Sopu sijaa antaa, mutta...

Olen jo leimautunut maastopyöräilyskeptikoksi, joten se maito jo lienee kaatunut. Mutta kaadetaan nyt sitten lisää.

Kävin aamulenkillä Porvoon Epoon alueella, Humlan ulkoilumajalta lähtevällä Holkenin lenkillä. Olen viimeisen kymmenen vuoden aikana juossut sen muutaman kerran kesässä. Kun tuohon 9,5 km reittiin yhdistää Humlan 7 km peruslenkin ja Pihlajatien ylittämällä vähän yli 3 km Joonaanmäen lenkin, saa 20 km käytännössä yhtenäisen reitin, jonka voi lumisina talvina hiihtääkin, mitä nyt joutuu sukset ottamaan pois Pihlajatien ylityksen ajaksi.

Maisemathan olisivat muuten hienoja, mutta vuosien varrella reitin varrelle on sattunut kolme avohakkuuta, joista ainakin yhden takana on Svenska Kulturfonden, ja tämä hakkuu katkaisi vanhan ulkoilureitin. Metsäisyyden vaikutelma on siis paikka paikoin kärsinyt, mutta sen lisäksi hakkuu on aiheuttanut paikallista metsän pohjakerroksen eroosiota. Allaoleva kuva esittää viimeisintä hakkuuaukkoa, joka tehtiin viime syyskesästä. Hakkuut sattuivat olemaan käynnissä juuri lenkkeillessäni ohi. Tuo postilaatikkoa muistuttava laatikko sisältää ruutuvihkon, johon kuntoilijat saavat jättää terveisiä tai ihan vain kuitata oman kuntoilusuorituksensa, vapaaehtoisesti tietenkin. Tuo laatikko oli vielä aiemmin jylhässä kuusikossa. 

Sama paikka 9 vuotta aikaisemmin ennen hakkuita. Surulliseksi pistää.

Reitti on kuitenkin onneksi edelleen paikka paikoin komeaa ja jylhää, suomalaisesta metsäteollisuudesta huolimatta, ja onneksi katkenneen reitin tilalle on tehty uusi reitti. Siinä meni kyllä kolme tai neljä vuotta, mutta nyt joka tapauksessa taas tämän tietääkseni Porvoon pisimmän yhtenäisen maastossa kulkevan reitin pystyy kulkemaan. 

Tai siis pystyisi, jos reitti olisi kuljettavassa kunnossa. 

Koronakin on tuonut lisää kansalaisia hoitamaan ruumiillista ja mielensä terveyttä lähiluontoon ja nauttimaan jokamiehenoikeuksista. Erinomaista. Vaikka luonnossa kulkemisen ideana onkin juuri - luonnossa kulkeminen - enkä kaipaa metsään asfalttia, niin ehkä tämän reitin voisi kuitenkin pohjustaa ja tehdä siitä hiekkatien? Nyt nimittäin monin paikoin näitä renkaanjälkiä on uponnut niin syvälle monin paikoin mutaiseen maastoon - se on mutainen kuivallakin kelillä - että pesukoneeseen lenkkarit menevät, kun metsän puolelta ei oikein haluaisi kiertää ja kuluttaa kunttaa, eikä kaikkialla edes pysty. Tai miten olisi opaskyltit, joissa suositeltaisiin korvamerkitsemään reitin toinen puoli pyöräilijöille ja toinen jalankulkijoille?

Vai mistä tästä mahtuu kiertämään? 

Hyväksyn siis sen, että metsässä rähjääntyy, mutta tässä ovat jo nilkat vaarassa liukkailla, mutaisilla iljanteilla, jotka muuten seuraavien yöpakkasten tullen ovat enää vain liukkaita iljanteita. Veikkaan nimittäin, että nämä jäljet ovat tässä vielä silloinkin. Ja selvyyden vuoksi: arvostan sitä, että kansalaiset ja asukkaat menevät hoitamaan terveyttään luontoon. Kuitenkin, jos kaupungin pisin yhtäjaksoinen reitti ei enää käytännössä ole yhtäjaksoinen vaan poikki useasta kohdasta näiden iljanteisten jälkien takia, niin miten olisi joko erillinen reitti - jolle ilmiselvästi on jälkien perusteella tarvetta - kulunohjausta kylteillä tai tiukka hiekkapohja tälle reitille?

Lapset - onnettomuuden syy vai seuraus?

Mikko Myrskylän Tilastokeskuksen julkaiseman artikkelin (syksyllä 2011) mukaan lapsettomat ovat onnellisempia kuin ne, joilla on lapsi tai lapsia. Kuitenkin enemmistö toivoo saavansa lapsia, ja luultavasti jok'aikuinen katsoo lapsen tekevän hänet onnelliseksi ja rikastavan hänen elämäänsä, joskin toki lapset myös väsyttävät, rasittavat ja muuten aiheuttavat harmaita hiuksia, ja suurin osa alun alkaen lapsia kavahtaneistakin on katsonut lapsen rikastaneen heidän elämäänsä. Miten tämä ristiriita pitäisi tulkita?

Myrskylän mukaan lapsien ja onnellisuuden suhdetta pitää tarkastella globaalisti. Tämä herättää ajatuksia eroavista huoltosuhteista kehitysmaiden ja ns. kehittyneiden välillä; kehitysmaissa lapset hankitaan henkivakuutukseksi. Tosin siitä ei ole mitään viitteitä, että kehittyneissä maissa oltaisiin oikeasti sen onnellisempia; jos ollaan, senkin takana lienee pitkälti onnellisuusmuuri: ollaan opittu esittämään onnellista.

Toiseksi selittäväksi muuttujaksi esitetään ikää. Mitä nuorempana lapset ollaan saatu, sitä onnettomampia ollaan. Tuloksen takana taitaa olla nk. white trash -ilmiö, jossa lapsia ei hankita, vaan niitä saadaan tai niitä vain tulee. Tosin, ei minun lapsuuteni työväenluokkaisessa kodissa, jossa äiti oli 18 ja isä 20 nyt mitenkään onneton ollut.

Mitä vanhemmasta ikäluokasta on kyse, sitä onnettomammaksi ihmiset kokivat itsensä Myrskylän mukaan. Kyse on varmasti osittain siitä, että aikaisemmin lapsien tekemistä pidettiin itsestäänselvästi tavoiteltavana ja arvokkaana asiana, kun nuoremmilla sukupolvilla taas sanotaan korostuvan hedonistisen itsensä toteuttamisen ja omien tarpeiden olevan ensi sijaisia. Nämäkin piirteet ovat tietenkin nuorilla luonnollisia, ja on ennenaikaista ennustaa tämän luonnehtivan koko epookkia. Olisin aika varovainen väittämään aikaamme hedonistiseksi, ylipäätään tekemään mitään Zeitgeist-luonnehdintoja.

Ei siitä, että ihminen saa toteuttaa itseään ja että hän saa mahdollisimman paljon sitä mitä hän haluaa, voi johtaa onnellisuutta tai edes tyytyväisyyttä lopultakaan kaikkeen siihen mitä on saanut. Lopulta sitä voi huomata, että ei sitä alun alkaen olisikaan halunnut. Joskin sinkut saattavat olla perheellisempiä vapaampia ottamaan äkillisiä irtiottoja, missään ei ole sanottu, että heillä olisi sellaisiin edes varaa tai että he edes haluaisivat sellaista.

Olin minäkin mitä itsekeskeisin ja mukavuudenhaluisin nuori ihminen, jolle ajatus heräämisestä lapsen itkuun oli kauhistus. Kuitenkin oma lapsi on todella ollut rikkaus ja olen onnellinen pojastani, ja nyt saatuani vielä tyttärenkin, poikani oli jo opettanut minut isäksi. En kaipaa krapula-aamuja, ja vaikka vanhemmiten olenkin oppinut arvostamaan unta yhä enemmän - uhanalaiset hyödykkeethän ovat kaikkein kallisarvoisimpia - niin on aikaisissa aamuissa St. Hanshaugenilla ja pitkillä vaunulenkeillä Jonasbackenillakin puolensa. 

Ikä selittää lapsettomuuden ja onnellisuuden/onnettomuuden suhdetta ainakin kahdella tavalla. Ensiksi tulee mainittu White Trash-ilmiö, jossa ollaan nukuttu koulun ehkäisyvalistustunnit jos niitä ylipäätään on pidetty ja niille ollaan koskaan päästy. Toiseksikin, mitä vanhempana lapsen saa, sitä toivotumpi tämä todennäköisesti on, ja vastaavasti, sitä suurempi tragedia lapsettomuus on.

Lapset eivät siis tee onnettomaksi. Sen sijaan lapset voivat olla monimuotoisen inhimillisen onnettomuuden heijasteita; inhimillisten elämien, joissa eväät hallita omaa elämäänsä ovat jo alun alkaen kehnoilla kantimilla. Jos ihminen on syntynyt ulkopuoliseksi, apaattiseksi eikä usko voivansa vaikuttaa omaan elämäänsä, hän voinee uskoa parhaimmillaankin olevansa onnellinen vain häilähtävinä hetkinä, jolloin hän unohtaa hetkeksi oman elämäntilanteensa rajoitukset. Joskus lapset voivat paradoksaalisesti lisätäkin elämänhallinnantunnetta: lapset on pakko joka tapauksessa hoitaa, ja lapset saattavat olla ainoa realiteetti joka pitää pystyssä. Moni lapsi syntyy vanhempiensa rikkonaisen elämän laastariksi, vaikka krapula-aamuina eivät laastarit auta vaan tarvitaan Buranaa.

Artikkeli perustuu vanhassa blogissani syksyllä 2011 julkaistuun artikkeliin, jonka pohjalta se on päivitetty. Myrskylän tutkimukseen voi perehtyä klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa. 

Kevät on juoksuaikaa

Viimeistenkin lumenrippeiden sulaminen ulkoiluteiltä on merkinnyt minulle jo 20 vuoden ajan lenkkitossujen käytön intensifoitumista. Aivan naftaliiniin ne eivät sentään ole talveksi ja rospuuttokaudeksi joutaneet, mutta muutaman pahahkon liukastumisen jälkeen vältän nyt lenkkeilyä liukkaimmilla keleillä ja menen mieluummin uimaan tai kuntosalille. Kuntosalien juoksumatot suhtautuvat raittiissa ilmassa juoksemiseen kuin äänilevyjen kuunteleminen konserttiin, ainakin jos on uskominen kapellimestari Sergiu Celibidachea: se on kuin rakastelisi Brigitte Bardot'n pahvikuvan kanssa.

Useiden kymmenien tuhansien juostujen kilometrien jälkeen ymmärrän olleeni onnekas saadessani asua Helsingissä, suurimman osan aikaa kahden kilometrin säteellä Keskuspuistosta. Helsinki on juoksijan paratiisi!

Suosikkireittini Helsingissä ovat:
Haltiapolku. 20 kilometriä pohjoisessa Keskuspuistossa, Pirkkolasta Paloheinän ja Haltialan kautta Pitkäkoskelle ja takaisin. Haltiapolulla ymmärtää, että luonnon ja kulttuurin vastakkainasettelu on turhaa, sillä kaupunkiluonto on hoitamattomanakin kulttuuria. Ainoa miinus tulee siitä, että reitti kiertelee 7 ja 12 kilometrin välissä, eikä sitä ole aivan joka metriltään yksiselitteisesti merkattu. Toisaalta, onko sen nyt niin väliä? Luonnossa liikkumisen ilo tulee juuri yllätyksellisyydestä, vaihtelevuudesta ja polveilevuudesta.

Pirkkolan 3 kilometriä. Olen kiertänyt vajaan 3 kilometrin pururadan satoja ja taas satoja kertoja, siitä alkaen kun ryhdyin lenkkeilemään. Pirkkolan kolmosen tunnen paremmin kuin minkään muun reitin tällä maapallolla, paljon paremmin kuin esimerkiksi omat taskuni. Pitkään reitin pituudeksi oli merkattu 3050 metriä, mutta tarkistuslaskenta verotti reitiltä 200 metriä. Sitäpaitsi Pirkkolassa on kaksi vaihtoehtoa kolmoseksi: pururadan kanssa limittäin samoissa maastoissa kiertelee asfalttitie, jota pitkin viimeisin vahvistettu tieto reitin pituudeksi on 2930 metriä.


Mätäjoen eteläpuoli-Malminkartanon hevoskukkulat. Kierros on vain reilun kilometrin mittainen, mutta minulle nostalginen jo koulun liikuntatuntien kavahtamistani hiihdoista alkaen, joissa yleensä sijoituin peräpäähän, mutta kerran vahingossa – ikäisekseni isona – tulin toiseksi. Auringonlasku koillisesta näyttäytyy erityisen kauniina Malminkartanon peltojen yllä.


Talinkukkulan ympäri. Kierros on vähän yli kaksi kilometriä, ja yllättävän nopeasti luonto on ottanut käyttöönsä ihmisen sille tarjoaman kasvualustan. Talinkukkula on suosittu lintujen bongauspaikka, ja se rajoittuu lännessä Vermon ravirataan. Reitillä voi nähdä Vermon verrytteleviä hevosia, ja siellä on jumppatelineitä. Kukkulallekin voi kiivetä; sieltä on oivat näköalat paitsi merelle, myös Aurinkokuntaan; Aurinkokunnan pienoismallista mittakaavassa yhden suhde miljardiin taisiko se nyt olla Jupiter, joka löytyy kukkulalta. Kukkulan itäpuoleisella polulla saa sateen jälkeen varoa, ettei liukastu etanoihin.

Talinkukkulan itäpuoli-Talin golfkenttä. On Talin golfkentästä sitten mitä mieltä hyvänsä, niin sen maisemat tarjoavat idyllisen lenkkireitin, joka kulkee Mätäjoen yli ja Talin siirtolamökkialueen ohi. Lisäksi reitillä saattaa törmätä baptistien propagandaan. Reittiin voi saumattomasti yhdistää Patterinmäen kierroksen, joka on vain noin puolitoistakilometrinen Pajamäen ympäri, mutta upea lenkki.


Talin urheilupuiston ympäri. 1,6 kilometrin reitti, joka on merkattu 100 metrin välein, kelpaa hyvin oman kunnon mittaamisen kellon kanssa. Osa siitä kulkee varjoisaa metsänviertä, ja osa menee jalkapallokenttien ohitse. Metsästä voi käydä nappaamassa muutaman kangastatin, joita ei missään nimessä pidä sekoittaa sappitatteihin. Ne pilaavat ruoan ja ruokahalun.

Munkkivuori-Tarvaspää-Talinranta. Turuntie alitetaan reitillä kahdesti; reitti sivuuttaa myös Talinkukkulan Ison Huopalahden kohdilta, sieltä, missä Mätäjoki laskee. Vermon-Leppävaaran alueelle ollaan oltu rakentamassa viime aikoina, enkä tiedä, onko reitti enää niin idyllinen saatikka edes mahdollinen. Vahinko, sillä Talinkukkulasta länteen, Espoon puolella on ollut upeaa suometsää. Kyse on kuitenkin seudullisesta ulkoilureitistä, joka on myös Helsingin intresseissä, mutta seudullisen yhteistyön puute aiheuttaa sen, että Espoo on kaavoittanut miten lystää.

Pirkkola-Laakso-Pirkkola. Pirkkolan ja Laakson välillä on kaksi ja Pasilan kohdilta kolme reittiä. Reitin pituudeksi tulee noin 10,5 kilometriä, jos seuraa kahta pääreittiä. Sen varrella on Maunulan ulkoilumaja ja lemmikkieläinten hautausmaa. Juuri Hakamäentien risteyksen eteläpuolella on vielä mahdollisuus valita kahdesta reitistä, joista vasemmanpuoleinen (pohjoisesta katsoen) vie ratsastuskentän kautta Nordenskiöldinkadulle, oikeanpuoleinen jousiammuntaradan kautta Laakson sairaalalle, tullen ulos Keskuspuistosta uhanalaisen Lääkärinkadun alueen kautta.

Lauttasaari-Salmisaari-Hietaniemi-Taivallahti-Munkkiniemi-Kuusisaari-Lehtisaari-Kaskisaari-Lauttasaari. Kauniilla ilmalla merenrannalla juokseminen on sykähdyttävä kokemus, ja koko noin 15 kilometrin reitti kulkee merenrantaa. Ainoa ikävä pätkä reitillä on Salmisaaren kohdalla, jossa tosin Länsiväylän alikulkutunnelia pääsee nopeasti Hietaniemeen. Reittiennätykseni on 1,07.

Vironniemen ympäri. Vironniemi, eli se niemi, jolle Helsingin kantakaupunki sijoittuu, on meren ympäröimä. Kierroksen voi aloittaa vaikka Hesperianpuistosta, kiertää niemi pyöräteitä pitkin Hietsun uimarannan edestä, Länsisataman vieritse, Kaivopuiston edestä Länsisatamaan, josta Pohjoisrantaa pitkin Kaisaniemenrantaan, ja siitä Töölönlahden rantaa pitkin takaisin.

Töölönlahden ympäri. Suosittu noin 2150 metrin reitti tarjoaa innostavan kulttuuriympäristön Linnunlauluineen, Oopperoineen, Finlandiataloineen ja Stadikan tornin silhuetteineen. Olen joskus innoittunut ympäristöstä niin, että olen päästellyt kierroksen seitsemään minuuttiin ja kymmeneen sekuntiin, mikä on kolmen tonnin cooperin juoksijalle silmitöntä vauhtia.

Mustavuoressa, joka on Helsingin itäinen Keskuspuisto, on myös fantastinen pururata.

Viime aikoina olen Käpylästä käsin lenkkeillyt Vantaanjoen vartta. Ensin metsäpolkua, tai ainakin melkein metsäpolkua, pääsee melkein liikennöimättömältä Kumpulan Kalervonkadulta (joka yhdistää Koskelantien ja Limingantien) Käpylän siirtolapuutarha-alueen ja Kumpulan maauimalan välistä Intiankadulle, sen yli polkua pitkin vaihtoehtoisesti joko Kustaa Vaasan kadulle tai Koskelantielle. Ensimmäisen ylitettyään pääseekin sitten Vantaanjoen rannalle, tai Viikkiin, jossa voi tehdä kierroksen; molemmissa tapauksissa lenkkiä kannattaa jatkaa Vantaanjoen vartta. Aika tarkalleen kympin lenkki tulee Kalervonkatu-Intiankatu-Kustaa Vaasan katua ylös - Koskelantien ali - Vantaanjokea ylös, puolta vaihtaen ensimmäisen kävelysillan kohdalla - Pihlajiston jumppatelineet - Jokeri-bussin sillalla puolenvaihto - Pikkukoski - Vantaanjokea alas - Koskelantie - Vallinkoskentie - ja takaisin em. polkua. Joen vartta voi toki jatkaa niin pitkälle kuin sielu sietää.

Melkein keskellä Helsinkiä sijaitsevalla Mustikkamaalla olin käynyt ennen viime syksyn (2019) opintomatkaani vain kerran. Ihastuin sen verran idylliseen uimarantaan ja sen viertä kulkevaan saaren kiertävään noin 2,5 kilometrin lenkkipolkuun, että lisäsin bucketlistiini lenkkipolun kokeilemisen. Kyllä kannatti: maisema joistakin urbaaneista vilahduksistaan huolimatta mustikkatyypin kangasmetsässä kiertävällä lenkillä on todella elähdyttävä vanhoine honkineen. Lenkkiä ei ollut yhtään yksitoikkoista kiertää useammankin kerran, varsinkin kun suhteellisen pienellä saarella polku vähän kuitenkin kiertelee ja tarjoaa variaatiomahdollisuuksia pinnanmuodoiltaan melko tasaiseen peruslenkkiin, ja jokainen sivupolku jossain vaiheessa yhtyy saarta kiertävälle rantareitille, joten eksymisen vaaraa ei ole.

Espoossa olen aika vähän juoksennellut, paitsi mitä nyt lenkkireittieni jatkumoina Stadin puolelta. Nyt elo-syyskuun 2018 vaihteessa ollessani järjestämässä Espoon Oittaalla eli Bodomjärvellä Nuku yö ulkona -tapahtumaa, varastin itselleni puolisen tuntia tutustuakseni alueen reitistöihin. Ainakin reilun 4 km lenkki oli maisemiltaan yksi jylhimmistä kokemistani; se kiersi hyvin mäkistä, kuivahkoa mäntykangasta, joka toi mieleeni mummolani sienimetsän Hirvikallion, joka taas on kuin Peräpohjolaa. Tuonne täytyy tehdä erikseen pyhiinvaellusreissu vain juoksemaan. Auringonlaskussa, yliannoksen sosialiseerausta saaneelle tuo metsäkylpy oli todella puhdistava.

Oslo häviää lenkkeilykaupunkina Helsingille kirkkaasti. Yleensä siellä joutuu juoksemaan asfaltilla, mikä tietysti on hyvää akilleksien sopeutusta, jos tähtää maratoneille tai muihin katujuoksuihin. Metsäpolkuja halajava joutuu matkaamaan Osloa kiertävälle Oslomarkan metsäalueelle saakka, jonne sentään pääsee metrolla, mutta siinä hukkaa aikaa. Siellä onkin sitten juoksijan paratiisi. Jos ja kun lenkille pääsee kotiovelta, kynnys oman kunnon hoitamiseen on paljon matalampi.

Sagenessa asuessani looginen vakioreittini oli läheisen nuhjaantuneen ja hoitamattoman Voldslokkan urheilupuiston ympäri kulkeva noin puolentoista kilometrin lenkki.


St. Hanshaugenilla asuessani taas menin tavallisesti kiertelemään paikallisen St.Hanshaugenin puiston polkuja. Mäkiä ja variaatioita riittää sen verran kuin mitä nyt sen kokoinen puisto kykenee tarjoamaan, jonka ympärysmitta on noin 1400 metriä. Näin lyhyet reitit kuitenkin käyvät pitemmän päälle monotonisiksi.


Kantakaupungin parasta lenkkeilymaastoa löytyy Akerselva-joen rannoilta.


Paras tietämäni lenkkireitti taas koko kaupungissa löytyy Nordmarkan eteläreunalta, Sognsvannin järveä kiertävältä polulta, joka on pituudeltaan 3,5 kilometriä, eli riittävästi jottei pitempiä matkoja juokseva lenkkeilijä ehdi tuntemaan reittiä monotoniseksi. Sinne kannattaa kuitenkin sonnustautua arkisin, sillä kauniina viikonloppupäivinä saa väistellä sunnuntaikävelijöitä ja villisti juoksentelevia koiria. Se on rinnastettavissa Töölönlahteemme, sillä erotuksella että se on järvi ja luonnon keskellä. Idyllisempää kierrosta en kyllä tiedä missään olevan.


Matkoilleni olen pakannut lenkkitossujani mukaan Pisaan, Budapestiin ja Espanjan aurinkorannikolle, Mijas Costaan. Budapestissa Margitin saaren kiertävä parin-kolmen kilometrin lenkki on urbaanilla tavalla idyllinen.

Kotimaassa olen juossut kotikaupunkieni Helsingin ja Porvoon lisäksi myös Jyväskylässä ja Vaasassa. Vaasasta löytyy hieno noin kympin lenkki eri versioineen Pilvilammen ympäri. Maisemat ovat niin jylhiä erämaamaisemia kuin ikinä voisi Pohjanmaalta uskoa löytävänsä. (kuva: Sanna Kivineva)

Porvoon 3 kilometrin Jonasbackenin lenkki, joka alkaa aivan uimahallin takaa, jatkuu suurempana 7,2 (ei 7,7, kuten viitat väittävät) kilometrin kierroksena Humlan ulkoilumajalle ja Humlalta lähtee vielä toinen ulompi 9,5 kilometrin kierros Holkeniin. Yhteensä lenkki on noin 16 kilometriä. Jos ei aivan näin pitkään jaksa juosta, voi tyytyä 7,7 km jatkolenkkinä 2,2 kilometrin "Uranuurtajien" kierrokseen, joka on mäkisenä ja alustaltaan vaihtelevana ja paikoin karkeatekoisine purualustoineen haastava, ja siellä voi kohdata ainakin touko-kesäkuussa soitivan ukkometson.

Humlan ulkoilumaja on auki varsin satunnaisesti, joten jos reitillä haluaa huoltaa itseään, eväät kannattaa kantaa mukanaan juoksuvyössä, ja etenkin Humlasta Holkeniin kulkevan jatkoreitin alusta on haasteellinen ajoittaisine juurakoineen ja pöpelikköineen, mutta kannattaa se käydä kokemassa. Holkenin kääntöpaikalla on laavu järven rannalla, ja siellä voi nauttia niitä juoksuvyössä kantamiaan eväitä.

Myös Kokonniemen mäellä mutkitteleva vitosen haasteellinen kierros tarjoaa kunnollisen lenkin.

Matkoillani ja Oslossa asuessani olen oppinut arvostamaan Helsingin kaupunkiluontoa, joka on ainutlaatuinen, demokraattinen kaupunkioikeus. Siitä on pidettävä kiinni!

Porvoolle on annettava tunnustus siitä, että se on ymmärtänyt tutkia mahdollisuutta kansallisen kaupunkipuiston perustamisesta. Sen runkona tulisi toimimaan Porvoonjoen ranta. Hyvä! Oslollakin on oma erityislainsäädäntönsä turvaamassa Oslomarkan säilymistä virkistyskäytössä jälkipolville. Milloin Helsinki saa oman kansallisen kaupunkipuistonsa?