Parhaat levyt vuonna 2025

Franz Schubert: Sinfonia C-duuri "Suuri" nro 9. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Minulla oli alkutalvesta irtisanomisen yhteydessä kausi, jolloin vertailin eri levytyksiä tästä sinfoniasta. Furtwängleriltä minulla jo oli hänen sota-aikainen radiotaltiointinsa, mutta tämä on sitä maineikkaampi ja rauhallisempi. Mutta muutaman vuosikymmenen lisää perspektiiviä hankkineena, tämä on maineensa väärti ja kelpaa jopa David Hurwitzille. Pidin kovasti aiempien suosikkieni Wandin ja Kripsin lisäksi Böhmistä, Fricsaysta, Sawallischista ja Haitinkista; Abbadokin on erinomainen.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tämä sota-aikaisten tallenteiden sarjaan kuuluva levytys oli ensitutustumiseni Brucknerin viidenteen, ja kun sinänsä aikakautensa tasoon nähden dynaamisesti yllättävänkin hyvään levytykseen (1942) tottuu yskäisyineen, niin käsillä on poikkeuksellisen dramaturgisesti koherentti, jännittävä ja vauhdikas levytys. Furtwängler asetti minulle standardin tämän teoksen koostamiselle: hitaasti hiipivä, mystinen avaus, käyskentelevästi sykkivä toinen osa, myrskyisä scherzo ja pyörremäinen finaali. 

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Günter Wand

Wandin Brahmseista - joita esimerkiksi nuoruuteni raamatussa eli Penguin Guidessa ei juurikaan arvostettu - on tullut salavaivihkaa tämänhetkinen suosikkisyklini Brahmsin sinfonioissa. Ensimmäisen ja neljännen sinfonian Wand tekee Toscaninin tavoin yllättävänkin intohimoisesti ja melko vauhdikkaasti ja keskimmäiset sinfoniat, numerot 2 ja 3 taas Klempererin tavoin epäsentimentaalisesti, teosten struktuuria painottaen. Wandin tapa tehdä Brahmsia ei tietenkään ole ainut oikea, mutta hän tarjoaa modernisti äänitetyn synteesin kahta hyvin eri tavoin Urtextiään lukeneita klassikoita, Toscaninin kiihkeyttä ja Klempererin selkeyttä. Niissä on kamarimusiikillista selkeyttä ja valoisuutta, mutta raudanluja pohja.

Carl Nielsen: Hiemvee. Underlige Aftenlufte. Aksel Schiøtz

Ei ainoastaan tämä laulu, vaan koko Danacord-levy, jossa Schiøtz laulaa Nielsenin lauluja, on maaginen. Schiøtzin ääni on rauhoittava kuin Hans Hotterin ja luonnollinen kuin Björlingin. Jos tämä ei ole tuutulaulu, en tiedä, mikä tämä on. 

Heitor Villa-Lobos: Bachianas brasileiras numero 7. Ranskan radio-orkesteri, joht. Heitor Villa-Lobos

Villa-Lobos oli mahtavan tuottelias säveltäjä, joka musiikki on aivan omanlaisensa keitos. Tässä ehkä parhaassa hänen kymmenestä bachianas brasileirasistaan finaalin fuuga on aivan hurja pyörre. Soitto ei varmaankaan ole kaikkein hiotuinta, mutta vakuuttavuus ja intensiteetti korvaavat tämän täysimääräisesti. 

Johann Sebastian Bach: Goldberg-muunnelmat. Beatrice Rana

En ole keräillyt Bachin klaveeriteoksista juurikaan vaihtoehtoisia esityksiä Glenn Gouldien lisäksi, mutta Perahian soitto jättää, kuten aina, vaikutelman siitä, että kaikki menee kuten pitääkin. Perahialla huomio kiinnittyy soittajan ratkaisujen sijasta itse musiikkiin. Perahia odotteli vuosikymmeniä, kolmisenkymmenen vuotta konsertoivan pianistin uraa ennen kuin ryhtyi soittamaan Bachia, ja odottelu kannatti. Perahia oli valmis haasteeseen, ja aktivoi minulla Bachin pianomusiikin kuuntelemisen. Kuitenkin minua uudehkoista ei-Gouldin levytyksistä puhuttelee vieläkin enemmän nuori italialaispianisti Beatrice Rana, joka pitää teoksessa jatkuvan pulssin ihailtavasti yllä, koko 32 osan muodostavan kaaren ylitse.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Junge Deutsche Filharmonie, joht. Rudolf Barshai

Tästä opiskelijaorkesterin soittamasta Mahlerin vitosesta sana levisi internetin alkuaikoina vuosituhannen vaihteessa, ja siitä tuli ilmiö. Ja täydellä syyllä: kyseessä on ainutlaatuinen, ylivoimainen levytetty taltiointi Mahlerin vitosesta. Ja kapellimestari on yllätysnimi; Sostakovitsin ystävä, joka on paremmin tunnettu Sostakovitsin kvartettoja kantaesittäneenä alttoviulistina. Nuoriso-orkesteri soittaa mitään pelkäämättä: vasket purevat kuin hait ja jouset lentävät kuin aarnikotkat.

Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Stuttgartin radio-orkesteri, joht. Carl Schuricht

Schuricht on musikaalinen ja vakuuttava oikeastaan kaikessa kuulemassani ohjelmistossa. Hänen tyyliään on vaikea kuvailla, mutta Schurichtin johtaminen on läpikuultavaa ja eteenpäinmenevää. Schurichtissa yhdistyy Szellin tiukka kamarimusiikillinen ote Walterin inhimilliseen lämpöön.

Miloslav Kabelac: Ajan mysteeri. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Karel Ancerl

Muistan 90-luvulla lukeneeni Hesarista jutun Ancerlista, ja siinä jutussa ylistettiin muun muassa tätä teosta. Vasta nyt tulin kuunnelleeksi sen, ja kyseessä on toisen maailmansodan jälkeisen ajan merkkiteos, joka muodostaa 23-minuuttisen intensiivisen kaaren. Kabelacilla on oma äänensä, vaikka hänen sävelkielessään voi kuulla häivähdyksen Janacekia ja ehkä Einojuhani Rautavaara on kuunnellut teoksen? Ancerlin esitys kuulostaa niin autenttiselta ja intensiiviseltä kuin mahdollista.

Wigwam: The Big Farewell

Kitarataidetta leppoisan keinuvassa rytmissä parhaimmillaan, vaikka tämä 6 1/2 -minuuttinen onkin dramaturgisesti täydellisesti rakennettua progea. Teos kasvaa kasautuen jokaisen heleän välisoiton jälkeen vähä vähältä aina yksi elementti kerrallaan. 

Anton Bruckner: 7. sinfonia. Berliinin radio-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tämä oman aikansa referenssilevytys ei ole aiemmin mitenkään erityisesti soittanut kelloja, mutta irtisanomisaikana tämän levytyksen - ja teoksen - tarjoama hunajaeliksiiri hoiti sielua. 

Hector Berlioz: Grande Messe des Morts. Bostonin sinfoniaorkesteri, Uuden Englannin konservatoriokuoro ja solistit, joht. Charles Münch

Muutamia vuosia sitten keräilin tätä teosta, ja Mitropoulos on tähän saakka ollut suosikkini. Münch on esityksenä tunnelmallinen siinä missä Mitropoulos, mutta äänitys on vielä selvästi parempi. Ihannelevytys tästä yhdestä suosikkiteoksestani. 

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti op. 109 (numero 30). Stephen Kovacevich

Tämän sonaatin kolmas osa on yksi koko pianokirjallisuuden eeppisimmistä. Hienoja levytyksiä siitä tarjoavat kuulemistani esimerkiksi Mitsuko Uchida - joka ajankohtaisti tämän sonaatin minulle - Annie Fischer, Alfred Brendel, Yves Nat, Solomon, Artur Schnabel, Rudolf Serkin, Eric Heidsieck, Stephen Kovacevich ja Wilhelm Backhaus. Kovacevich toteuttaa teoksen melko lailla ihanteellisesti, kuten muutkin häneltä kuulemani Beethovenin myöhäiset sonaatit. Hänen soitossaan ei samalla tavalla kiinnitä huomiota soittajaan kuin vaikka Schnabelissa, vaan nimenomaisesti musiikkiin. 

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 2. Wilhelm Backhaus ja Wienin filharmonikot, joht. Carl Schuricht

Harvinaisen jännittävä, paikoin myrskyisäkin esitys tästä yhdestä pianokonserttokirjallisuuden mahtavimmista järkäleistä. Backhaus on tehnyt tästä teoksesta kolme levytystä: 30-luvulla Böhmin kanssa, 60-luvulla taas Böhmin kanssa ja tämän, 50-luvun alun Decca-levytyksen Schurichtin kanssa. Böhmin johtaminen on varsin jäykkää, kun taas Schuricht on paljon joustavampi temmonkäsittelyssään. Tässä ollaan peruselementtien ja luomisen äärellä.

Bela Bartok: Ihmeellinen mandariini. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Riccardo Chailly

Tätä Bartokin ehkä kulmikkainta tai pikemminkin terävintä partituuria ei voi tämän muhkeammin ja virtuoosisemmin esittää, ja mikä parasta, Chailly ei tee ainoastaan Ihmeellisen mandariinin sarjaa, vaan koko teoksen! Samalla levyllä on myös hyvin komea Orkesterikonsertto.

Jean-Philippe Rameau: Dardanus. 18. vuosisadan orkesteri, joht. Frans Brüggen

Boreaduksen ja Dardanuksen sisältävä levy oli yksi ensimmäisiä cd-levyjäni. Sen kuunteluun liittyy paluuta nostalgisiin lukiovuosiin, mutta ei tästä barokkimusiikki parane, eikä periodisoitanto. Osa "Les Songes" (Gracieusement et un peu gai) on miltei itkettävän melodinen, harvinaisen täyttä tavaraa puolitoistaminuuttiseksi. 

Felix Mendelssohn: Sinfonia no 3 "Skottilainen". Lontoon sinfoniaorkesteri, joht. Peter Maag

Olen jo parisen vuotta metsästänyt tästä ehdottomasti Mendelssohnin sinfonisesta huippusaavutuksesta ihanteellista levytystä, ja usein kannattaa tarttua klassikkoon, sillä sitä Maag on. Lontoolaiset soittavat innoittuneesti, imevästi, hengittävästi ja henkevästi ja äänitys on aikakaudekseen (1960) upea.  .

Johann Sebastian Bach: Ich ruf zu dir. Wilhelm Kempff

Joskus levyille kannattaa antaa uusi mahdollisuus. Nuorena kuulin joskus varmaankin Ensiolla tai sitten kirjastossa Kempffin kuuluisia Bach-levytyksiä, ja tuohon aikaan minun maailmaani mahtui vain neljä tapaa soittaa Bachia pianolla: Glenn Gould, Dinu Lipatti, Edwin Fischer ja das Wohltemperierte Klaverierissa Svjatoslav Richter. Lipatti oli jo levyttänyt nämä Kempffin sovitukset, ja hänen soittonsa on toki minulla edelleen standardi, mutta Kempffin soitosta säteilevälle ajattomuudelle ja rauhalle on kyllä sillekin paikkansa, ei vähiten levottomina aikoina. Kempffin Bach-albumilta voisi valita minkä hyvänsä raidan, mutta tämä välittää Sicilianon ohella eniten juuri sitä ajatonta rauhaa.

Antonin Dvorak: 8. sinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Vaclav Talich

Entisvuosikymmenien Tsekkiläisellä filharmonialla oli harvinaisen omanlaisensa sointi, jota leimasivat varsinkin pirteät puupuhaltimet. Talich johtaa sanalla sanoen täydellisesti: hänen tulkintaansa leimaa toscaninimainen tiukkuus, mutta siitä huolimatta hän antaa soittajille vapauksia, ja rubato on tässä levytyksessä vaihtelevampi kuin melkein missään, olematta silti mengelbergmäisen arvaamaton. 

Igor Stravinski: Keijun suudelma. Columbian sinfoniaorkesteri, joht. Igor Stravinski

Kuunnellessani jälleen Ferenc Fricsay -boksiani lävitse pysähdyin Keijun suudelman kohdalle. Hankin jouluksi Stravinskin kootut levytykset, ja tässä teoksessa on Stravinskille harvinaista viattoman idyllin tuntua. Stravinskia on kapellimestarina haukuttu, enkä ehkä kuuntelisi kuin kertaluontoisena kuriositeettina, jos saatavilla olisi vaikkapa hänen Mahleriaan, mutta kyllä hän oman tuotantonsa tuntee ja onnistuu myös välittämään tämän tälle taitavalle studiokokoonpanolle. 

Richard Strauss: Alppisinfonia. Tsekkiläinen filharmonia, joht. Zdenek Kosler

Kiitos kuuluu Rich Evansille, joka vinkkasi tämän levytyksen olemassaolosta. Se on Supraphon-tuotantoa 90-luvulta, erittäin mainosti äänitetty, aikana, jolloin Tsekkiläisellä filharmonialla oli vielä jotakin jäljellä omasta erityissaundistaan. Kyseessä on paitsi todella muhkea Alppisinfonia, mutta Tsekkiläisen filharmonian saundin rustiikkisuus tekee siitä todella ainutlaatuisen. Ja Kosler, jos kuka, on aliarvostettu, mutta mainio kapellimestari, jolta olen nauttinut myös Dvorak- ja Janacek -levytyksistä.

Vuonna 2025 ajankohtaisia muusikoita: Wilhelm Furtwängler, Riccardo Chailly, Daniel Barenboim, Carl Schuricht, Murray Perahia, Wilhelm Kempff, Karel Ancerl, Frank Peter Zimmermann, Wigwam

Säveltäjiä: Johannes Brahms, Igor Stravinski, Johann Sebastian Bach, Heitor Villa-Lobos, Felix Mendelssohn, Anton Bruckner, Franz Schubert, Anton Webern, Franz Liszt

Orkesteri: Tsekkiläinen filharmonia

Parhaat levyt vuonna 2024

Johannes Brahms: Pianosonaatti no 3. Edwin Fischer

Viime vuoden musiikillisesta pääteemastani eli Brahmsin pianomusiikista jäi vielä häntä roikkumaan tälle jo alkaneellekin vuodelle. Varsinkin sonaatin toisesta Andante espressivo Fischer löytää sellaista runoutta, joka pakenee muita tunnetusti suuria Brahms-pianisteja, kuten esimerkiksi Rubinstein, Lupu tai Katchen. 

Johann Sebastian Bach: Tritt auf die Glaubensbahn, BWV 152. Solistit ja Concentus Musicus Wien, joht. Nikolaus Harnoncourt

Kuunnellessani Bachin kantaatteja kokonaisuudessaan elämäni kolmatta tai neljättä kertaa läpi muistan taas, miksi pidän niitä länsimaisen ihmisen huippusaavutuksena ja ehtymättömänä aarreaittana. Kantaatin avaava "sinfonia" on niin kaunis, että se saa kyyneltymään herkkyydellään ja vääjäämättömyydellään, jonka Bach osaa paremmin kuin yksikään toinen, koota yksinkertaisista aineksista niin tenhoava keitos, että kukaan toinen ei pääse lähellekään.

Sergei Prokofiev: Sinfonia no 3. Bostonin sinfoniaorkesteri joht. Erich Leinsdorf

Tätä Prokofievin sinfoniaa ei paljoakaan soiteta, kuten ei myöskään numeroa 2 tai 4. Sinfonian finaalin viimeiset vajaat pari minuuttia on todellinen kaaoksen ja kauhun tiivistymä yhdeksi pyörteeksi. Leinsdorfin Prokofiev-äänitteet ovat todella raakoja, suorastaan inhorealistisia kaikessa väkivaltaisuudessaan. On todella sääli, ettei Leinsdorf päässyt levyttämään koko sinfoniasykliä. 

Richard Strauss: Don Juan. Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Charles Münch

Joseph Keilberthin levytys Don Juan -sävelrunoelmasta on täysosuma: siinä berliiniläiset soittavat paljon hengittävämmin kuin Karajanilla, joka sinänsä on mestarillinen Strauss-tulkki. Keilberth löytää teoksesta myös enemmän kamarimusiikillista suvantoa kuin yksikään toinen, dramaattista imua unohtamatta. On kepeyttä ja hehkua, ja puupuhaltimet kuuluvat ihan eri tavalla kuin Karajanilla. Sitten taas Charles Münch vuoden 1955 live-esityksessään suorastaan ampuu teoksen tykin suusta. Intensiteetti ja lataus ovat ennenkuulumattomia. 

Dmitri Sostakovits: Pianokonsertto no 2. Cristina Ortiz ja Bournemouthin sinfoniaorkesteri, joht. Paavo Berglund

Jonkinlaisena Sostakovits-faninakin Sostakovitsin konsertot ensimmäistä viulukonserttoa lukuunottamatta ovat jääneet minulle aika vieraiksi. Tähän konserttoon törmäsin ensimmäistä kertaa Spotifyn satunnaistoistona, ollessani menossa työharjoitteluun Espoon Nihtisillan kierrätyskeskukseen. Siinä levytyksessä Alexander Melnikov soitti pianoa, esitystaiteilija Teodor Currentzis johti. Konserton hidas osa on unenomaisen kaunis. Tajusin, että en omistanut konsertosta yhtään levytystä, ja Berglundiin Sostakovits-johtajana olin jo tottunut luottamaan. Ortizkin on vallan kelvollinen.  

Johann Strauss nuorempi: Lepakko. Solisteja (mm. Rita Streich) ja RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Huomattuani, että minulta Strauss-fanina puuttui kokonaislevytys Lepakosta, kokeilin Facebookin ryhmissä hehkutettua Fricsaytä. Asia oli heti sillä selvä, vaikka näön vuoksi kokeilin myös Willi Boskowskia. Fricsayllä oli Straussin vaatimaa rytmitajua; lisäksi hän oli todella ensiluokkainen oopperakapellimestari. Ja laulajat kuulostavat rooleihinsa istuvilta, ei vähiten suurenmoinen Rita Streich.

Jean Sibelius: Sinfonia no 2. Concertgebouw-orkesteri, joht. George Szell

Ainakin kriitikko David Hurwitz pitää Szellin viimeisellä kiertueella Japanissa taltioitua Siban kakkosta vielä tätäkin suurempana. Se ehkä kehkeytyy vähän tätä studiolevytystä vähittäisemmin, mutta yhtä kaikki: Szellin Sibeliuksen kakkonen on yksi historian suurista Sibelius-äänitteistä. Jos yhtäänkään eläisi sellaisessa käsityksessä, että Sibelius olisi jotenkin provinsiaalinen tekijä, niin kaikki tällaiset luulottelut voi heittää kuultuaan kumpaa tahansa näistä Szellin äänitteistä. Tai John Barbirollia, ei Hallé-taltiointia vaan Royal Philharmonicin kanssa Valituille Paloille tekemää.

Miles Davis: Bye bye blackbird

Yksi suosikkiraitojani Milekseltä. Bye bye blackbird on musiikiksi puettua mielialalääkettä, jonka Mileksen ikäänkuin nurkan takaa ilmestyvä trumpetti avaa, ja sitten Coltrane liittyy vähän myöhemmin mukaan omine sooloineen.

Ludwig van Beethoven: 9. sinfonia. Kölnin radio-orkesteri ja kuoro, solisteja, joht. Otto Klemperer

Klempereriltä on hänen studiosyklinsä lisäksi muutamia livetaltiointeja Beethovenin yhdeksännestä sinfoniasta, josta olen viime aikoina kuunnellut myös Erich Kleiberin ja Ferenc Fricsayn legendaarista levytystä, jonka arvo alkaa nyt selkeytymään minulle. Tämä Kölnin taltiointi vuodelta 1957 on ehtaa Klempereriä siinä mielessä, että siinä puupuhaltimet ovat framilla. Poljento on todella voimallisesti rouhiva, ja rummunpauke kuuluu selvemmin kuin useimmissa uusissa levytyksissä. Tämän taltioinnin tunnelma on kaikkein kiihkein kuulemistani Klempererin taltioinneista.

William Walton: Belshazzarin pidot. Bryn Terfel, BBC:n sinfoniaorkesteri ja kuoro, BBC Singers, joht. Andrew Davis

Viime syksynä ahmin Belszhazzar-levytyksiä, ja kaikkein innoittunein kuulemani tulkinta on Andrew Davisin 5 vuotta myöhäisempi Proms-tulkinta, jonka solisti Willard White hakkaa ironiassaan, älyssään ja äänensä uljaudessa vielä 5-0 sinänsä oivan Bryn Terfelin. Mutta joka tapauksessa tämä äskettäin kuollut aikansa brittiläisin kapellimestari - jonka oivallisuus oivallettiin toden teolla liian myöhään - johtaa tässä muuta maailmaa lukemin 2-0.

Claudio Monteverdi: Vespro della beata vergini. Stuttgartin kamarikuoro ja solisteja, Ala-Saksin skolaareiden koraalikoulu, Musica Fiata Köln, joht. Frieder Bernius

Kyseltyäni Facebookista, että mistä kannattaisi aloittaa, jos haluaa aloittaa mitä ilmeisimmin suuren säveltäjän, Monteverdin tuotannon haltuunoton. Minua rohkaistiin aloittamaan tästä "Marianvesperistä". Monteverdin musiikki saa kadottamaan ajan ja paikan. Se on samanaikaisesti villiä ja tuudittavaa, jotenkin kuin toisesta maailmasta. Minulle suositeltiin Rinaldo Alessandrinin levytystä, mutta tämän sain tilaamani suuren kuoroteosboksin mukana, ja minun korvaani se on ainakin lähes yhtä hyvä kuin Alessandrini.  

Robert Schumann: Pianokonsertto. Dinu Lipatti ja Lontoon Filharmonia-orkesteri, joht. Herbert von Karajan

Ikiklassikkoni, joka on puhutellut viime aikoina siten, että siihen on täytynyt aika ajoin palata. Lipattin rytminhallinta on käsittämätön: jatkuva, mutta katkeamaton rubato, jonka Lipatti onnistuu vieläpä toteuttamaan valtavalla voimalla (vaikka oli vakavasti sairas, pienikokoinen mies) ja rajattoman rikkaalla kosketuksella. Todellista pianon proosarunoutta, joka ei koskaan lakkaa liikuttamasta. 

Wigwam: Grass for blades

Suomen kaikkien aikojen ehkä taitavimman soittajiston instrumentaalisesti edistyneimmältä levyltä kaikkein pisin raita. Albumin "the Dark Album" ilmestyessä se oli jäljessä aikaansa, punkin lyödessä itseään läpi. Nyt se on edellä aikaansa. 

Confutatis Mozartin Requiemista. Baijerin radio-orkesteri ja kuoro, joht. Leonard Bernstein

Lacrimosa on ilmiselvästi kaunein osa Requiemista, mutta Confutatis on kuumeisin ja dramaattisin. Siinä Mozart nostaa viimeisen kerran päätään sairasvuoteeltaan, kun Lacrimosassa jo surraan poismennyttä neroa. Sen vajaaseen kolmeen minuuttiin mahtuu koko maailma hetkellisestä suvannosta epätoivoiseen amok-juoksuun. Confutatis täytyy pitää liikkeessä, jotta se saavuttaisi suurimman tehonsa. Bernstein isosta kalustostaan huolimatta pitää teoksen miltei painottomana.

Gustav Mahler: Sinfonia no 7. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri joht. Bernard Haitink

Haitinkilla on maine asiallisena ja hillittynä tulkitsijana. Joulukonserttien sarja Kerstmatinees sisältää joitakin kaikkien aikojen parhaita Mahler-taltiointeja, ei vain Haitinkilta vaan keneltä tahansa. Ne ovat intensiivisempiä kuin Haitinkin studiolevytykset, ja parhaita ovat 2., 3., 7. ja 9. sinfonia. Seitsemännessä sinfoniassa orkesteri soittaa kuin tulessa, ja varsinkin vaskipuhaltimet soittavat todella purevasti.  

Edward Elgar: Gerontiuksen uni. Hallé-orkesteri ja solistit joht. sir John Barbirolli.

En usko, että tätä puolitoistatuntista kantaattia on esitetty montaa kertaa Suomessa ennen kevättä 2024. En ymmärtänyt olla itse paikalla tässä harvinaislaatuisessa tilaisuudessa, mutta se arvosteltiin yhdeksi Musiikkitalon 13-vuotisen tähänastisen historian huippuhetkistä. Sen verran kuuntelin sitä Areenasta, että uteliaisuuteni heräsi ja päätin hankkia siitä levytyksen. Tällä kertaa en tehnyt itselleni tavanomaista laajamittaista vertailua, vaan uskoin alusta alkaen, että Elgar-spesialisti Barbirolli hoitaa homman. Ja tässä tapauksessa hän hoitaa sen niin, että epäilen levytyksen olevan jopa itse teosta paremman. Yleensä aika rupinen Manchesterin Charles Hallé -orkesteri soittaa täysin teokseen uskoen, intohimoisesti ja purevasti. Solistit - Richard Lewis ja Kim Borg ovat erinomaisia, mutta Janet Baker - joka vakuuttaa laulajana minut koko ajan ja aina vain enemmän - tekee tässä yhden elämänsä suurista osista. Postikuluineen noin vitosta ei voisi paremmin investoida.

Johannes Brahms: Sinfonia no 4. Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri, joht. Eduard van Beinum

Olen metsästänyt oikeastaan noin vuodesta 2016-2017 lähtien ihannelevytystä Brahmsin nelosesta, joka ei olisi Klemperer (joka on minulle mittapuu). van Beinumin Brahms on sonorista, sykkivää, eteenpäinmenevää, verevää. Sanalla sanoen: siinä yhdistyy Toscaninin imu, Szellin unkarilainen punaviinillisyys, Walterin hellyys ja Abbadon täyteläisyys. van Beinumin Brahms on koko lailla täydellistä.

Joseph Haydn: Sinfonia no 48 "Maria Theresia". SWR-sinfoniaorkesteri (Baden-Baden), joht. Hans Rosbaud

Tämän sinfonian ensiosa on harvinaisen hauskalla tavalla äkkiväärä rivitanssi. Aivan ihanteellista levytystä hyllystäni ei löydy: Neville Marriner on turhan sivistynyt, Adam Fischer liiankin äkkiväärä, Trevor Pinnockin kirkas saundi ei oikein tähän istu ja Hans Rosbaud taas on sinfonisen painokas ja vakava. Valitsen kuitenkin Rosbaudin, joka lämpenee hitaammin kuin muut tarjollaolevat kapellimestarini. Hän tarjoaa vakaan perustempon ensiosaan, ja sen ansiosta miltei joka suuntaan kaatuilevat tanssijat pysyvät pystyssä. 

Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytös: Starke Seite schichtet mir dort. Kirsten Flagstad ja Lontoon filharmonia-orkesteri, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa toteutuu "minikoossa" Wagnerin pitkä linja, ja Furtwängleriä paremmin sitä on vaikea käsittää. Ja Flagstad oli monien silmissä ultimaattinen Wagner-sopraano. Jännitys ja pitkä linja - jota tämä otos tuntuu kantavan koko edeltävän 14-15 tunnin verran, koko Ringin painoa - ei herpaannu tässä eeppisessä otoksessa hetkeksikään.

Anton Webern: 6 kappaletta orkesterille. Leipzigin radio-orkesteri, joht. Herbert Kegel

Herbert Kegel tekee tästä kulmikkaasta, urbaanista, hämäryyden musiikista salaperäistä ja äärimmäisen ekspressiivistä, ja musiikin kauhutunnelma tuo mieleen Murnaun ja Wienen elokuvat. 4. osassa Sehr mässig bassoklarinetit ja sordinoitut trumpetit tuovat mieleen Gil Evansin ja Miles Davisin. Aivan yhtä hyvin olisin voinut nostaa esille Passacaglian, joka on ylikypsää romantiikkaa, ja noin 7-10 minuutin kohdalla musiikki ei voisi karmivalla tavalla ekspressiivisemmäksi mennä. Musiikki on niin ylikypsää, että se suorastaan mätänee rappiossaan; kuitenkin se on samanaikaisesti sekä karmivan raakaa että valtaisen verevää. Yhtäältä se on herkän ja hämyisen sensuellia, toisaalta raakaa ja salaperäisellä tavalla intohimoisen eroottista, jopa vaarallista. Kegel lienee kaikkein paras Wienin toisen koulukunnan musiikin tulkki, jopa edellä Gieleniä, Boulezia, Dohnanyitä, Sinopolia ja Karajania. 

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 (op 74) "Harppu". Talich-kvartetti

Yksi suosikkijousikvartetoistani, jonka ensiosan jälkipuolisko on varsinaista amok-juoksua. Talich-kvartetti soittaa äärimmäisen irtonaisesti, herkästi ja erottelevasti: heillä jokainen soitin kuuluu erikseen. Beethovenin jousikvartetot ovat elinikäinen taival, ja nyt siltä taipaleelta alkaa jo erottumaan joitakin etappeja, viiden kokonaislevytyksen ja Buschien jälkeen. 

Johannes Brahms: Muunnelmia alkuperäisestä teemasta, esittää Julius Katchen

Muunnelmateokset eivät yleensä ole leipälajini, Diabellia ja Goldbergia ja Brahmsin Haydn-muunnelmia lukuunottamatta. Julius Katchenin definitiiviseksi sanottu Brahmsin pianomusiikin kokonaislevytys sisältää historian hienoimman levyllisen Brahmsin pianomuunnelmia, jonka kruununjalokivi ovat Muunnelmat alkuperäisestä teemasta. Katchen onnistuu ylläpitämään mielenkiinnon koko 17-minuuttisen ajan.

Igor Stravinski: Tulilintu-sarja. Berliinin radio-orkesteri, joht. Lorin Maazel

Maazel oli nuorena varsinkin värikkäiden ja virtuoosisten partituurien loistava tulkki, ja nyt onnistuin löytämään ikivanhan Oskar Friedin levytyksen ohella ihanteellisen uudemman levytyksen (1958!) tästä teoksesta, joka kuuluu aivan omien suosikkiteoksieni terävimpään kärkipäähän. 

Wolfgang Amadeus Mozart: Gran Partita. Wienin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler

Tässä vuodelta 1947 peräisin olevassa, ikäkaudekseen teknisesti erittäin hyvässä äänityksessä Furttis nautiskelee. Suuri orkesteri, suuren säveltäjän mestariteos, suurensuuri kapellimestari. Levytyksessä ei ole mitään furtwänglerismejä - joita sinänsä rakastan - vaan se on täysin suora, streitti: Wienin filharmonikkojen puhaltimet soittavat tämän suurenmoisen mestariteoksen, jota Amadeus-elokuvan mieleenpainuvimpiin kuuluvassa kohtauksessa kuunteleva Salieri tajuaa, että toiselle on taivas auki, hänelle ei. Teoksen kolmas osa on siis se Salierin Amadeuksessa kuulema, ja sen lähemmäs taivasta musiikissa ei olla päästy. 

Zoltan Kodaly: Galantalaistanssit. Berliinin RIAS-orkesteri, joht. Ferenc Fricsay

Silloin kun kyse ei ole itselle aivan kaikkein keskeisimmästä musiikillisesta ohjelmistosta, niin silloin kannattaa kuunnella sellaisia esityksiä, jossa esiintyjät ovat mahdollisimman vakuuttuneita ohjelmiston arvosta. Tässä tapauksessa ovat. Fricsay tunsi Kodalyn, eikä vain tuntenut, vaan opiskeli muun muassa hänen ja Bartokin johdolla (myös hänen Bartok-levytyksensä ovat ylittämättömiä) ja nyt näillä vuosirenkailla kuunnellessani ymmärrän, miksi vasta konserttimusiikkiin varovaisesti radiota kuunnellen tutustuvana teini-ikäisenä olin kerran merkinnyt tämän jännittävän teoksen muistiin hankittavien listalle.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Emil Gilels ja Tsekkiläinen filharmonia, joht. Kurt Sanderling

Nuori (41-vuotias) Gilels on ollut hyvin ketterä pianisti, mitä hänen karhumaisesta olemuksestaan voi olla vaikea uskoa. Gilels ja Sanderling tekevät puhdistuksen näille minulla hyvin paljon soineille kappaleille, tai itselleni korvienpuhdistuksen. Kokonaislevytystä piti jonkin verran metsästää (sillä sellainen näiltä voimilta löytyy Ludwigin pianokonsertoista paremmin tunnettujen Leopold Ludwigin ja George Szellin kanssa tehtyjen syklien lisäksi), mutta se maksoi vaivan. Ja Tsekkiläinen filharmonia on yllättävänkin ilmavasti äänitetty tässä 1957 Prahassa tehdyssä livelevytyksessä! 

Georg Muffat: Armonico tributo, sonata no 2. Leonhardt-consort, joht. Gustav Leonhardt

Jonkin verran muiden kuin barokkifriikkien unohtama Muffat on fantastinen säveltäjä. Muffatin musiikki tuo mieleen kovasti Purcellin, ja hän oli Purcellin ja Corellin aikalainen, sukupolvi ennen Bachia, Vivaldia, Händeliä ja Telemannia. Tämä sonaatti onnistuu olemaan samanaikaisesti rakenteeltaan mielenkiintoinen että tunnelmaltaan rauhoittava. 

Alban Berg: Sieben Frühe Lieder. Juliane Banse ja Staatskapelle Dresden, joht. Giuseppe Sinopoli

Nyt kun olen onnistunut murtamaan II Wienin koulukunnan koodin kuluvana syksynä, nämäkin laulut, jotka olen kyllä aiemmin kuullut ainakin silloin kun lainasin kaverini ison Abbado-boksin, uppoavat kuin veitsi voihin. Ne ovat tunnelmaltaan yllättäen lähempänä vaikkapa Ravelin Shererazadea kuin Mahleria. Niin tunnelmallista musiikkia, että tunnelma suorastaan tuoksuu. 

Ajankohtaisia säveltäjiä vuonna 2024: Brahms, Kodaly, Webern, Monteverdi, Sostakovits, Beethoven, Mozart

Eniten vuonna 2024 kuuntelemiani muusikoita: Herbert Kegel, Charles Münch, Ferenc Fricsay, Eduard van Beinum, Christoph von Dohnanyi, Gidon Kremer, Lars Vogt, Hans Rosbaud, Wilhelm Furtwängler, John Barbirolli