Miksei poliisi saa pukeutua huiviin?

Keskustelussa siitä, voiko poliisi pitää pään peittävää huivia, tarkoittaen maahanmuuttajataustaisia, islaminuskoisia naisia, en usko, että huivin pitämistä voidaan pitää aktiivisen subjektin osoittamana hyväksynnän merkkinä, vaan osoituksena sisäistetystä alistetuksi tulemisesta. 

Toiseksikin: on islamia ja islamia, aivan samoin kun on kristinuskoa ja kristinuskoa. Ei huivin pitämisestä voi johtaa raipparangaistusta, vaikka jotkut sellaisia haluaisivatkin jaella. Uskonnot eivät ole monoliitteja, pyhät kirjoitukset ovat ristiriitaisia ja niinkuin ne luetaan. Uskonnot eivät vaadi käyttämään mitään tiettyä vaatekappaletta, vaan tulkinnat uskonnosta vaativat. Uskonnolla vain perustellaan auktoriteettien päätöksiä. Ei ole yhtä kristinuskoa ja yhtä islaminuskoa, vain tulkintoja.

Jos huivin kieltoa perustellaan sillä, että julkinen tila ja julkiset virat pitäisi saada tunnustusvapaiksi ja sellaisina neutraaleiksi, ettei vain ärsytettäisi jotakuta, tämän voi rinnastaa jokakeväiseen Suvivirsi-keskusteluun. Suvivirrestä luopuminen tarkoittaisi sitä, että suvaitsemattomimmille ja fanaattisimmille annettaisiin periksi. Sellaista signaalia ei pidä antaa.

Moni suomalainen nainen pukeutuu aivan vapaaehtoisesti etnissävytteisiin vaatteisiin tai koruihin, koska tykkää niistä. Miksi huivi olisi sen kummempi? Ymmärrän, että tässä pelätään, että huivi viestii jotakin, mutta kyllä vaatteilla, koruilla, hiuksilla ja tatuoinneillakin voidaan viestiä tyylejä, ja nimenomaan tietoisesti. Ja viestitäänkin. Onko siinä sitten eroa, kuinka tietoisesti tätä viestimistä harjoittaa? Onko tietoinen viestiminen on, ei-tietoinen ei? Onko toisiin uskontoinen kuuluva viestiminen ei-tietoista (ja ehkä tämän vuoksi jotenkin epäinformoidumpaa)?

Vielä kymmenisen vuotta sitten, poliisimiehillä oli käytössä koodi, jonka mukaan poliisille ei sovi parta, paitsi jos hän on vähän varttuneempi vanhempi konstaapeli. Nyt tämä koodisto on varsin äkillisesti murtunut: aika paljon näkee parrakkaita konstaapeleja, nuorehkojakin. Yhteiskunta ja sen koodisto muuttuu, miksi poliisin ammatin pitäisi olla tästä jokin irrallinen saareke? Eikö se, että poliisi(kin) ilmentää moninaisuutta, herätä vähemmistöjenkin luottamusta: ehkä huiviin pukeutuneen naisen saattaa olla helpompi lähestyä huiviin pukeutunutta naista.

Poliisin virkapuvun vaakuna symboloi Suomea. Eikö Suomi voi olla moniarvoinen ja -kulttuurinen?

Jo joutui armas aika, Suvivirren vastustaminen suloinen

Suvivirsikeskustelu on kevään merkki siinä missä koirankakkakeskustelukin. Itse asiassa vielä varmempi: se ei riipu säästä. Nyt kun hädin tuskin vähälumisestakaan talvesta on hädin tuskin selvitty, kakkaa ei paljastu, koska se ei ole alun alkaenkaan piilotellut minkään alla. Suvivirsikeskustelu sen sijaan ei riipu säistä.

Minulla esiintyi (käytän lääkärien suosimaa verbiä, koska taudinkuva on helposti diagnosoitavissa)  parikymppisenä (epä)pyhää vihaa ties millaisia kaikenkarvaisia käytäntöjä vastaan, joissa koin uskontoa pakkotuputettavan, kun mentiin normiluterilaisuuden oletusarvojen mukaan. Esimerkiksi käyköön se kun armeijassa jouduin vannomaan kirkkoon kuulumattomanakin juhlallisen vakuutuksen, joka päättyi "ja Jumala minua siinä auttakoon".

Erosin kirkosta välttääkseni kirkollisveron, ja tämän kuorrutin maailmankatsomukselliseksi välttämättömyydeksi jo siitä alkaen kun kirkosta 19-vuotiaana erotessani kirkkoherranvirastossa täyttämässäni lomakkeessa vaadittiin perusteluja kirkosta eroamiselle. Olin järkyttynyt: miksi sitä nyt pitää erikseen perustella jotain sellaista jota en erikseen edes ole voinut valita? Vähän kuin minun olisi pitänyt perustella, miksi olin valinnut äidikseni sellaisen henkilön, puhumattakaan siitä henkilöstä, joka sattui siittämään minut. Joka on isäni.

Nyt olen kasvanut tällaisten pyhien vihojen yli. Vihaa ei yleensäkään kannata tuntea, siinä vain myrkyttää oman mielensä, mutta paljon mieluummin kokisin sitä vihaa sellaisia epäoikeudenmukaisia rakenteita kohtaan, jotka pystyttävät jo kadonneeksi luultua mahdollisuuksien epätasa-arvoa uudestaan esimerkiksi sosioekonomisten koulutus- ja hyvinvointierojen muodossa, ja tämä vain siksi, että kokoomuslaisuus on läpäissyt yhteiskuntamme 90-luvun alkupuoliskon lamasta saakka, siis kaiken alistaminen taloudelle.

Samaten olen paljon enemmän harmissani siitä, että jo kadonneeksi luulemani rasismi on palannut sisään ensin takaovesta ja sitten se on salonkikelpoistunut, mutta vielä enemmän olen harmissani siitä, että tämä rasismi peitellään joksikin muuksi. Kaikkein eniten minua kuitenkin harmittaa se, että jotkut eivät erota sitä, mikä on yhteiskunnallinen epäkohta, luullen omaa harmistuneisuuttaan yhteiskunnalliseksi vääryydeksi.