sinfonian ensi-isku paljasti, miksi näillä on tämä maine. Soitto on valoisaa, täyteläistä, erottelevaa, rytmiikka vie eteenpäin. Sanalla sanoen: gloriöösiä. 

Jätin tällä kertaa pois vokaaliosuuksia ja sooloinstrumentteja sisältävät levytykset. Ne esitellään seuraavassa osassa. Listalle olisi kuulunut päästä myös Miles Davisin Gil Evansin orkesterin kanssa tehdyt levytykset, mutta niitä on hankala paikoittaa tähän listaan. Mainitaan ne kuitenkin. Evansin sykkivä, latinosävytteinen sointi, jossa Miles trumpetti leijailee ylimpänä, kietoutuen välillä orkesterikudokseen.

perjantai 25. elokuuta 2017

Loppukesän levyt

Richard Strauss: Don Juan. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Kaikkinainen banaalius tai tehokeinoilla pullistelu ovat poissa Furttikseksi poikkeuksellisen hyvin äänitetyssä tulkinnassa, joka edustaa sekä monoäänentoistoa että Furttiksen äänitteitä parhaimmillaan. Tässä Furttiksen viimeisenä elinvuonnaan (1954) tekemässä taltioinnissa tempo on varsin rauhallinen, kuten Furttiksen loppuaikojen studiotaltioinneissa yleensäkin. On oikeusmurha, että Furtwängler joutui liittoutuneiden pannaan vain siksi että hän oli poliittisesti naiivina henkilönä erehtynyt jäämään Hitlerin Saksaan, tämänkin tallenteen perusteella: tässä puhuu yleisinhimillisen humanismin ääni.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 Es-duuri op. 74 "Harppu", esittää unkarilainen kvartetti. Beethovenin mestaruus alkoi jo keskivaiheen kvarteteista. Ystävältäni puoli-vai peräti kokonaan ilmaiseksi anastamani Beethovenin kvartettojen kokonaislevytys on ollut aarrearkku: monien mielestä yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, ja tämä on sen ylittämätön kokonaislevytys. Unkarilainen kvartetto yltyy tarvittaessa lähes atonaaliseen revittelyyn - kuten tämän kvarteton ensimmäisessä osassa, vaikka sitten toisaalta todella tiheisiin sonoriteetteihin, kuten kvarteton hitaassa osassa. Tämä on siitä hämmästyttävä kvartetto, että jokaisella osalla on selkeästi oma ilmeensä, mutta siltikin se muodostaa kokonaisuuden, joka on kuin yksi henkäys: kolmannessa osassa on vaikutteita juutalaisesta traditiosta, ja finaali on muunnelmasarja, teesikokoelma kaikenlaisia mahdollisia etsiviä kokeiluita, löytämättä kuitenkaan yhtään mitään synteesiä. Ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että tästä sillisalaatista tulee kuitenkin kokonaisuus.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta.

Joseph Haydn: Sinfonia no 101. Esittää Fritz Reiner "and his orchestra". Jos Arturo Toscaninin vanha levytys tästä sinfoniasta on paras olemassaoleva esimerkki siitä, miten Haydnia pitää soittaa, niin Reiner ei jää paljoakaan jälkeen: todellista big band -haydnia, mutta kuitenkin menevästi soitettuna, ja toisin kuin Toscis (1929), muhevasti äänitettynä. Reiner ei ole huumormiehiä, kuten Haydn, vaan tämä on totisinta totta, aikuisten musiikkia, ei mitään rokokoonätistelyä.

Tapio Rautavaara: Väliaikainen. Rautavaara on Suomen Johnny Cash, Frank Sinatra ja Evert Taube samassa persoonassa niin että ei olekaan mikään ihme, että häneen uskoo, laulaa hän sitten vaikka mitä, kuten tämänkin väsymiseen asti ryöstöviljellyn kansanschlagerin.

Maurice Ravel: Ma Mere l'oye.  Tämä teos vaatii optimiesityksen, jotta se ottaisi ilmaa alleen, eikä sellaista valitettavasti hyllystäni löydy, Martinon, Inglebrecht ja Gibson. Taidan ostaa Boulezin, ja varmuuden vuoksi vielä Dutoitin.

Maurice Ravel: Konsertto vasemmalle kädelle. Werner Haas ja Monte Carlon oopperaorkesteri, johtaa Alceo Galliera. Äärikurittoman soittajiston maineessa oleva Monte Carlon orkesteri ylittää tässä itsensä. Konserton hitaasti hiipivä alku murisee kuin nälkäinen leijona. Haas on ihan asiallinen pianisti, soittaen varsin proosallisesti ja korrektisti hyvällä maulla vaikkei kyllä mikään Samson Francois'n kaltainen runoilija olekaan.

Pohjannaula: Polku.  Tämän ikimuistoisen keikkabändin mestariteokselta - Kivi-albumilta - bändin klassikkoraita. Siitä luontevampi versio löytyy EP:ltä ... tyttärille, kun Kivi-albumin sovitus ei oikein kikkaile lentoon. Kuitenkin tässä biisissä on ehdottomasti klassikon ainesta, ja sen sopisi tulevan useamman löytämäksi miltei 21 vuotta ensilevytyksensä jälkeen.

Robert Schumann: Pianokonsertto. Walter Gieseking ja Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Yleensä hienostuneen hallittu kontrollipianisti Gieseking tempautuu tässä Furttiksen lietsomana hurjaan menoon, ja jopa kontrolli on pettää ajoittain. Hurjempi kuin Lipattin klassinen, ylittämätön levytys, mutta ei paljoakaan huonompi.

Muusikko: Furtwängler

perjantai 21. heinäkuuta 2017

Alkukesän levylista

Richard Strauss: Alppisinfonia. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Rudolf Kempe. Strauss on viime vuosina tehnyt paluun kesäisin, ja Kempen levytykset ovat niin raikkaita kuin Strauss vain voi olla, melkein kuin kuuntelisi Debussyä. Saksalaista orkesterikolorismia, jossa jousien puu hengittää.

Richard Strauss: Ein Heldenleben. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Tämä historian ensimmäinen kaupallisesti levitetty stereoäänite lienee edelleenkin yksi kaikkien aikojen äänitteistä, niin erottelukyvyltään, dynamiikaltaan kuin sensualiteetiltaankin. Kyse lienee myös kaikkien aikojen virtuoosisimmasta orkesterisoitosta. Pieni voi olla kaunista: Reiner tapasi käyttää vain paria-kolmea mikrofonia, jotka hän itse sijoitteli.

Wolfgang Amadeus Mozart: Gigue K. 574, esittää Marcelle Meyer. Tämä miltei atonaalinen teos on pieni alle 2-minuuttinen maailmansa, ei mikään pieni vinjetti.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 18, esittää Annie Fischer. Harvoin tämä Beethovenin vähemmän soitettu sonaatti nostaa päätään niin että korvia on ihan pakko höristää. Scherzo-osa on erityisen maaginen, mutta Fischerin soitossa jokainen osa saa oman ilmeensä.

F.R. David: Take me back.  Yhden hitin ihmeenä unohdettu - Words oli listaykkönen hetken vuonna 1982 - palauttaa minut aikaan, jolloin pinnasin koulusta kiusaamisen takia. Se taisi olla kuudennen luokan kevät, josta vietin varmaankin kolmanneksen kotona, Aku Ankkojen parissa ja viimeisinä legorakennelminani kyhäämilläni futisstadioneilla pelaamalla. Nuorena minuun vetosi sentimentaalisuus ja syntikat.

Nikolai Rimski-Korsakov: Kultainen kukko. London Philharmonic Orchestra johtaa Hugo Ringold. Tämä eksoottinen orkesterihehkutus löytyy varsin huonosti levytettynä. Rimski, tuo Venäjän Strauss, on ehdottoman epämuodikasta mutta viihdyttävää musiikkia.

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga G-duuri, BWV 541, esittää Helmut Walcha. Epätieteellisesti luonnehdittuna, teoksen fuugarakenne muodostaa ikäänkuin yhden ison pyörteen, ja Walcha ei soita urkuja, vaaan on Jumalan ja urkujen välikappale. Tämän lähemmäs pyhyyttä musiikissa ei voi mennä.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia nro 9.  Solistit, Bayreuthin musiikkijuhlaorkesteri ja -kuoro, johtaa Wilhelm Furtwängler. Tämä oman musiikkikirjastoni aivan keskeinen kulmakivi tuli tiensä päähän: alkuperäinen oli niin naarmuinen, ettei se enää pyörinyt. Pakko se oli uusia, sillä levyhyllyni ilman tätä olisi kuin ilman yhtä jalkaa: se romahtaisi. Uusimispakko osoittautuikin onneksi, sillä hieman uudempi masterointi näyttää taltioinnin aivan toisessa valossa; aiemmin tämä livetaltiointi onkin ollut vähän nuhjuinen. Nyt musiikin ylevä paatos ja nostatus pääsevät oikeuksiinsa tässä yhdessä suurimmassa taltioinnissa yhtään mistään, yhdessä suurimmassa suurimmasta suurimman Furttiksen taltionnissa ja definitiivisessä Beethovenin yhdeksäisen taltioinnissa. Tässä Furttis näyttää mestaruutensa koko kirjon: kyvyn rakentaa teos ikäänkuin alusta asti, dekonstruoida ja sitten konstruoida. Furttiksen draamantaju, kyky rakentaa teos ikäänkuin yhdeksi kaareksi, on ylittämätön; samaten etenkin traagiseen hän kaivaa syvempiä kerroksia kuin yksikään. Tässä kirkkaammin kuuluu myös Furttiksen valoisampi puoli; silloin kun on aika riemun, se on hillitöntä.

Bela Bartok: Konsertto orkesterille. RIAS-sinfoniaorkesteri, johtaa Ferenc Fricsay. Tämän 1900-luvun yhden tärkeimmän partituurin tärkeimmät tulkit ovat säveltäjän maanmiehiä: Reiner, Dorati, ja autenttisuudessaan ja kiihkeydessään (englannin kielen sana olisi fervour) ylittämättömästi Fricsay. Tietty vahinko, että käytettävissä ei ollut stereoäänityslaitteistoa, kuten maanmiesaikalaisilla, mutta äänitys on siltikin riittävän hyvä osoittaakseen Fricsayn ylivoimaisen ekspertiisin maanmiehensä ohjelmistossa: kaikki muut esitykset ovat tämän rinnalla jotensakin kesyjä. Nuorena (49 vuotta) kuolleen Fricsayn ura jäi kesken, mutta ikäänsä nähden tämä 50-luvun DG:n "franchise"kapellimestari ehti jo nousta suurien joukkoon.

Richard Strauss: Tod und Verklärung. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell.  Minulle on sattunut näitä sohvankylkiäiskinkkuja jo ennestään: Reiner, Toscanini, de Sabata, Stokowski, Böhm, Furtwängler, Walter, Furtwängler, Dohnanyi, Kempe, Tennstedt ja Horenstein. Nyt voidaan todeta kansien sulkeutuneen, ellei sitten kotiin tule vielä lisää näitä "sohvia" eli kokoelmalevyjä, sillä Szell tarjoaa ylittämättömän levytyksen. Kun bonuksena on vielä vallan erinomainen Sinfonia Domestica ja Amerikan Karajanin eli Ormandyn sokeroima Salomen Seitsemän hunnun tanssi, nyt käy Reinerin levytys tarpeettomaksi, sillä Reiner ei tarjoa Salomea. Jos itse asiassa ennakkoluuloista vapautuisin, niin Ormandy ei sokeroi ainakaan Salomea, vaan taritsee muhkean esityksen, ja efektejä korostavan stereolevytyksen, joka ainakin pikku-Strausille on pätö, vaikka Szell onkin näistä Essential Classics -tyypeistä suurempi luottonimi.

Säveltäjä: R. Strauss

tiistai 30. elokuuta 2016

Alkusyksyn toivotut levyt

Gustav Mahler: 8. sinfonia "Tuhannen": osa 2: "Imple superna gratia". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, johtaa Jascha Horenstein. Tätä levytystä on enää hankala esittää minulle minään uutena löytönä, mutta aina kun palaan tähän, taivaan portit aukenevat ja käsivarteni menevät kananlihalle. Viimeistään tässä kohdassa ensimmäisen kerran.

Claude Debussy: Nokturnit. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Oli viime alkusyksyni soundtrack, ja vähintäänkin niin hyvä kuin muistin, palattuani siihen vuoden perästä. Varsinkin Filharmonian puhaltimet tekevät itsensä ylpeiksi; Cantellin nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmamaalailua, vaan sykkivää ja jännittävää musiikkia.

Hector Berlioz: Le Carnaval Romain. Montrealin sinfoniaorkesteri, johtaa Charles Dutoit. Berlioz´n alkusoitot ovat auttamatta poissa muodista, mutta niissä on oma viehätyksensä, tarkasteli asiaa sitten romanttiselta tai autenttiselta kannalta. Iskevin alkusoitoista on Rooman karnevaali, ja paremmin tälle musiikille ei voi tehdä äänilevyllä oikeutta kuin Dutoit, joka edustaa modernina aikana parhaimmillaan jo kadonnutta, Reinerin ruumiillistamaa virtuoosiperinnettä.

Depeche Mode: Flies on the Windscreen. Sain kuulla ensimmäistä kertaa kunnollisesti asiallisella äänentoistolla - pitkään jouduin tyytymään kasettikopioon 80-luvun tyyliin - varhaisnuoruuteni suosikkia, joka oli Mozartin maihinnousuvaiheessa ainoa ei-klassinen poikkeus, dieetissäni. Hämmästyttävän hyvältä tämä levy - Black Celebration -  edelleenkin kuulostaa, vaikka Mozart on sittemmin päivittynyt Mahleriksi ja täysin liannut tulkintahorisonttini.

Ludwig van Beethoven: 6. sinfonia "Pastoraali". Berliinini filharmonikot, johtaa Eugen Jochum. Ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa valaisi aamuni, tehden minut onnelliseksi.

Claude Debussy; Iberia. Chicagon sinfoniaorkesteri, johtaa Fritz Reiner. Reiner on aito reiner, hänen levynsä ovat parhaita orkesterilevyjä koskaan, ja parhaimmillaan hän on virtuoosimusiikissa, kuten Strauss, Ravel ja Debussy.

Franz Liszt: Benediction de Dieu dans la solitude, soittaa Claudio Arrau. Viime kevätkesän pianokaudellani käydessäni lävitse Lisztin tuotantoa, tämä oli sen keikan kohokohta. Arvelin tuolloin hieman kulmikasta Aldo Ciccolinia kuunnellessani, että jos joku tälle voisi tehdä oikeutta, niin Arrau. Tilasin Arraun kootut Liszt-levytykset ja huomasin arvelleeni oikein. Arrau on piilovirtuoosi, jonka soitosta ei koskaan saa vaikutelmaa, että tekniikkaa olisi tuhlailtavaksi saakka. Arraun sointiväripaletti on ehtymätön, lihaistaen usein lähes perkussionistisen Lisztin musiikin luurangon.

Arnold Schönberg: Tod und Verklärung. Vaikka Arskan piti lopettaa (romanttinen) musiikki sietämättömänä eli mahdottomana, romantillisempaa musiikkia ei oikeastaan ole. Tämä aisankannattajuudessa kieriskely esittäytyi kaikkein verevimmillään live-konsertissa kesällä -97 Ravennassa, jossa Giuseppe Sinopolin johtaman Dresdenin valtionorkesterin pianissimoita olisi voinut leikata veitsellä. Orkesteri on nyt Filharmonia, joka ei ole paljoa Statskapellea huonompi.

Maurice Ravel: Gaspard de la Nuit. Hallussani olevissa levytyksissä Werner Haas soittaa jotenkin kulmikkaasti. Walter Gieseking on jo toista tasoa. Suosikkini on kuitenkin Marcelle Meyer.

Gustav Mahler: Sinfonia nro 3. Kölnin radio-orkesteri johtaa Gary Bertini. Toinen suosikkilevytykseni tästä megalomaanisesta mutta lyyrisestä järkäleestä Rafael Kubelikin ohella. Bertinin tyyliä voisi luonnehtia "vaikka" -tyyliksi: tietyllä tavalla varautunut, ei-alleviivaava, vaan antaa musiikin soljua omalla painollaan, ja sitä tällä teoksella onkin niin paljon, ettei sitä tarvitse enää erikseen korostaa. Sekä soitannollisesti että äänitysteknisesti ei jätä mitään toivomisen varaa.

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

10 suurinta kapellimestaria

10 niin nerokasta kapellimestaria, että heille antaa heidän virheensäkin anteeksi, ja joiden suuruudesta on auditiivisia todisteita, joiden perusteella muihinkin heidän tallenteisiinsa tarttuu mielenkiinnolla. Pitkään listani oli "epätäydellinen", vailla kymmenettä, mutta nyt kymmenes on löytynyt: Willem Mengelberg.

Wilhelm Furtwängler (1886-1954)
Subjektiivisen eli romanttisen koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Omimmillaan Furttis oli Wagnerissa, Beethovenissa ja muissa germaanisen musiikin klassikoissa, mutta suurena muusikkona hän yllättää: myös hänen Ravelinsa on suurenmoista. Äänilevy joskus kangisti F:n tulkintataiteen, ja kaikkein intensiivisimmillaan hän oli usein livetilanteissa. Onneksi Furtwänglerin esityksistä on säilynyt runsaasti livetallenteita.

Suositeltavat levytykset:
Wagner: Tristan ja Isolde. Ehkä historian legendaarisin oopperalevytys, ja Kirsten Flagstadin joutsenlaulu, joka tuli tunnetuksi siitä, että Elisabeth Schwarzkopf paikkasi ne korkeat äänet, joihin Flagstad ei enää kyennyt, ja tämän tiedon tullessa julki, vaati maineestaan tarkka Flagstad levytyksen vetämistä markkinoilta.
Wagner: Nibelungenlied. Säästynyt on ainakin kaksi Nibelunginliedin kokonaislevytystä, jotka ovat molemmat konserttitaltointeja. Furtwänglerin kyky tihentää jännitystä pitkillä linjoilla pääsee oikeuksiinsa.
Levytykset 1942-1944 (venäläisten sotasaaliina varastamia sota-aikaisia radionauhoja; 10 levyä). Essentiaalinen paketti Furtwänglerin taiteen ymmärtämiseksi. Sisältää lukuisia helmiä: Beethovenin 4. ja 5. ja 7. sinfoniat, Brahmsin 2.pianokonserton Edwin Fischerin kanssa, joka on erraattisuudessaankin nerokas, Brucknerin 5.sinfonian, Schubertin "Suuren" C-duuri sinfonian, joka on mielipuolinen Furtwänglerille tyypillisine äkkiväärine kiihdytyksineen ja hidasteineen. Straussin Sinfonia Domestica on hurjin kuulemani Strauss-levytys, jonka finaalissa orkesteri kuulostaa pommikonelaivueelta. Lisäksi Ravelin Daphnis-sarja on päihdyttävä.
Beethoven: 9.sinfonia. Bayreuthissa tehty livelevytys vuodelta 1951 on definitiivinen Beethovenin ysi, jossa ensimmäisen osan tunnelma tiivistyy koko ajan, toisessa osassa on levottoman odotuksen tuntua, kolmas hidas osa opettaa ymmärtämään, mitä on laulava orkesterisointi ja finaalin huipennuksessa musiikki tuntuu lopuksi hajoavan käsiin. Yksi maailmanhistorian tärkeimpiä äänitettyjä dokumentteja.
Bruckner: 9.sinfonia, Wagner: Tristan ja Isolde-preludi. Brucknerin ysi on tunnelmaltaan kärventävän intensiivinen, puhumattakaan Tristan-preludista, jossa intensiteetti tiivistyy ennenkuulumattomalla tavalla. Tristanin huipennus lienee intensiivisintä, mitä koskaan on tallennettu.
Beethoven: Keisarikonsertto (Edwin Fischer). Fischer ja Furtwängler ymmärtävät toisiaan ainutlaatuisella tavalla, ja vaikka molemmat ovat subjektiivisia miltei erraattisuuteen saakka, tulos on  hämmästyttävän klassinen ja autoritaarinen.
Brahms: Viulukonsertto (Yehudi Menuhin): Huippuintensiivinen orkesterialoitus paaluttaa levytyksen: tulossa on definitiivinen versio. Menuhin ja Furttis olivat samalla tavalla hengenheimolaisia kuin Fischer ja Furttis. Tässä 40-luvun lopun konserttitaltioinnissa äänitys on parempi kuin aikansa studioäänityksissä.

Arturo Toscanini (1867-1957). Amerikkalaistunut italialainen, objektiivisen, nuottikuvassa pitäytyvän koulukunnan ruumiillistuma ja idoli. Furtwänglerin sekä teoreettinen, esteettinen että inhimillinen vastapooli: miehet eivät voineet sietää toisiaan. Toscaninista on saanut vaikutteita moni, esimerkiksi George Szell ja koko uusautenttinen liike.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat. Perfektionisti-Tosciksella oli yksi sokea piste, tai pikemminkin kuuro. Hänellä oli erittäin huono akustinen ymmärrys; NBC-sinfoniaorkesterin kanssa tehdyissä levytyksissä ei ole lainkaan kaikua. Tämä vain lisää Toscaninin Beethovenin klassista vaikutelmaa. Sinfonioista numerot 1, 3 ja yllättäen Pastoraali onnistuvat erityisen hyvin.
New Yorkin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset 1926-1936 (3 levyä) edustavat Toscaninia parhaimmillaan. Äänitykset ovat myös teknisesti aikansa huippua. Toscaninin Rossinin ja Verdin alkusoitot ovat ylittämättömiä, Beethovenin seiska täyteläisempi kuin hänen NBC-versionsa ja Wagnerkin upeaa, vaikka ei yhtä traagista kuin Furtwänglerin. Mozartin Haffner-sinfonia on energisyydessään esimerkillinen, ja Haydnin sinfonia 101 "Kello" on esimerkki siitä, miten Haydnia pitäisi soittaa, ja miten esimerkiksi George Szell ja kaikki autentikot ovat sitä yrittäneet soittaa.
Elgar: Enigma-muunnelmat. Vasta Toscanini sai tämän englantilaisen muchadoaboutnothing-koulukunnan tunnetuimman sävellyksen kuulostamaan oikealta musiikilta.

Otto Klemperer (1885-1973). Saksalainen sarkastikko ja eksentrikko, joka poltti itsensä piipullaan sänkyyn, ja koki ylösnousemuksen johtajankorokkeella. Klempereristä kertova Peter Heyworthin kirja "Otto Klemperer: His Life and Times" on hauskimpia koskaan lukemiani kirjoja. Klemperer ei orkesterinjohtajana ollut varsinainen koloristi, vaan pikemminkin strukturalisti.

Suositeltavat levytykset:
Bruckner: Sinfoniat 4 ja 6. Klemperer ei tukahduta sinfonioita rasvaisessa Celibidache-kastikkeessa, vaan tekee niille röntgenkuvauksen. Klempererin tulkinnat ovat äärimmäisen selkeitä, mikä sopii Brucknerin muutenkin rönsyiseen musiikkiin. Erityisesti kaikki puhaltimet erottuvat edukseen Klempererin (New) Philharmonia -orkesterista, mutta yleensäkin, kaikki kuuluu. Erityisleimansa levytyksille antaa - kuten monille muillekin 50- ja 60-lukujen Filharmonia-tuotannoille - oboesolisti Sidney Sutcliffen unohtumattomat soolot, joissa oboe on kuin haavoitettu joutsen. Erityisesti kuudennen sinfonian hidas osa oboesooloineen on näennäisessä antisentimentaalisuudessaan äärimmäisen järisyttävä, sitä hädin tuskin kestää kuunnella kuivin silmin. Klemperer tunnettiin yleensä verkkaisista tempoistaan, mutta Oton Brucknerin nelonen ja kutonen ovat varsin joutuisia. Kaikkien aikojen suurimpia Bruckner-klassikkoja.
Brahms: Sinfoniat no 2. ja 4 Vasta ja oikeastaan ainoastaan Klemperer saa kuulostamaan tämä yleensä lastenlaulumaisen renkutuksen (2.) aikuisten oikealta musiikilta, ja mitenkään alleviivaamatta nelosen riipaisevuutta, hän toteuttaa etenkin finaalin kontrapunktin esimerkillisesti.
Brahms: Viulukonsertto (David Oistrahin kanssa). Klemperer luo järisyttävän, graniittisen orkesteritaustan, jonka yllä Oistrahin majesteettinen viulu lentelee. Yksi kaikkien aikojen konserttolevytyksistä.
Bach: Matteuspassio. Jos haluaa Matteuspassionsa isona ja hartaana, tämän isommaksi ja hartaammaksi se ei mene. Ei varmaankaan läpäise nykyistä tyylinmukaisuuden giljotiinia, mutta viis siitä. Solistikaarti Fischer-Dieskauineen, Pearseineen ja Schwarzkopfeineen on vertaansa vailla.
Brahms: Ein Deutsches Requiem. Levytys on ikään kuin Klempererin Matteuspassion "pikkuveli": isoin mahdollinen mutta siltikin lyyristä valaistusta löytävä. Tässäkin solistikaarti on mahtava, ja miltei sama kuin Matteuspassiossa.
Beethoven: Sinfoniat. Klempererin Eroica on klassikko ja kirjastosuositus, ja syystä. Sen arvo on minulle tullut selväksi vasta 20 vuoden hitaan kuuntelun myötä. Sen kiireetön, rauhallinen voima ja erottelevuus pääsevät erityisesti oikeuksiinsa kuulokekuuntelussa.
Mahler: Sinfoniat 2 (Ylösnousemus) ja 9. Tyylillisesti Walterin vastakohta. Miltei julman raaka strukturalistinen tyyli läpivalaisee teokset; kuitenkin Klempererin tulkinnoissa on lämpöä, joka tulee mahdolliseksi vain Mahlerin syvällisen tuntemuksen myötä. Klemperer suhtautuu musiikkiin vakavasti.

Bruno Walter (1876-1962). Rakkaus musiikkiin kuuluu Schlesinger-Walterin levytyksissä. Ne ikään kuin hyväilevät musiikkia, samaten kuulijaa. Eivät ne kuitenkaan ole särmättömiä.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfoniat 1, 2 ja 9. Mahlerin ystävän Walterin tulkinnat ovat erityisen autenttisia ja vakuuttavia. Niissä on rakastavan nostalginen tunnelma. Columbia-sinfoniaorkesterin levytyksissä on sitäpaitsi noin 55 vuotta vanhoiksi erittäin täyteläinen ambienssi.
Mahler: Das Lied von der Erde (Kathleen Ferrier ja Julius Patzak). Tämän omalaatuisen, eksoottisenkin laulusarjan (tai sinfonian) definitiivinen levytys, eikä vähiten Walterin ansiosta. Patzak on elosteleva, elämää kokenut elämännautiskelija tenoriosissa, ja Ferrier, jonka viimeinen levytys tämä on ennen hänen hiipumistaan syöpään, on kuin värisevä, pelokas kauris, joka tietää kuolevansa koska on juuri nähnyt suden. Orkesteri maalailee sekä maallisen rumuuden että taivaallisen kauneuden värejä. Jos minun tulisi kuulla yksi levy ennen joutumistani hautaan, olisi se tämä. Jascha Horenstein - jolla on oma lukunsa tässä - oli oikeassa. Traagisinta kuolemisessa on se, ettei enää koskaan saa kuulla Das Lied von der Erdeä.
Mahler: Kindertotenlieder (Kathleen Ferrier). On ikään kuin edellämainitun Das Liedin pikkusisko, ja tähän pätevät kaikki samat luonnehdinnat kuin edelliseen.
Brahms: 4.sinfonia. Muovaa Brahmsin melko verkkaisesti liikkuvan sinfonian rakkaudella, erotukseksi useimmista kapellimestareista, joille tämä on raskainta leipätyötä ja jopa tuskaa. Tätä sinfoniaa ei voi tämän paremmin tehdä; lähimmäksi yltävät tietenkin Furtwängler ja Giulini.
Mozart: Sinfoniat no 35-41. Mozartin myöhäisten sinfonioiden definitiiviset levytykset. Täyteläisiä, energisiä ja valtavan ulospäinsuuntautuneita, kuitenkin huolella ja vaalien tehtyjä.
Beethoven: Pastoraalisinfonia. Ideaalinäkemys tästä Beethovenin lyyrisimmästä näystä, jossa maailma on kaunis ja hyvä, ainoastaan ajoittainen ukkonen järkyttää rauhaa.
Schubert: 8. (Keskeneräinen) sinfonia. Livelevytys Walterin Wienin jäähyväiskonsertista vuodelta 1960 on järkyttävä. Äänitys on ikäisekseenkin suhteellisen perifeerinen, mutta tämän traagisemmin ei ole mahdollista esittää jo muutenkin traagista sävellystä.

Jascha Horenstein
 (1898-1973). Melko vähän asianharrastajapiirien ulkopuolella tunnettu liettuanjuutalaiskapellimestari, joka loi nimensä oikeastaan vasta 60-luvulla Englannissa. Osasyy Horensteinin tuntemattomuuteen oli se, että hän teki hyvin vähän levytyksiä; suurin osa hänen taiteestaan säästyneistä näytteistä on livenauhoitteita. Toinen syy oli suurien orkestereiden väistely; hän saavutti hienoja tuloksia esimerkiksi maakunnallisten BBC-orkestereiden kanssa.

Suositeltavat levytykset:
Mahler: Sinfonia no 7
. Tämän enigmaattisen sinfonian paras levytys, jossa tämä enigmaattinen sinfonia pysyy hengissä ja on ennen kaikkea jännittävä ja tunnelmallinen.
Mahler: Sinfonia no 8. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Pitkään pidin Bruno Walterin levytystä ideaalina, mutta se on kesy tähän verrattuna. Horenstein omii teoksen traagisuuden omaksi tragediakseen. Tarjolla on ainakin viisi livelevytystä; paras on v. -66 Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa tehty.
Mahler: Das Lied von der Erde (Alfreda Hodgson ja John Mitchinson). Horensteinin tulkinta on jopa kauniimpi kuin Walterin, vaikka laulajat eivät ole ihan samaa tasoa.
Bruckner: Sinfoniat no 5 ja 9. Ihannetulkinnat molemmista sinfonioista. Horenstein kulkee strukturalisti-uusasiallisti Klempererin ja yltiösubjektivisti Furtwänglerin välistä kultaista keskitietä. Horenstein opetti minut ymmärtämään, mitä tarkoitetaan sanonnalla "Best of the both worlds".
Rahmaninov: Pianokonsertot (Earl Wild). Hienoin kokonaisesitys Rahmaninovin konsertoivasta pianomusiikista. Vain konossöörien tietämä amerikkalaispianisti on loistava, mutta Horenstein tekee Rahmaninovin vellovan romanttisesta orkesterikudoksesta oikeaa musiikkia á la Brahms.
Beethoven: Missa Solemnis. Suurin levytys tästä järkäleestä, esimerkiksi Klemperer on tähän verrattuna vain järkäle. Monolevytyksen rajoitukset unohtaa saman tien, niin suuri on Horensteinin vakaumus teokseen.

Fritz Reiner (1889-1963). Orkesterivirtuoosi ja koloristi, mutta ennen kaikkea äänitystekniikasta ylitse muiden kiinnostunut teknikkoperfektionisti, joka sijoitteli jopa itse mikrofonit paikoilleen äänityssessioissa. Reinerin levytykset ovat teknisesti mutta usein myös taiteellisesti edelleenkin ylittämättämiä, vaikka ne usein ovat myös ensimmäisiä stereolevytyksiä. Äänitystekniikka ei ole kehittynyt 50-luvulta, on vain tullut lisää välineitä ja lisää digitointikerroksia. Reiner elää!

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Ein Heldenleben, Also Sprach Zarathustra. Reiner oli ylittämätön Strauss-tulkki, jonka Strauss on juuri niin virtuoosista kuin Straussin pitääkin, mutta myös mitä toiminnallisinta musiikkia. Heldenleben ja Zarathustra ovat kaksi kaikkien aikojen ensimmäistä kaupallista stereolevytystä, ja mitä levytyksiä!
Beethoven: Sinfoniat no 1 ja 6. Reiner missaa yleensä Beethovenin hengen, mutta tämä on koko lailla täydellinen Beethoven-levy. Reinerin tulkinnat ovat sekä täyteläisiä että vitaaleja.
Debussy: Iberia, Ravel: Rapsodie Espagnole. Kaikkien aikojen parhaita ranskalaisen orkesterimusiikin levytyksiä, käsittämättömän tunnelmallisia ja aistillisia.
Vienna (Straussien valsseja). Straussien valssit eivät todellakaan ole kevyttä pintaliihoittelua. Tämä on täysin pinnallinen näkemys, sillä ne ovat orkesterirunoelmia.
Brahms: 1. pianokonsertto (Rubinstein). Ehkä kaikkien aikojen pianokonserttolevytys. Rubinsteinin maskuliininen proosarunous on ideaalinen lähestymistapa Brahmsiin (toinen ihanteellinen Brahms-pianisti on Backhaus), ja Reiner tekee orkesteriosuudesta kuin bodausnäytöksen, maskuliinisen voimainnäytöksen.
Rossini: Alkusoitot. Rossinin alkusoitot räjähtelevät ja pirskahtelevat, samaten Chicagon sinfoniaorkesteri. Aivan huikeaa orkesteritulitusta, joka pursuaa testosteronia ja adrenaliinia.

George Szell (1897-1970). Unkarintsekkiläinen kapellimestari, joka teki uransa Clevelandissa, jonka orkesterista hän piiskasi täydellisen tarkkuusinstrumentin, kuin kellon. Szell, joka ihaili Toscaninia, sanoi aloittavansa työstämisen sieltä mistä muut olivat jo lopettaneet.

Suositeltavat levytykset:
Brahms: Sinfonia no 3. Brahmsin kolmonen ei ole kenenkään muun käsissä kuulostanut likimainkaan näin tiukalta, kuitenkaan unohtamatta lyyrisyyttä. Samassa levyjulkaisussa (Deccan Concertgebouw-versio, ei Sonyn Cleveland-versio) on myös erinomainen Dvorakin kasi.
Dvorak: Sellokonsertto (Casals tai Fournier). Szell tekee Dvorakin köyhälle orkestraatiolle oikeutta siinä määrin kuin se on mahdollista. Szellin Dvorak on täyteläistä, mutta tiukkaa; se on kuin miekan sivallus.
Dvorak: Slaavilaiset tanssit. Yksi kaikkien aikojen orkesterilevytyksistä. Dvorakin tanssit ovat oikeastaan orkesterirunoelmia, ja niille ei ole mahdollista tehdä tämän enempää oikeutta.
Beethoven: Sinfonia no 5. Ylivoimaisesti paras stereolevytys tästä kaikkien tuntemakseen luulemasta klassikosta. Szellin käsissä Beethovenin vitonen herää uudestaan henkiin. Levytys voittaa Amsterdamin Concertgebouw-akustiikassa sen mitä kuivahkot, dynamiikaltaan lähikuvan kaltaiset Cleveland-levytykset häviävät. Samalla levyllä on myös raikas ja dramaattinen Sibeliuksen kakkonen, joka kestää kuuntelua paremmin kuin useimmat muut versiot.
Mendelssohn: Sinfonia no 4, Kesäyön unelma. Läpikotaisin taianomaista, läpikuultavaa orkesterikelluntaa. Nämä versiot tekevät kaikki muut Mendelssohn-levytykset tarpeettomiksi.
Schumann: Sinfoniat. Szell selkeyttää usein takkuiseksi sanotun Schumannin orkestraation, ja Schumannin melodinen kekseliäisyys pääsee oikeuksiinsa. Tosin Karajanin Schumann on vielä suurempaa musiikkia.
Haydn: Lontoolaissinfoniat no 93-98. Näin Haydnia pitäisi soittaa, ja etenkin moni autenttisen liikkeen edustaja - Hogwood, Brüggen - yrittääkin. Szellin ote sopii Haydniin erityisen hyvin.
Stravinski: Tulilintu. Tulilinnun magiikka kärventää Szellin virtuoosissa käsissä.
Wagner: Oopperoiden orkesterikohtauksia. Wagnerin massiivisuus läpivalaistuna miltei kamarimusiikiksi. Kerrankin Wagnerin musiikki ei kuulosta tippaakaan pompöösiltä.
Mahler: Sinfoniat no 4 ja 6. Szellin Mahleriin pätee sama kuin hänen Wagneriinsa. Nelosen lyyrisyys ja kutosen pakottava liike-energia korostuvat alleviivaavan angstisuuden kustannuksella.

Rudolf Kempe (1910-1976). Saksalaisen romanttisen tradition edustaja, jonka tulkintatyyliä leimaa kuitenkin monien romanttikkojen tukahduttavan raskauden ja paksuuden sijasta ilmavuus ja raikkaus. Kempe oli parhaimmillaan Beethovenissa, Richard Straussissa, Brahmsissa ja Wagnerissa.

Suositeltavat levytykset:
R.Strauss: Orkesterimusiikki, kokonaislevytys. Jollei pidä Straussin musiikista tai ylipäätään pidä sitä musiikkina vaan tyhjänä virtuoosipullisteluna, Kempe tekee tempun. Kempe saa Straussin kuulostamaan paitsi musiikilta, jopa kamarimusiikilta. Paljon kiitoksesta kuuluu Statskapelle Dresdenin uniikille sointikulttuurille, jossa kauneus on ylin arvo. Erityisen upeat ovat Statskapellen jouset, vaikka soittimet ovatkin suunnilleen sikarilaatikon tasoa.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Paras koskaan levytetty versio Eroicasta, varmuuden vuoksi kahteen kertaan. Kempen 50-luvun lopulla Berliinin filharmonikkojen kanssa tehty versio on vähän isompi kuin 70-luvun alussa Münchenin filharmonikkojen kanssa tehty. Molemmille on yhteistä hidas kiihtyminen ja paisuminen. Alku voi kuulostaa suorastaan vähän vaisulta, mutta sinfonia paisuu valtaviin mittasuhteisiin jokaisen osan loppua kohti, ja sinfonia itse huipentuu vääjäämättömän finaalinsa vääjäämättömän huipennukseen. Jos Furtwängleriä arvioisi studiolevytyksen perusteella, niin hän ei onnistu siinä missä Kempe onnistuu. Myös 2. ja 4. sinfonian levytyksiin pätee sama kuin Eroicaan. Kasikin on hieno, leikkisänäkin vakavastiotettavaa musiikkia.
Wagner: Nürnbergin mestarilaulajat: Minulla ei ole korvaa oopperamusiikille, mutta jos onnistuu Wagnerin raskaasta partituurista (tosin Rikun keveimmässä oopperassa) kuorimaan näin paljon iloa, valoa ja lyriikkaa, niin silloin tämä ansaitsee kaikkien aikojen parhaan oopperalevytyksen tittelin; tittelin, joka oli selvä jo ensikuulemalta. Laulajat - saksalaisen Wagner-koulukunnan parhaat - Elisabeth Grümmer, Ferdinand Frantz, Rudolf Schock, Gottlob Frick ja niin edelleen - ovat todellinen ensemble, vaikkei edes ymmärtäisi, mitä ensemble tarkoittaa.

Erich Kleiber (1891-1956)
Kleiberilta on jäänyt valitettavan vähän levytyksiä, mutta jo hänen Beethoveninsa oikeuttaa hänet suurien joukkoon. Kleiberin tulkintatyylissä yhdistyvät energinen epäsentimentaalisuus ja klassisen täyteläinen äänimaisema.

Suositeltavat levytykset:
Beethoven: Sinfoniat 3, 6 ja 7. Kleiberin Beethoven on toiminnallista musiikkia, jota kuljettaa liike-energia. Eroican esitys on ideaali, ja Pastoraalin levytys paras kuulemani; siinä yhdistyvät kineettisyys ja Pastoraaliin oleellinen idyllisyys. Seiskan levytys on yhtä lailla paras kuulemani; se on  vieläkin vakuuttavampi kuin Toscaninin, vaikkakin samassa traditiossa.
Schubert: Sinfonia no 8 (Keskeneräinen). Traaginen Keskeneräinen etenee epätoivon vimmalla, ilman päämäärää, se on ikäänkuin tuomittu jäämään maata kiertävälle radalle. Kleiber piirtää draaman kaaren, joka katkeaa traagisesti.
Mozart: Figaron häät. Harvinainen dokumentti sikäli, että kyseessä on kokonainen oopperalevytys, ja vieläpä erinomaisena varhaisena stereona. Kuten sanottu, en ole oikea ihminen arvioimaan oopperalevytysten ansioita, mutta Kleiberin käsissä Figaron häät on täysipätöistä musiikkikomediaa, paino sanalla musiikki.

Willem Mengelberg (1871-1951)

Elokuun lopulla Helsingissä vierailevan, maailman parhaaksi orkesteriksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin suuruuden luoja, joka johti orkesteria 50 vuotta! (1895-1945). Romanttista tulkintataidetta parhaimmillaan portamentoineen ja ajoittain äkkiväärinen tempoineen edustanut Mengelberg on oikeastaan ainoa 1800-luvun kasvatti, jonka tulkintataide on edustavasti taltioitu äänilevyille. Äkkiväärää tai ei, kaikki Mengelbergiltä kuulemani on musiikillisesti järkeenkäyvästi perusteltavissa, ja aina kiinnostavaa.

Suositeltavat levytykset:
Aika hyvä paketti Mengelbergin levytyksiä on 15 cd:n kokoelma hänen Concertgebouw-levytyksistään, tosin siitä puuttuu esimerkiksi Tsaikovskia ja muita apokryfisäveltäjiä. Erityisesti Beethovenit kannattaa kuunnella kuulokkeilla, vaikka näin vanhat äänitykset (39-41) ovatkin yleensä siedettävämpiä kaiuttimista. Vahinko vain, että Eroicasta ei ole ollut saatavilla radionauhaa, vaan savikiekoille siirretty painos; muuten kyse olisi ollut yhdestä parhaista Eroicoista. Minulla oli pitkään kasettikopiona tätä onnistuneempi siirre Eroicasta. Onneksi sentään hifivahvistimen säädöillä äänityksen voi pelastaa kuunneltavaksi; tällöin kannattaa hillitä bassoa ja lisätä diskanttia tuntuvasti.

Gustav Mahler: 4. sinfonia. Levytys on alun kiihdytyksineen ja jännityksineen jännittävä, ja Adagion portamentoineen riipaisevan kaunis. Äänitys on myös ikäisekseen (-39) miltei käsittämättömän hyvä, mikä menee kyllä ehkä maailman parhaan konserttiakustiikan piikkiin; toki kiittäminen on myös Avron teknikkoja.

Richard Strauss: Ein Heldenleben/New Yorkin filharmonikot, joht. Willem Mengelberg. Oman aikansa (1928) hämmästyttävin orkesterilevytys. Mengelberg johti 20-30 –lukujen vaihteessa vuorotellen Toscaninin kanssa oman aikansa ja ehkä kaikkien aikojen hienointa sinfoniaorkesteria, New Yorkin filharmonikkoja, ja molemmat syyttivät toista ”oman” orkesterinsa pilaamisesta. Myös oman aikansa hifiä. Mengelbergin tyylissä kuulee vielä kaikuja 1800 –luvun portamentosta, jossa jouset liu’uttamalla siirtyivät sävelkorkeudesta toiseen, ja sooloviulisti Scipione Guidi on tämän tyylin mestari.

Listalle voisivat omilla ansioillaan päästä myös Eugen Jochum, Günter Wand, Ferenc Fricsay, Herbert von Karajan, John Barbirolli, Thomas Beecham, Georg Solti, Bernard Haitink, Eugen Jochum, Sergei Koussevitzky, Jevgeni Mravinski, Kurt Sanderling, Günter Wand, Sergiu Celibidache, Karl Böhm, Leonard Bernstein, Rafael Kubelik ja Carlo Maria Giulini, ainakin jokainen heistä ansaitsisi oman lukunsa. Jochum jo kerran pääsikin, samoin Wand, mutta jos kymmenen on pakko nimetä, niin tässä he ovat.

Toki myös oman tyylisuuntansa luonut Gil Evans ja amerikkalaisuuden ääni, oman musiikkiuniversuminsa luoja, Duke Ellington, kuuluisivat tälle listalle, mutta tämä lista ei tee heille oikeutta, sillä he ovat myös musiikin primaariluojia eli säveltäjiä ja sovittajia, oman musiikkinsa luojia paitsi tulkkeja.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Suurimmat orkesterilevytykset

Vaikka olenkin äänilevymusiikin - ja nimenomaan orkesterimusiikin - intohimoinen ystävä, moni suurimmista äänilevytaltioinneista on konserttitaltiointi. Ja jo jonkin aikaa äänitystekniikka on mahdollistanut sen, että enää ei ole välttämätöntä tavoitella superrealismia, johon on mahdollista yltää vain studiossa. Konsertin nyt-hetki nimittäin parhaimmillaan tuo musiikkiin yhden lisäulottuvuuden, joka välittyy myös levyllä.

Pianistinero Glenn Gould oli siis väärässä: kyllä tekniikka mahdollistaa realismin parantelun myös livetilanteessa, tosin ehkei vielä hänen elinaikanaan (-82). Samaten zenbuddhistikapellimestari Sergiu Celibidache oli väärässä: kyllä äänilevy on enemmän kuin pelkkä kaksiulotteinen pahvinen korvike, Brigitte Bardot'n kuva. Vaikkei se nyt ihan BB:kään toki ole.

Seuraavaksi käyn läpi oman listani hienoimmista tietämistäni orkesterilevytyksistä, jatkaen sarjaa, jossa kävin läpi suurimpia pianolevytyksiä (löytyvät klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa): 