Miksi Vihreiltä puuttuu jatkuvuus?

Miksi vihreässä politiikassa puuttuu jatkuvuus ainakin henkilömielessä käsitettynä?

Vihreillä on kaikista puolueista erityisesti ongelmana jatkuvuuden puute: lahjakkaat ihmiset väsyvät aika nopeasti pois politiikasta. Moni on mukana vain yhden kauden tai yrittää vain kerran. Ja silloin kun vielä toimin Vihreissä ja hallussani oli yhden yhdistyksen arkisto, havaitsin, että oikeastaan kukaan yhdistyksen perustajajäsenistä ei enää toiminut vihreässä politiikassa, ainakaan aktiivisesti.

Tämä johtuu nähdäkseni kolmesta syystä. Ensinnäkin siitä, että suurin osa ehdokkaista on ruuhkavuosi-ikäisiä naisia, jotka haluavat edes joskus päästä pesemään lastensa hampaita iltaisin. Toinen on se, että heillä ei ole muiden puolueiden tavoin broilerihautomoja, jonne he voivat palata poliittisen ekskun jälkeen, joten yritys vaikuttaa politiikassa on riski omalle toimeentulolle. Ja moni on pätkätyöaloilla esimerkiksi tutkijoina tai kansalaisjärjestöissä tai erilaisissa projekteissa, joissa duunit eivät jatku eikä niistä voi jäädä virkavapaille.

Sitten on se vielä, että moni on tullut jonkun kansalaisjärjestön kautta, jossa on ajanut yhtä lemppariasiaansa: Seta, luontojärjestöt jne. ja kun politiikassa ne omat asiat eivät etene, turhaudutaan ja koetaan, että voi ekonomisemmin keskittyä omaan lemppariasiaansa yhden asian aktivistina. Ei välttämättä tuloksekkaammin, mutta omaa rajallista aikaa ja huomiokykyä ei tarvitse käyttää vaikkapa taksidirektiiveihin tai apteekkialan säätelyyn silloin jos halutaan vaikkapa suojella lehtoja. Ja oman alan kansalaisjärjestössä yleensä ollaan aika samanmielisiä, koska niihin ollaan menty sen asian takia. Ei tarvitse iskeä päätään puuhun, seinään tai puupäihin kuten politiikassa välillä joutuu.

Työssä oppimisen piilo-opetussuunnitelma

Koska työhistoriani on hyvin kirjava ja osin siinä mielessä traumatisoivakin, että olen vain harvoin päässyt hyödyntämään palkkatöissäni kykyjäni tai edistämään kiinnostuksenkohteitani, koen, että merkittävin töistäni saamani oppi liittyy omaan itseeni. Tärkeämpää minulle on ollut se, mitä olen oppinut itsestäni ja organisaatioista yleensä kuin varsinaiseen tiettyyn tehtävään sidottu oppiminen, näiden tehtävien vaihtuessa tiheään. Tiettyyn tehtävään sidottu oppiminen, joka koskee esimerkiksi organisaation rakennetta, työnjakoa, ammattiterminologiaa tai tietokoneohjelmia, vanhenee nopeasti, mutta em. kaltainen metatieto on pysyvämpää.

Olen oppinut palkkatöissäni paljon omista toimintamalleistani ja motiiveistani, mutta lähinnä vasta jälkeenpäin, saatuani hieman etäisyyttä. Mitä enemmän erilaisista töistä ja työyhteisöistä on kokemusta, voi havaita toistavansa joitain samoja toimintamalleja suhteessa esimerkiksi työyhteisöön, tai sitten toimivansa ihan eri tavoin. Tämä vertailutieto voi eräänlaisena metakognitiona auttaa muodostamaan tulevissa työpaikoissa toimivia toimintatapoja tai ainakin siitä voi ammentaa varoittavia esimerkkejä. 

Jotta en tulisi kyynisyyksissäni täysin väistäneeksi varsinaista aihetta - mitä on työssä oppiminen - niin työssä oppimiseen liittyy paljon poisoppimista, ainakin pätkätyöläisillä. Tästä anekdoottina voi mainita sen, että jos aiemmin opetusalan liepeillä - esimerkiksi opetussuunnittelussa - toiminut vaihtaa alaa terveydenhoitoon, tällöin hänelle voi aiheutua kognitiivista dissonanssia hänen huomatessaan, että "ops" ei enää tarkoitakaan opetussuunnitelmaa vaan jotain ihan muuta. 

Lapsista yhteiskuntasopimuksen maksumiehiä

Miksi koululaisilla on subjektiivinen oikeus syyslomaan, hiihtolomaan, 2 viikon joululoma ja 2 ja 1/2 kuukauden kesäloma? Tästä tulee lomailua yli 3 kuukautta vuodessa, 13-14 viikkoa. Samanaikaisesti monilla - jotka saattavat olla vanhempia, näiden koululaisten vanhempia - ei ole oikeutta lomaan lainkaan.

Moni sekoittaa vuosilomaoikeuden ja loman toisiinsa. Jos pätkätyöläisellä kertyisikin kaksi päivää kuukaudessa vuosilomaoikeutta, ei hän niitä välttämättä ehdi pitämään, vaan hän saattaa olla työttömänä juuri sen jakson kun loma kestää. Näin kävi minullekin joitakin kertoja, silloin kun vielä olin pätkätyöläinen. Työttömyys ei ole lomailua.

Työttömien lisäksi, monilla ihmisryhmillä ei ole lomaa, kuten yrittäjillä tai heihin rinnastetuilla apurahatutkijoilla tai -taiteilijoilla, sillä heidän apurahansa riippuvat näytöistä, eli julkaisuista, ja koko ajan on taottava.

Sitten vastapainoksi kuulemma on joitakin ihmisiä, joilla on peräti 38 päivän vuosilomaoikeus. Näitä kuulemma on julkisella sektorilla, missä minäkin olen suuren osan työuraani työstänyt, mutta siltikin minulla on "vain" 28 päivän vuosilomaoikeus.

38 päivää saattaa kuulostaa paljolta, niin paljolta, että sitä kadehditaan Elinkeinöelämän keskusliittoa ja maan hallitusta myöten, semminkin kun päättäjillä ei virallisesti ja yrittäjillä ole tosiasiallisesti lomaa. Ainakaan siihen heillä ei ole subjektiivista oikeutta niin että sitä oikeutta suojeltaisiin. 38 päivää kuitenkin kalpenee koululaisten vuosilomien määrään, joka on lähes kolminkertainen verrattuna pisimpiin aikuisten vuosilomiin.

Jos niin kutsutussa yhteiskuntasopimuksessa katsottaisiin, että on hyvä kajota vuosilomiin, samalla se aika, jolloin lapset ovat heitteillä, pidentyy entisestään. Halutaanko lapset laittaa yhteiskuntasopimuksen maksumiehiksi, siis lapset, ei vain lapsiperheet tai yksinhuoltajat, joille jo nykyisellään omien usein huhupuheiksi jäävien lomien ja lasten lomien yhteensovittaminen on mahdoton yhtälö?

Halutaan. Tästä antaa viitteitä myös subjektiivisen päivähoito-oikeuden purkaminen, lukukausimaksujen tuleminen korkeakouluihin, puheet (vanhempien) työajan pidentämisestä, päivähoitoryhmien koon kasvattaminen ja iltapäivätoiminnan hintojen kaksinkertaistaminen.

Kiitos Akava 2002-2015

Keskusjärjestöni Akavan ote lipsahti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, jotka muuten - tiedoksi vaan Akavalle - eivät ole vielä edes alkaneet. Samalla lipsahti oma otteeni akavalaisesta ammattiliitostani.

Vaihdoin juuri ammattiliittoa YKA:sta JHL:ään. Sanon tässä niiden kokonaiset nimet, jos joku ei tietäisi, eli Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liitosta (ent. Valtiotieteilijöiden liitto. Ei noin pitkää nimeä jaksa kirjoittaa tai edes kuunnella Erkkikään, mutta ei se vielä riittänyt katkaisemaan kamelin selkää) Julkisten hyvinvointialojen liittoon.

Syy tähän on, että keskusjärjestö Akava on lammasmaisesti hyväksynyt hallituksen esitykset työajan pidentämisestä, ja muutenkin harjoittaa liian kokoomuslaista politiikkaa, mikä näkyy esimerkiksi sen huomautuksissa verotukseen. Jos työajan pitenemistä ei joku juuri huomaisi, hän lienee ns. asiantuntija, jollaiset tuovat töitä kotiin, tai sitten ovat sellaisia esimiehiä, joilla ei ole esimiehiä. Minä en ole kumpaakaan, ja jo nykyinen kokonaislogistinen yhtälöni, jossa on suoritettava jäykästi samat keskimääräiset 40 viikkotuntia, on kestämätön sellaiselle kahden pienen lapsen isälle, jolla menee työmatkoihin 2 tuntia päivässä. Minulle ei käy minuuttikaan lisää, ottaisin mieluummin pois, mutta siihen ei tällä osastonsihteerin palkalla ole varaa. Tälle seikalle Akava pyllistää, sillä minä olen heidän kannaltaan näköharha, niin pahasti epäonnistunut akateeminen, että minua ei pitäisi olla, ja kun nyt sattuu olemaan, niin lakaistakoon kaatopaikalle. En työskentele asiantuntijatehtävissä, vaan olen alemmaksi toimihenkilöksi kutsuttava duunari, joille keskusjärjestöni pyllistää.

Olen työskennellyt viimeiset 4 ja puoli vuotta edelleenkin väliaikaiseksi kokemissani, koulutustani, osaamistani ja kiinnostuksenkohteitani vastaamattomissa tehtävissä. Kuitenkaan ei minulla ole kuin yksi elämä, enkä voi odottaa sitä, että työmarkkinat muuttuisivat sellaisiksi, että koko ajan vanheneva silpputyöläinen, jonka cv on jo muutenkin tarpeeksi epäilyttävä, voisi sijoittua jotenkin paremmin sopivaan tehtävään. Joten eletään tässä, ja nyt.

Suurin osa samaan aikaan kanssani opiskelleista on siinä liitossa, jonka nyt jätin. Moniin heistä olin tutorin tai opintovastaavan asemassa. Suurin osa heistä on välttänyt tekemäni virheet opiskelun hyödyntämisessä työelämään, ja päättäköön kukin nytkin itsenäisesti, haluaako jäädä kokoomuslaisen keskusjärjestön alle. Minä olen viimeiset opintoneuvontani antanut.

Sen verran olen kuitenkin yhteiskuntatieteilijä, että voisin luonnehtia omaa työmarkkina-asemaani kiteytymättömäksi, ja sellaisena tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Niinpä siihen tilanteeseen sopiikin epäjohdonmukainen ratkaisu: en halua kuulua liittoon, joka ei edusta minua.

Sain liitostani joitakin kertoja arvokkaita juridisia neuvoja. Kiitos niistä. Esimerkiksi sen kerran, kun minun piti päästä hanttikorttivuokralaisestani eroon ja ne kerrat, kun olen törmännyt ainoana akavalaisena alipalkattujen naisten alojen todellisuuteen. Vaihdan nyt sellaisten liittoon, sillä uskon, että JHL:n lakimiehille kysymykset, miten suhtautua foucaultlaiseen valvontaan, tulevat tutumpina vastaan kuin sivistyneiden ihmisten ja sivistyneiden alojen kanssa toimimaan tottuneille edunvalvontajuristeille.

Sosiologi olen kuitenkin aina. Eihän HIV-viruskaan parane, korkeintaan sen kanssa voi oppia elämään.

Tervemenoa, YKA, tervetuloa, JHL!

Eläkepommitusta

Jo silloin kun käväisin työelämässä tuoreena ylioppilaana juuri ennen suurta 90-luvun lamaa, uskalsin tehdä schopenhauerlaisen hypyn ilman huolta huomisesta, sillä minulle luvattiin, että ainakin julkisella sektorilla taivas aukenee, suurten ikäluokkien eläköityessä. Toki jo koulun mantsantunneilla näytettiin väestöpyramideja, ja jollakin alkeistasolla ymmärsin tämän tarkoittavan myös eläkepommia. Mitään hätää ei kuitenkaan pitänyt olla, sillä mehän tulisimme huolehtimaan maamme kantokyvystä ja miksei -kilpailukin.

En kuitenkaan osannut aavistaa mitenkään sitä, että väestöpyramidin osoittaman eläkepommin lisäksi koittaisi muitakin, jotka pilaisivat nämä laskelmat. Meillä on todellinen kestävyysongelma, ja se johtuu työurien lyhentymisestä, ei niinkään loppupäästä vaan keskeltä. Monilla ei ole työuraa ollenkaan, ja monilla muillakin eläkekertymä jää hyvin vaatimattomaksi työuran katkonaisuuden takia.

Pätkätöiden lisäksi, työuraa katkoo ennenaikaiselle työkyvyttömyyseläkkeelle jääminen. Todellinen kestävyysongelmaa aiheuttavan eläkepommin ovat virittäneet mielenterveyssyistä ennen aikojaan eläköityneet ja hyvässä työiässä alkoholidementiaan sairastuneet. Hallussani ei ole tilastoja, ne saa varmaan THL:ltä, mutta näitä inhimillisiä tragedioita on niin paljon, että kyse on jo systeemitason ongelmasta.

Sitä päättömämpiä ovatkin hallituksen "yhteiskuntasopimukseen" sisältyvät kaavailut työelämän huonontamisesta: työajan pidentämisestä, irtisanomissuojan heikentämisestä, jotka yksipuolisesti hapertavat työntekijän perusturvallisuutta ja jaksamista, heikentäen hänen mahdollisuuksiaan uusintaa työvoimaansa ja yhdistää arkielämä ja työ. Eivät ne ainakaan yksilöllistä hapenottokykyä heikentävinä yhteiskunnallista kestävyysvajetta ratkaise.

Lomaton loma

Pienyrittäjällä ei tunnetusti ole varaa vuosilomaan, sillä yrittäjän ansaintalogiikan mukaan jokainen päivä, jota ei vietetä tuloksenteossa, on pois tuloksesta, vaikka se vietettäisiin opiskelemalla jotain työssä hyödynnettävää taitoa. Toinen ryhmä, jolla tähän ei ole varaa, ovat pätkätyöläiset. 

Minä sain nautittavakseni ensimmäistä kertaa elämässäni viikkoa pidemmän yhtäjaksoisen kesäloman 40-vuotiaana, Aina sitä aiemmin, pätkätyöläisenä olin pakotettu ottamaan vuosilomani rahana. Rahalla pystyin ostamaan itselleni oikeuden olla olemassa myös sen hyvin todennäköisesti koittavan pätkän, joka sijaitsi silloisen ja toivottavasti seuraavan pätkätyön välissä. Nämä pätkät ja siis lomaton lomani jäivät yleensä muutamien viikkojen mittaisiksi, siis niin aikoina kun vielä sai työtä. Jos pitää valita vuokranmaksun ja lomailun välillä, vuokranmaksu voittaa suunnilleen 30-0. 

Moni luulee vuosilomaoikeutta subjektiiviseksi. Oikeus voi ollakin, mutta tosiasiallinen vuosiloma ei. Pätkätyöläisen lomaton vuosiloma, jolloin yritetään venyttää edellisen työsuhteen lomarahoja seuraavan työsuhteen alkuun saakka, ei ole kadehtimisen arvoinen olotila. Tämän tietää jokainen aina yhdeksi lukuvuodeksi kerrallaan palkattava opettaja, joiden vuosilomia usein kadehditaan. 


Kaikkein kehnoimmassa tilanteessa kuitenkin ovat työttömät. Heidän kohdallaan on pilkantekoa laskeskella sitä, ollako varaa lomaan vai ei, saati lomailuun, kun siihen ei ole edes oikeutta. 

Määräyskirjakäytäntö pitää nöyränä. Vai pitääkö?

Juha Siltala toteaa, että monilla työpaikoilla tavanomainen määräyskirjakäytäntö pitää nöyränä (Ajan lyhyt historia, s. 192), kun työn tarve on jatkuva, mutta pätkätyöntekijän pitäisi miellyttää työnantajaa jotta saisi uuden määräyskirjan. No, en mä nyt tiedä.

Siltala taisi vielä mainita, että sairaanhoitopiirit ovat erityisen kunnostautuneita näissä määräyskirjakäytännöissä. Niin ovat. Minä sain vuoden ja seitsemän kuukauden aikana Porvoon sairaalassa 19 määräyskirjaa. En ehkä ymmärtänyt olla tarpeeksi ymmärtäväinen työpaikkakiusaamiselle, kun ei tullut sitä kahdettakymmenettä.

Sitten kun huonosti tuottavat, se osa juoruajista, joilla ei ollut johdossa kavereita, eläkeikää lähestyvät ja epänöyrät oltiin ulkoistettu liikelaitokseen, sama meininki jatkui. Ja kun huomasin määräyskirjani muotovirheen - määräaikaisuuden syyksi oltiin mainittu avoinna oleva virka - minusta tuli liikelaitoksessa persona non grata, ja todistetusti ja toistetusti erinomainen työpanoksenikin kyseenalaistettiin, jotta huomio kääntyisi muotovirheistä johonkin muuhun. Esimerkiksi hankalaksi mainittuun persoonaani, kun erehdyin lukemaan sen, mitä määräyskirjassani luki.

Niin että kyllä niitä määräyskirjoja harrastetaan. Pitävätkö ne sitten nöyränä, on toinen asia. Ehkä olisi pitänyt.

Ei moniosaajuutta vaan monikapea-alaisuutta

Pätkätyöläinen ei ole välttämättä moniosaaja, kuten usein väitetään. Hänellä on paljon sellaisia kompetensseja, joita ei voi suoraan siirtää minnekään, ja joista moni on ehtinyt vanhentua matkan varrella. Hän osaa - tai ainakin osasi - monenlaisten organisaatioiden tietojärjestelmiä, vähän yhtä opintohallintojärjestelmää, vähän paria potilastietojärjestelmää ja joskus 10 vuotta sitten vähän Exceliä ja 15 vuotta sitten ranskaakin, jotka kaikki ovat ruostuneet harjoituksen puutteesta, ja aina sitten välillä taas uudessa organisaatiossa käy uudestaan sen Excel-kurssin voidakseen taas unohtaa sen uusien ohjelmistopäivitysten koittaessa. Ja herra tietää, onko sitä WinhaPro:ta enää missään käytössä. Ai niin. Eihän sitä korkeakouluakaan enää ollut olemassa, ainakaan sillä samalla nimellä!

Kai niitä epäkurantteja taitoja voi siellä ansioluettelossa roikuttaa, SPSS:n ja Photoshopin ja markkinointiviestinnän alkeiden välissä. Jos ne vaikka jonkun työnantajan hämäisivät.

Toki, jos jotain fragmentaarisesta cv:stä voi lukea, niin sopeutumiskyvyn ja oppimiskyvyn, ainakin teoriassa.

Millaiset ihmistyypit eivät pärjää työelämässä?

Fasilitoija, muutosvalmentaja ja konsultti Jari Koskinen listasi eilen Facebookissaan sellaisia ihmistyyppejä, jotka eri syistä ovat vaikeuksissa työelämässä. Tiedän ja tunnen Jarin. Olen työskennellyt hänen kanssaan, ja hän työnsä kautta on kohdannut paljon kitkaa ihmisten ja organisaatioiden välillä.

Jari Koskisen listaus:

– jäänyt hetkeksi downshiftaamaan, etsimään itseään ja tekemään jotain kivaa, mutta ei pääse enää kiinni töihin, joista maksetaan rahapalkkaa
– keksii koko ajan kaikkea kiinnostavaa, mutta mikään niistä ei koskaan toteudu
– korporaatioihminen, joka ilman korporaatiota haukkoo ilmaa kuin kala kuivalla maalla
– työtön, entinen pätkätyöläinen, joka ei löydä paikkaansa yhteiskunnassa - kaikki on muiden ja yhteiskunnan vika
– riidankylväjä, joka ajautuu kiistoihin minne meneekin
– johtaja, joka ei ole enää johtaja mutta haluaisi olla
– liian erikoinen tyyppi
– ihminen, joka jatkuvasti etsii itseään ja alaansa muttei löydä
– elämän kolhuissa katkeroitunut
– tutkija, jonka osaaminen on joko a) liian kapeaa tai b) luonteeltaan liian teoreettista
– friikuksi pakotettu palkkatyöläinen, joka ei sopeudu
– hälläväliä elämäntaiteilija-asenteelle päivä kerrallaan elävä
– yksilö, joka osaa vähän kaikkea muttei oikein mitään kunnolla
– ihminen, joka on vähintään 20 vuotta aikaansa edellä

Ymmärrän nämä tyypit toisiaan täydentäviksi: monella on osia useista näistä. Pätkätyöläinen usein juuri osaa monesta asiasta vähän, mutta sen oman erikoisosaamisen kiteyttäminen voi olla vaikeaa. Pätkätyöläiselle voi kehittyä pätkätyön myötä sellainen psyyke, tietty peruslevottomuus, jossa jatkuvasti etsitään omaa paikkaa, osaamatta asettua. Pätkätyöläiseen iskostuva levottomuus voi johtaa siihen, että hän kyllä yrittää miettiä selviytymisstrategioita - yrittäjyyttä, taiteilua, munkiksi ryhtymistä, mitä hyvänsä; olen minäkin joskus Klubi-askin kanteen luonnostellut kaverini kanssa Platonin dialogeihin perustuvaa nelinäytöksistä oopperaa - mutta kun uusi vuokra-asunto pitää taas löytää, niin ei sitä aina oikein muista, että mihinkäs kohtaan siinä libretossa oikein viimeksi jäätiinkään.

Näen listauksen rivien välin osoittavan nykytyöelämässä tyypillistä performatiivista ristiriitaa: yhtäältä vaaditaan erikoisosaamista, toisaalta sopeutuvuutta. Työnhakijoista tehdään sijaiskärsijöitä siihen, että työnantaja ei tiedä, mitä haluaa. 

Riidankylväjä voi olla Koskisen tarkoittamalla tavalla myös se tyyppi, joka projisoi omat epäonnistumisensa muualle. Tämä voi olla itsesuojelua: jos työnkuva jatkuvasti muuttuu, työolot muuttuvat ja jopa heikkenevät yksipuolisesti, ei tarvita erityistä riidankylvöä jos työntekijä vain huolehtii omista oikeuksistaan. Toki työnantajan näkökulmasta tällainen työntekijä on helppo leimata hankalaksi tyypiksi. 

Katkeroitumisen ymmärrän kyllä oikein hyvin. Jos ei pääse hyödyntämään omaa osaamistaan ja vielä altistuu tempoilevalle ja öykkäröivälle johtamiselle ja puolustaessaan omaa integriteettiään ja suojellessaan itsekunnioitustaan leimataan hankalaksi tyypiksi, on aika vaikea säilyttää hymyä huulessaan. 

Lista on muuten aika aamen, mutta lisään tähän itse yhden: siltojenpolttaja. Ihminen, joka toimii enemmän tai vähemmän alitajuisesti niin, että kun havaitsee, että ei viihdy organisaatiossa ja havaitsee jatkon siellä olevan tukossa, alkaa alitajuisesti polttamaan siltoja em. organisaatiossa. Johtamisesta listaus ei myöskään sano juuri mitään. Valitettavan paljon narsisteja ja kontrollifriikkejä ajautuu johtajiksi, tai sitten johtaminen ruokkii narsismia, ja valta korruptoi. 

Koskinen vielä lisäsi listaan kiusatun, huomauttaen, että yllättävän usein kiusaaja kyllä pärjää, mutta kiusattu savustetaan ulos. Näinhän se on koulussakin, kiusattu joutuu vaihtamaan koulua. Ehkä työpaikoilla tulisi - kuten kouluissa - ottaa käyttöön Kiva työpaikka -ohjelma. 

Libretot jäävät joskus kesken. Sellainen on se epäitsenäisen (pätkätyöläisen) elämän tarina. Hänestä tuntuu siltä, että joku toinen on tehnyt sävellyksen ja orkestraation, ja hänen pitäisi pystyä jälkikäteisesti näkemään tässä jotain mielekästä, kirjoittaa se libretto. 

Työstä ei pidä syyttää kaikkea

Jos kokee voivansa pahoin työssä, on tärkeää pystyä tekemään ero sen välillä, mikä osa mahdollisesta pahoinvoinnista johtuu työstä, ja kuinka suuren osan siitä pahoinvoinnista, joka ei johdu työstä, sälyttää työn syyksi. Tämä ero on tärkeä, jottei viihtymättömyydestä tule itseään toteuttava ennuste ja ettei osoittele vääriä syntipukkeja, kuten esimerkiksi kollegoita, jos heillä ei ole mitään osaa eikä arpaa esimerkiksi siihen, ettei itse ole osannut hyödyntää omaa osaamistaan sen optimaalisemmin tai että kokee jääneensä työurallaan heitteille, uraohjauksen ja mentoroinnin puutteeseen.
Pahoinvointi on eri asia kuin työväsymys, joka sekin pitää erottaa väsymyksestä työhön. Työväsymys tulee siitä, että joudutaan tekemään liikaa työtä, kun taas väsymys työhön liittyy siihen, että ollaan väsyneitä johonkin tiettyyn työhön tai työntekoon yleensä.
Myös on tärkeää erottaa, mistä työstä mahdollinen epäviihtyvyys johtuu: onko kyse kasaantuneesta epäonnistumisen tunteesta, turhasta satsauksesta väärään koulutukseen, epäoikeudenmukaisesti kohdelluksi tulemisen tunnetta omalla työuralla, joka sitten on kulminoitunut kenties viimeisimmässä työpaikassa. Tällöin mitta vain saattaa täyttyä, ilman, että viimeisin työpaikka välttämättä nyt olisi ollut sen kehnompi kuin mikä tahansa tai moni muukaan omalla jatkumolla.
Jos jo pitkään on tuntunut siltä, ettei pääse toteuttamaan itseään työelämässä, tällöin saattaa muodostua epäonnistujan muotokuva, jolloin itsetunto työntekijänä ainakin kyseisellä alalla tai tuontyyppisessä roolissa pikku hiljaa murenee. Jos tuntuu siltä, että työn ja perheen yhdistäminen on vaikeaa, tästäkin tulee siinä mielessä itseään toteuttava ennuste, että ryhtyy priorisoimaan perhettä työn edelle. Itseään toteuttava ennuste tulee siitäkin, ettei nyt niin arvosta työtä, ja kun sitä ei niin arvosta, voi fuskata vähän siellä täällä. Siitä on lyhyt askel siihen, että alkaa toimimaan työssä itsetuhoisesti, poltetun maan taktiikalla: jos työstä ei niin väliä ole, ihminen saattaa alitajuisesti toimia siten, ettei sen jatkonkaan kanssa niin väliä. Voi jäädä mahdolliset jatkomahdollisuudet - jollaiset tosin ovat pelkkää kuulopuhetta - selvittämättä, mikä kai tarkoittaa suomeksi sitä, että kuulopuheeksi ne jäävätkin, jos et pelaa korttejasi oikein. Mutta kyllä työpaikan voi ihan möhliäkin.

Osaamattomat osaajat

Tässä huippuosaajien yhteiskunnassa mietin toisinaan, mitä huippuosaajilla tarkoitetaan. Olen miettinyt tätä aikaisemminkin, ääneen, esimerkiksi kaksi vuotta sitten aiemmassa blogissani (kirjoitukseen pääsee klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa).

Vaikka miettisin puusta pitkään, en saavu muuhun johtopäätökseen kuin siihen, että huippuosaaja on sama asia kuin hyvä veronmaksaja, joka taas on sellainen yksilö, joka maksaa runsaasti (tulo)veroja, suomeksi siis hyvätuloinen. Tavallisesti tämä mielletään korkeakoulutetuksi, mikä myös on huippuosaajan eufemismi, sillä jotenkin kuulostaa oikeutetummalta nostaa ihmistä hänen ansioidensa (pään) kuin ansiotulojen perusteella. Vaikka tilastojen mukaan korkeakoulututkinto ja tulot korreloivatkin positiivisesti, ei pelkkä tutkinto tee kenestäkään huippuosaajaa, ja jos tekee, miten se mitataan?

Onko apurahoista taisteleva pätkätutkija huippuosaaja myös niinä väliaikoina kun hänen ajattelutoiminnalleen ei löydy muuta maksajaa kuin kunnan sosiaalitoimi? Tai onko tekijänoikeusmaksua odotteleva keikkamuusikko huippuosaaja? Entä tuttavani, joka tietää kaiken tietämisen arvoisen japanilaisesta populaarikulttuurista, harrastuksena?

Entä mitä pitäisi sanoa korkeakoulutetusta, joka on todennetusti huono työssä, johon hän on ylikoulutettu, kyseenalaistaa työssä, jossa ei pidä kyseenalaistaa, ja kyseenalaistamiseen hänet on koulutettu? Mitä hän tarkkaan ottaen osaa, sosiologi, joka on livahtanut takaovesta maisterihautuumaalle? Muutama vuosi sitten puhuttiin valelääkäreistä. Voin vakuuttaa, että on myös valesihteereitä.

Ei hän ainakaan itsensä tuotteistamista osaa. Onko hän työnhaun huippuosaaja, jos hän on - myöskin todistetusti - saanut kymmeniä työpaikkoja, joskin ollut saamatta monia koulutustaan vastaavia työpaikkoja? Tutkimusosaaja, ehkä, siihenhän yliopistokoulutus pätevöittää, tosin hänen menetelmäosaamisensa on päivitetty viimeksi 20 vuotta sitten.

Sosiologi ainakin tunnistaa sen rankiepäjohdonmukaisuuden, joka häntä on kohdannut. Sosiologi on omaa asemaa koskevien odotusten ja todellisuuden välisen kuilun tulkitsemisen erityisasiantuntija.

Luen aika ajoin turhautuneiden yliopistolaisten todistuksia siitä, kuinka he eivät ehdi keskittymään perustehtäväänsä kaikelta hallinnolliselta sälältä. En oikein tiedä, mitä tästä pitäisi ajatella. He saavat kuitenkin työskennellä sivistyneessä laitoksessa, sivistyneessä ilmapiirissä ja pääosin sivistyneiden ihmisten keskellä ja edes oman alansa liepeillä. Tätä luksusta ei koulutusta vastaamattomissa tehtävissä työskenteleville suoda.

Tee kaikki. Ihan itse.

"Ainoastaan äärimmäisen vauraalla kansakunnalla on varaa käyttää kaikkein parhaiten koulutettujen ihmisten luovuutta siihen, että he ihmettelevät päivästä toiseen, miksi tulostin ei toimi.", kirjoittaa Riitta Raatikainen Savon Sanomien kolumnissaan, jota moni tuttavani on ihastuksissaan linkannut. Hän osuu osatotuuteen. Mutta vain osa.

Minä olen yksi heistä, akateeminen osastonsihteeri, joka on viettänyt kolme viikkoa lukemassa Bach-elämäkertaa ja soittelemassa atk-tukeen, missä tietokoneeni viipyy ja sitten kun se tuli, soittelemassa sinne, miksen pääse kirjautumaan sisälle ja sitten pääsin kirjautumaan, soittelen atk-tukeen, missä ovat käyttäjätunnukseni. Ymmärrän Raatikaisen kauhistelevan sitä, että koneet ovat - muka - tehneet sihteerityön tarpeettomaksi.

Kaikkea muuta. Sihteerihän on täysin kädetön ilman tietokonetta.

Raatikainen kauhistelee myös sitä, että miksi akateemisesti koulutetut joutuvat käyttämään kapasiteettiaan töihin, jotka kuuluisivat sihteereille. Eivät ne kuulu sihteereille, vaan käyttötuelle. Raatikainen ei myöskään näytä tietävän sitä, että kyllä se kopiokoneen päivystäminen kuuluu akateemisesti koulutetulle. Akateemisesti koulutetulle sihteerille.

Paljon suuremmasta kansakunnan kestävyysvajeesta on kyse siinä, että me ylikoulutamme massoja sellaiseen osaamiseen, josta ei löydy kysyntää. Kuten sosiologeiksi. Siinä menee hukkaan sekä koulutusmäärärahoja että inhimillisiä voimavaroja. Voin vakuuttaa, että se kopiokoneen vahtaus sujui minulta vähintään yhtä hyvin 19-vuotiaana ylioppilaana, joka vielä luuli koulutuksen elähdyttävän vaikutuksen ja kuljettavan taikamaton tavoin vihreälle oksalle kuin elämän kulahduttamalta 43-vuotiaalta pätkämaisterilta.

Raatikaisen kolumin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

 

Perustulo poistaisi köyhyyden stigman

On tietenkin ihan selvää, että työttömyys tulee yhteiskunnalle hyvin kalliiksi. Hyvin kalliiksi se tulee myös sille yksilölle, jota asia koskettaa, mukaanlukien hänen perheensä. 

Jotkut katsovat että porkkanan täydennykseksi tai peräti sen sijaan tarvitaan keppiä työttömyyden yhteiskunnallisten kustannusten suitsemiseksi tai peräti niiden ehkäisemiseksi. Keppi onkin yhteiskunnallisten kustannusten kurittamiseksi tarpeen. Yksilöt tarvitsevat kuitenkin porkkanaa. 

Yksi parhaista esitetyistä porkkanoista on perustulo. Se rohkaisee yrittämään ja kokeilemaan mitä hyvänsä aktivoitumisyritystä: osa-aikatyötä, työharjoittelua, osa-aikaopiskelua, työpajatoimintaa, vapaata kansansivistystä, kokoaikaopiskelua, pienimuotoista yrittämistä, mitä hyvänsä, koska nykyisessä hyvinvointivaltiossa tukimuoto muuttuu aina elämäntilanteen muuttuessa. Ja nykyään elämäntilanteet muuttuvat siten, että monilla ainoa pysyvä olotila on jatkuva muutos. 

Miksi perustulo sitten toimisi porkkanana? Siksi, että nykymallisessa hyvinvointivaltiossa kaikkien tukien hakemiseen liittyy sekä lakisääteisiä karensseja että ihan puhtaan byrokraattisia käsittelyaikoja. Koska oma vatsalaukku ja velkojat eivät kuitenkaan tunne käsittelyaikoja, tukia odotellessa pudotaan kuoppaan jos ei satu olemaan säästöjä tai avuliaita läheisiä. Säästöjä taas pätkätyöläisellä ei välttämättä ole, koska hän on sijoittanut kaiken sen, mikä jää ylitse välittömistä elinkustannuksista sellaisiin investointitavaroihin kuten kodinkoneisiin tai silmälaseihin. Jopa hammaslääkärissä käyminen tai vaatteiden uusiminen saattaa olla sijoitus.

Kaikkia köyhiä ei kannata syyttää siitä että muutama ei jaksa hakea töitä tai edes tukia, sillä se aikaansaa epäluottamusta yhteiskuntamme oikeutukseen ja oikeudenmukaisuuteen. Jos köyhiä pidetään järjestelmän hyväksikäyttäjinä, köyhät kyllä ymmärtävät vihjeen. Paaria kyllä tajuaa olevansa paaria, ja paarian on turha yrittää mitään. Paarian leimaa ei saa pestyä edes kloorilla. Köyhien syytteleminen järjestelmän hyväksikäyttäjiksi pystyttää uudelleen yhteiskuntaluokat ja niiden väliin muurit, ja syytteleminen entisestään heikentää itsetuntoa. Kun tarpeeksi usein sanotaan että työtön on syypää omaan tilanteeseensa niin on vaarana ihan oikeasti uskoa se. Seuraukset tästä ovat sekä köyhän itsetuntoon että kansantaloudellemme kurjat. 

Ei työttömyydestä tarvitse kiitellä työtöntä, mutta ei häntä myöskään pidä syyttää siitä että yhteiskuntamme on muuttunut sellaiseksi että epätyypillisistä työsuhteista on tullutkin tyypillisiä eikä hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme ole pysynyt tämän perässä. Sitä tärkeämpää onkin päivittää hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme. 

Kirjoitukseni on uudelleenjulkaisu vanhasta blogistani reilun 2 vuoden takaa.

Pihalla tiedeyhteisöstä

Entisen ainejärjestöni entinen puheenjohtaja viritteli keskustelua Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Eeva Rantalan kolumnista, joka käsitteli tieteellistä uraa ja tiedeyhteisöä. Minullahan oli ennen yliopisto-opiskelun aloittamista vielä vankkumaton käsitys siitä, että minusta tulee joskus professori, vaikka moni yliopistouralle "ajautunut" antaakin ymmärtää, ettei yliopisto"ura" (käsite täytyy laittaa sitaatteihin, siksi katkonainen ja taistelun takana leipä on) ole mikään kadehdittava asia. Tosin ei esimerkiksi kansanedustajaksikaan ajauduta, eikä näin ollen oikein voi valittaa julmaa kohtaloaan. 

Kuitenkin, ne ystäväni, jotka ovat elättäneet merkittäviä aikoja elämästään itsensä (ja perheensä) yliopistotutkijana, ovat säännönmukaisesti ajautuneet lähinnä sattuman tai sattumien johdatuksena tälle "uralleen", joten ehkä sittenkin heillä on moraalinen oikeutus valittaa. En itseni lisäksi oikein tunne kutsumustutkijoita. 

Kun mietin omaa työhistoriaani, niin olisin sen ollut jokaisen mahdollisuuden koittaessa ollut valmis vaihtamaan entisten opiskelukavereideni mainitsemaan epävarmuuteen. Epävarmuutta ja matalaa palkkaa minäkin olen nauttinut, mutta aina ei kaupanpäällisiksi olla lykätty mahdollisuutta työstää sellaista substanssia, jonka kokisi kutsumuksekseen. Ja tutkiminen itsessään on kutsumus: lähestyn kaikkia tekemisiäni tutkijan ja aktivistin kaksoissidoksisella eetoksella. 

Olen aloitellut väitöskirjaa 16 vuoden aikana 5-6 kertaa, ja yhtä monta kertaa sen hyllyttänyt. Norjassa asuessani ihmeteltiin, mikä outolintu olen kun teen väitöskirjaa ilman virkaa; sikäläisen tavan mukaan väitöskirjaa tehdään yliopistolla viroissa. Eivät oikein ymmärtäneet statustani kun en kuulunut yliopisto-/tiedeyhteisöön.

Yhteisön puute on myötävaikuttanut siihen, että oma päivitykseni on pudonnut kärryiltä: en esimerkiksi osaa kunnolla käyttää tietokantoja, koska opiskelutaitoni ovat peräisin 90-luvulta. Miten voisinkaan käyttää tietokantoja kun hädin tuskin tiedän, mitä tietokanta tarkoittaa? 

No, osaan sentään lukea ja kirjoittaa. Paitsi että en: professorini mukaan minun pitäisi käydä tieteellisen kirjoittamisen kursseja, mutta ei se päivätyötä käyvälle, toisella paikkakunnalla asuvalle perheelliselle ole optio.

Apurahojen hakeminen on minulle myös varsin vierasta. En myöskään tiedä tarkkaan, mitä suorituksia minulla on rekisterissä ja mitä ne vastaavat, ja mitä vielä pitäisi tehdä, ja mikä niistä on jo ehtinyt vanhentumaan, ja mikä niistä on tullut suoritetuksi aikana, jolloin en ole tajunnut että jatko-opiskelijankin pitäisi kai ilmoittautua läsnäolevaksi. Varmaan nämä asiat olisivat selviä kuin pläkki jos olisi sellainen tieteellinen yhteisö. En myöskään osaa olla mieltä yliopistoudistuksesta, koska en tiedä, mikä muuttui ja mistä.

Huomaan sikälikin olevani pihalla kontekstista, etten tiedä, mitä käsite post doc tarkoittaa, saati tenure track, joihin Rantala viittaa. Olen kuullut kyllä nämä käsitteet. Ne ovat minulle yhtä tuttuja kuin "tietokanta", "eläkevirka" tai "luova luokka", joka kuulemma pelastaa maailman tai ainakin nostaa Suomen suosta, ja tämän vuoksi epäilenkin, että en sellaiseen kuulu. 

Eeva Rantalan kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Vuorotteluvapaa hoitaa seurauksia, miten olisi syiden hoito?

Jos vuorotteluvapaan ehtoja kiristämällä aiotaan säästää, kannattaisi samalla puuttua niihin syihin, miksi vuorotteluvapaalle hakeudutaan, muuten seurauksena on lisääntyvää loppuunpalamista. 

Tiedän, että vuorotteluvapaalle hakeudutaan usein työväsymyksen takia: ei välttämättä yleisen työväsymyksen vaan ihan siihen tiettyyn työpaikkaan väsähtämisen, yleisen viihtymättömyyden, ahdistuneisuuden, loppuunpalamisen tai stressin takia. Tämän työväsymyksen syille pitäisi tehdä jotain, oli sitten vuorotteluvapaa käytössä tai ei. Siitä hyötyisivät kaikki, ne, joilla on mahdollisuus vuorotteluvapaaseen, jotka joutuvat palaamaan entiseen työpaikkaansa ja ne, joilla ei tätä palaamismahdollisuutta ole, koska vuorotteluvapaan edellytykset eivät täyty.

Jos vuorotteluvapaissa halutaan säästää tai peräti luopua niistä, työpaikkakiusaamiseen ankarasti puuttumalla säästyisi monta vuorotteluvapaata. Samaten työn organisointia ja suunnittelua kahlitsevaa turhauttavaa viranomaissäätelyä, jota THL:n ja Eviran kaltaiset vaikeuttajat harrastavat, tulee purkaa. Tämä olisi sitä kokoomuslaista normitalkoota parhaimmillaan. Kaikkien ammattiryhmien mahdollisuuksia vaikuttaa siihen, mitä he tekevät ja miten, tulee lisätä. Tämä lisää sekä tehokkuutta että motivaatiota. Työaikajoustoja pitää lisätä, ja työn vastaanottamisen esteitä purkaa mahdollistamalla nykyistä enemmän osa-aikatyö ja etätyö.

Jos jokunen vuorotteluvapaan sijaisuus jäisikin jakamatta, on toteennäyttämättä, miten julkisen hallinnon sijaisuudesta voisi kasvaa pysyvää työpaikkaa, vakanssien määrän ollessa vakio, joten työllisyyttäkään vuorotteluvapaat eivät oikeasti paranna, ne tarjoavat vain näppärän väliaikaisen siivoustempun. Sitäpaitsi vuorotteluvapaat todentavat kohtaanto-ongelman: ei ole mitään takeita, että vuorotteluvapaalle jäävien ja työttömien työnhakijoiden osaaminen vastaavat toisiaan.

Hesarin jutun, jossa kerrottiin vuorotteluvapaan ehtojen kiristämisestä, voi lukea klikkaamalla tämän bloggaukseni otsikkoa.

Miksi Vihreiden kannatuspotentiaali ei realisoidu?

Miksi vihreiden arvojen kannatuspotentiaali ei realisoidu puolueen kannatukseksi vaaleissa? Pääongelmana lienee paradoksaalisesti se, että meillä on seinät niin leveällä, jolloin jokaisen ajaessa omaa lemppariasiaansa, monilta hämärtyy henkilökohtaisten tavoitteiden ja suurien asioiden välinen ero, ja tuolloin se ei voi olla äänestäjällekään selvä. Ja kun me olemme tarjonneet luontevan toimintaympäristön kaikenkarvaisille yhden asian liikkeille, tästä on seurannut tietty fanaattisuus, ja fanaattisuudesta seuraa ajoittaisia lipsahduksia, esimerkiksi sellaisia, joissa on marisätkä ollut mukana.

Muina syinä vihreiden vierastamiseen tulee mieleen se, että monelle kaupunkivihreälle luonnonarvot eivät ole suinkaan itsestäänselviä sekä se, että emme vetoa enemmistöön ajaessamme vähemmistöjen asiaa. Tämä on pitkälti argumentatiivinen ongelma, kuten on sekin, että me suuntaamme katseemme tulevaisuuteen, kun taas identiteetit rakentuvat suhteessa historiaan. Toinen, osittain edellisen kanssa rinnakkainen ongelma on se, että me vetoamme älyyn ja aliarvostamme tunnetta, puhumme, muttemme osaa kuunnella ja rakastamme puheaktiteoriaa vähän liiankin kiihkeästi. Kyllä, sanat voivat olla tekoja, mutta sitä miettiessämme persut ovat ehtineet jo kiertämään aika monta toria.

Koska arvostamme niin kovasti älyllisyyttä, meidän luulisi myös argumentoivan älyllisesti ja loogisesti. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkansa, tarkastellessa monien kiihkeää suhdetta esimerkiksi ydinvoimaan, geenimanipulaatioon, kristinuskoon ja ympärileikkauksiin, jolloin suunnilleen kaikki paha pannaan näiden syyksi, avioeroista alkaen. Itseironia meiltä kyllä onnistuu, itsekritiikki huonommin. 

Yksi erityisesti Vihreitä koskeva ongelma on se, että emme onnistu pitämään kiinni aktiiveistamme. Aivovuoto siviilielämän puolelle on suuri, ehkä siksi, että aktiivimme ovat tottuneet elämän projektiluontoisuuteen. Meillä on ylikorostuneina tutkijoita ja kansalaisjärjestöpolitrukkeja, joille koko elämä on projektia, ei jatkumoa.  

Kuten Mikko Särelä huomautti, meillä ei ole taustalla ammattiyhdistyksiä tai säätiöitä perinteisempien puolueiden tavoin. Vaalikampanjoiden käymisessä mainostaminen on tullut yhä korostuneemmaksi; tosin netti tarjoaa ilmaisen sissimarkkinoinnin keinoja, mutta vaikka meillä pitäisi olla sen osaamista, eipä tämä näy oikein kannatuksena, koska sosiaalisessa mediassa vaihto tapahtuu joko samanmielisten hymistelynä suljetuissa kuplissa tai sitten kilpahuutona.

Koska me Vihreät olemme niin fiksua väkeä, osaamme kyllä puhua paljon siitä, kuinka me muka olemme oppiva organisaatio. Ei sellaisia olekaan. Organisaatiot koostuvat ihmisyksilöistä, ja kaikesta koulutuksesta huolimatta, sorrumme aina samoihin vihreisiin. Eikun virheisiin. 

Työtä elämää varten vai elämää työtä varten?

Eräs työkaverini - joka ei työskentele samassa ammattiasemassa kuin minä vaan on niinsanottu substanssintekijä - tuli tänään sanomaan minulle, että hän yrittää heikkoina hetkinään töissä muistaa sen, mitä minä olen hänelle sanonut, ajatellen tämän sanomiseni olevan hänelle tärkeä opetus. 

Olen sanonut hänelle sen saman, jolla olen luonnehtinut yleisemminkin omaa asennettani palkkatyön ja elämän suhteesta, että saan pääasiallisen elämänsisältöni muualta kuin palkkatyöstä, elämäntilanteeni mukaan esimerkiksi luonnonsuojelusta, vihreästä puoluepolitiikasta, jatko-opiskeluista ja perheestä, musiikista ja liikunnasta. Keskustellessani tämän työkaverini kanssa aloin miettimään, mikä on syy, mikä seuraus.

Substanssityöntekijän ajatellaan usein olevan kutsumusammatissaan, oli kysymys sitten tutkijasta, taiteilijasta, poliitikosta tai hoitohenkilökunnasta. Kutsumusammatti taas on jotain sellaista, josta saadaan jos ei nyt koko elämänsisältö mutta se kuitenkin siinä määrin rikastaa elämää että sitä voisi tehdä vaikka ilmaiseksi. Vai?

Jos substanssityöntekijäkin ajoittain päätyy miettimään työnsä mielekkyyttä tai ainakin hänen työnsä oheistekijät saavat hänet ajoittain punnitsemaan työn ja muun elämän suhdetta, niin miten sitten asia on leipäpapilla?

Työpaikkani ovat vaihtuneet hyvin usein, samoin työporukat. En suostu tunnustamaan, että tämä olisi seuraus, vaan pikemminkin annettu esioletus, joka on muokannut omia odotushorisonttejani. Koska oletusasetuksekseni työhön on tästä vaihtuvuudesta johtuen päässyt muodostumaan leipäpapin ja projektityöläisen asenne, en ole ehtinyt kovasti kiinnittymään työyhteisöihin tai töideni substanssiin, siitäkin huolimatta, että olen kyllä ainakin aika ajoin kokenut tekeväni sekä kiinnostavia että mielekkäitä asioita, tai ainakin saanut työskennellä niiden liepeillä, vaikken välttämättä itse substanssin ytimessä.

Keskusteluni työkaverini kanssa sai minut miettimään. Joskin olen minuuteni suojaamiskeinona suhteuttanut työni elämääni siten, että olen kokenut saavani elämäni pääasiallisen sisällön palkkatyön ulkopuolelta, tästä on saattanut tulla itseään toteuttava ennuste, seuraus, joka on muuttunut syyksi. Jos palkkatyölle ei ole oppinut antamaan kovin keskeistä asemaa omassa elämässään, tästä seurauksena ei myöskään ole tehnyt elämässään valintoja uranrakentamistarkoituksessa.

Siitä, että olen saanut pääasiallisen elämäntarkoitukseni muualta kuin palkkatyöstä, on seurannut, että myös pyrin saamaan pääasiallisen elämäntarkoitukseni muualta kuin palkkatyöstä, ja tästä taas on seurannut se, että palkkatyöksi ei ole sattunut aina sellaisia asioita, joista olisin voinut saada pääsääntöisesti keskeisintä elämäni sisältöä.

Ansiosidonnainen on pätkätyöläisen vuorotteluvapaata‏

Vuorotteluvapaan tarkoitus on antaa työnteosta maksimissaan 359 päivän paussi, jona aikana työntekijä lataa akkujaan parhaaksi katsomallaan tavalla: lähtee vaikka reppumatkalle, kirjoittaa (väitös)kirjan, treenaa maratonille, opettelee talonrakennusta tai sitten ei tee mitään, jos lepoa ja rentoutumista ei katsota tekemiseksi. Tämä mahdollisuus on varattu kuitenkin vain vakituisissa työsuhteissa olevien nautintaoikeudeksi, sillä eihän ei-mistään tarvita taukoa, right?

Kuitenkin työnhaku on työttömän työtä. Niin myös pätkätyöläisenkin, ja epätyydyttävässä vakituisessa työsuhteessa olevan. Voi vakituinen työ olla yksitoikkoisuudessaan kuormittavaa (en tiedä tästä mitään, sillä tähänastisen elämäni pisimmät yhtäjaksoiset - ja nekin pätkittyinä - työsuhteet ovat olleet alta kahden vuoden mittaisia), mutta jatkuva pelkoperseisyys seuraavan kuukauden vuokran, lainanlyhennyksen, luottovelan (jota pätkätyöläiselle herkästi kertyy aina kun hän joutuu tekemään suurempia hankintoja) tai elatusapujen kanssa vaatisi sekin mahdollisuutta puhaltaa joskus peli poikki.

Onneksi on sentään ansiopäiväraha. Se on pätkätyöläisen vuorottelukorvaus. Tosin töitähän silloin pitäisi hakea, minkä prosessin koko- ja jokapäiväisyydeltä sentään onneksi pelastaa huippuosaajuus. Tarkemmin sanoen, ansiopäiväraha on työpaikkojen väliin pudonneen akateemisen pätkätyöttömän vuorottelukorvausta.

Itse asiassa ansiopäiväraha on ammattiliittojen pätkätyöttömille luoma etuoikeutettu järjestelmä, sillä sitä voi saada 500 päivää kun taas vuorottelukorvausta voi saada vain 359 päivää. Järjestelmä siis arvottaa työttömyyden - jolloin työkyky voi romahtaa olemattomiin -arvokkaammaksi eli siis kannustettavammaksi kuin työkyvyn kohentamisen tai palauttamisen, mikä kai on ollut vuorotteluvapaan tarkoitus. Tämä onkin ainoa ammattiliittojen pätkätyöttömille suotu etuisuus.

Koetin muuten tarkistaa, tarkoittaako 359 päivän vuorotteluvapaa työpäiviä vai kaikkia päiviä. Sitä ei sanottu missään. Voiko työnantaja tulkita tämän moniselitteisyyden työntekijän tappioksi?

Valinnanvapaus johtaa ei-valinnanvapauteen

Kerrankin voin olla samaa mieltä Matti Apusen kanssa. Kun Apunen kirjoitti Hesariin viime viikonloppuna, ettei ymmärrä sitä, että jos asiakaskansalainen saa valita vapaasti HUS-alueella käyttämänsä terveyskeskuksen, niin miksi tämän valinnan voi suorittaa vain kerran vuodessa?

Ajatus on varmasti ollut kaunis: helpottaa Helsingissä työssäkäyvien elämää kun he voivat nyt käydä terveyskeskuksessa tai hammaslääkärissä työpaikkansa vieressä.

Ihmisten elämäntilanteet kuitenkin muuttuvat nopeasti. Minä esimerkiksi ehdin jo miettimään, että kun käyn Porvoosta Sörnäisissä töissä, olisin kirjautunut luultavimmin Itäkeskukseen asiakkaaksi, olettaen että olisi tullut asiaa terveyskeskukseen.

Onneksi en koeaikani puitteissa ehtinyt tekemään tätä virhevalintaa, joka olisi sitonut käteni vuodeksi. Työttömällä ei ole varaa yksityispalveluihin, ja kyllä tulee terveyskeskuskäynnille hintaa, jos bussimatka miltei tuplaa laskun.

Kun Barack Obaman presidenttikauden merkittävämmäksi saavutukseksi tulee jäämään yleinen sairausvakuutus, joka nostaa miljoonia yhdysvaltalaisia terveyspalveluiden piiriin, niin Suomessa paradoksaalisesti vain amerikkalaismallinen yksityinen sairausvakuutus nostaisi työttömät ja naiiveja tai muuten vaan vääriä kuluttajavalintoja tehneet terveyspalveluiden asiakkaiksi.

Kun Yhdysvalloissa sosioekonomiset sairastavuuserot tulevat laskemaan, täällä tämä uudistus vain lisää sairastavuuden eriytymistä entisestään, koska se vaikeuttaa epävarmoissa työsuhteissa - mitkä jo sinänsä ovat sairastavuutta lisäävä stressitekijä - olevien hoitoon hakeutumista.

Jos kerran pyritään valinnanvapauteen, niin tehtäköön se sitten kunnolla.

Kannattaako työttömyys?

Jos työttömyyden kannattavuus lasketaan puhtaasti yksilön kannalta, yllättävän usein vastaus voi olla, että kannattaa. Tämä ei johdu siitä, että meillä olisi liian avokätiset kannustimet olla työtön, vaan siitä, että liian monesta työstä ei jää käteen riittävästi. En ota tässä kantaa siihen, kannattaako työttömyys uravalintana, ja jätän moraaliset ja yhteiskunnalliset seurausvaikutukset tarkasteluni ulkopuolelle, koska niille ei ole olemassa yksiselitteistä laskukaavaa. Panen palttua myös työpaikkasosiaalisuudelle ja työn sisällön merkitykselle yksilön psyykelle, sillä niitä ei voi laskea. Sen sijaan esitän yksinkertaisen laskelman työttömyyden taloudellisista seurauksista. Käytän omia lukujani. Laskelmani edustaa mikrotaloustiedettä, eli se perustuu yksilönäkökulmaan: kannattaako vai ei. Luulisi sen siis kelpaavan kokoomuslaisillekin.

Minulle jää verotuksen jälkeen käteen 1700 euroa. Kun ostan bussilipun, käteen jää 1475 euroa. Tuloistani lasketusta ansiopäivärahasta minulle jää verojen jälkeen käteen noin 1150 euroa (miksi muuten ansiopäivärahaa verotetaan korkeammin kuin matalia työtuloja)?

No, vielä näyttäisi siltä, että työssäkäynti kannattaa. Viivan alle jää 325 euroa, laskennallisesti. Jos haluan säästää työttömänä, voin lyhentää esimerkiksi luottokorttia työttömänä vähän maltillisemmin kuin töissäkäyvänä, esimerkiksi 150 euron sijasta minimisummalla 75 euroa kuussa, jolloin työttömän ja työllisen nettotulojen erotus onkin enää 250 euroa kuussa.

Kun töissä tuntipalkkani on reilut 14 euroa, se ei kuitenkaan kerro vielä koko totuutta siitä, mitä aikani maksaa. Työ esimerkiksi estää tehokkaasti mahdollisissa työhaastatteluissa käynnin sellaisiin paikkoihin, jotka tarjoaisivat enemmän joko sisältöä tai palkkaa. Työhön pitää myös päästä, ja sieltä pois. Sitäpaitsi minulle maksetaan paljolti turhasta: ajasta, jolloin kyllä kulutan työpaikan resursseja, mutta en tuota mitään, esimerkiksi siksi, että työtä ei ole tarpeeksi.

Minulla menee työmatkoihin 2 tuntia ovelta ovelle päivässä, eli 10 tuntia viikossa ja 43,5 tuntia kuussa. Työmatkoista minulle maksetaan siis 250/43,5 euroa eli vajaa 6 euroa tunti, eli noin 25 minuutin palkka. Loput 35 minuuttia työmatkoista joudun lahjoittamaan työnantajalleni, ja tämä kerrottuna kahdella, sillä täytyyhän minun päästä töistä kotiinikin. Tämänkin ajan voisin viettää työtä hakien, väitöskirjaa tai vapaaehtoistyötä tehden tai lapseni kanssa.

No, eivät työssäkäynnin kulut vielä tähän pysähdy. Jos kävisin ulkona päivittäin syömässä työpaikkalounaan, tämä maksaisi minulle 5,60 euroa päivässä, eli noin 121 euroa kuussa, laskettuna 21,75 työpäivällä. Ai niin, säästän tämän rahan töissäkäydessänikin, ja kannan mukana omat eväät tai eineet, pitäen sääntönä kahden euron annoshintaa, jolloin säästän lounasruokailuissa 77 euroa kuussa verrattuna normikollegoihini. Ja töissä kaipaa joskus jotain pientä naposteltavaa, ja alakerran K-kauppaan tulee helpostikin kannettua muutama kymppi kuussa näkkäriin, hedelmiin tai suklaaseen. Jos kuvitellaan, että näihin herätenaposteluihin menee viisikymppiä kuussa, työssäkäynti kannattaa rahallisesti enää kahdella sadalla.


Minulla on sen verran kokemusta työttömyydestä, että tiedän osaavani elää työllistä minääni yksinkertaisempaa elämää työttömänä. En esimerkiksi lähde shoppailemaan, mitä en kyllä juuri muutoinkaan tee, mielijohdeostoskelua. En joudu luopumaan mistään itselleni tärkeästä, sillä en muutenkaan rakenna identiteettiäni kuluttamisen kautta. Minulla on työttömänä enemmän aikaa kuunnella musiikkia ja kuntoilla, pitää siis itseni fyysisesti ja henkisesti kunnossa. Työssäkäydessäni olen varustanut itseni musiikeilla ja kuntoiluvarusteilla niin ettei näihin mene rahaa sitä noin 50 euroa kuussa, minkä arvioisin mediaaniksi. Lisäksi tapanani on psyykkisesti pätkätyöläisenä varautua maksukyvyn hetkittäisiin notkahduksiin, ja maksella erilaisia laskuja ennakkoon ja velkoja pois. Veronpalautuksista voi esimerkiksi maksaa kolmen kuukauden ammattiliiton jäsenmaksun ja lehtitilauksen, ja lomarahoista esimerkiksi maksoin viime kesänä pois kaksi säännöllistä kuukausimenoa.

Toki joku voi kiirehtiä tässä kohtaa huomauttamaan, että työttömyys ei kannata, koska jos työtön ei shoppaile näkkileipää ja ahmi Sodexhoa, eli ei kuluta tuotteita ja palveluita, hän ei pidä talouden pyörää pyörimässä. Tässä esitän vastalauseen. On liian raskas taakka yhden yksilön, vieläpä työttömän, harteille laitettu, jos hänen pitäisi murehtia kansantaloudesta ja muiden työllisyydestä. Omassakin taloudessa ja työllisyydessä on riittävästi työsarkaa ja murhetta.

Onko kaksi sataa kuussa käypä hinta siitä, että ihminen säilyttää itsensä jossakin sisällöllisesti kyseenalaisessa toimessa, jossa hänen parhaat avunsa menevät aivan harakoille ja joka sitäpaitsi työllistää hänet keskimäärin vain kaksi-kolme tuntia vuorokaudessa? Jos työntekijän turhautumien minimoimiseksi ja järjestelmälle suotuisana tulkintana pyöristämme tehokkaan päivittäisen peliajan optimistisesti ylöspäin, kolmeksi tunniksi, hänelle maksetaan kahdeksan tunnin palkka kolmea tehokasta työtuntia kohti ja seitsemää tehotonta oheistuntia kohti. Lopun ajan hän matkaa kustannuspaikalle, sieltä pois tai pyörittelee peukaloitaan, vaikka tämänkin ajan hän voisi pelastaa maailmaa, kehittää itseään, olla lastensa kanssa tai edes pitää itsensä kunnossa.

Jos kaksi sataa kuussa on käypä hinta siitä, että tuotan tulosta pari-kolme tuntia päivässä, kaksi kolmasosaa normityöpäivästä olen tyhjänpanttina ja lisäksi matkustan tyhjäntoimittamaan kaksi tuntia päivässä, minä olen merisiilin eno. Tai ainakin tyhjäntoimittaja. Työttömänä olen kaikkea muuta kuin tyhjäntoimittaja: haen töitä, pidän itseni kunnossa, sitäpaitsi fysiikkani ei rapistu istumatyössä.

Jos työ ei kannata sisällöllisesti, ajallisesti eikä rahallisesti, yhtälö on selvä: se ei kannata. Koska sisältöä ei voi mitata, nyt on tullut todistettua, että työn pitää kannattaa edes jollakin mittarilla, jotta siinä olisi mitään mieltä.