Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten kanssa on laita.
Tämä on uusi versio noin 10 vuoden takaisesta, eli versio 2.0.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan. Myös pianosonaattien kaksi kokonaislevytystä ovat Uusi testamentti, jos Schnabel on se vanha.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistisin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.
Wilhelm Kempff: Franz Liszt: Au lac de Wallenstadt sarjasta Annees de Pelerinage.
Kempff tunnettiin saksalaisen perusohjelmiston - Beethovenin, Bachin, Mozartin ja Schubertin - tulkkina; niinpä hänen Lisztinsä tarjoaakin yllätyksen. Se on taivaallisen tunnelmallista keinuntaa ja kolorismia, kaikkea muuta kuin sitä muurin murtamista mihin Liszt usein liitetään.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä, ehkä pääasiassa kuitenkin äänityssyistä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
... paitsi että, pysäyttäkää painokoneet!
Zoltan Kocsis: Debussy: Images.
Tähän pätevät pitkälti samat sanat kuin Zimermanin preludeihin. Taivaallista soittoa, jolle Philipsin erinomaiseksi tunnettu pianoäänitys tekee oikeutta. Briljanttina virtuoosina tunnettu Kocsis kykenee mitä herkullisimpaan kolorismiin, eikä soitossa ole sitä aivan pientä pisaraa ajoittaista aggressiivisuutta, jota on Zimermanilla. Luultavasti Images on kaikkein mestarillisin; ei tarvitse kuin kuunnella ensimmäisen sarjan viimeinen kappale "Mouvement", jonka päättävä kilinä on kuin Helinä-Keijun siivistä ravisevaa taikapölyä.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gilels. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Gilels. Näytä kaikki tekstit
lauantai 16. toukokuuta 2020
tiistai 8. maaliskuuta 2016
Tämän hetken 10 parasta levyä
Ystäväni haastoi minut laittamaan hänelle 10 parhaan levyn listan. Tällaiset listat elävät, vaikka totta puhuen minulla se onkin aika kiveenhakattu. Jos ajattelisin nyt-hetkeä, niin silloin ne 10 vaihtelisivat aika herkästi. Kaikkien aikojen top 10:ssä taas harvemmin tapahtuu mitään, viimeksi sinne puski Jascha Horensteinin Mahleria kahdenkin edustajan voimin.
Tämänhetkiseen top kymppiin laittaisin seuraavat levyt, jotka resonoivat tämänhetkisessä ajassa omassa elämässäni. Laitan tähän vain sellaisia levytyksiä, jotka löytyvät hyllystäni, ja siksi Karel Ancerlin levytys Sostakovitsin seiskasta jäikin ulkopuolelle.
Johannes Brahms: 4. sinfonia. The Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Olen aina pitänyt sentimentaalista vuodattamista ainoana oikeana tapana esittää tämä riipaiseva teos. Klemperer rakentaa vuodatuksen sijaan teokselle selkeän mutta sellaisena hyvin puhuttelevan rakenteen, ja näytti minulle teoksen finaalin kontrapunktisuuden.
Gustav Mahler: 3. sinfonia. Bayerin radion sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik. Olen kuunnellut Mahlerin kolmosta hyvin paljon viimeisen reilun vuoden aikana, ja suosikkilevytykseni vaihtelee. Pitkään se oli Bernstein, mutta tällä hetkellä tuntuisi, että Kubelikin versio on ihanteellinen. Hänen liveversionsa on mahdollisesti vieläkin parempi, mutta siitä olen kuullut vain finaalin. Teoksen suuruutta ei tarvitse erikseen alleviivata, onhan se kantaohjelmiston pisin sinfonia.
Gustav Mahler: 9. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Pitkään pidin Bruno Walterin autumnaalista, syksyistä retrospektiä ehkä parhaana sinfonialevytyksenä ylipäätään. Sitten tuli Horenstein, ja näytti teoksen hurjuuden ja raakuuden. Haitinkin levytys lienee teoksen ihanteellinen studiototeutus.
Anton Bruckner: 4. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Jos Günter Wandin iäkkäänä tekemää livelevytystä hehkutetaan, ja aiheesta, niin Haitinkin levytys on sen tavoin raikas ja täysin maneeriton.
Ottorino Respighi: Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Pyyhki listoiltani pois Riccardo Mutin version. Ehkä Reiner tarjoaa enemmän virtuositeettiä, mutta Ansermetin käsittelyssä Respighi ajoittain jopa muistuttaa musiikkia, ja siitä löytyy lämpöä. Plus että äänitys on parasta Deccan A-luokkaa lp-levyn kultakaudelta.
Claude Debussy: Nocturnes 1-2. Philharmonia Orchestra, joht. Guido Cantelli. Nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmahöttä, vaan Ravelin yö on helteinen paikka, kuin heinäkuinen yö 2010, jolloin pyörin levottomana vuoteessani. Filharmonian legendaariset puupuhaltajat - Jock Sutcliffe etunenässä - tarjoavat parastaan.
Maurice Ravel: Pianokonsertto. Arturo Benedetti Michelangeli ja Philharmonia Orchestra, joht. Ettore Gracis. En ole aiemmin ymmärtänyt tämän ikiklassikkolevytyksen suuruutta, ja vaikka kokonaisuutena Samson Francois puhuttelee minua ehkä vieläkin enemmän, mutta finaalin alku on käsittämätön suoritus: kauhistuttavassa vauhdissa jok'ikinen nuotti voimallisesti artikuloitu, mutta täysin puhtaasti. perkussionaalisella voimalla mutta pianistisella kosketuksella.
Wolfgang Amadeus Mozart: 27. pianokonsertto. Emil Gilels ja Wienin filharmonikot, joht. Karl Böhm. En yleensä ole Gilels-fani, mutta hänellä on pianisteista ehkä kaikkein suurin ääni, ja Wienin filharmonikot soittavat niin jumalaisesti, valoisan raikkaasti, ilmavasti mutta täyteläisesti kuin vain ne pystyvät. Mozartille ei tämän enempää voi tehdä oikeutta, etenkin jos pitää sitä pienenä musiikkina.
Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Philharmonia Orchestra. Musisointi voi ehkä olla tyylillisesti 1800-luvulta häpeämättömän romanttista, mutta tyyliseikosta piittaamatta, on häpeämättömän klassista, rakastavaa ja teoksen henkeä arvostavaa. Myös viides brandenburgilainen on iki-ihana. Sääli, etteivät taltioineet koko sarjaa.
Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Münchenin Bach-kuoro ja orkesteri, joht. Karl Richter. Johannespassion alkukuoro Herr unser Herrscher on parasta ja suurinta, mitä koko länsimaisella musiikilla on tarjottavanaan. Se pitäisi saada kuunnella ilman naapureita, niin kovalla, että korvat melkein eivät kestä. Richterin sittemmin muodista poistettu esitys on tästä suurin mahdollinen.
Talven ykkösmuusikko: Bernard Haitink. Ostin häneltä suurpaketin, jossa oli kaikki Brahmsin, Brucknerin ja Mahlerin sinfoniat, ja näistä mieleeni ovat painuneet erityisesti Brucknerin nelonen ja Mahlerin ysi. Myös Brahmsin ykkönen tai nelonen, Brucknerin seiska tai Mahlerin kolmonen tai seiska voisivat melkeinpä yhtä hyvin olla tällä listalla.
Tämänhetkiseen top kymppiin laittaisin seuraavat levyt, jotka resonoivat tämänhetkisessä ajassa omassa elämässäni. Laitan tähän vain sellaisia levytyksiä, jotka löytyvät hyllystäni, ja siksi Karel Ancerlin levytys Sostakovitsin seiskasta jäikin ulkopuolelle.
Johannes Brahms: 4. sinfonia. The Philharmonia Orchestra, joht. Otto Klemperer. Olen aina pitänyt sentimentaalista vuodattamista ainoana oikeana tapana esittää tämä riipaiseva teos. Klemperer rakentaa vuodatuksen sijaan teokselle selkeän mutta sellaisena hyvin puhuttelevan rakenteen, ja näytti minulle teoksen finaalin kontrapunktisuuden.
Gustav Mahler: 3. sinfonia. Bayerin radion sinfoniaorkesteri, joht. Rafael Kubelik. Olen kuunnellut Mahlerin kolmosta hyvin paljon viimeisen reilun vuoden aikana, ja suosikkilevytykseni vaihtelee. Pitkään se oli Bernstein, mutta tällä hetkellä tuntuisi, että Kubelikin versio on ihanteellinen. Hänen liveversionsa on mahdollisesti vieläkin parempi, mutta siitä olen kuullut vain finaalin. Teoksen suuruutta ei tarvitse erikseen alleviivata, onhan se kantaohjelmiston pisin sinfonia.
Gustav Mahler: 9. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Pitkään pidin Bruno Walterin autumnaalista, syksyistä retrospektiä ehkä parhaana sinfonialevytyksenä ylipäätään. Sitten tuli Horenstein, ja näytti teoksen hurjuuden ja raakuuden. Haitinkin levytys lienee teoksen ihanteellinen studiototeutus.
Anton Bruckner: 4. sinfonia. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Bernard Haitink. Jos Günter Wandin iäkkäänä tekemää livelevytystä hehkutetaan, ja aiheesta, niin Haitinkin levytys on sen tavoin raikas ja täysin maneeriton.
Ottorino Respighi: Rooman suihkulähteet. Ranskankielisen Sveitsin orkesteri, joht. Ernest Ansermet. Pyyhki listoiltani pois Riccardo Mutin version. Ehkä Reiner tarjoaa enemmän virtuositeettiä, mutta Ansermetin käsittelyssä Respighi ajoittain jopa muistuttaa musiikkia, ja siitä löytyy lämpöä. Plus että äänitys on parasta Deccan A-luokkaa lp-levyn kultakaudelta.
Claude Debussy: Nocturnes 1-2. Philharmonia Orchestra, joht. Guido Cantelli. Nokturnit eivät ole pelkkää tunnelmahöttä, vaan Ravelin yö on helteinen paikka, kuin heinäkuinen yö 2010, jolloin pyörin levottomana vuoteessani. Filharmonian legendaariset puupuhaltajat - Jock Sutcliffe etunenässä - tarjoavat parastaan.
Maurice Ravel: Pianokonsertto. Arturo Benedetti Michelangeli ja Philharmonia Orchestra, joht. Ettore Gracis. En ole aiemmin ymmärtänyt tämän ikiklassikkolevytyksen suuruutta, ja vaikka kokonaisuutena Samson Francois puhuttelee minua ehkä vieläkin enemmän, mutta finaalin alku on käsittämätön suoritus: kauhistuttavassa vauhdissa jok'ikinen nuotti voimallisesti artikuloitu, mutta täysin puhtaasti. perkussionaalisella voimalla mutta pianistisella kosketuksella.
Wolfgang Amadeus Mozart: 27. pianokonsertto. Emil Gilels ja Wienin filharmonikot, joht. Karl Böhm. En yleensä ole Gilels-fani, mutta hänellä on pianisteista ehkä kaikkein suurin ääni, ja Wienin filharmonikot soittavat niin jumalaisesti, valoisan raikkaasti, ilmavasti mutta täyteläisesti kuin vain ne pystyvät. Mozartille ei tämän enempää voi tehdä oikeutta, etenkin jos pitää sitä pienenä musiikkina.
Johann Sebastian Bach: 2. brandenburgilaiskonsertto. Edwin Fischer ja Philharmonia Orchestra. Musisointi voi ehkä olla tyylillisesti 1800-luvulta häpeämättömän romanttista, mutta tyyliseikosta piittaamatta, on häpeämättömän klassista, rakastavaa ja teoksen henkeä arvostavaa. Myös viides brandenburgilainen on iki-ihana. Sääli, etteivät taltioineet koko sarjaa.
Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Münchenin Bach-kuoro ja orkesteri, joht. Karl Richter. Johannespassion alkukuoro Herr unser Herrscher on parasta ja suurinta, mitä koko länsimaisella musiikilla on tarjottavanaan. Se pitäisi saada kuunnella ilman naapureita, niin kovalla, että korvat melkein eivät kestä. Richterin sittemmin muodista poistettu esitys on tästä suurin mahdollinen.
Talven ykkösmuusikko: Bernard Haitink. Ostin häneltä suurpaketin, jossa oli kaikki Brahmsin, Brucknerin ja Mahlerin sinfoniat, ja näistä mieleeni ovat painuneet erityisesti Brucknerin nelonen ja Mahlerin ysi. Myös Brahmsin ykkönen tai nelonen, Brucknerin seiska tai Mahlerin kolmonen tai seiska voisivat melkeinpä yhtä hyvin olla tällä listalla.
maanantai 30. kesäkuuta 2014
Kaikkien aikojen konserttolevytykset
Käyn alla läpi suurimmat konserttolevytykset, siis teoksista, joissa on soolosoitin ja orkesteri.
Dinu Lipatti ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Robert Schumann: Pianokonsertto
Tämä konsertto kuuluu niin itsestäänselvästi kaikkien pianistien soittolistalle, että se sisällytetään myös kaikista konsertoista varmimmin heidän urastaan kootuille retrospektiivipaketeille. Lipatti korostaa teoksen rytmiikkaa, ja hänellä fortetkin soivat. Lipattin proosarunous jalostuu tauottomaksi fortejen vyöryksi finaalin viimeiseksi noin 3 minuutiksi. Tämän kaiken hän tekee, pieni ja kuolemansairas mies, miltei pelkillä sormillaan, käyttämättä pedaalia juuri lainkaan.
Dinu Lipatti ja Luzernin festivaaliorkesterin joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto
Samalla levyllä Schumannin kanssa. Kun Schumann on tiukassa kontrollissa, Mozartissa Lipatti vain antaa mennä. Vielä kerran jaksaa Dinu viimeisillä voimillaan haltioitua musiikista. Jos Schumann edustaa enemmän staccatoa, Mozartissa kuullaan legatoa. Adagio-osassa muutama kuukausi myöhemmin kuoleva Lipatti on jo siirtynyt materian toiselle puolelle.
Clara Haskil ja Berliinin radio-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto
Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.
Arthur Rubinstein ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1
Ensimmäinen stereona taltioitu konserttolevytys, jossa Reinerin orkesteri luo dramaattiset, verevät ja unkarilaisen sykkivät puitteet, joiden päällä Rubinsteinin soitto on lakoonnuttavan yksinkertaista mutta aina ylevää. Brahmsin ensimmäinen on taistelu tuikean orkesterin ja positiivisen pianon välillä. Äänityksen 60 vuotta katoaa täydellisesti.
Edwin Fischer ja Berliinin filharmonikot joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2 ja Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 5 "Keisari"
So muss es sein. Brahms on paikoin kömpelökin, mutta kaikki, jota sielunveljet Fischer ja Furtwängler tekivät, on kiinnostavaa. He luovat teoksen tässä sota-ajan tulkinnassaan. Beethoven on klassikko, ja viimeisiä (1951) savikiekkolevytyksiä, ja sen teknologian huipentuma. Veljekset tekevät ihmeen: teoksen kontinuiteetti ei yhtään äänitysteknologiasta kärsi. Taltiointi kasvaa kerta kerralta, ja paljastaa demonisiakin sävyjä, vaikka tulkinnan perusluonne onkin rauhaisa.
Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot joht. Paul van Kempen: Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot no 1-5
Kempff omistaa Beethovenin konsertot, ja tämä vanhempi 1950-luvun alkupuolen sarja on selkeästi vakuuttavampi kuin 60-luvun puolivälin kokonaislevytys, vaikkakin Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Vaikutelmaksi syntyy, että Kempff improvisoi teokset omikseen. Äänitys on tässäkin suurenmoinen. En koskaan väsy kuuntelemasta näitä oman käyttömusiikkini uutta Testamenttia.
Vladimir Horowitz ja NBC:n sinfoniaorkesteri joht. Arturo Toscanini: Piotr Tsaikovski: Pianokonsertto no 1
Yleensä muusikkona vieroksumani Horowitz taltioi suuren yleisön kaikkein puhkisoitetuimman Tsaikkarin ainakin kolmasti Toscaninin kanssa sota-aikana (toki hän taltioi konserton myös John Barbirollin kanssa); myöhemmiltä kapellimestareilta hän ei enää saanut riittävästi vastakaikua. Horowitzin konekivääritulitus ja pikakirjoitus ovat teoksessa edelleenkin esikuvallisia, muiden pianistien kuulostaessa kovin kesyiltä.
Emil Gilels ja Wienin filharmonikot joht. Karl Böhm: Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 27
Luksusluokan Rolls Royce -Mozartia, ehdottomasti elämää suurempaa, kiireetöntä, suorastaan tämän fantastisen musiikin arvoista, autenttisuudesta viis. Wienin filharmonikkojen soundi on harvoin, jos koskaan, kuulostanut levyllä näin fantastiselta, samaan aikaan täyteläiseltä mutta hengittävältä, ja Gilelsin pianoa suurempaa pianosaundia ei ole.
Yehudi Menuhin ja Luzernin festivaaliorkesteri joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Viulukonsertto
Kuunneltuani 20 vuotta tätä, levytys oli kasvanut huomaamatta kaikkien muiden taltiointien ohi. Menuhinin kiihkeys saa täydellisen vastakaiun Furtwängleriltä, jonka jälkeen kaikkien muiden orkesteriosuus kuulostaa valjulta, ja koko teos kuulostaa kenen tahansa muun soittamana tämän jälkeen valjulta. Vuoden 1949 livelevytys on useimpia aikansa studiolevytyksiä parempi, sillä kyseessä lienee ollut nauhoitus, ei savikiekkokokoelma.
David Oistrah ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri joht. Otto Klemperer: Johannes Brahms: Viulukonsertto
Omapäinen Klemperer luo aristokraattiselle ja humaanille Oistrahille graniittisen lujan orkesterimaton, jonka yllä hän taituroi. Välttämättä herrat eivät soita samaa teosta, mutta ei se mitään. Molempia kuuntelee nautinnokseen.
David Oistrah ja tsekkiläinen filharmonia joht. Jevgeni Mravinski: Dmitri Sostakovits: Viulukonsertto no 1
Tässä kuullaan Oistrahista - oma suosikkiviulistini - tulisempi ja intensiivisempi puoli. Sostan livetaltiointi täydentää Oistrahin taiteellisen kuvan, Prahassa 50-luvulla tehty taltiointi on ehdottoman autenttinen kaikessa kärventävässä intensiiviteetissään.
Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri joht. Paavo Berglund: Jean Sibelius: Viulukonsertto
Useimpien suurien viulistien - Heifetz, Oistrah, Neveu ja niin edelleen - taltioitua Sibansa, Haitto osoittaa tällä livetaltioinnilla kuuluvansa suuriin viulisteihin, vaikka pari lipsautusta kuullaankin. Valitettavan vähän levyttänyt Haitto on kaikista Sibelius-tulkeista intensiivisin, ja kyseessä on ehkä Suomen historian merkittävin livetaltiointi.
Jascha Heifetz ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Piotr Tsaikovski: Viulukonsertto
Heifetx sähköhammasharjaa finaalissa kaikki nopeus- ja tarkkuusennätykset uusiksi; tosin konsertto houkuttelee hänestä myös ainutlaatuista lyyrisyyttä tai ainakin mehuisuutta. Reinerin orkesteriosuus täydentää tämän teoksen tyylin täydellisesti.
Jascha Heifetz ja RCA Victor Symphony Orchestra joht. Izler Solomon ja William Steinberg: Edouard Lalo: Symphony Espagnole, Camille Saint-Saens: Havanaise, Introduction ja Rondo Capriccioso, Pablo de Sarasate; Zigeunerweisen, Ernest Chausson: Poeme
Levylle kootut savikiekkoajan loppuhuipennukset (tekniikasta huolimatta äänitykset ovat erinomaisia vuosilta 1951-1952) esittelevät Heifetzia lyyrisimmillään ja, kuten Pekka Gronowin ja Ilpo Saunion teoksessa Äänilevyn historia todettiin, viulunsoittoa parhaimmillaan, johon verrattuna esimerkiksi Haiton soiton mahdolliset epäpuhtaudet erottuvat normaalivauhdissakin.
Fritz Kreisler ja Berliinin filharmonikot joht. Leo Blech: Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto
Beethovenin konsertosta soitetaan edelleenkin useimmiten Kreislerin kadensseja, ja vaikka äänitys (1926) onkin varsin varhainen, se onnistuu kuitenkin välittämään Kreislerin pakottamattoman lyyrisyyden ja tavaramerkillisen charmin. Muut tulkinnat sitten ovat enemmän tai vähemmän muunnelmia tästä, paitsi ne, jotka käyttävät Joachimin kadensseja ja edustavat kovempaa tulkintatraditiota (kuten Heifetz). Yehudi Menuhinin ja Furtwänglerin levytys on sitten hyvä kakkonen, ja Menuhinkin edustaa kreisleriaanista traditiota, vaikka onkin Kreisleria tulisempi.
Jaime Laredo ja National Symphony Orchestra joht. Howard Mitchell/Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Charles Münch: Felix Mendelssohn ja Max Bruch: Viulukonsertot
Näistä yleensä parina levytetyistä konsertoista suurin tulkinta ei ole Heifetzin tai Menuhinin, vaan melko vähän tunnetun yhdysvaltalaisen Jaime Laredon. Näitä 50-luvun tulkintoja ei koskaan ole ollut saatavina cd-muodossa, mikä jo on hyvä syy omistaa lp-soitin. Nuoren Laredon intensiteetti on näissä teoksissa omaa luokkaansa.
Jacqueline du Pré ja London Symphony Orchestra joht. sir John Barbirolli: Edward Elgar: Sellokonsertto
Nuorna nukkuneen du Prén - jonka uran MS-tauti julmasti katkaisi jo 27-vuotiaana - sello karjuu kuin haavoitettu leijona tässä tulkinnassa, joka on avannut monen muuten konserttimusiikkia vähemmän kuuntelevien korvat niin että usein mielletään du Prén omistavan Elgarin konserton.
Pablo Casals ja tsekkiläinen filharmonia joht. Georg Szell: Antonin Dvorak: Sellokonsertto
Onnittelut varhaiselle tuottajavelho Fred Gaisbergille, joka ymmärsi saatattaa sellon grand old manin säveltäjän synnyinmaahan 30-luvulla! Casalsin soitto ei koskaan välttämättä ole kaikkein autenttisinta minkään säveltäjän tyylille, mutta syvältä rouhivasta musikaalisuudesta ei ole epäilystäkään. Szell on fantastinen Dvorak-tulkki.
Dennis Brain ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: Käyrätorvikonsertot
En ole oikeastaan vertaillut tätä muihin versioihin, mutta nuorena liikenneonnettomuudessa kuolleen Brainin soitto on pakottoman virtuoosista rallattelua, ja Karajan on erinomainen säestäjä, vaikkei yleensä mikään Mozart-spesialisti ollutkaan.
Antonio Vivaldi: Concerto da Camera vol. 3. Alberto Grazzi ja Il Giardino Armonico, joht. Giovanni Antonini.
Nämä surumieliset fagottikonsertot palauttavat minut aina syksyiseen Keskuspuistoon, aikaan, jollon ymmärsin erään rakastumisen yksipuolisuuden.
Antonio Vivaldi: Music for Lute and Mandolin. Paul O´Dette ja The Parley of Instruments, joht. Roy Goodman ja Peter Holman
Tämä musiikki oli minulle jo vanhaa ja tuttua radiosta. Metsästin sitä useista kirjastoista Malminkartanoa myöten, kunnes Paloheinästä tärppäsi, ja lainakasetilta kopioitu kasetti kului puhki käytössä.
Joaquin Rodrigo: Concierto de Aranjuez. Miles Davis ja Gil Evansin orkesteri.
Davisin ja Evansin tulkinta on ehdottoman autenttinen espanjalaistunnelmaltaan, vaikka tässä kitarana onkin trumpetti. Davisin ja Evansin Aranjuez tuoksuu ja sykkii espanjalaisuutta.
Dinu Lipatti ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Robert Schumann: Pianokonsertto
Tämä konsertto kuuluu niin itsestäänselvästi kaikkien pianistien soittolistalle, että se sisällytetään myös kaikista konsertoista varmimmin heidän urastaan kootuille retrospektiivipaketeille. Lipatti korostaa teoksen rytmiikkaa, ja hänellä fortetkin soivat. Lipattin proosarunous jalostuu tauottomaksi fortejen vyöryksi finaalin viimeiseksi noin 3 minuutiksi. Tämän kaiken hän tekee, pieni ja kuolemansairas mies, miltei pelkillä sormillaan, käyttämättä pedaalia juuri lainkaan.
Dinu Lipatti ja Luzernin festivaaliorkesterin joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto
Samalla levyllä Schumannin kanssa. Kun Schumann on tiukassa kontrollissa, Mozartissa Lipatti vain antaa mennä. Vielä kerran jaksaa Dinu viimeisillä voimillaan haltioitua musiikista. Jos Schumann edustaa enemmän staccatoa, Mozartissa kuullaan legatoa. Adagio-osassa muutama kuukausi myöhemmin kuoleva Lipatti on jo siirtynyt materian toiselle puolelle.
Clara Haskil ja Berliinin radio-orkesteri, johtaa Ferenc Fricsay: Wolfgang Amadeus Mozart: 21. pianokonsertto
Ihanteellista Mozart-soittoa: dramaattisen iskevä orkesteritausta Haskilin inspiroituneen helmeilevälle performanssille, innostuneelle tempaukselle, jossa etenkin ensimmäisen osan kadenssi on aivan hurja. Jostain syystä tämän konserton parhaat toteuttajat ovat fyysisesti hauraita pianisteja. Ehkä vain he paradoksaalisesti kykenevät näkemään rajan toiselle puolelle kaikessa eteerisessä aineettomuudessaan.
Arthur Rubinstein ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1
Ensimmäinen stereona taltioitu konserttolevytys, jossa Reinerin orkesteri luo dramaattiset, verevät ja unkarilaisen sykkivät puitteet, joiden päällä Rubinsteinin soitto on lakoonnuttavan yksinkertaista mutta aina ylevää. Brahmsin ensimmäinen on taistelu tuikean orkesterin ja positiivisen pianon välillä. Äänityksen 60 vuotta katoaa täydellisesti.
Edwin Fischer ja Berliinin filharmonikot joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2 ja Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 5 "Keisari"
So muss es sein. Brahms on paikoin kömpelökin, mutta kaikki, jota sielunveljet Fischer ja Furtwängler tekivät, on kiinnostavaa. He luovat teoksen tässä sota-ajan tulkinnassaan. Beethoven on klassikko, ja viimeisiä (1951) savikiekkolevytyksiä, ja sen teknologian huipentuma. Veljekset tekevät ihmeen: teoksen kontinuiteetti ei yhtään äänitysteknologiasta kärsi. Taltiointi kasvaa kerta kerralta, ja paljastaa demonisiakin sävyjä, vaikka tulkinnan perusluonne onkin rauhaisa.
Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot joht. Paul van Kempen: Ludwig van Beethoven: Pianokonsertot no 1-5
Kempff omistaa Beethovenin konsertot, ja tämä vanhempi 1950-luvun alkupuolen sarja on selkeästi vakuuttavampi kuin 60-luvun puolivälin kokonaislevytys, vaikkakin Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Vaikutelmaksi syntyy, että Kempff improvisoi teokset omikseen. Äänitys on tässäkin suurenmoinen. En koskaan väsy kuuntelemasta näitä oman käyttömusiikkini uutta Testamenttia.
Vladimir Horowitz ja NBC:n sinfoniaorkesteri joht. Arturo Toscanini: Piotr Tsaikovski: Pianokonsertto no 1
Yleensä muusikkona vieroksumani Horowitz taltioi suuren yleisön kaikkein puhkisoitetuimman Tsaikkarin ainakin kolmasti Toscaninin kanssa sota-aikana (toki hän taltioi konserton myös John Barbirollin kanssa); myöhemmiltä kapellimestareilta hän ei enää saanut riittävästi vastakaikua. Horowitzin konekivääritulitus ja pikakirjoitus ovat teoksessa edelleenkin esikuvallisia, muiden pianistien kuulostaessa kovin kesyiltä.
Emil Gilels ja Wienin filharmonikot joht. Karl Böhm: Wolfgang Amadeus Mozart: Pianokonsertto no 27
Luksusluokan Rolls Royce -Mozartia, ehdottomasti elämää suurempaa, kiireetöntä, suorastaan tämän fantastisen musiikin arvoista, autenttisuudesta viis. Wienin filharmonikkojen soundi on harvoin, jos koskaan, kuulostanut levyllä näin fantastiselta, samaan aikaan täyteläiseltä mutta hengittävältä, ja Gilelsin pianoa suurempaa pianosaundia ei ole.
Yehudi Menuhin ja Luzernin festivaaliorkesteri joht. Wilhelm Furtwängler: Johannes Brahms: Viulukonsertto
Kuunneltuani 20 vuotta tätä, levytys oli kasvanut huomaamatta kaikkien muiden taltiointien ohi. Menuhinin kiihkeys saa täydellisen vastakaiun Furtwängleriltä, jonka jälkeen kaikkien muiden orkesteriosuus kuulostaa valjulta, ja koko teos kuulostaa kenen tahansa muun soittamana tämän jälkeen valjulta. Vuoden 1949 livelevytys on useimpia aikansa studiolevytyksiä parempi, sillä kyseessä lienee ollut nauhoitus, ei savikiekkokokoelma.
David Oistrah ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri joht. Otto Klemperer: Johannes Brahms: Viulukonsertto
Omapäinen Klemperer luo aristokraattiselle ja humaanille Oistrahille graniittisen lujan orkesterimaton, jonka yllä hän taituroi. Välttämättä herrat eivät soita samaa teosta, mutta ei se mitään. Molempia kuuntelee nautinnokseen.
David Oistrah ja tsekkiläinen filharmonia joht. Jevgeni Mravinski: Dmitri Sostakovits: Viulukonsertto no 1
Tässä kuullaan Oistrahista - oma suosikkiviulistini - tulisempi ja intensiivisempi puoli. Sostan livetaltiointi täydentää Oistrahin taiteellisen kuvan, Prahassa 50-luvulla tehty taltiointi on ehdottoman autenttinen kaikessa kärventävässä intensiiviteetissään.
Heimo Haitto ja Radion sinfoniaorkesteri joht. Paavo Berglund: Jean Sibelius: Viulukonsertto
Useimpien suurien viulistien - Heifetz, Oistrah, Neveu ja niin edelleen - taltioitua Sibansa, Haitto osoittaa tällä livetaltioinnilla kuuluvansa suuriin viulisteihin, vaikka pari lipsautusta kuullaankin. Valitettavan vähän levyttänyt Haitto on kaikista Sibelius-tulkeista intensiivisin, ja kyseessä on ehkä Suomen historian merkittävin livetaltiointi.
Jascha Heifetz ja Chicagon sinfoniaorkesteri joht. Fritz Reiner: Piotr Tsaikovski: Viulukonsertto
Heifetx sähköhammasharjaa finaalissa kaikki nopeus- ja tarkkuusennätykset uusiksi; tosin konsertto houkuttelee hänestä myös ainutlaatuista lyyrisyyttä tai ainakin mehuisuutta. Reinerin orkesteriosuus täydentää tämän teoksen tyylin täydellisesti.
Jascha Heifetz ja RCA Victor Symphony Orchestra joht. Izler Solomon ja William Steinberg: Edouard Lalo: Symphony Espagnole, Camille Saint-Saens: Havanaise, Introduction ja Rondo Capriccioso, Pablo de Sarasate; Zigeunerweisen, Ernest Chausson: Poeme
Levylle kootut savikiekkoajan loppuhuipennukset (tekniikasta huolimatta äänitykset ovat erinomaisia vuosilta 1951-1952) esittelevät Heifetzia lyyrisimmillään ja, kuten Pekka Gronowin ja Ilpo Saunion teoksessa Äänilevyn historia todettiin, viulunsoittoa parhaimmillaan, johon verrattuna esimerkiksi Haiton soiton mahdolliset epäpuhtaudet erottuvat normaalivauhdissakin.
Fritz Kreisler ja Berliinin filharmonikot joht. Leo Blech: Ludwig van Beethoven: Viulukonsertto
Beethovenin konsertosta soitetaan edelleenkin useimmiten Kreislerin kadensseja, ja vaikka äänitys (1926) onkin varsin varhainen, se onnistuu kuitenkin välittämään Kreislerin pakottamattoman lyyrisyyden ja tavaramerkillisen charmin. Muut tulkinnat sitten ovat enemmän tai vähemmän muunnelmia tästä, paitsi ne, jotka käyttävät Joachimin kadensseja ja edustavat kovempaa tulkintatraditiota (kuten Heifetz). Yehudi Menuhinin ja Furtwänglerin levytys on sitten hyvä kakkonen, ja Menuhinkin edustaa kreisleriaanista traditiota, vaikka onkin Kreisleria tulisempi.
Jaime Laredo ja National Symphony Orchestra joht. Howard Mitchell/Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Charles Münch: Felix Mendelssohn ja Max Bruch: Viulukonsertot
Näistä yleensä parina levytetyistä konsertoista suurin tulkinta ei ole Heifetzin tai Menuhinin, vaan melko vähän tunnetun yhdysvaltalaisen Jaime Laredon. Näitä 50-luvun tulkintoja ei koskaan ole ollut saatavina cd-muodossa, mikä jo on hyvä syy omistaa lp-soitin. Nuoren Laredon intensiteetti on näissä teoksissa omaa luokkaansa.
Jacqueline du Pré ja London Symphony Orchestra joht. sir John Barbirolli: Edward Elgar: Sellokonsertto
Nuorna nukkuneen du Prén - jonka uran MS-tauti julmasti katkaisi jo 27-vuotiaana - sello karjuu kuin haavoitettu leijona tässä tulkinnassa, joka on avannut monen muuten konserttimusiikkia vähemmän kuuntelevien korvat niin että usein mielletään du Prén omistavan Elgarin konserton.
Pablo Casals ja tsekkiläinen filharmonia joht. Georg Szell: Antonin Dvorak: Sellokonsertto
Onnittelut varhaiselle tuottajavelho Fred Gaisbergille, joka ymmärsi saatattaa sellon grand old manin säveltäjän synnyinmaahan 30-luvulla! Casalsin soitto ei koskaan välttämättä ole kaikkein autenttisinta minkään säveltäjän tyylille, mutta syvältä rouhivasta musikaalisuudesta ei ole epäilystäkään. Szell on fantastinen Dvorak-tulkki.
Dennis Brain ja Philharmonia Orchestra joht. Herbert von Karajan: Wolfgang Amadeus Mozart: Käyrätorvikonsertot
En ole oikeastaan vertaillut tätä muihin versioihin, mutta nuorena liikenneonnettomuudessa kuolleen Brainin soitto on pakottoman virtuoosista rallattelua, ja Karajan on erinomainen säestäjä, vaikkei yleensä mikään Mozart-spesialisti ollutkaan.
Antonio Vivaldi: Concerto da Camera vol. 3. Alberto Grazzi ja Il Giardino Armonico, joht. Giovanni Antonini.
Nämä surumieliset fagottikonsertot palauttavat minut aina syksyiseen Keskuspuistoon, aikaan, jollon ymmärsin erään rakastumisen yksipuolisuuden.
Antonio Vivaldi: Music for Lute and Mandolin. Paul O´Dette ja The Parley of Instruments, joht. Roy Goodman ja Peter Holman
Tämä musiikki oli minulle jo vanhaa ja tuttua radiosta. Metsästin sitä useista kirjastoista Malminkartanoa myöten, kunnes Paloheinästä tärppäsi, ja lainakasetilta kopioitu kasetti kului puhki käytössä.
Joaquin Rodrigo: Concierto de Aranjuez. Miles Davis ja Gil Evansin orkesteri.
Davisin ja Evansin tulkinta on ehdottoman autenttinen espanjalaistunnelmaltaan, vaikka tässä kitarana onkin trumpetti. Davisin ja Evansin Aranjuez tuoksuu ja sykkii espanjalaisuutta.
torstai 5. joulukuuta 2013
Kaikkien aikojen pianolevytykset
Kuten kaikki listat, tämäkin lista on subjektiivisuudessaan
muistinvarainen. Paljon listalle asiallisesti ottaen kuuluvia levytyksiä
jää listan ulkopuolelle, kuten aina erilaisten best of-listausten
kanssa on laita.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
Dinu Lipatti, koko levytetty tuotanto
Dinu Lipatti (1917-1950), valitettavan nuorena leukemiaan kuolleen romanialaispianistin kaikissa levytyksissä (studiolevytykset koottu EMI:n 6 cd:n pakkaukseen) on definitiivisen autoritaarisuuden tuntua ilman minkäänlaista itsetehostusta. Lipatti soitti etenkin Bachia, Chopinia ja Mozartia ylimaallisesti, tekisi mieli sanoa transendentaalisesti, ylimpien voimien koskettamana, vaikka termi onkin Lisztin korruptoima, mutta myös hänen Ravelinsa, Schumanninsa ja Grieginsä ovat vertaansa vailla. Schumannin pianokonsertto on yhtäaikaisesti haltioitunut mutta täydessä kontrollissa; mahdottomasta mahdollinen. Mozartin 21. - ruotsalaisen pehmopornoelokuvan mukaan uudelleennimetty - konsertto osoittaa, että on pinnallista pitää Mozartia pinnallisena, ja hänen Bachissaan ateistikin kuulee jumalten kosketuksen. Lipattin Schubertissa ja Chopinissa yhdistyvät dialektisesti instrumentaalisesti näennäinen painovoiman voittaminen ja inhimillisen tragedian kosketus. Lipatti saa fortetkin soimaan; hänen staccatonsakaan ei ole koskaan perkussiivinen. Vahinko että jäimme ilman hänen Beethoveniaan. Kaikkien aikojen suurin pianisti.
Sergei Rahmaninov: Schumannin Karnevaali
Sergei Rahmaninov (1873-1943), joka tunnetaan ensisijaisesti säveltäjänä, henkensä pitimiksi soitti myös pianoa ja johti orkesteria. Ja miten hän soittikaan! Rahmaninov luonnehtii Karnevaalin karakteerikappaleiden sarjan, tuon pianon Enigma-muunnelmat eloisammin kuin kukaan toinen. Hän soitti myös Bachia ja Chopinia hienosti; lisäksi hän onneksi taltioi kaikki pianokonserttonsa, jotka kuuluvat välttämättöminä kaikkien pianosta kiinnostuneiden levyhyllyyn.
Samuel Feinberg: Bachin Tasavireinen klaveeri
Samuel Feinberg (1890-1962), aikanaan itänaapurissa legendaarinen pianisti, soitti Bachin Das Wohltemperierte Klavierin, tämän pianon vanhan testamentin hienommin kuin kukaan toinen, vaikka vertailussa olisivat Gould, Richter ja Fischer.
Claudio Arrau: Schubertin Moments musicaux, Wanderer-fantasia ja Klavierstücke.
Claudio Arrau (1903-1991), chileläinen mestaripianisti, jonka Finlandia-talon konsertin menetin artistin kuoleman takia, oli suuri koloristi. Arraun Liszt kuulostaa - harvinaista kyllä – täysipätöiseltä musiikilta, ja unkarilaisia fantasioitakin jaksaa kuunnella enemmän kuin yhden kerrallaan, vaikka ne muutoin kuulostavat kaikki samoilta. Arraun Beethoven on upeaa - Colin Davisin kanssa levytetty Keisarikonsertto avasi minulle Beethovenin musiikin ylipäätään - Chopin kolossaalista ja Schubertissa hän ylittää instrumenttinsa rajat; Arraun Schubert-levyssä piano ei enää ole piano, vaan paikoitellen se kuulostaa kitaralta tai jopa kanteleelta.
Simon Barere: The HMV recordings
Simon Bareresta (1896-1951), joka kuoli kesken konsertin, on sanottu, että hän oli Horowitz ilman Horowitzin heikkouksia. Bareren HMV-levytyksistä koottu kahden cd:n boksi sisältää ainakin teknisesti uskomattominta koskaan levytettyä pianismia. Etenkin Bareren Liszt on täysin omaa luokkaansa, mutta Barere ei typisty silkaksi virtuoosiksi: hän löytää Lisztistä ja Chopinista myös lyyrisiä sävyjä. Myös Schumannin Toccata ja Balakirevin Islamey ovat ylittämättömiä.
Josef Hofmann: Chopinin pianokonsertot
Josef Hofmann (1876-1957), jonka uran katkaisi alkoholismi, taltioi New Yorkissa konserttitilanteessa nämä Chopinin konsertot John Barbirollin kanssa. Koska Chopinin orkesterinkäyttö on lähinnä viitteellistä, perifeerinen äänitys ei haittaa. Etenkin ensimmäisen pianokonserton ensimmäisessä osassa noin 5 minuutin kohdalla henkeäsalpaava tekniikka ja ylittämätön runollisuus yhdistyvät. Kaikki muut Chopin-soittajat kuulostavat tämän jälkeen riittämättömiltä; kukaan toinen ei onnistu soittamaan jopa forteja, he vain paukuttavat.
Solomon: Beethovenin pianosonaatit 27-32
Solomon (Cutner) 1902-1988, jonka uran katkaisi jo 50-luvun loppupuolella aivohalvaus, oli ylittämätön Beethoven-tulkki. Hänen Hammerklavierinsa on suurin taltionti tästä pianokirjallisuuden suurimmasta sonaattijärkäleestä; yleensäkin hänen Beethovenissaan on tosi kyseessä, ja hänen soittonsa on aikuista ja vakavaa. Häneen pätee – kuten Lipattiinkin – kaikki itsetehostuksellisuuden puute. Myös Solomonin Chopin on upeaa, vaikkei ehkä kaikkein chopinmaisinta; Solomon ei tunteile vaan antaa musiikin puhua omalla painollaan.
Wilhelm Backhaus: Brahmsin pianomusiikkia (2 cd, sisältäen pianokonsertot)
Wilhelm Backhausin (1884-1969) Brahms on ideaalista. Se on maskuliinista, tunteilematonta, romantisoivaa kuorrutusta välttävää, suorastaan kuivakkaa kaikessa asiallisuudessaan. Näin Brahmsia tulee soittaa.
Artur Rubinstein: Chopinin pianomusiikkia (EMI 5 cd, sis. Pianokonsertot tai RCA 10 cd, sis. pianokonsertot)
Rubinsteinia (1887-1982) pidettiin Chopinin synonyyminä, ja Rubinstein soittaa aina linjakkaasti, tunteilematta, antaen musiikin puhua omalla painollaan. Rubinstein on ainoa pianisti, jonka käsissä masurkoita jaksaa kuunnella kokonaisena sarjana. 30-luvun levytyksissä 80 vuotta katoaa, ne ovat aivan ajankohtaisia. Rubinsteinin uudempi, 60-luvulla tehty 10 cd:n paketti on vieläkin kattavampi ja aivan yhtä hyvä. Lisäksi Rubinstein on Brahms-soittajista hyvä kakkonen Backhausin jälkeen, ja hänen levytyksensä Brahmsin ekasta Reinerin kanssa on ehkä kaikkien aikojen paras pianokonserttolevytys. Rubinsteinin Brahmsit on koottu 9 cd:n laatikoksi, jossa on paljon myös kamarimusiikkia. Rubinstein saa myös sellaisen toisen luokan musiikin kuin Saint-Saensin toisen pianokonserton tai Franckin Sinfoniset muunnelmat kuulostamaan täysipätöiseltä musiikilta, ja hänen Mozartin 23. konserttonsa on ihana.
Benno Moiseiwitsch: Schumannin fantasia, Brahmsin pianomusiikkia
Benno Moiseiwitschin (1890-1963) soitossa yhdistyi hyvä maku ja musiikillinen arvostelukyky, maskuliininen strukturaalisuus ja rikas pianoääni. Moiseiwitsch on ainoa pianisti, joka saa Schumannin fantasian kuulostamaan vakavasti otettavalta musiikilta, ei vain pompöösiltä itsetehostukselta. Hänen Schumanninsa mutta myös Brahmsinsa on malliesimerkki tyylikkäästä pianonsoitosta.
Artur Schnabel: Beethovenin pianosonaatit
Artur Schnabel (1882-1951) sai tehtäväkseen levyttää ensimmäisenä kaikki Beethovenin 32 sonaattia, ja edelleenkin hänen näkemyksensä toimii referenssinä. Monista tunnetuista sonaateista on myöhemmin esitetty muitakin valideja näkemyksiä, mutta etenkin vähemmän soitetuissa sonaateissa (etenkin alkupään sonaateissa) Schnabel ymmärtää Beethovenia paremmin kuin kukaan häntä ennen tai kukaan hänen jälkeensä, ja niihin paluu tuntuu aina kotiinpaluulta.
Edwin Fischer: Schubertin impromptut
Edwin Fischer (1886-1960), jonka isä eli jo Beethovenin ja isoisä jo Bachin aikakaudella, oli tunnettu etenkin Bach-tulkkina, mutta Schubertin impromptut eivät hänen käsittelyssään ole kahdeksan hajanaista improvisaatiota vaan yhtenä haltioituneena improvisaationa soitettu sarja. Lisäksi Furtwänglerin kanssa levytetty Beethovenin keisarikonsertto on klassisessa autoritaarisuudessaan ja harvinaislaatuisessa solistin ja kapellimestarin yhteisymmärräksessä yksi kaikkien aikojen suurimpia konserttolevytyksiä; myös Furtwänglerin kanssa tehty Brahmsin toka on erraattisuudessaankin ainutlaatuisen kiinnostava ja luova, mitä yleensäkin voi sanoa Fischeristä: ajoittaisista hutilyönneistään huolimatta, hänen kokonaiskäsityksensä musiikista on niin korkea, että häntä kuuntelee paljon mieluummin kuin erilaisten pianon idolikilpailujen voittajia. Fischer oli myös suurenmoinen Bach-tulkki; hänen pianokonserttonsa eivät varmasti ole tyylillisesti autenttisia mutta musiikillisesti ovat. Viides brandenburgilaiskonsertto on nykykäsityksen mukaan sikamaisen juhlallisesti pakattu, ja niin se onkin. Siinä on sellaista luksusta, johon ei yleensä ole nykyaikana varaa: siinä ei ole kiire mihinkään, ja etenkin solisteja – etenkin huilusolisti Gareth Morrisia – kuuntelee sulaksi nautinnokseen. Fischerin das WTK oli ensimmäinen kokonaislevytys tästä pianon vanhasta testamentista, ja monien mielestä edelleen ylittämätön. Ainakin se lienee kaikkein mielenkiintoisin ja musikaalisin.
Svjatoslav Richter: Beethovenin Diabelli-muunnelmat
Svjatoslav Richterin (1915-1997), joka ihmisenä pakeni julkisuutta ja kaikkia määrittely-yrityksiä samoin kuin lumimies kameroita, käsissä Diabelli-muunnelmat kulkevat vääjäämättömän epätoivoisen matkan bagatellimaisesta alusta kohti vääjäämätöntä tragediaa. Richter soitti nuoteista, toisin kuin useimmat muut, koska ”hän osasi lukea niitä”. Ehkä kaikkien aikojen suurin pianolivelevytys. Lisäksi Richterin läpimurto länsimaissa – Beethovenin Appassionata – on aivan omassa kastissaan.
Svjatoslav Richter: Bach: das Wohltemperierte Klavier
Richterin kosketus on samanaikaisesti napakka ja laulava, sormien cantabile-taidetta. Preludien osumatarkkuus on erehtymätön, ja fuugissa taas tavoitellaan taivasta, eikä vain tavoitella, vaan siellä ollaan. Richterin mukaan Bachia kannattaa aina välillä kuunnella, jos ei muuten niin hygieniasyistä. Se, mitä ne muut syyt ovat, Richter antaa kuulijan itsensä keksiä. ja hänen Bachinsa tarjoaa niitä muita syitä kymmensormisesti.
Emil Gilels: Lisztin h-mollisonaatti ja Schubertin 17. sonaatti
Emil Gilelsinkin (1916-1985) – erottaa tavanomaisen hyvistä pianisteista Liszt. Muuten jankuttava h-mollisonaatti on Gilelsin käsittelyssä kunnollista musiikkia, ja sama levy sisältää suurimman koskaan tehdyn levytyksen mistään Schubertin pianosonaatista (joita muuten soitetaan aika vähän). Myös Gilelsin levytys Brahmsin toisesta pianokonsertosta on monumentaalisuudessaan upea, ja Mozartin 27. pianokonserton ja tyttärensä Elenan kanssa tehty levytys duokonsertosta tarjoavat parasta mahdollista suuren mittakaavan Mozart-soittoa.
Glenn Gould: Bachin Goldberg-muunnelmat
Glenn Gould (1932-1982), jonka maine säestää itseään hyräilyllä ja narisevalla pianotuolilla kulkee miehen itsensä edellä, oli polyfonisti ylitse muiden, joka nyppii Bachin partituurin kaikki kerrokset irti toisistaan. Levy – joka oli Gouldin läpimurto – on ehkä levytetyn pianohistorian referentiaalisin levytys, eikä syyttä. Gould on paitsi inspiroitunut ja saa Bachin polyfonisen struktuurin toimimaan syvällisemmin kuin ehkä kukaan toinen; sitäpaitsi hänen sormitekniikkansa on kaikkien aikojen irtonaisinta. Muukin Gouldin levyttämä Bachin pianomusiikki on välttämätöntä, etenkin Das Wohltemperierte Klavier.
Wilhelm Kempff: Beethovenin pianokonsertot
Wilhelm Kempff (1895-1991). Riippumatta siitä, mitä versioita Beethovenin pianokonsertoista kuulee tai omistaa, näihin palaa aina, ja oikeastaan muita ei tarvita. Leitnerin johtamien Berliinin filharmonikkojen kanssa tehdyt levytykset ovat klassisia mutta niistä välittyy musisoinnin ilo. Moni pitää vanhempia, Paul van Kempenin kanssa tehtyjä levytyksiä vieläkin parempina. Niin ne taitavat ollakin, ihan pikkuisen. Beethovenin pianokonsertoissa - jotka ovat minulle hyvän päivittäiskäyttömusiikkini uusi testamentti - Kempff johtaa muuta maailmaa 2-0. Lisäksi Kempffin kokonaislevytystä Beethovenin sonaateista pidetään ”uutena” kaanonina Schnabelin jälkeen, ja hyviä ne yleisesti ottaen ovatkin. Aika moni pitää näissäkin vanhempaa, 50-luvun monolevytystä parempana. Yehudi Menuhinin kanssa levytetyt Beethovenin viulusonaatit ovat kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja itselläni Kreutzer- ja kevätsonaatit avasivat oven kamarimusiikin maailmaan.
Vladimir Horowitz: Scarlattin sonaatit
Vladimir Horowitz (1902/03/04-1989), pianon virtuoosinen primadonna, jolla joskus poseeraus nousi musisoinnin edelle. Rubinstein sanoi hänestä osuvasti: Horowitz on häntä parempi pianisti mutta hän Horoa parempi muusikko. No, Scarlattin sonaatit tai oikeastaan sonatiinit – joita on kuutisensataa – ovat parhaita klaveeriminiatuureja joita on koskaan tehty, ja niissä narsismin piinaama Horowitz löytää sielunrauhan ja yksinkertaisuuden. Toscaninin kanssa tehty Tsaikovskin pianokonsertto taas jää historiaan aivan muista syistä; se on perverssissä konekivääritulituksessaan ja hakkaavuudessaankin aivan ylittämätön.
Maurizio Pollini: Chopinin Etydit, Preludit ja Poloneesit
Joskin A. Rubinsteinin Chopin-paketit, niin vanha kuin uusi, ovatkin Chopinin - joka on kaikkien pianistin säveltäjä - vanha ja uusi testamentti, Pollini tarjonnee tässä ehkä kaikkein parhaan esimerkin siitä, miten virheetön pianismi voi palvella runoutta.
Marcelle Meyer: Scarlattin sonaatteja
Nämä pienimuotoiseen postyymiin kulttimaineen saavuttaneen ranskalaispianistin levytykset ovat ehkä teknisesti parhaita oman aikansa pianoäänitteitä, ja Meyerin soitossa on jotain samaa taivaallisuutta kuin Lipattilla. Etenkin sarjan kolmas näyte, joka kantaa Kirkpatrickin luettelonumeroa Kk. 380, on aivan taivaallinen. Siinä pysähtyy koko ulkopuolinen maailma, lakkaa olemasta murheineen. Aivan riipaisevaa cantabile-soittoa.
Keith Jarrett: The Köln Concert
Keith Jarrett (1945-), joka saa edustaa listalla ainoaa leipälajiltaan ei-klassista konserttipianistia, on monilahjakkuus, joka on levyttänyt jazzin lisäksi mm. Mozartia ja Bachia, paitsi pianolla, myös cembalolla. Kölnin konsertti koostuu pitkistä, improvisatorisilta kuulostavilta soolokappaleilta, joissa Jarretin hurmioitunut keskittyneisyys vangitsee ja vie kuulijan transsiomaiseen tilaan.
Krystian Zimerman: Debussyn preludit
Krystian Zimerman (1956-) saa Debussyn kolorismiin enemmän kerroksia kuin kukaan toinen; häneen verrattuna esimerkiksi Giesekingin kanonisoitu versio on jotensakin köyhä. Jos kaikista koskaan levytetyistä pianolevyistä tulisi valita yksi, saattaisi valinta kohdistua tähän.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)