Perussuomalaisten jytkyyn johtaneet äänet kaivettiin osittain demareihin pettyneistä. Kun perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa äänettöminä yhtiömiehinä, joille on jäänyt jäljelle ainoastaan maahanmuuttopolitiikan nuivistaminen, kaikkien muiden vähäosaisille annettujen lupausten tultua myydyiksi jotta Soini pääsisi ministeriauton takapenkille, jytkyn sulaminen on ollut odotettua.
Haaskalle ei ole ollut tunkua, onneksi. Paitsi että demareiden joukossa on joitakin kärpäsiä. Niin arvokkaan panoksen kuin demarit ovatkin antaneet työelämän ja hyvinvointivaltion kehittämiseen, nämä muutamat kärpäset pilaavat demareiden maineen, ja arvokas on kutistumassa irvokkuudeksi.
Muutama arvoisa demaritoveri on sortunut whataboutismin syntiin. Whataboutismilla tarkoitetaan sitä, että keskustellaan sitten aidanseipäistä, leivänpaahtimista tai kirveistä, takataskusta vetäistään aina "entäs sitten maahanmuuttajat?" Tämänkin lehden palstalla on esiintynyt ainakin kaksi sellaista demaritoveria.
Useimmat ihmiset antaisivat kernaasti oman panoksensa yhteiskunnalle. Tämä kuitenkin edellyttää verokorttia, jonka edellytyksenä on suomalainen sosiaaliturvatunnus. Tähän taas tarvitaan oleskelulupa. Näiden perusasioiden soisi olevan selviä suomalaisen työelämän tuntevalle, joita olettaisi löytyvän sosialidemokraateista.
Jos maahanmuuttajien työllistymisestä on oikeasti huolissaan, asiaa ei ainakaan auta laittomaksi maassaolijaksi määritteleminen. Keinoja työllistymisen edistämiseksi on oltava muitakin kuin työehtosopimusten rajojen venyttäminen, ja demareiden soisi tarjoavan muiden oppositiopuolueiden tavoin valoa hallituksen patamustan politiikan sijaan, eikä olevan Keskustan ja Kokoomuksen tavoin valmis mihin tahansa kosiskellakseen nuiviston karanneita ääniä.
Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jytky. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste jytky. Näytä kaikki tekstit
torstai 20. huhtikuuta 2017
keskiviikko 29. maaliskuuta 2017
Vihreät, uusi Perussuomalaiset?
Puolueen kannatus oli kyntänyt paikallaan jo usean vaalin ajan. Kunnes tuli 2011, ja Suuri Jytky. Nyt Vihreät tavoittelee kvanttiloikkaa suurten puolueiden joukkoon, jossa on perinteisesti ollut kolme suurta: Demarit, Kokoomus ja Kepu. Mistä suurten puolueiden paikka sitten olisi otettavissa, kun kuitenkin em. kolmen suuren puolueen kannatus näyttäisi heilahtelevan vain muutamalla prosentilla suuntaan tai toiseen, semminkin kun yhden kauden ihmeeksi jäänyt PerSujytky osoittautui suutariksi? Tulisiko Vihreistä urbaani keskustapuolue, Kokoomuksen ratikkaosasto vai päivitetty demarit? Tai... uudet Perussuomalaiset?
Tämän irvokkaan tulevaisuudenkuvan mahdollisuuteen viittaa päivän Uusimaa-lehti, jonka mukaan lehden vaalikoneessa uusmaalaisista vihreistä ehdokkaista 54% oli sillä kannalla, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneilta pitäisi tuet katkaista. Siis hetkinen, kyse on siis puolueesta, joka on tähän saakka suhtautunut kaikkein johdonmukaisesti rakentavimmin maahanmuuttoon ja jonne tulvi lisää jäseniä reaktiona 2011 jytkyyn?
Miten pitäisi ymmärtää tämä, että nyt näin moni (kaikista ehdokkaista 39%) kokee muukalais- jos ei nyt vihamielisyydelleen niin ainakin nihkeydelleen oikeaksi alustaksi Vihreät? Onko tämä väistämätön kasvukipu suureksi puolueeksi - kasvavassa ehdokasjoukossa kaikki eivät millään voi olla perillä perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteesta - vai kosiskelua nuivien suuntaan? Vai onko ns. reaalipoliitikkojen äärilaita vallannut Vihreät: inhorealistit.
Toivon todella, että nuivuuden selittää se, että ihan jokainen ehdokas ei olisi perillä perustuslain yhdenvertaisuuspykälästä, kunnallisvaalit kun ovat luonteeltaan maallikkovaalit. Tämä on suuri surku kaikkien niiden tietämieni todella vilpittömien, valistuneiden ja humaanien ehdokkaiden enemmistölle, joita tiedän Vihreistä löytyvän. Vai onko tässä kyseessä itseään häntään pureva käärme?
Ehkä kyse pohjimmiltaan on siitä, että rasismi on uusi normaali. Meiltä hallituksessa asti näytetään ulkomaalaisvihan hyväksynnän esimerkkiä, ja kohta ei enää kukaan huomaa, että "suvakki" on joskus ollut haukkumasana. Suvakki on uusi neekeri.
Logiikasta kaksi kurssia lukeneena tiedän, että kaksinkertainen negaatio kumoaa itsensä. Toivottavasti nyt ei ole antijytkyksi naamioituneen antijytkyn antijytkyn paikka?
Tämän irvokkaan tulevaisuudenkuvan mahdollisuuteen viittaa päivän Uusimaa-lehti, jonka mukaan lehden vaalikoneessa uusmaalaisista vihreistä ehdokkaista 54% oli sillä kannalla, että kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneilta pitäisi tuet katkaista. Siis hetkinen, kyse on siis puolueesta, joka on tähän saakka suhtautunut kaikkein johdonmukaisesti rakentavimmin maahanmuuttoon ja jonne tulvi lisää jäseniä reaktiona 2011 jytkyyn?
Miten pitäisi ymmärtää tämä, että nyt näin moni (kaikista ehdokkaista 39%) kokee muukalais- jos ei nyt vihamielisyydelleen niin ainakin nihkeydelleen oikeaksi alustaksi Vihreät? Onko tämä väistämätön kasvukipu suureksi puolueeksi - kasvavassa ehdokasjoukossa kaikki eivät millään voi olla perillä perustuslain yhdenvertaisuusperiaatteesta - vai kosiskelua nuivien suuntaan? Vai onko ns. reaalipoliitikkojen äärilaita vallannut Vihreät: inhorealistit.
Toivon todella, että nuivuuden selittää se, että ihan jokainen ehdokas ei olisi perillä perustuslain yhdenvertaisuuspykälästä, kunnallisvaalit kun ovat luonteeltaan maallikkovaalit. Tämä on suuri surku kaikkien niiden tietämieni todella vilpittömien, valistuneiden ja humaanien ehdokkaiden enemmistölle, joita tiedän Vihreistä löytyvän. Vai onko tässä kyseessä itseään häntään pureva käärme?
Ehkä kyse pohjimmiltaan on siitä, että rasismi on uusi normaali. Meiltä hallituksessa asti näytetään ulkomaalaisvihan hyväksynnän esimerkkiä, ja kohta ei enää kukaan huomaa, että "suvakki" on joskus ollut haukkumasana. Suvakki on uusi neekeri.
Logiikasta kaksi kurssia lukeneena tiedän, että kaksinkertainen negaatio kumoaa itsensä. Toivottavasti nyt ei ole antijytkyksi naamioituneen antijytkyn antijytkyn paikka?
perjantai 11. marraskuuta 2016
Selittääkö osattomuus jytkyä?
Olen juuri myynyt asuntoni, ja jo jonkin aikaa kuullut huhuja, että työnantajani tulee tekemään muutoksia, jotka vaikuttavat omaan toimenkuvaani ei muuten kuin siten ettei sitä toimenkuvaa enää ole olemassa. Tätä kirjoitettaessa on vielä epäselvää, miten nämä lutviutuvat. Asunnottomaksi en jää, mutta työttömäksi saatan.
Elämässäni on siis paljon epävarmuustekijöitä yleensä isoiksi katsotuissa asioissa, irtikytkentöjä ilman tietoa mitä tunnelin päässä näkyy. En töissäni enkä harrastusteni tiimoilta tapaa ihmisiä. Siltikään en ole osaton. Putoan ehkä veneestä, mutta kellun, en uppoa. Miksi?
En uppoa, koska palkkatyö ei rakenna identiteettiäni. Käsitys itsestäni ei ole palkkatyön muovaama varmaan pitkälti siksi että en ole juurikaan päässyt siellä käyttämään ja näyttämään kykyjäni. En ole osastonsihteeri-maisteri-tutkija-virkamies-herratiesmitä vaan minä. Minulla on metsäni, musiikkini, juoksemiseni ja kirjallisuuteni, riippumatta siitä, missä asun ja millä kustannan asumiseni. Ystävät ja perhe ovat pysyviä, asuntoja ja työpaikkoja tulee. Miksi ihmeessä ankkuroida itseään johonkin sellaiseen, jonka säilyvyydestä ei ole varmuutta?
Joskus olen ehdoin tahdoin hankkinut itselleni sosiaalisia verkostoja tarjoavia harrastuksia toimintatarmoani kanavoimaan. Vaikka tällä hetkellä en aktiivisesti vaikuta järjestöissä tai politiikassa enkä tapaa työni puolesta ihmisiä paitsi erikseen sopimillani lounastreffeillä, minulla on kuitenkin sosiaalista pääomaa, koska minulla on niitä ystäviä, joita kutsua lounaalle, ja koska tiedän, miten systeemi toimii sitten kun seuraavan kerran päätän tehdä sinne hyökkäyksen.
Moni yritti selittää jytkyä osattomien vastaiskuna. Kun joku laittoi heille sanat suuhun, he kokivat että heilläkin oli ääni ja kerrankin he jaksoivat lähteä uurnille. Samaa selitystä on tarjottu Trumpinkin jytkylle, globalisaation ja jälkiteollistumisen häviäjien pelkojen päässeen ulos kaapista, kun näille peloille on annettu hahmo, kasvot ja nimi, olivat nämä sitten miten kohdalleen osuneita hyvänsä, mutta joka tapauksessa tämä on merkittävästi enemmän kuin aiemmin, kun kukaan ei tunnu olleen kiinnostunut sen vertaa että olisi vaivautunut lupaamaan mitään.
En siis ole tarpeeksi osaton, jotta voisin päätyä tekoihin, joita osallisemmat voisivat tulkita paremman puutteessa protestiksi kun eivät niitä muuten suostu ymmärtämään. Tämän estää sosiaalinen pääomani, joka tarkoittaa sosiaalisten verkostojen potentiaalisuutta, oli sitten aktuaalisia verkostoja tai ei. Lisäksi tietopääoma pelastaa minut tipahtamiselta. Tiedän myös, että voisin itse olla tuolla systeemin sisäpuolella, jos minua vain huvittaisi. Sosiaalista pääomaa on tietoon perustuva näkemys siitä, että minä itse olen se, joka valitsee itselleen sopivimman roolin yhteiskunnassa. Tieto siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuitenkin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä mahdollista, meilläkin tie on auki ministeriksi asti, jos haluaa pelata pelinsä oikein, ehkäisee ajautumasta populismin uhriksi.
Elämässäni on siis paljon epävarmuustekijöitä yleensä isoiksi katsotuissa asioissa, irtikytkentöjä ilman tietoa mitä tunnelin päässä näkyy. En töissäni enkä harrastusteni tiimoilta tapaa ihmisiä. Siltikään en ole osaton. Putoan ehkä veneestä, mutta kellun, en uppoa. Miksi?
En uppoa, koska palkkatyö ei rakenna identiteettiäni. Käsitys itsestäni ei ole palkkatyön muovaama varmaan pitkälti siksi että en ole juurikaan päässyt siellä käyttämään ja näyttämään kykyjäni. En ole osastonsihteeri-maisteri-tutkija-virkamies-herratiesmitä vaan minä. Minulla on metsäni, musiikkini, juoksemiseni ja kirjallisuuteni, riippumatta siitä, missä asun ja millä kustannan asumiseni. Ystävät ja perhe ovat pysyviä, asuntoja ja työpaikkoja tulee. Miksi ihmeessä ankkuroida itseään johonkin sellaiseen, jonka säilyvyydestä ei ole varmuutta?
Joskus olen ehdoin tahdoin hankkinut itselleni sosiaalisia verkostoja tarjoavia harrastuksia toimintatarmoani kanavoimaan. Vaikka tällä hetkellä en aktiivisesti vaikuta järjestöissä tai politiikassa enkä tapaa työni puolesta ihmisiä paitsi erikseen sopimillani lounastreffeillä, minulla on kuitenkin sosiaalista pääomaa, koska minulla on niitä ystäviä, joita kutsua lounaalle, ja koska tiedän, miten systeemi toimii sitten kun seuraavan kerran päätän tehdä sinne hyökkäyksen.
Moni yritti selittää jytkyä osattomien vastaiskuna. Kun joku laittoi heille sanat suuhun, he kokivat että heilläkin oli ääni ja kerrankin he jaksoivat lähteä uurnille. Samaa selitystä on tarjottu Trumpinkin jytkylle, globalisaation ja jälkiteollistumisen häviäjien pelkojen päässeen ulos kaapista, kun näille peloille on annettu hahmo, kasvot ja nimi, olivat nämä sitten miten kohdalleen osuneita hyvänsä, mutta joka tapauksessa tämä on merkittävästi enemmän kuin aiemmin, kun kukaan ei tunnu olleen kiinnostunut sen vertaa että olisi vaivautunut lupaamaan mitään.
En siis ole tarpeeksi osaton, jotta voisin päätyä tekoihin, joita osallisemmat voisivat tulkita paremman puutteessa protestiksi kun eivät niitä muuten suostu ymmärtämään. Tämän estää sosiaalinen pääomani, joka tarkoittaa sosiaalisten verkostojen potentiaalisuutta, oli sitten aktuaalisia verkostoja tai ei. Lisäksi tietopääoma pelastaa minut tipahtamiselta. Tiedän myös, että voisin itse olla tuolla systeemin sisäpuolella, jos minua vain huvittaisi. Sosiaalista pääomaa on tietoon perustuva näkemys siitä, että minä itse olen se, joka valitsee itselleen sopivimman roolin yhteiskunnassa. Tieto siitä, että yhteiskunnallinen vaikuttaminen on kuitenkin periaatteessa demokraattisessa järjestelmässä mahdollista, meilläkin tie on auki ministeriksi asti, jos haluaa pelata pelinsä oikein, ehkäisee ajautumasta populismin uhriksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)