Kyllä se runkkaaminen onnistuu työaikanakin

Kansanedustaja Antero Vartia (vihr.) on puolueensa yleisestä linjasta poiketen perustuloskeptikko. Ainakin mitä tulee sen vastikkeettomuuteen. Ei pääse tätä vihreää luonnehtimaan elämäntapaintiaaniksi, vaikka ei yksi pääsky kesää teekään:

Työttömänä olen toki pelannut Pro Evolution Socceria, mutta olen myös - ilman työvoimahallinnon siunausta - tehnyt väitöskirjaa ja huoltanut itseäni, siis uusintanut työvoimaani juoksemalla. Jos olisin vielä enemmän tehnyt sitä väitöskirjaa kuten esimerkiksi väitellyt, sittenpä kantaisin vieläkin ylikoulutetumman stigmaa niihin töihin, joihin työhistoriani oikeuttaa hakemaan.

Niin, siitä pornosta. Opin jo 90-luvulla silloin Kokoomuksessa toimineelta tuttavaltani, että mistä sitä pornoa oikein voi katsoa. Se muuten onnistuu ihan työajallakin, valisti hän. Moni näkisi Vartialle Vihreitä luontevamman poliittisen kodin Kokoomuksesta, vaikka onkin runkkausskeptikko.

Se, että puolueella ei ole linjaa suhteessa vasen-oikea, vaan edellä, on kaksiteräinen miekka. Joskin Antero Vartian kaltaiset näkyvät vihreät houkuttelevat joitakin liikkuvia markkinaliberaaliäänestäjiä Kokoomuksesta vihreisiin, näitä pääskysiä tulisi olla paljon enemmän jottei enää vaalimökillä tultaisi uimaan liiveihin ja syyttämään stallariksi. Eikä tarvitse olla stallari, että tällaiset ulostulot vieraannuttavat, vaan esimerkiksi punertava tai vihertävä vihreä.

Niin hippi en ole ettenkö näkisi pilviä perustulon auringon edessä. Se kuitenkin mahdollistaisi työttömälle hyödyllisen osallisuuden, esimerkiksi opiskelun tai vapaaehtoistyön vailla pelkoa karensseista sovitellun päivärahan päätöstä odoteltaessa. Siitä olen yhtä mieltä Antero Vartian kanssa, että työttömältä puuttuvat riittävät kannustimet. Kannustimien puuttuminen ei kuitenkaan ole työttömien vika, eikä siitä pidä tarjota pakottimia. Perustulo ei ole taikasauva mutta se kuitenkin lisäisi työttömän vapausastetta tehdä jotakin hyödyllistä eikä esimerkiksi olla kilpailua vääristävässä pakkotyössä. Tämä yksilönvapaus ei kuitenkaan ole ennenkään porvarille kelvannut, sillä se on väärää yksilönvapautta.

Jussi Korhosen bloggauksen, jossa asia huomattiin, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. Sieltä on myös kuvamateriaali peräisin.

Sitä vihapuhetta saa, mitä tilaa

Sitä saa, mitä tilaa. Kun rohkaisee vihapuhetta, yllyttää siihen ja itse asiassa Persut kun ovat keksineet vihapuheen, sitä sitten saa. Usea Halla-aholaisiksi radikalisoituneesta ryhmästä loikannut entinen persu on raportoinut saaneensa sosiaalisessa mediassa ja ilmeisesti muussakin muodossa varsin härskejä "toivotuksia" .

Sellaista sitä saattaa sattua. Persut ovat lisääntyvässä määrin yllyttäneet moiseen, ja jotkut jopa osallistuneet vihapuheeseen, paitsi kansankiihottajina, myös näyttämällä itse huonoa esimerkkiä siitä, miten ollaan epäaikuinen ja susi ihmiselle, mikä luonnehdinta tietenkään ei tee sudelle oikeutta. Sen sijaan pitäisikin sanoa "olla persu ihmiselle".

Niin että sitä saa mitä tilaa, vai miten se persujen entinen vaalilause menikään. Voisin sen sijaan ehdottaa toista: ken torttuun hukkuu. Vaikka ei tietenkään tällaista soisi kellekään.

Jutun S. Terhon osakseen saamasta vihapuheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa,

Perustulo, korkeatasoista kotihoidontukea?

Puheenjohtaja Ville Niinistö luonnehti nyt esitettyä 550 euron perustuloehdotusta mm. huomattavan korkeatasoiseksi kotihoidontueksi. Sanoi hän siitä monenlaista muutakin vielä osuvampaa, ja Niinistö, jos kuka asian tuntee, häntähän voi pitää yhtenä idean kätilöistä, mutta keskitytään tässä nyt tähän yhteen argumenttiin.

Ei perustulo kyllä kovin korkeatasoinen hoitoraha ole verrattuna ansiosidonnaiseen, vaikka toki nykyiseen kotihoidontuen perustasoon verrattuna n. 1,6 -kertainen.  Eihän nykytilanteessakaan, jossa esim. minun tuloillani ansiosidonnainen on hoitorahaan verrattuna nelinkertainen, ole järkeä, etenkään vastikkeellisuuden kannalta. 

Hoitoraha nimittäin on paitsi vastikkeellista, se myös on tavallista vastikkeellista etuutta siinä mielessä yhteiskuntataloudellisesti tulouttavampi, että kun sen vastineena hoidetaan lasta, samalla tullaan vapauttaneeksi yksi päivähoitopaikka jollekin toiselle. Ansiosidonnaisen vastikkeellisuus taas on tässä työmarkkinatilanteessa lähinnä teoreettista, kun sellaisia töitä ei ole, joihin työtön velvoitetyöllistyisi. Uuninpankkopoika varmaan tässä toteaisi, että kamelia ei voi tunkea neulansilmästä.

Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Vihreys on muutakin kuin talouspolitiikkaa

Siitä, että vihreydellä on todellakin monta sävyä, on luultavasti tehty liian iso numero. Ei nimittäin ole.

Joskin talouspoliittisesti vihreä kirjo kattaakin aika ison vaihteluvälin tasa-arvon takaavaa valtiota korostavasta vasemmistosta talousliberaalismiin, niin kyllä talouspolitiikassakin yhteisiä nimittäjiä löytyy. Esimerkiksi käy perustulo, jota melkein kaikki vihreät kannattavat.

Se, että vihreät on saatu näyttämään niin kirjavalta joukolta, johtunee paljolti edellämainitusta. On kuitenkin muitakin politiikan sektoreita: on maaseutupolitiikka, on liikennepolitiikka, on kehitysmaapolitiikka, on energiapolitiikka, on koulutuspolitiikka, on elinkeinopolitiikka, on kulttuuripolitiikka, on turvallisuuspolitiikka, on maahanmuuttopolitiikka. Ja niin edelleen. Suurimmassa osassa näistä suurin osa vihreistä mahtuu hyvinkin samalle kirjan sivulle.

Maaseutupolitiikassa suurin osa tykkää maatilamatkailusta, luomuviljelystä ja etätyöstä, liikennepolitiikassa suurin osa tykkää ratkaisuista, jotka tekevät mahdolliseksi pärjätä myös pyöräillen, kävellen tai junalla, kehitysmaapolitiikassa suurin osa on sitä mieltä, että kehitysyhteistyömäärärahojen kasvattaminen 0,7 prosenttiin on myös parasta sisäpolitiikkaa, energiapolitiikassa kaikki vastustavat fossiilisia polttoaineita, koulutuspolitiikassa suurin osa elleivät kaikki toivo tutkintoon johtavan koulutuksen olevan jatkossakin maksutonta, elinkeinopolitiikassa suurin osa uskoo pienten yritysten työllistävän eniten, kulttuuripolitiikassa uskoisin suurimman osan uskovan tarjonnan pluralismiin, ja verovarojen tukevan tätä tavoitetta paremmin kuin esimerkiksi mainosrahoin maksettujen tiedotusvälineiden, turvallisuuspolitiikassa suurin osa ymmärtänee sen, että perinteisten sotilaallisten uhkien lisäksi on muitakin haasteita (kuten ympäristö- ja kyberuhat) ja suurin osa meistä ajatellee niin, että maamme rajat eivät voi olla auki yhteen suuntaan.

Tiedän kyllä, että valitulla talouspoliittisella linjalla on heijasteensa esimerkiksi sosiaalipolitiikkaan ja muihinkin politiikan sektoreihin. Kuitenkin, minulle talous on "vain" puitteet, raamit. Jos taulun raamit määräävät teoksen koon, ne eivät ota mitään kantaa sen sisältöön. Ja sisältö on - vihreä. Niin että kyllä vihreillä on paljon enemmän yhdistäviä kuin erottavia nimittäjiä.

Ensifiiliksiä vaalituloksesta

Vaalitulos osoitti sen kuplan, jossa elän. Toivottavasti Sipilän sanaan on luottaminen, eikä jo kerran sovittua lainsäädäntöä revitä auki. Viittaan tässä erityisesti sukupuolineutraaliin avioliittolakiin. Sen sijaan soidensuojelu ei tule tällä kaudella edistymään.

Hallituspohja tulee siis olemaan Keskusta-PS-Kok, ehkä KD ja/tai RKP. Toivottavasti edes Vasemmisto otettaisiin sisään puolustamaan vähäosaisia. Vihreitä en voi nähdä Perussuomalaisten kanssa samassa hallituksessa, RKP:lläkin on vaikeaa jatkaa ikuista hallitustaivaltaan ja Kokoomus tarvitaan varmistamaan enemmistö. Kristilliset tarvitaan ehkä uudeksi takiaispuolueeksi, ja toivon mukaan heille ei luvata kuita taivailta.

Pääkaupunkiseudun infrahankkeet eivät varmastikaan edisty Sipilän hallituksessa, varsinkaan Pisara. Pisaran kohtalosta ja pääkaupunkiseudulle keskittämisen maltillistumisesta neljäksi vuodeksi en osaa olla pahoillani, vaikka ei sitä rahaa tarvitsisi säkeillä kantaa kaiken maailman yksisuuntaisille pistoraiteillekaan, jotka sitäpaitsi syö routa. Ehkä kuitenkin Helsingistä itään vievä raideyhteys olisi myytävissä Sipilälle?

Perustulon aika saattaisi olla nyt. Kaikkein heikoimmin potentiaalisista apupuolueista meni demareilla, joten he eivät ole sitä kaatamassa. Tosin muuten en osaa olla demareiden rappiosta onnellinen. Valtakunta tarvitsisi vankan vasemmistolaisen vaihtoehdon, eikä sellaiseksi kyllä ole Vasemmistoliitostakaan. Ellei sitten uutta nousua Li Anderssonin johdolla.

Ehkä vasemmistolla ei enää ole tilausta, en tiedä. Ainakin sen olisi pitänyt keksiä itsensä uudestaan jo 40 vuotta sitten. Ei se onnistu, jos Rinne ehdottaa elvytykseksi teollisuuden pistoraiteiden rakentamisen. Se juna meni jo.  Prekariaatti voisi olla uusi duunaristo, ja Vihreillä olisi paikka vallata demareiden paikka. Jos se Vihreille kelpaa. Ei kelpaa kaikille, vaikka oikea-vasen -akselilla me ja demarit sijaitsemme samalla paikalla. Arvoja kuvaavalla Y-akselilla demarit ovat arvokonservatiisempi versio meistä. Ensin pitäisi kuitenkin uudistaa ammattiyhdistykset.

Vihreiden voiton lisäksi positiivista kotiin kannettavaa jäi kahden maahanmuuttajataustaisen kansanedustajan verran. Nasima Razmyar ja Ozan Yanar tulevat olemaan esikuvina monille, ja osoittamaan, että he eivät ole mitään listankoristeita.

Julkista sektoria tullaan karsimaan, tosin en tiedä, miten. Kuntien irtisanomissuojaan Keskusta tuskin haluaa kajota, joten vaihtoehdoiksi jäävät peruspalveluiden karsiminen (joka sekään ei ole kuntapuolue Keskustalle järkevä vaihtoehto). Todennäköisesti karsinta tullaan suorittamaan väliporrasta edustavia lupaviranomaisia karsimalla, kuten ELY-keskuksia.

Verotusta tullaan keventämään, joten peruspalvelut tulevat joka tapauksessa kurjistumaan. Sitten tullaan hoksaamaan, että kunnat eivät selviä velvoitteistaan, joten niitä tullaan karsimaan. Sitten...

Ympäristölle vaalitulos on katastrofi. Sipilän hallitukseen ei tule ympäristöministeriötä, elleivät Vihreät sitä sinne vaadi. Eivätkä ole vaatimassa, jos Perussuomalaiset tulevat hallitukseen,

Sote-uudistus viedään maaliin maakuntamallina. Palvelujen saavutettavuuden kannalta se on luultavasti hyvä. Valmisteilla ollut malli, jossa esimerkiksi vaasalaisten keskussairaala olisi Tampereen sijasta ollut Turku, ei vaikuttanut palvelujen saavutettavuuden kannalta hyvältä.

Ankeuttajien studio

On aika ankeaa valita ankeuttajien välillä: halutaanko mestaus suorittaa hirttämällä, ampumalla vai myrkyllä. Jos Vihreiden vaalilauseena onkin Nyt jos koskaan, yleisvaikutelma vaaleista on että Nyt jos ei koskaan.

Vaaleista ainakin Yleisradion suuren vaalikeskustelun perusteella loistavat poissaolollaan kulttuuri, köyhyydestä, työttömyydestä tai sairaudesta johtuva pahoinvointi, ja EU:kin oli mukana vain iänikuisena Kreikka-levyn pyörittämisenä. Tämä on journalistinen valinta, josta voi syyttää huonosti ajan tasalla olevia juontajia. Sillä ei näemmä ole mitään väliä, että juuri Europpaan pyrkineitä hukkui 400, siis kokonainen laivallinen.

Juontajilla oli painotetut nopat, joissa on kuusi ykköstä. He ovat valinneet lähtökohtansa, joka on velan välttäminen. Etenkin naisjuontajalla. Studioon marssitettiin kolme "talousviisasta" (kaikki muuten keski-ikäisiä miehiä, mikä muuten alleviivaa asian vakavuutta), joista ainoata viisasta Markus Jänttiä ei kuunneltu, hänet jätettiin aina viimeiseksi ja juontajat väänsivät hänen sanomansa systemaattisesti vastakkaiseksi.

Paljon oli puhetta siitä, miten rakenteita pitää uudistaa, mutta ei juuri mitään siitä, miten. Sipilä vain pyörittää samaa levyään byrokratian vähentämisestä, eikä Stubb ymmärrä sitä, että palkankorotusten nollaratkaisu ei lisää kulutuskysyntää, ja jos kulutuskysyntää aiotaan lisätä keventämällä verotusta, Stubb ei ymmärrä sitä, että hänenkin mainitsemastaan hyvinvointivaltiosta ei tuolloin enää voida puhua.

Sympatiat kääntyivät väkisinkin Antti Rinteen puolelle, jota juontajat koulukiusasivat, koettaen käräyttää poliittisesta kokemattomuudesta (mikä huomio ei sitten näköjään koske Juha Sipilää).

Päivi Räsänen uhkailee seksuaalivähemmistöjä vastuuttomasti, aiheuttaen heissä pelkoa jo kerran luvatun tasa-arvoisen ihmisoikeuden peruuttamisesta. Hyi.

Timo Soini peräänkuulutti ensin byrokratian karsimista, sitten maahanmuuton tarveharkintaa. Olisi kiintoisaa nähdä sellainen mystinen tarveharkintaprosessi, joka ei lisäisi byrokratiaa.

Vaalikeskustelun perusteella ankealta näyttää. Edes vähän toivoa tarjoavat vain vasemmistopuolueet, ja Ville Niinistö, joka on oppinut sanomaan asiansa kiitettävän ytimekkäästi. Hänen pari kertaa mainitsemansa perustulo olisi sellainen rakenteellinen uudistus, jota ohjelmassa kaivattiin. Muita ehdotuksia ei oikein tullut. Jos äänestyspäätös pitää jättää vaalitentin varaan, veikkaan, että sunnuntaina hyvin moni jää kotiin.

Järjestetään kansanäänestys perustulosta!

Ajatuspaja E2:n tuoreen tiedustelun mukaan suomalaisista 79% kannattaa perustuloa, jos "se takaa perustoimeentulon, vähentää byrokratiaa ja kannustaa samalla työntekoon ja yrittämiseen". (lähde Yle)

Kysely sinänsä on tehty painotetusti. Voi olla, että noin paljon ideaa auki selittävällä kysymyksenasettelulla oli tarkoitus selventää ideaa sitä tuntemattomille, mutta kyllä herää kysymys, oliko tarkoitus myös ehkä saada haluttu lopputulema, eihän kukaan voi vastustaa perustoimeentuloa, byrokratian vähenemistä (paitsi byrokraatti) ja kannustaa työntekoon ja yrittämiseen?

Perustuslakimme tuntee neuvoa-antavat kansanäänestykset kansallisen mittaluokan asioissa. Perustulo, joka myllertäisi koko hyvinvointivaltiomme, on tällainen asia. Järjestettäköön siitä siis kansanäänestys samalla kysymyksenasettelulla, niin että asia ei jäisi puolueille yhtään epäselväksi! Perustulo tulkoon seuraavan hallituskauden aikana, aika on nyt kypsä!

Minä, menestynyt?

Arvostamani ekologisen elämäntavan guru Leo Stranius tituleerasi minua menestyneeksi. Leon ajatukset sparraavat minuakin, tällaista kevytaktivistia. Aloin miettimään. Olen aina halunnut tehdä irtioton menestymisestä. Jos sitten olen menestynyt, missä mielessä?

Wikipedian mukaan menestyminen on "tavoitteiden onnistunutta saavuttamista". Entä jos saavuttaakin jotain ihan muuta kuin mitä on tavoitellut? Tai jos ei olekaan tavoitellut mitään, mutta saavuttaa siitä huolimatta?

Yleensä menestys liitetään palkkatyöhön. No, ainakin olen kokeillut varsin monenlaisia asioita. Suurimmat menestykseni kuitenkin itse liitän ei-palkkatyöhön: kansalaistoimintaan ja yksityiselämääni, josta kansalaistoiminta on erottamaton osa.

Kansalaistoimijana suurimmat menestyksentunteeni liittyvät toiminnan tuloksiin mutta myös itse toimimisen aikaisiin elämyksiin. Helsingin Keskuspuistoa puolustavan kansalaisliikkeenä yhtenä perustajana ja keskushahmona olen ilahtunut havaitsessani, että perinne, jonka aloittamisessa olin keskeisesti mukana, pärjää nyt omillaan eikä minua enää tarvita järjestelyissä. Ylipäätään jo se on menestys, että kertaluonteisesta tapahtumasta, Metsän joulurauhan julistuksesta, on tullut perinne ja se on ominut mukaansa uusia toimijoita. Sitten olen toki äärettömän iloinen siitä, että kansalaisliikkeen tekemän työn tuloksena aluettamme ollaan liittämässä myös viralliseen Keskuspuistoon ja että se on poistettu Kaavoituskatsauksesta, kaavoitussuunnitelmien hautaamisen merkkinä. Keskuspuiston pelastaminen on kyllä suurinta, johon olen ollut myötävaikuttamassa.

Aika mahtavaa oli myös olla mukana järjestämässä Pekka Haaviston vaalikampanjaa, olla osana innostuneiden vapaaehtoisten talkoissa. Sellainen usko parempaan maailmaan, joka yhdisti, ei erottanut, kantaa heikkojen hetkien yli.

Kansalaistoimijana olen saanut pienimuotoisessa määrin myös seuraajia, niin hyvässä kuin pahassa: ihmisiä, jotka odottavat "lähetyskäskyäni" jonkun tapahtuman järjestämiseksi tai jonkun ihmisen kontaktoimiseksi. Sitten on kyllä myös vihulaisia, jotka ovat levitelleet nimissäni mielipiteitä, jotka eivät edusta minua tai perustaneet blogeja nimissäni, mustamaalatakseen minut. Ei kai mitättömyyksille moisia vaivauduta tekemään.

Entä sitten se palkkatyö? Ainakin olen joissakin tilanteissa onnistunut luovimaan menestyksekkäästi. Sibelius-Akatemian pianonsoiton valintakokeessa sihteerinä toimiessani eräs juryn jäsen suhtautui selvästi nihkeästi maallikon läsnäoloon. Sain juryn haavin auki ottaessani keskustelussa ohjat käsiini, sijoittaessani erään kandidaatin Schnabel-Kempff -akselille, ja vastarinta oli voitettu. Samaten kai jonkinlaisesta ainakin osittaisesta onnistumisesta ja sen tuoneesta arvostuksesta oli merkki se, että minua pyydettiin hallituksen puheenjohtajaksi organisaatioon, jossa olin vetämässä projektia. Tämä pyyntö tehtiin siksi, että minut oltiin havaittu itsenäiseksi ja omapäiseksikin ja tarvittaessa kovapäiseksikin toimijaksi.

Kaikkein pysyvintä ja merkityksellisintä on kuitenkin perhe: se, että voin edelleenkin olla ensimmäisen lapseni elämässä ja että olen saanut toisen mahdollisuuden onnelliseen perhe-elämään. Tätähän moni kouluttamaton nainen varsinkin männävuosina käytti "tekosyynä" sille, ettei ole tehnyt työtä ja että saisi tämän työtätekemättömyytensä näyttämään siltä, että on jotakin sentään tullut tehtyä. Näillä sanoin moni miesurheilija pyytelee anteeksi jälkikäteisesti sitä, ettei ole ollut omina ruuhkavuosinaan läsnä. En ole ehkä tuhlaajapoika, jos en nyt niin menestynytkään.

Pidän kuitenkin siitä kiinni, että eivät kansalaisaktivismi ja perhe-elämä ole työtä. Ne ovat tekemistä kyllä, joskus varmasti tuottavaakin, mutta ennen kaikkea elämää. Jos niistä jotakin pitää maksaa, niin kansalaispalkkaa.

Huomautuksia Lasse Männistölle perustulosta

Kansanedustaja Lasse Männistö (kok.) kirjoitti Hesarissa perustulosta varsin myönteiseen sävyyn, mikä hyvä onkin perustulon kannalta, sillä se tarvitsee toteutuakseen mahdollisimman laajan rintaman.

Perustulon yhden pääideoista, eli kannustavuuden, Männistö sentään ymmärsi. Hänen kokoomuslaisuutensa ilmeisesti on laittanut hänen päähänsä sellaisia ajatuksia, että perustulolla kannattaisi laskea minimipalkkatasoa ja alentaa veroprogressiota.

Päinvastoin. Perustulo lisää progressiota kaikkia hyödyttävällä tavalla, sillä toteuttaakseen tarkoituksensa, perustulo edellyttää negatiivista tuloveroa, jossa pienten summien tienaaminen ei leikkaa palkkatuloja vaan perustuloa, jolloin työ kannattaa aina tiettyyn, yhteisesti sovittuun tasoon saakka. Progression poistaminen  sen rajan jälkeen - kuten Männistö taitaa uumailla - ei kannata, sillä tämä romuttaa hyvinvointivaltion rahoituspohjan, ja hyvinvointivaltion asiakkaita ovat kaikki, sillä se on muutakin kuin terveyskeskuksia. Tämän myöntäminenhän on aina ollut Kokoomukselle hyvin nihkeätä.

Minimipalkkojen laskeminen taas edellyttäisi ammattiyhdistysliikkeen romuttamista, eli Männistö vaatii laajaa yhteiskuntasopimusta perustulon toteutumiseksi. Kunnon kokoomuslaisena hän pitää ay-liikettä kilpailukyvyn vihollisena, vaikka sen tavoitteena on taata inhimillinen työelämä, sellainen, joka tarjoaa sellaiset työehdot ja -olot, että siellä myös jaksetaan. Männistön yhteiskuntasopimuksessa perustulo tarvittaisiin palkkatason polkemiseen, toisin sanoen paarialuokan pystyttämiseen.

Ei tämä ole kannattavaa. Männistön mallissa yhteiskunta subventoisi Sodexhon kaltaisten monikansallisten jättien ja veroparasiittifirmojen riisto- ja rosvokapitalismin, joka ei jätä Suomeen muita veroeuroja kuin palkkaorjiensa maksamat.

Jotenkin perustulo pitäisi rahoittaa, mutta siihen Männistö ei tarjoa ainuttakaan realistista mallia, sillä veroilla se maksetaan. Jos Männistö kaavailee yhteiskuntamme veropohjan romuttamista, tipauttamalla matalapalkka-alat vieläkin syvemmälle kuoppaan, josta vain kansainväliset palvelurosv... yritykset voivat heidät pelastaa ja jos hän on madaltamassa veroprogressiota, en näe perustulolle minkäänlaisia edellytyksiä. 

Vasen on ainoa mahdollinen suunta

Eilen totesin kollegalleni, että mitä enemmän kokemusta työelämän ja yhteiskunnan toiminnasta saa, sitä vasemmammalle väistämättä ja välttämättä kuljetaan. Ainakin julkisen hallinnon matalapalkkatöissä työskentelevälle tämä on väistämätöntä. Uskoisin, että muut epäitsenäisessä asemassa työskentelevät prolet kokevat samoin.

Puhun itsestäni, omasta tiestäni. Yhä inkrementaalisemmaksi ja markkinaehtoisemmaksi muuttuva yhteiskunta kulkee omia teitään, minä omiani.

Kyllähän nuorena ja tietämättömänä sitä saattaa olla naiivi. Lamat ja irtisanomiset ja työsuhteen purkuyritykset kuitenkin opettavat niin että porvarillisuudestakin kasvaa yli.

Mitä tarkoitan markkinaehtoisuudella? No esimerkiksi sitä, että musiikin ja teatterin pitää kilpailla keskenään, todistella, kummalla on hyödyllisempi missio. Ja viimeisen 10-15 vuoden aikana kaikkialle pesiytynyttä tulosohjaus-, raportointi- ja toiminnanohjausvimmaa. Ei siinä mitään vikaa olisi, jos tämä kulkutauti tehostaisi toimintaa ja poistaisi löysät, mutta kun ei se sitä tee, kiitos jatkuvasti muuttuvien tietojärjestelmien ja viranomaismääräysten ja edestakaisten ja jatkuvien organisaatiomuutosten niin että kaikki työaika menee poisoppiessa.

Joskin kapitalismi on myötävaikuttanut siihen, että yleinen hyvinvointi on lisääntynyt, tätä ei koskaan olisi tapahtunut ilman sosialistista työväenliikettä, joka on varmistanut työntekijöiden oikeudet ja hyvinvointivaltion panosta, joka on kouluttanut ja hoitanut sen työväestön, jota on tarvittu rattaiden pyörittämiseen.

Joskaan työvoiman ja työllistäjien - siis johdon - edut eivät olekaan vastakkaiset, vaan pikemminkin päinvastoin, hyvinvoiman työvoiman luulisi olevan johdon etu, kuitenkin johtaminen todistaa päinvastaista. Työehtoja huononnetaan jatkuvasti, laskennallinen tuntipalkka ja ostovoima putoavat, tietojärjestelmät ja viranomaismääräykset muuttuvat jatkuvasti. Kaikki tulee sanelupolitiikkana ylhäältä, ei välttämättä esimieheltä vaan joltakin abstraktilta "johdolta", joka toimii ikäänkuin sitä ei vahtisi kukaan vaikka se olisi poliittisesti valvottu ja luottamusmiehet ovat pelkkiä kumileimasimia, niin että on ihan turha väittää, että johdon ja työntekijöiden edut eivät olisi vastakkaiset.

Tämän ymmärtämisestä seuraa väistämättä aktivoituminen ajamaan omia etujaan. Ihan itse, sillä eivät luottamusmiehetkään yleensä muuta kuin virkansa puolesta hymistelevät. Ensimmäiseksi ammattiliitossa, sillä vaikka liitotkin neuvottelevat sinun puolestasi ja usein näyttää siltä, etteivät ne ole sinun puolellasi ja edusta sinun etujasi, liitoton työläinen on suojaton. On kai parempi, että sinulla on edes jokin työehtosopimus kuin ei mitään.

Porvaristo vastustaa tunnetusti yleissitovia työehtosopimuksia. Se kuvittelee, että työntekijät voisivat tasaveroisena sopijapuolena työnantajan kanssa muka sopia itselleen kelvolliset työolot. No, eivät kyllä voi. Tämä ei tosin ole mikään yllätys, sillä eihän porvaristo ymmärrä mahdollisuuksien epätasa-arvoa muutenkaan, vaan se pitää ihmisiä markkinasubjekteja, jotka toteuttavat myymällä työvoimaansa, mitä he vapaina sopijasubjekteina onnistuvat myymään niin hyvillä ehdoilla että voivat toteuttaa sitten itseään kuluttajina työpanoksensa myymisestä saamallaan korvauksella eli palkalla. Kaunis ajatus ehkä, mutta naiivi eikä ole tästä maailmasta. Nykyisen massatyöttömyyden aikana työnantaja löytää aina työntekijöitä, joille kelpaavat heikennetytkin ehdot koska he eivät muusta tiedä.

Uskoisin pienyrittäjänkin ostavan vasemmistolaisuuden, sillä riskejä tasaava ja yrittämistä kannattava perustulo on vasemmistolainen ajatus; tosin kelpaa se osalle keskustaakin.

Tiedän toki, että Marxiin vetoaminen ei oikein ole vakuuttavaa, sillä nyt jälkiviisaasti Marxia voi pitää huonona ennustajana. Ei reaalisosialismi mikään evoluution päätepiste ollut, vaan opetus. Yksi historiallinen opetus muiden joukossa. Valitettavasti vaan historiasta ei opita.

Miinus ja miinus ei aina tee plussaa

Vihreä feminismi on sellainen ikiliikkuja, jota ei millään saada ammuttua pois sieltä meitä kiertävältä radalta. Vihreänä toimijana turhaudun aika ajoin siitä, että vaikka mitä koettaisit tehdä vihreyden valtavirtaistamiseksi - että mies, lihansyöjä tai autoilijakin voisi olla vihreä - sitten aina uudestaan törmäät siihen, että meitä halutaan marginalisoida. Turhauttavinta on se, että tämä itsensä marginalisointi onnistuu meiltä itseltämme, siihen ei tarvita hommafoorumeita.

Yleensä fiksu antaa periksi, mutta minä en halua antaa periksi siinä, että taistelen sitä vastaan, että minun aamiaismuroihini kustaan jatkuvalla syötöllä tekemällä tyhjäksi työtäni vihreyden valtavirtaistamisessa. Jos miessihteerinä saan jatkuvasti harjoittaa aktiivista asennekasvatusta, yhtä rankkaa on vihreänä miehenä eläminen.

Feminismi herättää monissa kielteisiä tunteita, kuten vihreyskin. Jos vihreys on jo itsessään aikamoinen leimakirves monille, tarvitseeko tätä kielteistä mielikuvaa vielä vahvistaa liittämällä siihen toinen yhtä vahvan kielteisesti arvolatautunut termi? Kun me odotamme, että me omalla työllämme todistamme, että feminismi on ihan myönteinen ja arvoneutraali termi, sinä aikana ilmasto on jo pilattu ja sadat tuhannet syrjäytyneet perustuloa odotellessa. Ja senkin toimintatarmon, jolla rintaliivejä on polteltu ja sen suklaan, jota on käsitteidenkuorrutukseen käytetty, olisi voinut suunnata maailman pelastamiseen.

Tiedän kyllä, että on mahdollista ajaa montaa asiaa samanaikaisesti. Äänestäjät eivät tätä kuitenkaan tiedä, joten näyttää helposti siltä, että me keskitymme siihen, saadako vessanoveen uroksen, naaraan vai neutrin merkki kun mieluummin pitäisi saada siitä vessasta biohajoava. Jos politiikassa asiat ovat niin kuin ne näyttävät olevan, on peffa edellä puuhun kiipeämistä, jos asiantiloja ajatellaan muutettaviksi muuttamalla niitä kuvaavia käsitteitä.

Tiedän hyvin, että poliitikot eivät ole vain kansansa edustajia, vaan myös johtajia, merkityksessä edelläkävijöitä ja johdattelijoita. Se kansanjoukko, jota johdatellaan, uhkaa vaan jäädä kovin pieneksi, jos emme tiedä, mitä se joukko ajattelee, miten tulkitsee ja mitä se tuntee. Tässä perussuomalaiset ovat meitä 6-0 parempia.

Politiikka on psykologiaa, ja viestintää, ei matematiikkaa, vaikka siinä paljolti näytetäänkin askartelevan valtiontalouden reunaehtojen parissa. Ja jos se olisi matematiikkaa, se on yhteen- ei kertolaskua. Miinuksesta ja miinuksesta ei tule plussaa, vaan miinus kaksi.

Perustulo poistaisi köyhyyden stigman

On tietenkin ihan selvää, että työttömyys tulee yhteiskunnalle hyvin kalliiksi. Hyvin kalliiksi se tulee myös sille yksilölle, jota asia koskettaa, mukaanlukien hänen perheensä. 

Jotkut katsovat että porkkanan täydennykseksi tai peräti sen sijaan tarvitaan keppiä työttömyyden yhteiskunnallisten kustannusten suitsemiseksi tai peräti niiden ehkäisemiseksi. Keppi onkin yhteiskunnallisten kustannusten kurittamiseksi tarpeen. Yksilöt tarvitsevat kuitenkin porkkanaa. 

Yksi parhaista esitetyistä porkkanoista on perustulo. Se rohkaisee yrittämään ja kokeilemaan mitä hyvänsä aktivoitumisyritystä: osa-aikatyötä, työharjoittelua, osa-aikaopiskelua, työpajatoimintaa, vapaata kansansivistystä, kokoaikaopiskelua, pienimuotoista yrittämistä, mitä hyvänsä, koska nykyisessä hyvinvointivaltiossa tukimuoto muuttuu aina elämäntilanteen muuttuessa. Ja nykyään elämäntilanteet muuttuvat siten, että monilla ainoa pysyvä olotila on jatkuva muutos. 

Miksi perustulo sitten toimisi porkkanana? Siksi, että nykymallisessa hyvinvointivaltiossa kaikkien tukien hakemiseen liittyy sekä lakisääteisiä karensseja että ihan puhtaan byrokraattisia käsittelyaikoja. Koska oma vatsalaukku ja velkojat eivät kuitenkaan tunne käsittelyaikoja, tukia odotellessa pudotaan kuoppaan jos ei satu olemaan säästöjä tai avuliaita läheisiä. Säästöjä taas pätkätyöläisellä ei välttämättä ole, koska hän on sijoittanut kaiken sen, mikä jää ylitse välittömistä elinkustannuksista sellaisiin investointitavaroihin kuten kodinkoneisiin tai silmälaseihin. Jopa hammaslääkärissä käyminen tai vaatteiden uusiminen saattaa olla sijoitus.

Kaikkia köyhiä ei kannata syyttää siitä että muutama ei jaksa hakea töitä tai edes tukia, sillä se aikaansaa epäluottamusta yhteiskuntamme oikeutukseen ja oikeudenmukaisuuteen. Jos köyhiä pidetään järjestelmän hyväksikäyttäjinä, köyhät kyllä ymmärtävät vihjeen. Paaria kyllä tajuaa olevansa paaria, ja paarian on turha yrittää mitään. Paarian leimaa ei saa pestyä edes kloorilla. Köyhien syytteleminen järjestelmän hyväksikäyttäjiksi pystyttää uudelleen yhteiskuntaluokat ja niiden väliin muurit, ja syytteleminen entisestään heikentää itsetuntoa. Kun tarpeeksi usein sanotaan että työtön on syypää omaan tilanteeseensa niin on vaarana ihan oikeasti uskoa se. Seuraukset tästä ovat sekä köyhän itsetuntoon että kansantaloudellemme kurjat. 

Ei työttömyydestä tarvitse kiitellä työtöntä, mutta ei häntä myöskään pidä syyttää siitä että yhteiskuntamme on muuttunut sellaiseksi että epätyypillisistä työsuhteista on tullutkin tyypillisiä eikä hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme ole pysynyt tämän perässä. Sitä tärkeämpää onkin päivittää hyvinvointivaltiomme ja ammattiyhdistysliikkeemme. 

Kirjoitukseni on uudelleenjulkaisu vanhasta blogistani reilun 2 vuoden takaa.

Miksi suosittelisin äänestämään Vihreitä?

Pyydän jo etukäteen anteeksi, että tulen ravistelleeksi toteemia: yhteisöä, johon moni on asettanut paljon toiveita ja jonka puolesta moni on tehnyt määrättömän määrän työtä. En halua mitätöidä kenenkään tuntemani hienon ihmisen työtä maailman tai edes sen pienen osan pelastamiseksi.

Äskeisessä Vihreiden puoluekokouksessa jälleen kerran putkahtanut ikiliikkuja kirkon ja valtion erottamisesta ja sen purkukeskustelu vahvisti ennakkokäsitykseni, jonka mukaan ateistit suhtautuvat uskontoon kielteisemmin kuin uskonnottomuuteen. Ja heitä on paljon Vihreissä. 

Ateismin äänenkuljettajina esiintyvät edustavat ateismia yhtä hyvin kuin Veronmaksajien keskusliitto kaltaisiani iloisia veronmaksajia. Lisäksi he suhtautuvat erityisesti kristinuskoon kielteisemmin kuin muihin uskontoihin, mikä todistaa sen, etteivät ateismin äänekkäimmät puolestapuhujat ole maailmankatsomus- tai uskontoneutraaleja. Suvaitsevaisuus ei ulotu omaan kulttuuriin, joka halutaan kieltää. Kyllä, kristinusko on syvälle juurtunut suomalaiseen kulttuuriin, ja minäkin, kirkosta eronneena, olen kulttuurinen kristitty, jonka takaraivossa painaa protestanttinen eetos, joka viettää mielellään kirkollisia arkivapaita muualla kuin ansiotyössä ja joka nauttii passiomusiikista, tosin musiikkina, en hartaudenharjoituksena.

Minulla tämän aloitteen hyväksyminen ja ennen kaikkea sitä seurannut mielipiteenvaihto on aiheuttanut pahimman kriisin oman vihreyteni historiassa. Minulle uskonnot ja uskonnottomuudet ovat omassa elämässäni sen verran vähäpätöisiä asioita, että minua järkyttää, kuinka paljon moni on valmis tuhlaamaan paukkuja näin vähäpätöiseen asiaan, kun Vihreiden pitäisi olla pelastamassa maapalloa ympäristö- ja ilmastokatastrofeilta. Minua järkytti myös havaita, mikä on monien itseään suvaitsevaiseksi kutsuvien suvaitsevaisuuden todellinen aste. Karvat niin sanotusti paljastuivat.

Olen harkinnut eroa puolueesta, sillä en oikein osaa nähdä, miten voin motivoidusti perustella Vihreiden äänestämistä, jos kuitenkin salaa toivon, että me pysymme pienenä puolueena, jolloin tästä aloitteesta ei koskaan tule todellisuutta, kuten ei tule muistakaan eri lajien fanaatikkojen ajamista aloitteista, joita tämän lisäksi hyväksyttiin muitakin ikiliikkujia, kuten sterilisaatioikärajan laskeminen, lapsien ympärileikkauskielto ja keskivertoäänestäjiä - etenkin miehiä - karkottavan feminismi-sanan mukana roikuttaminen. En osaa perustella, että meillä on suhteellisuudentaju paikallaan ja että me Vihreissä erotamme olennaisen epäolennaisesta.

Jokaisella meillä on omat syymme toimia Vihreissä. Minulle se on tarjonnut paikallisympäristön suojelemisen systemaattisen välineen: katsoin, että kaupunkiluonnon suojelun asiaa auttaa, jos minulla on suorat kontaktit päättäjiin ja pääsen osallistumaan keskusteluihin, joissa päätetään itselleni rakkaista asioista. Tämän voi kuitenkin tehdä myös luonnonsuojelujärjestöissä, jotka hyväksytään ainakin lausunnonantajiksi jos nyt ei aina samaan pöytään, sinne, jossa päätöksiä tehdään. Vuosien varrella olen löytänyt Vihreistä myös yhteisön, jossa minut hyväksytään suunnilleen sellaisena kuin olen, ei kuitenkaan aivan yhtä hyvin kuin esimerkiksi sosiologien keskuudessa, puhumattakaan omista ystävistäni.

Vihreät ovat myös olleet oiva kasvatuslaitos: politiikassa saa - tai joutuu - tutustumaan itselleen uusiin aihepiireihin. Yhteiskunnan ymmärrys ja yleissivistys ovat karttuneet. Ensin vieraasta tulee kannatettavaa ja sitten ajettavaa. Tällaisia asioita ovat edustaneet esimerkiksi sukupuolineutraalit oikeudet ja perustulo. 

Vihreissä on kyllä erittäin paljon erilaista osaamista. Paljon kapea-alaisuuksia. Me olemme monen yhden asian liike. 

Kasvoin 21-vuotiaana Kokoomusnuorista erilleni, tai sitten löysin itseni. Tai sitten Kokoomusnuoret tarjosi minulle sillä hetkellä parhaimman vastauksen siihen, mistä löytäisin mielekästä tekemistä ja tavan olla itseäni isompi, siis vaikuttaja. Elämä on matkaa, eikä ihminen aina ole sama. Joskus silmiä avautuu, joskus niitä suljetaan. Sen tiedän, että luonnonrakkauteni pysyy, ihmisiä, järjestöjä ja puolueita tulee ja menee. Olen surullinen, ja koen itseni petetyksi.

Meillä on todella paljon aivan erinomaisia ihmisiä ja ehdokkaita, mutta puolue on vain väline näiden ihmisten maailmanmuuttamisyrityksille. Erinomaiset ihmisemme ansaitsisivat paremman puolueen.

Nyt toivoisin, että joku kertoisi minulle, miksi minä äänestäisin Vihreitä, saati suosittelisin tovereita tai tuntemattomia äänestämään meitä. Ja kuka suojelisi meitä itseltämme?

Miksi hallitukseen kannattaa pyrkiä?

Oppositiosta käsin ei pystytä kuin räkyttämään, tekemään populistista vastuunpakoilupolitiikkaa. Näinhän Norjan Edistyspuolue on tehnyt, tai sitten muut puolueet ovat konsensuksessa pelanneet sen pois hallituksesta; 1973 tapahtuneen perustamisensa jälkeen se nousi salonkikelpoiseksi vasta istuvaan hallitukseen. 

Eipä esimerkiksi ilmastolaki olisi onnistunut oppositiosta käsin. Puolueen lopullinen päämäärä ei saa olla kannatuksen nostaminen, vaan maailman muuttaminen, ja siihen puolueet ovat välineitä. Parempi politiikka tuo sitten enemmän kannatusta ja enemmän välineitä muuttaa sitä maailmaa, ja jos oma puumerkki ei näy hallituksen politiikassa riittävän selvästi, äänestäjät rankaisevat. Toki osittain kyse on myös siitä, missä määrin tehdään näkyväksi se, missä ollaan onnistuttu ja missä epäonnistuttu, siis viestinnän selkeydestä.

Hallitusvastuu kuluttaa, se on luonnonlaki. Hallitukseen tulee aina lähtökohtaisesti pyrkiä, riippumatta vaalituloksesta; tosin murskatappio voi antaa aihetta keskittyä puolueen kuntoon saattamiseen yhden kauden ajaksi. Ja sellaisen me saimme Eduskuntavaaleissa, joten jälkiviisaana voisi ollut olla parempi jättäytyä oppositioon, niin olisi helpompaa tavoitella ensi keväänä vaalivoittoa ja sen turvin saada perustulo ja sukupuolineutraali avioliittolaki; tosin jälkimmäinen sentään saadaan jo istuvan eduskunnan voimin. Tosin eipä sitä ilmastolakia oltaisi sitten saatu, ei lukuisia uusia luonnonsuojelualueita tai perusturvan tasokorotusta. 

Vihreille ydinvoima on nemesis. Jos pysytään hallituksessa, jossa tehdään päätöksiä ydinvoiman lisärakentamisesta, poliittiset vastustajamme saavat aiheen ilkkua meidän mielistyneen valtaan, ja ydinvoiman vastustajat taas katsovat meidän pettäneen periaatteemme, vaikka hallituksessa on työn alla paljon muutakin, joka kaipaa edistämistämme; onneksi sentään ilmastolaki ei enää ehdi kaatumaan. Jos taas eroamme, ydinvoimaan neutraalisti suhtautuvat taas voivat nähdä meille periaatteet ilmaston pelastamista tärkeämmäksi. 

Minä en liittynyt VIhreisiin sähkösyistä, eikä ydinvoima herätä minussa kovin suuria tunteita. Paljon pienempiä kuin esimerkiksi hiilivoima. Kannattajissamme on kuitenkin enemmistö ydinvoiman vastustajia, joten kyllä meidän on kuitenkin pienempi paha jättää hallitus, jos istuva hallitus nyt vielä saa kikkailtua uuden ydinvoimapäätöksen. 

Mihin eurovaaleista eteenpäin?

Vihreät menettivät yhden paikan eilen käydyissä eurovaaleissa, ja ainakin Helsingissä vuotoa oli Vasemmistoliiton Li Anderssonille, joka houkutteli sellaisia liikkuvia punavihreitä äänestäjiä, joka minäkin olin kymmenisen vuotta sitten. Tosin tämä Vasemmiston hyvä tulos ei riittänyt toiseen paikkaan, mutta Lin hyvä tulos auttoi Merja Kyllöstä nostamaan puolueen takaisin europarlamenttiin.

Kampanjan jälkeen seuraa aina tyhjyyden tunne, etenkin silloin kun oma ehdokas ei tule valituksi. Ei kuitenkaan onneksi kaikkea tapahtunutta voi mitata lopputuloksena. Tekeminen hyvien tyyppien kanssa on jo sinänsä arvokasta. Vaikkei maailma nyt vihertynytkään, niin itse muistan vieläkin Pekan kampanjaa yhtenä hienoimmista asioista, joita olen tehnyt. Pidän Pekan kampanjaa saavutuksena, vaikkemme saaneetkaan vihreää presidenttiä. Meidän saavutuksemme? No, ainakin moni meistä tutustui uusiin, hienoihin ihmisiin! Ja oppi uudenlaisia tapoja tehdä asioita, toinen asia sitten on se, ovatko ne toimivia tapoja. Levätään ja eteenpäin käy elävän mieli!

Viestiä ei voi eikä ole syytä vaihtaa, eikä äänestäjiä voi vaihtaa. Argumentaatiossa meillä on sen sijaan aina paljonkin opittavaa: siinä, miksi valkoihoisen työläismiehenkin kannattaa vähentää päästöjä, enkä nyt tarkoita suolikaasuja. Samoin siinä, miten myös vaalien välillä pitäisi näkyä siellä, missä ihmiset ovat, puhua ja kuunnella. Toinen asia, jossa Vihreillä voisi olla mietittävää on se, miten puolueen ydinviesti ja ehdokkaiden erilaisuus suhtautuvat toisiinsa: vaikka meillä ehdokkailla on omia erikoisharrastuneisuuksiaan ja lemppariagendojaan, tästä ei kuitenkaan välttämättä voi johtaa sitä, että ehdokaslista olisi niin kattava, että se tarjoaisi mahdollisimman kaikille mahdollisimman paljon samastumiskohteita. Meillä on paljon aika samanlaisia ehdokkaita. Sitten: äänestyspäätöstä harkitseville ei välttämättä tule kristallinkirkkaaksi, mitä vihreys on: vihreys on teema ja muunnelmia. Teema on tärkeintä, ja se pitää kristallisoida, ja sen puitteissa sitten voi muunnella.

Tarvitaan myös lisää konkretiaa, jotta se viesti - eli teema - menisi perille. Vihreästä taloudesta puhumisen sijasta pitäisi puhua siitä, mitä ne vihreän talouden mukanaan tuomat työpaikat ovat. Ja perustulosta jauhamisen sijaan pitää kertoa, miten perustulo auttaa erilaisissa tilanteissa eläviä ihmisiä. Positiivisuus on myös tärkeää: on parempi tukea joukkoliikennettä kuin vastustaa autoilua.

Ehdokkaiden turhautumisen kyllä ymmärrän. Moni uhraa valtavasti aikaansa ja rahaansa kampanjointiin, ja äänet, jotka eivät tuo omaa paikkaa ja jotka eivät riitä siihen toiseen paikkaan, on helppo tulkita menneen hukkaan. Kuitenkin ilman niitä ääniä ei sitä yhtäkään paikkaa olisi tullut, mikä toki voi olla laiha lohtu ennen vaalilainojen lyhennyksien alkamista. Eikä perheeltä voi lainata aikaa, mennyttä on, mikä mennyttä.

Hukkaan ei kuitenkaan ole mennyt se aika, joka hyvien tyyppien kanssa on tullut kampanjoitua, eikä vain hyvien tyyppien kanssa hengailu, vaan kyllä hyvällä säällä (sic!) ihmisten kanssa juttelu on kivaa! Kampanjointi itsessään on kivaa!

Toimeentulotuen Kela-siirrosta

Toimeentulotuen perusosan siirtämistä Kelaan on enimmäkseen tervehditty ilolla: sen on ajateltu vähentävän byrokratiaa, ja byrokratia taas on yhtä kuin paha. Etenkin puoluetoverini ovat pitäneet sitä askeleena kohti perustuloa, kun kaiken viimesijaisen toimeentuloetuuden saisi samalta luukulta.

Ei se byrokratia kuitenkaan välttämättä se paha ole. Jonkin takia ne sosiaalityöntekijätkin ovat töissä: esimerkiksi tekemässä perusosaa täydentäviä päätöksiä, joissa voi ottaa huomioon sellaiset yksilölliset olosuhteet kuten kuntakohtaiset asuntomarkkinat. Uudistuksessa on pidetty hyvänä sitä, että rutiinipäätöksen siirtäminen Kelaan vapauttaisi sosiaalityöntekijöiden resursseja tehdä todellista sosiaalityötä, alkaen niistä yksilöllistä, harkinnanvaraisista täydentävistä päätöksistä.

Juuri eräs sosiaalityöntekijä, jonka kanssa keskustelin, sanoi olevansa hyvin skeptinen toimeentulotuen siirtymisessä Kelaan: hän katsoi sen vähentävän sosiaalityöntekijöiden yksilöllistä harkinnanmahdollisuutta, ja tämä joustamattomuus on asiakkaan tappioksi. Kela on kuntien sosiaalitoimia joustamattomampi laitos, eikä ota siinä määrin huomioon esimerkiksi paikallisia asunnonhintoja kuin sosiaalitoimi. 

Vaikka tämä täydentävän päätöksenteon mahdollisuus jääkin uudistuksessa sosiaalitoimelle, ei ole sanottua, että Kela-siirros ainakaan ripeyttäisi käsittelyaikoja, onhan Kelan etuuskäsittelijöillä jo nyt käsiteltävinään elatusrahat, asumistuet, vammaistuet ja ties mitä. Ja kun ei ole päätöstä perusosasta, ei sitä voi täydentääkään, kun ei ole, mitä täydentää.

Kerätään nyt kuitenkin vähän kokemuksia, jotta tiedetään, onko perusosan Kela-siirto askel perustuloon vai virsta väärään.

Miksi huumeista ei kannata puhua

Voi olla, että Suomessa sekä huumausainelainsäädäntöä että sitä säätävää politiikkaa sietäisi tarkastella. Tätä viimeksi terotti aiheen hyvin tunteva huumausainetutkija Jussi Perälä. Tätä kissaa ei kuitenkaan kannata nostaa pöydälle, jos toivoo voivansa ajaa huumausainepoliitikan suunnanmuutoksen lisäksi yhtään mitään muuta aihetta, sillä Suomi ei ole valmis huumausainekeskusteluun.

Opiksi ja ojennukseksi: jos haluat, että sinut leimataan hörhöksi, niin kaikin mokomin vain ota huumeet esille omassa kampanjoinnissasi. Tai älä sittenkään ota, sillä vaikka meillä Vihreissä onkin katto korkealla, niin huumausaineiden nostaminen poliittiseksi teemaksi vahingoittaa puoluetta. Sen lisäksi se on henkilökohtainen poliittinen itsemurha: ihan riippumatta siitä, mitä muita asioita ajat ja edustat, niin kun kerran olet rikkonut tämän tabun, niin huumeleima on ikuinen stigma.

Kerran huumepoliitikko, aina huumepoliitikko. Ja julkisessa keskustelussa huumepoliitikko = hörhö, ja hörhön sanomisia ei oteta vakavasti, vaikka hänellä voisi olla kuinka hyvää sanomista vaikka perustulosta, luonnonsuojelusta, vähemmistöjen oikeuksista, koulutus- tai kulttuuripolitiikasta tai terveydenhuollosta.

Vaikka yleensä olen sitä mieltä, että poliitikkojen tulee olla julkisen keskustelun edelläkävijöitä ja mielipidejohtajia ja kuunnella heikkoja signaaleita, niin tämä signaali on siksi verran vahva että sen kuulemiseksi ei tarvitse kuulla niitä heikkoja signaaleita: jätettäköön huumausainekeskustelu ei-puoluepoliittisten järjestöjen asiaksi. Riippumatta siitä, mikä on substanssi ja mitä mieltä siitä on, niin tähän substanssiin ei kannata koskea edes pitkällä tikulla, ainakaan puoluepoliitikon. Jos haluaa nostattaa keskustelua aiheesta, tämä kannattaa tehdä esimerkiksi taiteen kautta tai jonkun ei-puoluepoliittisen (painostus)järjestön.

Huumetutkija Jussi Perälän mielipiteen voi tarkistaa klikkaamalla tämän bloggauksen otsikkoa.

Etuudensaajien taivas onkin helvetti

On ihan turhaa väittää, että hyvinvointipalveluiden asiakkaat olisivat asiakkaita. Ei heitä ainakaan kohdella asiakkaina. Jos kohdeltaisi, he saisivat osakseen sen kunnioituksen, joka asiakkaille kuuluu. Joka on ihmisoikeus.

Ainakin työttömyyskassani näyttää soveltavan samaa sääntöä kuin mikä on voimassa taivaassa, jossa viimeiset tulevat ensimmäiseksi. Ai niin, täällä kaikki tulevat viimeisiksi!

Sain 8.2.2011 työttömyyskassasta päätöksen, jonka mukaan ”OIKEUTENNE ANSIOPÄIVÄRAHAAN ON PÄÄTTYNYT 08.02.2011. Olette saanut työttömyyden alkaessa maksettavaa ansiopäivärahan korotettua ansio-osaa enimmäisajan eli yhteensä 20 päivältä. Tämän jälkeen ansiopäivärahan maksaminen jatkuu muiden edellytysten täyttyessä ilman korotettua ansio-osaa".

Yleensä ihmiset tapaavat lukea järjestyksessä. Tämä tarkoittaa lukemista lauseen alusta loppuun ja paperin alkupää edellä. Kun päätös alkaa edelläkuvatulla lauseella, joka kaiken kukkuraksi on lihavoitu, ensireaktio on sokki.

Saamani selityksen mukaan ”kaikki kassat käyttävät yhteisiä päätöspohjia. Pohjat laatii Työttömyyskassojen yhteisjärjestön päätöstyöryhmä (yhdessä Finanssivalvonnan ja ATK-talojen kanssa).”

Selitys ei kuitenkaan kerro, miksi tuollaiseen sanamuotoon on päädytty. En voi tulla muuhun tulokseen kuin että etuuden saajan on todella koettava tuta olevansa viimesijainen ihminen, vaikka saakin ensisijaista etuutta. Eikä esimerkiksi viimesijaista, jollainen on toimeentulotuki.

En kuitenkaan ole ainoa tämän nurinniskon käännetyn taivaan asukas. Paskempi homma niille muille mutta voinpa jakaa kokemuksiani kohtalotovereiden kanssa. Sosiaaliseksi mediaksi kutsutussa vertaistukifoorumissa ystäväni kertoi kokemuksestaan, jossa hän oli saanut Kelan kirjeen, joka kertoo pitkän sairasloman jälkeen sairauspäivärahakauden päättymisestä. Iso alkuotsikko on "Eläkkeen hakeminen". Ja toinen ystäväni osasi valistaa, millaisella päätöskirjeellä Kela lähestyy ihmisiä, joilta on juuri lapsi kuollut. Kirje kertoo, että ”oikeus lapsilisään lakkaa ja maksaminen päättyy muutosta seuraavan kalenterikuukauden alusta."

Ei varmaan ole tarkoituksenmukaista, että etuuksilla eläminen olisi niin mukavaa että se houkuttelisi ryhtymään elämäntapaintiaaniksi. Kuitenkin yleensä ihminen asioi Kelan, työttömyyskassan ja sosiaaliviraston kanssa vain taloudellisessa kriisitilanteessa. Ja aika usein taloudellinen kriisi on myös henkilökohtainen kriisi. Ainakin se on stressitekijä. Kun heikoilla olevan ihmisen pitäisi jotenkin selviytyä ylös kuopastaan, oli sinne kuoppaan laittanut sitten perheenjäsenen kuolema, työttömyys, konkurssi tai avioero, eivät tällaiset päätöstiedotteet ainakaan yhtään kannusta. Päinvastoin. Jos voimat ovat muutenkin niin vähissä että kauppaan meno tai peseytyminenkin voi olla suoritus, siis selviytyminen, saatikka esimerkiksi työnhaku eli oman elämäntilanteen parantaminen, kannattaisi olla vähän hienotunteisempi. Vaadin ihmisenä, kansalaisena ja veronmaksajana, että etuuspäätöksien kielenkäyttöön kiinnitetään erityistä huomiota!

Ei minulla ole hätää. Minä jaksan pestä hampaani, ne verovaroin rapautetut. Pidän itseni myös oivassa työnhakukunnossa. Osaan myös lukea. Siitä valitettavasti seuraa myös se, että osaan kirjoittaa. Muutakin kuin työhakemuksia. Pitäkää varanne, Erko, sosiaalivirasto ja Kela! Minä teitä nöyristele. Miksi nöyristelisin?

Kysymys Kelalle, sosiaalitoimistoille ja työttömyyskassoille: kuka on asiakkaanne? Ja paljon vaikeampi kysymys: millainen on ihmiskuvanne? Ovatko asiakkaanne kunnottomia luusereita jotka sietäisivät kaikki saada selkäänsä sitä että ovat ihan vapaaehtoisesti (?) valinneet tulla asiakkaiksenne? Olisiko kenties parempi, että niitä asiakkaita ei olisi lainkaan niin menisivät siitä häiritsemästä ja voisitte keskittyä todelliseen missioonne. Ai niin, kertokaapas se. Mikä on Kelan, sosiaalitoimiston ja työttömyyskassojen toiminnan syvin tarkoitus?

Pahaa pelkään, että vastauksia ei kuulu. Jollei toisin todisteta, tämä johtuu siitä että menetin kansalais- eiku asiakasoikeuteni sillä punaisella hetkellä kun putosin yhteiskunnan turvaverkkoon. Joka onkin seula, ei tramboliini.

Koko tätä problematiikkaa ei olisi jos saataisiin perustulo. Tai kansalaispalkka. Ihan sama minulle, miksi sitä kutsutaan. Vaikka kakkajakkaraksi.

Mikä muuten on sellainen paikka, jossa paitsi ensimmäiset, myös viimeiset tulevat viimeisiksi? Sitä kai muuten sanotaan helvetiksi.