Armoa luottamushenkilölle ja vapaaehtoistyöntekijälle

Keskustelin erään tuntemani yhdistysaktiivin kanssa kunnallispolitiikasta. Helsingin kaupunginhallituksen jäseniä lukuunottamatta - jotka saavat sen verran hyvän korvauksen tästä aikaavievästä luottamustehtävästään, että sillä voi melkein elää - kunnalliset ja ylikunnalliset luottamustehtävät ovat rinnastettavissa vapaaehtoistyöhön. Jos kokouspalkkiot lasketaan verojen jälkeen kympeissä ja varsinainen palkkatyö, opiskelu tai työnhakukin pitäisi hoitaa, puhumattakaan perheestä, tällöin olisi hyvä olla kasaamatta kellekään liikaa tehtäviä. Näsinmäki on täynnä korvaamattomia ihmisiä.

Äänestäjä on onnellisessa asemassa. Hänellä saattaa olla yksi henkilökohtainen lempiaihe, ja kaikki näyttäytyvät suhteessa siihen ja sen perusteella hän saattaa tehdä äänestysvalinnankin. Kuten venäläinen absurdistikirjailija Daniil Harms kirjoitti: 

"Himmelkumov etsi sisäistä ajatusta, jolle voisi omistaa koko elämänsä. On miellyttävää olla jossain asiassa kuin mielipuoli. Sellainen ihminen näkee asiansa aina ja kaikkialla. Kaikki koituu hänen hyväkseen. Kaikki on suorassa suhteessa hänen rakkaimpaan ajatukseensa." (Harms: Sattumia, s. 100. Toinen painos. WSOY 2000, suomentanut Katja Losowitch)

Äänestäjä voi ikään kuin kilpailuttaa ehdokkaat suhteessa tähän aihepiiriin. Tästä koituu myös perspektiiviharha, tai ainakin eriävä perspektiivi päättäjän kanssa. Jos äänestäjälle tärkeää on vaikkapa Riistavuoren säilyttäminen, Epoon koulu, Sannaisten aurinkopaneelit, vapaa pysäköinti tai Loviisan aurinkovoimala ja joku päättäjä ei joko jaa tätä prioriteettia ja/tai ei ole ehtinyt perehtymään asiaan samalla tarkkuudella kuin äänestäjä, tästä aiheutuu pettymystä, turhautumista ja vihaakin päättäjää kohtaan. Ymmärrän äänestäjää oikein hyvin.

Mutta niin ymmärrän päättäjääkin. Jos halutaan päättäjiksi eri-ikäisiä ja eri elämäntilanteissa olevia ihmisiä eikä vain pelkkiä eläkeläisiä, silloin pitänee hyväksyä se, että päätöksiä tehdään puutteellisin tiedoin ja joskus asioita jopa lipsahtaa päättäjän ohitse hänen huomaamattaan ja päättäjältä on jäänyt huomaamatta päätöksessä piillyt sudenkuoppa tai luottamushenkilö ei ole ehtinyt valmistelemaan sellaista kannanottoa, että siitä olisi hyötyä puolustettavan aiheen kannalta. 

Ehdokkaaksi lähdetään toki vapaaehtoisesti ja siihen leikkiin lähtevän pitäisi ymmärtää, mihin on lähdössä, ja antautua niihin tehtäviin, joihin on lähtenyt ehdokkaaksi, mutta kuitenkin luottamustehtävät edustuksellisessa demokratiassa ovat käytännössä vapaaehtoistyötä. Joten olkaamme armollisia päättäjiä mutta varsinkin itseämme kohtaan. En nyt välttämättä tee, kuten saarnaan, koska olen nähnyt Keskuspuiston aina ja kaikkialla, ja nyt Porvoonkorven, mutta luottamustehtävänsä epätäydellisen hoidon kritisoinnista itseensä ottavan on syytä lohduttautua: jos en ihan joka paikkaan ennätä, niin sekin on enemmän, kuin mitä tapahtuisi ilman minua.

Lähetin tämän kirjoituksen Uusimaan yleisönosastolle, missä sitä ei ainakaan vielä olla julkaistu.

Kun kansalaisyhteiskunta tehtiin kädettömäksi

Olen joskus aiemmin kirjoittanut, että kansalaisjärjestöjen tekemä vapaaehtoistyö kelpaa poliittiselle kentälle laidasta laitaan: vasemmistolle siksi koska se voimaannuttaa, vihreille yhteisöllisyys on hyve an sich ja porvaristolle taas se on kätevä olemassa, koska sille voi sälyttää sellaisia tehtäviä, joiden hoitamiseen supistetulta julkiselta sektorilta on viety pelimerkit. Etenkin kansalaisjärjestöjen ns. avososiaali- ja -nuorisotyö ovat oikeastaan osaltaan mahdollistaneet yhteiskunnallisen panostuksen keventämisen näihin, koska on luotettu, että asukastalot ja järjestöt hoitavat. Eivät hoida enää.

Tänään kerrottiin, että monin paikoin virallisia palokuntia aivan oleellisesti täydentävät vapaapalokunnat ovat monin paikoin halvaantuneet, koska työttömät eivät enää uskalla osallistua vpk-toimintaan. Koska passivoiva "aktiivimalli", jonka nimen pitäisikin siis oikeastaan olla passiivimalli.

Joko kyseessä on huomaamatta tapahtunut paradigmamuutos, tai sitten heikoimmat onkin tarkoitus heittää kuoppaan, ja päälle sammutettua kalkkia, kun heistä eivät enää huolehdi virallinen yhteiskunta, kansalaisjärjestöt on halvaannutettu tällä "aktiivimallilla" ja samoin aktiiviset työttömät.  Muuhun johtopäätökseen on vaikea tulla, jos kerran sekä kohteitaan hoitava että tekijöitään voimaannuttava vapaaehtoistoiminta on paitsi turhaa, myös estettyä. Tai sitten Sipilän hallituksessa vasen käsi ei tiedä, mitä oikea tekee, taaskaan.

IS:n jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa.

Kyllä se runkkaaminen onnistuu työaikanakin

Kansanedustaja Antero Vartia (vihr.) on puolueensa yleisestä linjasta poiketen perustuloskeptikko. Ainakin mitä tulee sen vastikkeettomuuteen. Ei pääse tätä vihreää luonnehtimaan elämäntapaintiaaniksi, vaikka ei yksi pääsky kesää teekään:

Työttömänä olen toki pelannut Pro Evolution Socceria, mutta olen myös - ilman työvoimahallinnon siunausta - tehnyt väitöskirjaa ja huoltanut itseäni, siis uusintanut työvoimaani juoksemalla. Jos olisin vielä enemmän tehnyt sitä väitöskirjaa kuten esimerkiksi väitellyt, sittenpä kantaisin vieläkin ylikoulutetumman stigmaa niihin töihin, joihin työhistoriani oikeuttaa hakemaan.

Niin, siitä pornosta. Opin jo 90-luvulla silloin Kokoomuksessa toimineelta tuttavaltani, että mistä sitä pornoa oikein voi katsoa. Se muuten onnistuu ihan työajallakin, valisti hän. Moni näkisi Vartialle Vihreitä luontevamman poliittisen kodin Kokoomuksesta, vaikka onkin runkkausskeptikko.

Se, että puolueella ei ole linjaa suhteessa vasen-oikea, vaan edellä, on kaksiteräinen miekka. Joskin Antero Vartian kaltaiset näkyvät vihreät houkuttelevat joitakin liikkuvia markkinaliberaaliäänestäjiä Kokoomuksesta vihreisiin, näitä pääskysiä tulisi olla paljon enemmän jottei enää vaalimökillä tultaisi uimaan liiveihin ja syyttämään stallariksi. Eikä tarvitse olla stallari, että tällaiset ulostulot vieraannuttavat, vaan esimerkiksi punertava tai vihertävä vihreä.

Niin hippi en ole ettenkö näkisi pilviä perustulon auringon edessä. Se kuitenkin mahdollistaisi työttömälle hyödyllisen osallisuuden, esimerkiksi opiskelun tai vapaaehtoistyön vailla pelkoa karensseista sovitellun päivärahan päätöstä odoteltaessa. Siitä olen yhtä mieltä Antero Vartian kanssa, että työttömältä puuttuvat riittävät kannustimet. Kannustimien puuttuminen ei kuitenkaan ole työttömien vika, eikä siitä pidä tarjota pakottimia. Perustulo ei ole taikasauva mutta se kuitenkin lisäisi työttömän vapausastetta tehdä jotakin hyödyllistä eikä esimerkiksi olla kilpailua vääristävässä pakkotyössä. Tämä yksilönvapaus ei kuitenkaan ole ennenkään porvarille kelvannut, sillä se on väärää yksilönvapautta.

Jussi Korhosen bloggauksen, jossa asia huomattiin, voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. Sieltä on myös kuvamateriaali peräisin.

Kun omat heittävät leijonille

Rosa Meriläinen nosti Facebook-profiilissaan esiin kysymyksen siitä, miten vapaaehtoistoiminnassa osallistuminen kasaantuu, ja tämä aiheuttaa järjestöväsymystä. Tästä väsymyksestä kärsivät sekä aktiiviset yksilöt ja yhdistykset tai muut vapaaehtoiskollektiivit, olivat sitten järjestäytyneitä tai eivät. Kun samat harvalukuiset persoonat kantavat toimintaa omilla kapeilla harteillaan, ne hartiat väsähtävät ja aktiivit jaksavat oman kokemukseni mukaan yleensä korkeintaan puolitoista tai kaksi vuotta vastata lakisääteisistä velvoitteista, puhumattakaan sitten toiminnan kehittämisestä ja ideoinnista. 

Yhdistyksissä hommat joka tapauksessa kasaantuvat, eikä tätä muuta miksikään se, saako tästä se yksi ihminen palkkaa vai ei. Yhdistyksen hallituskin on aika pieni porukka tekemään kaiken, ja avainkysymyksenä olisikin rivijäsenten aktivoiminen. Yhdistyksissä pitäisi jotenkin saada kerättyä tietoa siitä, mitä jäsenet osaavat ja minkä puolesta olisivat valmiita käärimään hihat, jolloin yhdistysten toiminta pyörisi enemmän rivijäsenten harteilla, motivoisi heitä ja leventäisi yhdistyksen (tai minkä tahansa yhteenliittymän) harteikkoa. Tällöin lakisääteiset asiat jäisivät hallitukselle, mikä se taas ei sitten kovin pitkää aikaa motivoi muita kuin osallisuussauruksia. Kokemukseni mukaan kaksi vuotta alkaa olla maksimi, jonka yhdistystoiminnassa jaksaa olla aktiivisesti mukana, sitten tarvitaan ainakin hengähdystauko tai sitten jotain ihan muuta. Ellei sitten ole niin onnellisesti, että yhdistystoiminta muodostaa myös keskeisimmän harrastuksen ja sosiaalisen elämän. 

Meriläisen seinällä keskustelu lähti aaltoilemaan, kuten hyvään somekeskusteluun kuuluukin. Siellä mm. kommentoitiin, että sekin auttaisi jaksamaan, jos omat tyypit eivät vaikeuttaisi aktiivien toimintaa ja jopa suoranaisesti heittäisi heitä leijonille. Tämä on kuitenkin väistämätöntä ainakin Vihreissä, joka on Meriläisenkin tunnetuin viiteryhmä ja jota suurin osa keskusteluun osallistujistakin edusti. Vihreissä, jos missä, toimii monenlaisten erilaisten asioiden aktivisteja. Vihreät eivät ole yhden asian vaan monen eri yhden asian liike, ja silloin on väistämätöntä, että niiden toisten asioiden puolesta taistelevien tärkeysjärjestys voi toisinaan näyttää väärältä toisten asioiden esitaistelijoiden vinkkelistä. Tästä tyypillinen esimerkki on viime aikoina Helsingissä päätään yleiskaavoituksen yhteydessä nostanut eri puolilla nousseitten paikallisten luonnonsuojelutavoitteiden ja yleisekologisilla tavoitteitteilla perusteltu lisää kaupunkia -aktivismin välinen vääntö.

Tähän kommentoitiin, ettei toimijoiden monenkirjavuus ole ongelma vaan se, ettei yhteisistä tavoitteista pidetä kiinni. Mutta miten sitten löydät niitä yhteisiä tavoitteita, kun jokaisella laajemmassa kollektiivissa (kuten tässä esimerkissä Helsingin Vihreät) toimivilla on omat tavoitteensa tai ainakin oma arvojärjestyksensä niille tavoitteille. Jokaisella on tämänsä, sanoi Saarikoski, ja erot saattavatkin olla yhtäläisyyksiä suuremmat (vaikka yhteistoiminnassa ja politiikassa sen erityistapauksena pitäisikin toki kernaammin korostaa yhtäläisyyksiä erojen asemesta, tiedän). 

Puoluepolitiikka saattaakin lopulta olla sellainen erityislaji aktivismia, joka lisää turhautumista kun "omatkin" jyräävät henkilökohtaiset tavoitteet. Puhumattakaan sitten vielä siitä vesittymisestä, jota niille tavoitteille tapahtuu kun nämä puolueiksi yhdistyneet laajemmat yhteiset edut - puolueet on kai perustettu jakamaan sitä yksittäisten toimijoiden harteille kasattua kuormaa - törmäävät vielä eri puolueiden edustamiin ideologispainotteisiin ja eturyhmäpaineista johtuviin sokeisiin pisteisiin ja kynnyskysymyksiin. Vihreät vieläpä ovat siitä erityinen puolue, että sitä yhdistävää ideologiaa on hyvin vaikea löytää tai ainakin määritellä, ja kuten eräs kommentaattori Rosa Meriläisen keskusteluketjussa totesi, silloin on vaarana, että ihmisten välit kiristyvät, jos ei tunnisteta sitä, että erimielisyys juontuu eriävistä ideologisista lähtökohdista, jotka ovat vielä tavoitteiden välisiä ristiriitaisuuksia syvemmällä, koska nämä ideologiset erot ovat niiden tavoite-erojen taustalla. 

Tosin ovat ainakin melkein kaikki puolueet eräänlaisia kokoomuksia. On ironista, että 90-luvun Lipponen oli paljon Rinnettä modernimpi; Lipposesta punervuus oli haalistunut vuosikymmenten aikana. Hänestä ei oikein tiedä, onko hän haalistunut punainen kärpässieni vai punertuva, kun taas Rinne on vähintäänkin toinen jalka ... siellä jossain, ei ainakaan samalla kirkkomaalla kuin Urpilainen, puhumattakaan Jungnerin ja Harakan edustamasta New Laborista. Kokoomukseen mahtuu nimensä mukaan kypäräpappi, mustapaitaa, kansainvälistä liberaalia á la Stubb; Sari Sairaanhoitaja on heitetty yli laidan. Keskustapuolue herättää minussa poliittisena ikieläimenä vain ontologista ikihämmennystä. RKP:llä sentään löytyy yhteinen nimittäjä, ja aatteena on pragmaattisuus. Vasemmisto yrittää kutsua punavihreitä pyllistämättä liikaa lihaa syöville korjausmiehille, ja Perussuomalaisten päästyä herrahissiin he ovat alkaneet tekemään itse tyhjäksi itseään. Kaikkein yhtenäisin porukka poliittisista puolueista on ehdottomasti Kristilliset, jotka ovat arvokonservatiiveja sosiaalisin vivahtein, mitä ikinä tarkoittaakaan. 

Jos yhtäläisyyksiä haluaa puoluepolitiikassa etsiä, silloin kannattaa etsiä tapauskohtaisesti liittolaisia eri ryhmittymistä, omalle asialle myötämielisiä muista puolueista. Tällöin ainakin välttää turhauman kun ei tarvitse välittää ideologioista ja voi jopa yllättyä iloisesti löytäessään liittolaisia yllättävistä paikoista. Esimerkiksi luontoa voi suojella punainen, sininen tai vihreäkin. 

USA:n vaalituloksen opetuksia

Varmaankin Donald Trumpin vääjämättömältä vaikuttava voitto on ainakin osittain tulkittavissa protestina, pettymyksenä vallitseviin päättäjiin ja systeemiä kohtaan. Itsekin poliittiseen järjestelmään jossain määrin pettyneenä osaan sympatiseerata toisia pettyneitä, mutta osallisuussauruksena tiedän kuitenkin, että kotiinjäävien puolesta päättävät sitten toiset heidän puolestaan, ja jo tästäkin syystä äänestäminen ei ole kansalaisoikeus vaan -velvollisuus.
Varmaankin joissain osavaltioissa Hillary olisi saattanut saada muutaman ratkaisevan äänen enemmän, jos kahden suurpuolueen ehdokkaan lisäksi tarjolla ei olisi ollut muita pienehdokkaita, mutta demokratiassa on kuitenkin oikeus valita tarjolla olevista paras, maksimoimaan hyvä eikä vain tyytyä taktikoimaan, minimoimaan paha. Samaten oikeus asettua ja asettaa ehdolle on tärkeä demokraattinen oikeus, jota ei voi liikaa korostaa. Sekään oikeus ei ole kiveen hakattu, kuten tiedämme kaikista niistä valtioista, jotka ovat kääntyneet kohti diktatuuria ja yksipuoluejärjestelmää.
Omiin puolueisiinsa ja poliittiseen järjestelmään pettyneet ovat nyt kuninkaantekijöitä, minkä Trump on osoittamassa, ja meillä koto-Suomessakin tulee olemaan mielenkiintoista nähdä, millaisia liikkeitä hallituspuolueisiin pettyneet tulevat tekemään. Erityisen mielenkiintoista tulee olemaan se, millaisiin ratkaisuihin päätyvät jo kertaalleen poliittiseen järjestelmään pettyneet, joiden pettymysreaktiona oli äänestää Perussuomalaisia. Mitä heille on tarjolla, paitsi palata häntä koipien välissä takaisin äänestämään demareita tai keskustaa?
Suomessa onneksi protestit eivät tähän saakka ole poikineet umpikahjoja viihde-ehdokkaita, mitä nyt näitä paikallistason hakkaraisia ja kiemunkeja. Ainakin ihan huipputason poliittisilta johtajilta meiltä odotetaan edes jonkinlaista tolkullisuutta, tai sitten se on se parjattu systeemi, joka koulii ja (itsesensuroi).
Toivoa sopii, että parlamentarismiin pettyneet eivät massamittakaavassa lähde etsimään väkivaltaisia ratkaisuja, vaan kanavoisivat tarmonsa johonkin hyödyllisempään, kuten vapaaehtoistyöhön. Toivon, että meillä poliitikot ymmärtäisivät asemansa ja sen tuoman vastuun: he eivät ole kansan edustajia, vaan johtajia, eivätkä johtaisi kansaa harhaan esimerkiksi normalisoimalla umpityperyyttä, vihaa ja rasismia, lietsoen tätä ulkoparlamentaarista riehuntaa.

Tuontirasistit

Päivän Hesarin mukaan Viron Oodinin soturit ovat tulleet antamaan veljeskansallista vetoapua meikäläiselle tomppeliritarien sisarjärjestölleen. Ovat kenties todenneet, että täällä kidutaan henkitoreissaan ja tekohengitystä tarvitaan. Ilmeisesti Suomessa ei sitten ole riittävästi kotoperäisiä rasisteja, että heitä riittäisi venymään joka paikkaan. Kun aina voi olla jäänyt jokin katvealue, jonne on jäänyt joku mamu piileskelemään. Tai sitten eivät uskalla itse liikuskella niiden vaarallisten mamujen pelossa kuin värjöttelemässä väkijoukon suojassa.

Toinen mahdollisuus on, että Suomi sopii virolaisten tomppeliritareitten pilottikokeilualueeksi, eräänlaiseksi koelaboratorioksi, lahden eteläpuolella kun ollaan vasta virittelemässä marsseja. Ehkä me olemmekin Viron siirtomaa siinä mielessä, että voivat sieltä käsin käydä kokeilemassa, onko innovaatio käyttökelpoinen. Vähän sama juttu kuin elinkeinoelämässäkin: saastuttava alkutuotanto suoritetaan kehitysmaassa, ja eniten osaamista kaipaava juttu tehdään sitten ns. sivistysmaassa.

Niin että tuovat sitten katupartionsa ulkomailta. Tämähän on tietysti vapaaehtoistyötä niin ettei kukaan pääse nauramaan järjestön sortuvan vierastyöläisten käyttämiseen. Eivät ihan toimi omien kriteeriensä mukaan. Menee ehkä päällisin puolin täydestä, mutta tarkemmassa tarkastelussa on tää kyllä aika noloa, että tomppelit pitää tuoda kun ei heitä riitä kotitarpeiksi.

Mieleen vähäsen tulevat sosialistisen Romanian maatalousnäyttelyt, joihin Ceausescun satotarkastusten pelossa maalattiin styroksista kurpitsoita, toivoen hartaasti, ettei toveri vain erehdy haukkaamaan. Kurpitsoita näistä tomppeleista ei ole kukaan, mutta pahvipäitä kaikki tyynni.

Hesarin jutun Viron Odin sotureiden maihinnoususta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Sipilän yhteiskuntasopimus siunaisi palkattoman työn

Juha Sipiläkin on niitä miehiä. Niitä, jotka ajattelevat (vienti)teollista tehdastyötä kuullessaan sanan työ. Useimmissa muissa tapauksissa työajan lisääminen lisää vain tyhjän panttina istuskelua. Nyt on tosin paljastunut, että Sipilän vaatimus vuotuisen työajan pidentämisestä kahdella ja puolella viikolla on EK:n haamukirjoittama. 

Valitettavasti näitä haamukirjoittajia on enemmänkin. Nyt heihin liittyi tässä lehdessä A-P Pietilä.

Jo nyt moni ammattiryhmä tekee paljon palkatonta työtä, esimerkiksi opettajat. Sipilän yhteiskuntasopimus siunaisi tämän järjestelyn, jossa opettajat eivät iltaisin harrasta mitään, saati perheensä kanssa olemista kaikelta tuntien ja kokeiden suunnittelulta, oirekartoituslomakkeiden täyttämisiltä ja Wilma-viestien perkuulta. 

Jos järjestely toteutettaisiin lyhentämällä vuosilomia, tämä esimerkiksi osastonsihteerillä tarkoittaisi sitä, että hän olisi kaksi ja puoli viikkoa töissä tyhjän panttina, ellei samalla lyhennettäisi myös poliklinikoiden hoitohenkilökunnan vuosilomia, jotta hekin voisivat olla työpaikoillaan tyhjän pantteina potilaiden lomaillessa. Ai niin, potilaidenkin lomia piti lyhentämän!

Työajan pidentäminen vähentää tehokkuutta. Sen sijaan se lisää turhautumista ja väsymistä, heikentää työväestön mahdollisuuksia uusintaa työvoimaansa ja etäännyttää perheitä toisistaan. Aikaa ei jää myöskään harrastaa vapaaehtoistehtäviä tai saada rattaat pyörimään kuluttamalla. 

On vastuutonta laittaa Sipilän päähän näitä luulotteluja, että esimerkiksi sairaanhoitajan työn laatu paranisi työpäivän pidentyessä, tai että lasten hyvinvointi paranisi siitä jos heidän vanhempiensa jo nyt työmatkoineen 10 tunnin työpäivää vielä pidennettäisiin. Haetko sinä lapseni esikoulusta, A-P Pietilä, jos bruttotyöaikani lisääntyy kymmeneen ja puoleen tuntiin ja maksatko vastikkeeni, A-P Pietilä, jos teen perheeni kannalta oikein olemalla hyväksymättä työaikani pidennyksen (ja pienentämällä palkkaani)? Käytkö puolestani kaupassa ja maksatko ruokaostokseni, A-P Pietilä?

Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaassa vastineeksi A-P Pietilän kirjoitukseen, jonka voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Mikä voimavara työttömät ihmiset ovat?

Demarikansanedustajan, entisen työministeri Tarja Filatovin mukaan työttömät ihmiset ovat voimavara, eivät rasite. Siinä kyllä haluan olla hänen kanssaan samaa mieltä, että työttömän muokkaamisen sijasta pitäisi muokata työelämää, mutta esimerkiksi osa-aikatyöstä Filatov ei puhu mitään. Varmaan siksi, että se on demareita lähellä olevalle ammattiyhdistysliikkeelle mahdotonta.

Filatov ei myöskään näe sitä, että työnhakijoiksi on naamioitu eufemistisesti paljon ihmisiä, joilla ei ole realistista mahdollisuutta työllistyä. Pitäisi tunnustaa, että kaikki työttömät eivät ole työmarkkinoiden käytettävissä.

Nämä ihmiset voivatkin sitten olla juuri kansalaisjärjestöjen, naapuriavun tai lastenhoidon resurssi Filatovin mainitsemalla tavalla, eivät niinkään työttömät, vaan eläkeläiset. Vaikeimmin työllistyvien pitkäaikaistyöttömien eläkkeellepääsyä tulisikin helpottaa. Eläkepäätös luultavasti parantaisi monien pitkäaikaistyöttömien jaksamista, kun ei enää tarvitse elätellä turhia toivoja eikä ylläpitää itsestään käsitystä kelvottomana raakkina. Kun jaksaminen paranee, sitten osa-aikatyökin saattaisi olla monelle eläkeläiselle mahdollista.

Mistä tämän tiedän? Esimerkiksi äidistäni, joka sai odottaa työkyvyttömyyseläkettä seitsemisen vuotta, minä odotusaikana terveys lopullisesti meni. Jos oltaisiin todettu rehellisesti työkyvyttömäksi, ei olisi tarvinnut mennä kuntouttavaan työtoimintaan Kansan raittiusliittoon - joka on vanha vasemmistojärjestö - vaan äitini tuntien, olisi voinut aloittaa voimilleen ja osaamiselleen sopivan vapaaehtoistyön, josta hän olisi saanut lisävoimia ja ehkä joitakin elinvuosia. Kun ei ollut kuntoutettavissa, 100% invalidi.

Filatovin haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.