Post WW II Beethoven cycles

The first ever complete recorded Beethoven cycle did come from quite a surprising name; the German Frieder Weissmann (1893-1984) between 1924-1925. The first Beethoven cycle to make a wider splash was by Felix von Weingartner (1863-1942) in the 30s. These cycles are of connoisseur interest but not probably for a general collector. For that reason my journey starts after WW II, covering LP and CD era. I will have a look on complete cycles that have been recorded during different decades.

1950s

The two great antipodes, Arturo Toscanini (1867-1957) and Wilhelm Furtwängler (1886-1954) did Beethoven cycles simultaneously, Toscanini between 1949 and 1952 and Furtwängler between 1950 and 1954, although the one from Furtwängler is synthetically assembled afterwards as he recorded for studio only symphonies 1, 3, 4, 5, 6 and 7 so his cycle had to complemented with live recordings. The studio recordings with the exception of seventh are surprisingly classicist in approach. Of the live recordings symphony number two has an absolutely horrid recording. Eighth fares a little better, and an exciting recording it is. Ninth is the famed Bayreuth live recording from 1951; an electric, larger-than-life affair. Toscanini did his NBC cycle in the echoless, dry acoustics of 4H studios. The acoustics underline his staccato approach. Nevertheless, the results are often electric (most notably in Eroica and Ninth) while Pastorale is surprisingly relaxed. Of these historical sets that of Toscanini is the one more recommendable on the whole.

Herbert von Karajan (1908-1989) did the first of his four complete cycles in the early 50s with the Philharmonia Orchestra. They are not plagued by the homogenous sound that the later cycles by him possess; otherwise the choice of the general collector is between his 60s and 70s cycles. Carl Schuricht (1880-1967) did a full cycle in France, with the aptly named (the French love their long names) Orchestre de la Société des Concerts du Conservatoire. The Schuricht cycle is well worth hearing for the agile musicianship of Schuricht and for the uniquely nasal French woodwind. The orchestra plays much better than usually given credit for. Eugen Jochum (1901-1987)  recorded first of his three cycles by using two different orchestras; the Bayerisches Rundfunk-Orchester and Berliner Philharmoniker. Some of the recordings are in mono. For me the Jochum cycle has a sense of rightness about it, generally offering well-proportioned middle-of-the road big band readings.

In the late 50s the octagenarian Bruno Walter (1876-1962) recorded a cycle with studio musicians under the label that was called the Columbia Symphony Orchestra. It represents a mellowed Walter and varying results. Best fare symphonies number 4 and in particular Pastorale that many regard as an unsurpassed recording. Ninth is seriously underwhelming. In Eastern Germany Franz Konwitschny (1901-1962) recorded a classic, immensely satisfying cycle with the Leipzig Gewandhausorchester in beautiful sound.

1950s-60s 

EMI recorded two full Beethoven cycles quite simultaneously; those of Otto Klemperer (1885-1973) with the Philharmonia Orchestra and André Cluytens (1905-1967). Klemperer already had recorded some of the symphonies in mono, and those recordings (Eroica, 5th and 7th) give a more vivacious picture of his art. By the late 50s his tempi had already slowed down, but in some symphonies, most notably in Eroica his personal magnetism is undiminished. Cluytens' cycle is musicianly well played big band central Beethoven without greater idiosyncracies. George Szell's (1897-1970) cycle with the Cleveland Orchestra is influenced by Toscanini but better recorded. In his cycle the particular standouts at least for me are symphonies 4 and 7; in general his set is very consistent and it is only first symphony that may disappoint as Szell opted to use small orchestra so that the recording gives somewhat an underpowered impression. Generally the drive and peerless execution makes this as one of the best Beethoven cycles recorded anywhere, anytime.

1960s

The first stereo cycle of Herbert von Karajan may well be the Beethoven bestseller of all time and in the general critical reception it is held in highest regard of his cycles. It is a solid, beautifully played cycle with the exception of Pastorale. Karajan just can't get it right as he was unable to relax and smile. 

Paul Kletzki (1900-1973) was lucky to have the Czech Philharmonic as his band as their distinctive sonority with perky woodwinds give lovely character to the music. Kletzki's cycle is in general at least in the top ten of all Beethoven cycles, maybe even in the top five.

1970s

Rudolf Kempe (1910-1976) had a decidedly second rate Münchener Philharmoniker as his orchestra, and at times his Beethoven sounds somewhat underpowered but at best (most notably in second symphony and Eroica) his lyric, big band humanist approach bares beautiful fruit. In fact those two symphonies receive for me ideal performances; they may be slow burners, gathering pace and cumulating power gradually. 

Herbert von Karajan had by the 70s adopted somewhat thicker sonorities since the 60s, but still this cycle is on par with his older set. In Karajan's conception the Fifth symphony and Ninth are standouts, and surprisingly the perky eighth which Karajan gives a full monty treatment. For him that work was clearly no kids' play but adult affair.

Eugen Jochum had London Symphony as his orchestra, and they play admirably. Jochum's cycle is quite oldfashioned, big band Beethoven a la Cluytens or Konwitschny, but Jochum inserts an optimistic, humanist note into his Beethoven. When I have managed to order his Icon box I have to familiarize more with it.

Herbert Blomstedt was born in 1927 and is still going strong. I once already had his Beethoven cycle with the Staatskapelle Dresden but at that time thought that my oldtimers (Walter, Furtwängler, Toscanini, Klemperer) would do the job. When I returned to the cycle after ten years, I was almost shocked as Blomstedt beats them all. It is probably the finest sounding Beethoven cycle of all times as it is the vintage Staatskapelle, and Blomstedt lets them play without interfering too much. The standout performances in this cycle that is of impeccably high standard throughout are for me the Fourth and Ninth symphonies. In Blomstedt's hands Beethoven has weight but the orchestral fiber is still transparent. There is always light between the clouds. 

1980s

The 1980s introduced digital technology and surprisingly the first conductor to record a full digital Beethoven cycle was not Karajan but another Herbert, Herbert Kegel (1920-1990). His Dresdner Filharmonie give a very good, consistent big band cycle without greater idiosyncracies. His namesake Karajan had by the 80s developed a sound that was not in particular thick but yet very untransparent. No mean achievement. Karajan is heard to greater advantage in his 60s and 70s cycles.

Then in the mid-80s a revolution occurred in the world of Beethoven. Men like Roger Norrington (1934-), Christopher Hogwood and Roy Goodman had ended up in their chronological journey through "old" music (for me Beethoven is never old though) all the way to Beethoven. It was most notably Norrington for whom metronome was the Bible and who all of a sudden changed the norm, and it became shameful to play Beethoven like Karajan et al. had did. 

Luckily Günter Wand (1912-2002) was not aware of all of that and if had been he would have give short shrift for that. When he recorded his cycle, his cycle did not make much of a splash as everyone was busy with their Norringtons. Now after some decades one can only lament that Wand did not get all the affection he deserved, as his Beethoven is the best that a big band Beethoven has had to offer ever: earlier or later. His Beethoven has frequently somewhat broad tempos but yet there is impetus, immense power yet lyricism. His Beethoven has all of the granitic integrity of Klemperer, impetus of Szell and lyricism of Jochum. A top achievement. 

My wild card for an 80s cycle and a wild card in general is an almost forgotten Beethoven cycle by Bernard Haitink with the Amsterdam Concertgebouw Orchestra. General consensus seems to hold in higher regard his later live cycle with the London Symphony Orchestra; however I am usually lukewarm when I detect notable HIP influences from symphonic conductors. The CGO cycle is more than solid; of course impeccably played, a central experience where especially symphonies 2 and 4 are its high points. Maybe it is precisely undervalued for that very reason, as these symphonies are underrated amongst Beethoven´s oeuvre. Seventh symphony is also very fine, and no one needs to feel short-changed, especially one collecting his first Beethoven cycle.

1990s

In the 90s just two Beethoven cycles stood out in the critical reception: those of Colin Davis (1927-2013) and Nikolaus Harnoncourt (1929-2016). Colin Davis' cycle came when Norrington and his likes had changed the listening horizon of the critics. He has the advantage of the Staatskapelle Dresden that still sound the Staatskapelle of the old. Performances are certainly grand scale but they somewhat lack momentum and are a little bit short of excitement. They are beautifully played and recorded, but Staatskapelle is heard to better effect in the Herbert Blomstedt cycle.  

I have not listened to the Harnoncourt cycle since its release and I should revisit that to check whether my initial lukewarm reception would still be valid. 

Then there is one unearthed gem that is Peter Maag (1919-2001). Maag who shunned jetset lifestyle just as Okko Kamu made his cycle with the unheralded Orchestra di Padova e del Veneto. Maag's cycle is absolutely wonderful: his chamber sized orchestra sounds like a real symphony orchestra. Maag, a disciple of Furtwängler applies frequently pretty easygoing tempos and invests a wonderful sense of lyricism with a mixture of drama and cantabile. Wonderful stuff.

2000s

The greatest Beethoven cycle of the millennium that I am aware of comes from a suprising source that is Stanislaw Skrowaczewski (1923-2017). Skrowaczewski recorded with his Saarbrücken Radio Symphony a wonderfully fluent cycle with all performances ranging from very good to extremely good. Listening to Skrowaczewski's Beethoven one hears echoes of a man who gave Skrowaczewski his US debut; the indomitable George Szell, although there is a touch of warmth, smile and humanism added to season the sauce. Skrowaczewski's cycle belongs to my top echelon on Beethoven cycles.

Another 21st century Beethoven cycle that I am aware of comes from the Austrian modernist Michael Gielen (1927-2019). Gielen doesn't indulge; instead his Beethoven is swift, mean and rough. Gielen's musical integrity has shades of Klemperer, but his conception has surprisingly echoes of HIP (=Historically Informed Practices). No Norrington this time though as Gielen makes use of the sonorities that a modern orchestra has to offer. A refreshing set where in particular Seventh and Ninth are standouts; surprisingly their white-hot intensity reminds me of Toscanini. Still, the mixture of the "Herr Neue Sachlichkeit" is based on his own analysis. 

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Beethovenin sinfoniat kahdeksan vuotta myöhemmin

Seitsemän ja puoli vuotta sitten kävin lävitse Beethovenin sinfonioiden kokonaislevytyksiä. Nyt on uuden välitilinpäätöksen aika, hankittuani sittemmin Skrowaczewskin, Mengelbergin, Klempererin, Colin Davisin, Jochumin, Konwitschnyn ja Blomstedtin levytykset (joka minulla jo kerran oli, mutta luovutin sen ystävälleni Atelle muuttopalkkioksi. Palattuani siihen 10 vuotta myöhemmin, en ollut uskoa korviani. Miten loistava levytys se olikaan!) 

Uskoin Eroica-levytyksen perusteella vahvasti Kempeen, ja nyt olen aika vakuuttunut siitä, että kokonaisratkaisua ei ole tarjolla missään. Se ei ole merkki kenenkään kapellimestarin pienuudesta, vaan Beethovenin suuruudesta.

Aivan ihanteellista kokonaislevytystä Beethovenin sinfonioista ei ole, mutta jos haluaa kattaa esitystyylien kirjon mahdollisimman laaja-alaisesti, silloin Roger Norringtonin, Arturo Toscaninin ja Wilhelm Furtwänglerin paketit ovat lähtökohtana kirjastolle. Norrington tarjoaa aivan uuden äänimaailman ja balanssit perinteiseen Beethoveniin tottuneelle, kun taas Toscanini ja Furtwängler edustavat kaikilla mahdollisilla tavoilla 1900-luvun tulkinnallisia antiteesejä: ensimmäinen on kuin maustettu dieettikasvisruoka, jälkimmäinen on verinen, tirisevä pihvi. Jos vielä haluaa yhden suhteellisen täyteläisesti äänitetyn "perinteisen" paketin, silloin varteenotettavia vaihtoehtoja ovat ainakin Otto Klemperer, Bruno Walter, George Szell, Rudolf Kempe, Günter Wand, Stanislaw Skrowaczewski tai joku Herbert von Karajanin neljästä versiosta. Ja nyt viimeksi olen kuunnellut Herbert Blomstedtin pakettia - josta jo kerran luovuin - ja jota sonorisempaa Beethovenia on vaikea kuvitella. Lisäksi uskon vahvasti Carl Schurichtin piristävään omalla tavalla autenttiseen ranskalaisbeethoveniin ja Paul Kletzkin tsekkibeethoveniin. Michael Gielenilläkin on hetkensä.

Klempererin levytykset ovat melko verkkaisia, mutta ilmavia, täyteläisiä ja selkeitä; tosin monen mielestä parhaat hänen versionsa ainakin vitosesta ja seiskasta on tehty monon aikakaudella eivätkä kuulu kokonaislevytykseen. Walterin Beethoven kuulostaa kasvatetulta Mozartilta. Parhaat ovat Pastoraali ja nelonen, myös kolme ensimmäistä sinfoniaa toimivat. Ysi sen sijaan on likilaskuinen läpisoitto. Kempen ilmavan, musikaalisen mutta suuren kokoluokan näkemyksen paketin parasta antia ovat Eroican lisäksi kakkonen ja kasi. Kempen Beethoven on läpikuultavaa, valoisaa, täyteläistä, eloisaa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Szellin Beethoven taas on kuin kasvatettua Haydnia, ja ainakin vitonen on paras kuulemani stereolevytys. Siis Concertgebouw-orkesterin kanssa tehty, ei kokonaislevytyksen eli Clevelandin versio, joka sekin tosin hakkaa useimmat levytykset, ja on hämmästyttävän hyvin äänitetty, ottaen huomioon että se ilmestyi jo vuonna 1955, kymmenisen vuotta ennen muita Szellin Beethoven-levytyksiä.

Amazonissa Szellin kokonaislevytys maksoi vain kahdeksisen (!) euroa, ja ne ovat eloisia, ilmavia mutta täyteläisiä; niiden kanssa niin Karajan kuin Norrington käyvät tarpeettomiksi. Paras yksittäinen levy Szell-paketista tarjoaa nelosen ja seiskan yhdessä. Jos haluaa Szellin äänityksellisesti päivitettynä ja täyteläisempänä, Wandia lähemmäs totuutta voi tuskin osua. Karajanin Beethoveneista moni pitää 50-luvun Philharmonia Orchestra-versioita (hyvä monoäänitys) parhaina, mutta useimmille kuulijoille 60- ja 70-luvun paketit tarjoavat kelpo perusludwiggia. Parhaiten Karajan onnistuu vitosessa, kasissa ja ehkä ysissä.

Hyviä vaihtoehtoja voi tulla myös yllättävältä taholta; jotkut pitävät André Cluytensin
Berliinissä 50-60-luvun vaihteessa tekemää kokonaislevytystä oikein hyvänä perinteisenä vaihtoehtona. Uudemmista moni suosittelee Colin Davisia ja Nikolaus Harnoncourtia. Davis on pikkuisen väsähtänyt ja Harnoncourt jätti minut kylmäksi. Kuunneltuani Spotifysta kolmea Eugen Jochumin kokonaislevytystä, olen päätynyt vanhimpaan, 50-luvulla Berliinissä tehtyyn. Mielestäni Jochum osuu aivan ytimeen.

Erinomaisia levytyksiä voi tulla vastaan yllättäviltä tahoilta. Stanislaw Skrowaczewskin kokonaislevytyksestä ei ole löytynyt yhtään heikkoa linkkiä. Hänen tyylinsä on miltei norringtonmaisen eloisa, toscaninimaisen kiihkeä ja wandmaisen klassinen, samaan aikaan. Erinomaista. Herbert Blomstedtin Beethoven on suurimuotoista, mutta eteenpäinmenevää ja suurenmoisen sonorista. Peter Maagin sykli epämuodikkaan Veneton ja Padovan orkesterin kanssa tuo mieleen Bruno Walterin ja Furtwänglerin. Siinä on ajatonta, kiireetöntä humanismia.

Seuraavaksi tarkastelen asiaa sinfonioittain.

1. sinfonia. Omat suosikkini ovat Arturo Toscaninin jäntevä ja dramaattinen sekä Fritz Reinerin levytys, joka on kuin kasvatettua Haydnia. Jos pitää valita yksi levytys, jonka kanssa elää, otan Reinerin, joka on hienosti äänitetty, energinen, jämäkkä ja täyteläinen. Furtwänglerin yllättävän toteava ja myös yllättävän vänkäilemättömän klassinen versio myös toimii; samoin Karajan, joka esitteli teoksen minulle. Günter Wand taritsee ensimmäisen sinfonian täyteläisenä mutta menevänä, vielä Reineriakin isompana. Toinen ihanneversio. Myös Eugen Jochumin ykkönen on samanaikaisesti menevä ja täyteläinen. Juuri näin. Igor Markevitchin esitys Lamoureux-orkesterin kanssa on riemastuttavan räjähtelevä energiapakkaus, ja ranskalaisbändin soundi on piristävä nasaalisine puupuhaltimineen. Carl Schurichtin ranskalaislevytys on vitaali Toscaninin tapaan, mutta täyteläisempi. 

2. sinfonia. Rudolf Kempen versio lienee lähinnä ideaalia. Kempe rinnastaa kakkosen Eroicaan, jonka pikkusisar se ilmiselvästi on, samaten kuin Haydnin isoveli. Kempen Beethoven on lyyristä, riittävän joutuisaa mutta pakottoman ja klassistisen suurta. Günter Wandin Beethoven on Kempeä menevämpää. Klempererillä ei mikään ole minkään pikkuveli, pikemminkin Eroica on kakkosen isoveli. Karajanilla on myös hyvä peruslevytys. Eugen Jochumin versio on myös lähellä ideaalia, hivenen vauhdikkaampi kuin Kempe, ja paljon joutuisampi kuin Klemperer. Stanislaw Skrowaczewskin ensimmäinen osa on kuin Toscaninia joutuisassa kiihkeydessään, ja toinen osa laulaa kiireettömästi kuin Bruno Walter. Franz Konwitschny tekee toisesta sinfoniasta Eroican pikkusisaren, jossa on kuitenkin ilmavaa cantabile-soittoa. 

3. sinfonia. Rudolf Kempe (50-luvun lopulla Berliinissä tai 70-luvun alussa Münchenissa) on tehnyt kaksi parasta saatavilla olevaa versiota. Ne ovat ihanteellisia valoisuudessaan, ja pakottamattomassa lyyrisyydessään. Ne kasvavat pikku hiljaa orgaanisesti, kuten Eroican pitääkin. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa. Kempen Eroica on läpikuultava, valoisa, täyteläinen, eloisa, kiireetöntä mutta joutuisaa, rehellistä ja läpeensä musikaalista. Sanalla sanoen, siinä on kaikki tasapainossa.

Erich Kleiberin levytys on yhtä kiihkeä kuin Toscanini, mutta lämpimämpi. Toscanini tarjoaa intensiivisen, suorastaan hakkaavan elämyksen, mutta yhtä kaikki unohtumattoman. Useimpien suositusten ykkösvaihtoehto Klemperer on noussut arvoonsa vasta 24 vuoden Eroica-suhteen myötä. Etenkin kuulokekuuntelussa Klempererin erotteleva monumentaaliproosa pääsee kunnolla oikeuksiinsa. Skrowaczewskin eloisa, erinomainen levytys soitatti minulle surumarssin kuin ensimmäistä kertaa. Carl Schurichtin levytys pursuilee energiaa vähintäänkin samassa määrin kuin Toscaninin, mutta on vähän paremmin äänitetty.

4. sinfonia. Tarjolla on monia hyviä vaihtoehtoja. Furtwänglerin sota-aikainen livelevytys on hiipivässä intensiteetissä kaikkine ysköksineenkin ylittämätön. Bruno Walterin muheva klassismi toimii myös, ja Pablo Casalsin livelevytys Marlboron musiikkijuhlilta Casalsin ollessa 93-vuotias (yllättävän hyvä liveäänitys v.1969) on humaani kaikessa karheudessaan, ja Otto Klempererin vakavan graniittinen näkemyskin vakuuttaa. Jotenkin Klemperer onnistuu pitämään musiikin pulssin aina käynnissä, vaikka kuinkakin verkkaisessa. Bloss ein Tempo! Ernest Ansermet tarjoaa yllätyksen; hänen franko-sveitsiläinen versionsa on klassinen ja täysin idiomaattinen. George Szellin levytys lienee kuitenkin ylittämätön nimenomaan levytyksenä, jos haluaa yhden studioversion. Szellin versio on nimenomaan dramaattinen, verevä ja menevä mutta tummasävyinen. Jochumin nelonen on harvinaisen lyyrinen, ja sen hengittävä orkesterikudos paljastaa minulle tästä teoksesta aiemmin huomaamatta jääneitä yksityiskohtia. Paul Kletzkin johtama Tsekkiläinen filharmonia ilahduttaa irtonaisella soitollaan, etenkin puupuhaltimissa. Uusi suosikkini on kuitenkin Herbert Blomstedt, jonka tarjoamana nelonen on aikuista musiikkia, rämäkkää mutta sonorista. 

5. sinfonia. Olen kuullut Furtwänglerilta kaksi liveversiota. Hienoin on pian liittoutuneiden boikotin päättymisen jälkeen tehty livetaltiointi v- 47, mutta ei sota-aikainen taltiointi (joka löytyy samasta Deutsche Grammophonin boksista) jää paljoa jälkeen. Furtwängler nostaa ainakin alusta liiankin usein kuullun kappaleen sudenkuopan ylitse. Paras stereolevytys on George Szellin Amsterdamin Concertgebouw-versio, jossa Szellin analyyttinen klassismi yhdistyy Toscaninin kiihkeyteen, kuultuna täyteläisessä Concertgebouw-akustiikassa. Lisäksi pidän Norringtonin raikkaasta käsittelystä. Karajanin vitonen edustaa klassista musiikkia sanojen klassisimmassa merkityksissä. Se on minulle Holkenin suosikkijuoksulenkkini soundtrack. Myös Wandin vitonen on klassista mallia, onnistuen siltikin näyttämään tämän puhkisoitetun teoksen uudessa valossa. Carlos Kleiberin levytys on monien silmissä paitsi ylittämätön (uudempi, sillä se on 70-luvulta) klassikko, ja kiihkeä se onkin. Peter Maagin levytys on erittäin myönteinen levytys. Se tuo erittäin kovasti Furtwänglerin mieleen.

6. (Pastoraali) sinfonia. Oma suosikkini on Erich Kleiber, joka tarjoaa yllättävänkin kiireettömän esityksen, yleensähän vanhemman Kleiberin Beethoven oli aika joutuisaa; tosin äänitys ei ole aivan ideaali. Bruno Walterin rakastava lyyrisyys on kuitenkin ihanne-esitys. Fritz Reinerin sekä Arturo Toscaninin Pastoraalit ovat yllättävänkin lyyrisiä, ja Reiner on tietenkin täyteläisesti levytetty. Toscanini on sekä dramaattinen että lyyrinen, mutta kieltämättä toisen osan lyyrisyys kärsii hieman 4H-studion close up-akustiikasta. Roger Norringtonin "autenttisen" levytyksen soundimaailma on virkistävä ja sopii Pastoraaliin kuin nenä puuhun. Eugen Jochumin ensiosa on niin lyyristä ja tanssillista, että on kuin kuuntelisi määrätietoista Dvorakia, ja laulava toinen osa tekee minut onnelliseksi. Herbert Blomstedtin käsissä Pastoraalin Szene am Bach soi todella kauniisti. Skrowaczewskilla on myös kyky esityttää teos ikään kuin uusin korvin. 

7. sinfonia. Erich Kleiberin liike-energiaa pursuileva muskulaarisuus toteuttaa parhaiten tämän teoksen "tanssin apoteoosin". Furtwänglerillä taas korostuu inhimillinen kärsimys, ja hänen finaalinsa on kaikkein hurjin. Sekä studio- että sota-aikainen levytys ovat käypiä yhtä lailla. Toscaninin versioista v. -36 New Yorkissa tehty on paras, täyteläisempi ja vähemmän hosuttu kuin NBC-levytys, ja yllättävän hienolla äänityksellä! Szellin levytys on ikään kuin paremmin äänitetty päivitys Kleiberin versiosta, vaikka ukko-Kleiber pysyykin edelleen ykkösenä. Guido Cantellin levytys on menevä, ilmava, klassinen mutta kuitenkin painokas. Michael Gielenin seiskan finaali on levytyshistorian hurjimpia, mikä on yllättävää tältä asialliselta modernistilta.

8. sinfonia. Furtwänglerin livelevytys Tukholmasta on ensimmöinen, joka on minulle nostanut tämän teoksen triviaalin lastenrenkutuksen yläpuolelle. Modernimmista levytyksistä George Szell, Herbert von Karajan, Günter Wand ja Rudolf Kempe ovat ainakin kelpo vaihtoehtoja. Jos yksi pitää valita, olkoon Karajan, joka korostaa teoksen aikuista sinfoniallisuutta, hänellä leikkikin on työtä. Jos haluaa vieläkin aikuisemman version, mutta huumorilla, Knappertsbusch on ainutlaatuinen. Szellin kasi on tiukka kuin kiperä polkka ja Kempen kasi on lyyrinen kuin kansantanssi. Wandin kasi on Szellin ja Karajanin välimuoto, aikuista mutta humoristista musiikkia. Markevitchin kahdeksas on harvinaisen jäntevä ja ponnekas, samaten Karel Ancerlin live-esitys. Carl Schuricht aksentoi finaalin rytmiikan harvinaisen mielenkiintoisesti.

9. sinfonia. Tästä olen kirjoittanut oman lukunsakin. Karajanin 60-luvun täyteläinen mutta muskulaarinen versio on paras yleispätevä levytys; Szell on tosin tasaveroinen Herbertin kanssa, ollen hieman iskevämpi. Furtwänglerin v- -51 livelevytys Bayreuthista taas koko inhimillisen historian suurimpia dokumentteja koko inhimillisen historian suurimmasta teoksesta. Toscaninin draamantaju taas tekee Beethovenin ysistä kuin Puccinin oopperaa, mutta hienosti se niinkin toimii kaikessa iskevyydessään. Jascha Horensteinin livelevytys Pariisista on valitettavasti saatavissa vain osana isompaa ranskalaisten livelevytysten pakettia. Siinä yhdistyy Furtwänglerin draama ja Toscaninin iskevyys. Skrowaczewskin levytys on täyteläinen mutta joutuisa, aivan kuten Karajanillakin, mutta hidas osa laulavampi. Günter Wandin levytys on hyvin lähellä ihanteellista: kuin Karajan vähän päivitettynä, keskitempoisena ja täyteläisenä. Herbert Blomstedtin levytys on niin lähellä ihanteellista, modernihkoa levytystä kuin voi olla. Siinä kuuron miehet omituiset sonoriteetit on toteutettu käytännössä niin sonorisesti kuin mahdollista. Voimaakaan ei puutu; sen varmistaa ensiosan kooda. Paul Kletzkin Beethoven on suurenmoisesti soitettu ja lyyrinen; missään muussa kuulemassani levytyksessä eri soitinryhmät eivät erotu näin selvästi, varsinkin tsekkiläisten suurenmoiset puupuhaltimet. Joku voisi kaivata painokkaampaa otetta, mutta Kletzkin kamarimusiikillisuudella on ehdottomasti puolensa. Charles Münchin levytys on toscaninimaisen etenevä, intensiivinen ja hidas osa muuten ripeätempoisen levytyksen ehdoton kohokohta. 

Matkani Beethovenin sinfonioiden parissa tulee olemaan elämänmittainen.

Musiikin patinoituminen - smells like teen spirit

Kun aloittelin musiikinkuuntelua 80-90 -luvun vaihteessa, silloin keräilin sinfonisessa musiikissa pääasiassa ennen syntymääni vaikuttaneita kapellimestareita, siinä vaiheessa kun olin oppinut että on muitakin kuin oletuskapellimestari Herbert von Karajan. Pidin vakuuttavina sellaisia nimiä kuin Otto Klemperer, Bruno Walter, Arturo Toscanini, Wilhelm Furtwängler, Fritz Reiner tai George Szell, 1800-luvun loppupuolella syntyneitä muusikoita. Heille Brahms, Bruckner, Mahler, Strauss, Debussy ja Bartok olivat nykymusiikkia. Nämä miehet ovat kasvattaneet minut, joten musiikkimakuni on heiltä peräisin. Heidän aktiivisin levytyskautensa keskittyi 20-luvun puolivälistä, mikrofonin keksimisen aamuhämärästä 70-luvun alkuvuosiin, lp:n kultakauteen.

Muutin Porvooseen kohta jo kymmenen vuotta sitten. Silloin lahjoitin muuttopalkkioksi muuttomies-Atelle tarpeettomaksi kokemani kokonaislevytyksen Beethoven sinfonioista. Katsoin, että kun minulla oli jo Toscanini, Furtwängler, Walter ja uutena haastajana Norrington, en tekisi mitään Herbert Blomstedtin johtamalla Staatskapelle Dresdenillä. 

Palasin levytykseen kymmenen vuoden tauon jälkeen, huomattuani tämän saavan yllättävästi sieltä täältä ylistystä. Huomasin joko muistavani väärin, pitäessäni Blomstedtia vähän tylsänä tai sitten vain olen kasvanut nauttimaan erilaisista asioista levytyksissä, historiallisten mestareiden valottaessa musiikkia kaikilta mahdollisilta kulmilta. Nyt kaikkiin kulmiin tutustuttuani ja vähän reunoihinkin, haluan olla ytimessä, ja nauttia musiikista mahdollisimman täyteläisesti ja täydellisenä. Haluan ottaa musiikin kanssa noja-asennon ja antaa sen virrata. 

Nyt kun on kulunut 30 vuotta musiikin parissa, oikeastaan jo 35, olen siirtynyt seuraavaan sukupolveen. 1910- ja 1920-luvulla syntyneisiin muusikoihin, joiden aktiivikausi ulottuu sodanjälkeisistä vuosista aivan näihin päiviin. Carlo-Maria Giulini, Rafael Kubelik, Günter Wand, Bernard Haitink, Michael Gielen, Claudio Abbado, Herbert Blomstedt. 

Huomasin Blomstedtin olevan suurenmoinen. Staatskapelle Dresdenin, tuon suosikkiorkesterini ihana sonoriteetti ja rehellinen, itseään esille tuomaton muusikko Blomstedt. Aikuisten musiikkia. 

Musiikin patinoituminen kestää 25-40 vuotta, pidempään kuin viskin tai hyvän viinin. Kun omalle sukupolvelleni, sille osalle, joka kuuntelee rokkia, Doors on klassikko, nuoret joutuvat tyytymään Nirvanaan. En tiedä, haiseeko teinihengitys, mutta sen tiedän, että Blomstedt ei haise, vaan dresdeniläisten soitossa tuoksuu rikas bukee kuin mallasviskissä.

Vuoden 2020 parhaat levyt

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Wienin filharmonikot, johtaa Otto Klemperer

Klemperer esityttää Brucknerin viidennen harvinaisen koherenttina, jäsentyneenä, jäntevänä kokonaisuutena, jonka status yhtenä suurimmista sinfonioista tulee tässä erittäin selväksi. Sen lisäksi tämä varsin hyvä 60-luvun liveäänitys on jännittävämpi kuin Klempererin studiolevytykset yleensä ovat. Tässä teos todellakin kulkee loogisesti valtaisaa loppunostatustaan kohden, tai niin loogisesti kuin se on mahdollista. Klemperer on siirtänyt tässä maskuliinisenkarhean sointinsa Lontoosta Wieniin. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 6. WDR-sinfoniaorkesteri, johtaa Günter Wand

Brucknerin kutonen, jonka yhdistän edelleenkin ensirakkauteni päättymisestä seuranneeseen surussa kieriskelemiseen, oli minulle pitkään yhtä kuin Otto Klemperer. Joskus on hauskaa huomata löytävänsä joidenkin levytysten arvon vasta myöhemmin, ja hauskinta on kun ne levytykset löytyvät omasta hyllystä. Wandin levytys on elävässä ja miltei äkkiväärässä temponkäsittelyssään mahdollisimman tehokas antiteesi vakaalle Klempererille. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Dresdenin valtionorkesteri, johtaa Herbert Blomstedt 

Tämän paremmin ei Brucknerin seitsemättä sinfoniaa ole mahdollista soittaa, eikä oikein äänittääkään. Tämä levytys nautti kulttimainetta varhaisella digitaalisella kaudella, mutta on sittemmin ollut viimeiset 20 vuotta hankalasti saatavissa. Onneksi se on nyt julkaistu uudestaan myös erinomaisen 4. sinfonian kanssa. Jos Brucknerin seiskan haluaisi esitellä säveltäjää aikaisemmin tuntemattomalle, tämä olisi ihannelevytys riipaisevan kauniina. Tai miksei tämä levytys voisi sopia vaikka ensiesittelyksi koko säveltäjästä.

Gustav Mahler: Sinfonia no 3. Lontoon filharmoninen orkesteri, johtaa Klaus Tennstedt

Parhaat esimerkit kulttimainetta ainakin Englannissa nauttivan Klaus Tennstedtin taiteesta ovat livetaltiointeja. Tämä on paljon intensiivisempi kuin hänen studiolevytyksensä, kuin yksi raivokkaan intensiivinen purkaus, mikäli sadan minuutin teosta voi pitää "yhtenä" purkauksena. Joka tapauksessa tästä syntyy yksi päättäväinen, kärventävän intensiivinen kaari toisin kuin studiolevytyksistä, joista ei oikein aina tiedä, mihin Klaus tähtäsi, ja mikä yllättävintä, Tennstedt soitatutti runsain mitoin keräilemäni Kolmosen minulle ainakin hetkeksi kuin uuden sinfonian.

Gustav Mahler: Sinfonia no 5. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Hans Rosbaud 

Joissakin levytyksissä on mystisesti sellainen tunnelma, että niissä ollaan päästy poikkeuksellisen lähelle teoksen ydintä, tai vaikka mitään salaisuuksia niissä ei paljastettaisikaan, ainakin teos kuulostaa hieman erilaiselta niiden jälkeen. Rosbaudin vitonen - jossa muuten on ihan hyvä vuoden 1951 äänitys - on sellainen. Rosbaudin näkemys on koherentti, vakava, jopa äkäinen. Tässä menee kaikki oikein, vaikka Rosbaud näyttääkin teoksen täysin eri valossa kuin vaikka Barshai, Barbirolli tai Leinsdorf.

Gustav Mahler: Sinfonia no 6. Baden-Badenin radio-orkesteri, johtaa Michael Gielen

Mahlerin kutonen oli Gielenille erittäin keskeinen teos, mistä osoituksena hän levytti sen kolmeen kertaan. Nyt kuuntelussa on hänen Mahler-kokonaislevytykseensä kuuluva levytys, joka on Gielenille ominaiseen tapaan analyyttinen, erittelevä ja miltei inhorealistinen. Mitään, mitä teoksen partituuriin kuuluu, Gielen ei jätä läpivalaisematta, ei edes rivivälejä. Täysin toisenlainen kuin toinen minulle uudempi referenssilevytys eli Currentzis. Baden-Badenläiset soittavat lähes satumaisesti.

Gustav Mahler: des Knaben Wunderhorn. Maureen Forrester, Heinz Rehfuss ja Wienin sinfonikot, johtaa Felix Prohaska

Ymmärsin tässä alkukesän aikana, että minulla ei ole tästä Mahlerin laulusarjasta muita levytyksiä kuin Pierre Boulez, joka ei täysin tavoita teoksen leikillisyyttä. Lähdin vertailemaan levytyksiä, ja loppusuoralleni päätyivät Elizabeth Schwarzkopf-Dietrich Fischer-Dieskau-George Szell, Riccardo Chailly neljän eri laulajan kanssa ja otsikossa mainittu Maureen Forrester-Heinz Rehfuss-Felix Prohaska, joukkoistettuani asian ensin utelemalla Facebookin Mahler-ryhmistä, joissa joku suositteli Prohaskan levytystä. Ensin hylkäsin Szellin nimivahvan levytyksen, sillä se äänitykkeineen jotenkin missaa teoksen kepeyden. Chaillystä tykkäsin kovasti, mutta lopulta päädyin Prohaskan levytykseen, jossa kuuluu aidonlaista wieniläistä henkeä.

Arnold Schönberg: Gurre-Lieder. Baden-Badenin radio-orkesteri ja solistit, johtaa Michael Gielen

Musiikkimakunsa kiveen naulannut saa harvoin mitään sellaista uutta kuunneltavaa, joka sykähdyttäisi. Alitajuntaani oli jäänyt 90-luvun eräiden tupaantuliaisten keskustelusta, että ystäväni suositteli minulle Gurreliederiä (tarkistin, kyse olikin tosin Pierrot Lunairesta). Menin Spotifyhyn ja tartuin ensimmäisenä Michael Gielenin levytykseen, koska olin juuri ottanut hänet uudeksi luottomiehekseni. Ihastuin ensikuulemalta; teos yhdistää Debussyn miltei impressionistisen läpikuultavuuden, Richard Wagnerin suurisuuntaisen lauludraaman ja Mahlerin jälkiromantillisuuden. Sitäpaitsi vasta-alkajaan vetosi Gielenin levytyksen suurenmoinen äänitys, minkä ansiosta valitsin Gielenin levytyksen myös aivan erinomaisen Herbert Kegelin sijasta (kuuntelin myös mm. Ozawan, Chaillyn, Sinopolin ja Kubelikin levytyksiä). Teoksen lopun ekstaattisuus on miltei kuin Mahlerin kahdeksannesta, mikä on yllättävää sikäli, että se on peräisin säveltäjältä, joka julisti musiikin taidemuotona tulleen tiensä päähän. Niin se tulikin. Ehkä tässä?

Johannes Brahms: Pianokonsertto no 1. Leon Fleisher ja Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell

Kuultuani Leon Fleisherin kuolemasta, näin monien viittaavan hänen levytykseensä Brahmsin ensimmäisestä konsertosta jokseenkin definitiivisenä. Tähän saakka olin pitänyt Arthur Rubinsteinin ja Fritz Reinerin levytystä ylittämättömänä, mutta tässä on jo alusta saakka tulta ja tappuraa todella tiukassa muodossa, eikä Fleisher ole levytyksessä mitenkään heikompi lenkki.

Johannes Brahms: Sinfonia no 1. Berliinin filharmonikot, johtaa Claudio Abbado.

Luulin kuulleeni Brahmsin sinfonioissa jo lähes kaiken, mutta lainattuani ystävältäni suuren Claudio Abbado -boksin ymmärsin heti Brahmsin ensimmäisen sinfonian ensimmäisistä rummunpäristyksistä, että cd-opusten ylistykset Abbadon Brahmseista olivat todellakin kohdallaan. Soitto on valtavan täyteläistä mutta energistä, ja äänitys suurenmoisen ilmava. Abbadon Brahmsit ovat definitiivisiä Klempererin, Haitinkin ja Sanderlinginkin jälkeen.

Vuoden 2020 muusikko: Michael Gielen. 

Gielen on oman postauksensa arvoinen, mutta hänestä tuli nopeasti luottonimeni ostettuani ensin hänen Mahler-boksinsa. Ensikuulemalta se ei aivan lunastanut odotuksia, mutta löydän siitä kerta toisensa jälkeen uusia hienouksia niin että en epäröinyt hetkeäkään tarttua tarjoukseen nähdessäni hänen Bruckner-pakettinsa tarjouksessa. Ja kun syksyllä tuli vaihe, jolloin kaipasin itselleni uutta musiikkia ja muistin Schönbergin Gurreliederin, päätin aloittaa teokseen tutustumisen Gielenin levytyksestä, sillä olin jo oppinut luottamaan häneen, ja tiesin hänet Wienin toisen koulukunnan spesialistina.

Gielen on analyyttinen muusikko, joka tekee partituureille läpivalaisun niin että musiikista löytää sellaisia yksityiskohtia joita ei aikaisemmin siellä ole aavistanut olevan. Kuitenkaan hänen musiikkinsa ei ole kylmää, ainoastaan läpeensä ajateltua; tämä käy selväksi kun kuuntelee vaikka hänen levytystään Beethovenin 7. sinfoniasta. Gielenin orkesterin sointi ei ole varsinaisesti hienostunut, vaan pikemminkin karhea, vähän samaan tapaan kuin Otto Klempererillä; tosin hänen Gurreliederinsä on läpikuultavaa kuin Debussy.