Habermas oli sittenkin väärässä

Habermas oli sittenkin väärässä. Ihminen ei lajina ole oppiva eläin siinä mielessä, että seuraavat sukupolvet olisivat vapaita aiempien sukupolvien tekemistä virheistä. Tiede on ehkä itseään korjaava systeemi, mutta se on lopultakin omalakinen ja itseriittoinen, ja ulkomaailma vaikuttaa siihen tieteen omien lakien mukaisesti. Tieteessä Habermasin uskomus, tai oikeastaan toivomus siitä, että kommunikaatio perustuisi rationaalisuuteen, jossa parhaiten perusteltu tosi uskomus vakuuttaisi vähitellen kaikki toisetkin, saattaa vielä päteä. Missään muussa inhimillisessä instituutiossa ei.

Ajatellaanpa systeemitasolla vaikkapa sotia. Ei niistä olla päästy eroon. Tai "irrationaalisista" uskomusjärjestelmistä, joita uskonnoiksi sanotaan, sillä ne ovat funktionaalisessa mielessä hyvinkin järkeviä. Ihmisen on järkevä uskoa turvallisuudentunteensa ja yhteisön turvallisuutensa vuoksi. Yksilötasolla taas on helppo osoittaa lukuisia, kaikille tuttuja vastaesimerkkeja: Habermas oli väärässä. Erityisen huonosti hänen uskomuksensa - tieto voi olla hyvin perusteltu tosi mutta siltikin uskomus - järkevän argumentin ylivoimaisuudesta soveltuu politiikkaan,

Tästä on mahdotonta olla löytämättä esimerkkejä, jos yhtäänkään pitää silmiään auki. Vai miten muuten on perusteltavissa se, että mukakaupungistunut kansa äänestää agraaripuoluetta tai duunari porvareita? Kyse ei ole väärästä tietoisuudesta, kyse on sanoiksi puettujen aatteiden markkinoinnista. Tätä on parhaiten tuntemani puolueen, Vihreiden, ollut vaikea ymmärtää, kun usko niihin parhaimpiin perusteluihin on ollut niin vankkumaton.

Heikkopäiset pitävät terrorismia yhtenä esimerkkinä siitä, että sivistys ei vielä ole saavuttanut kaikkia pimeitä kolkkia, ja totuus on niinkuin se luetaan. He tulevat olleeksi ihan oikeassa: paljon on pimeitä kolkkia, joissa asuu houkkia. Sinne ei rationaalisen argumentaation kaiku kuulu sen paremmin kuin mullahin huutokaan.

Uurnilla tavataan!

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt etsiä politiikasta vikoja, mikä on minulle ominainen strategia muissakin instituutioissa, arvon kiistäminen. Jos esimerkiksi tiedostan, ettei työsuhteelleni ole tiedossa jatkoa, kyseenalaistan organisaation toimintatavat tehdäkseni erosta itselleni henkisesti helpompaa. 

Listaan alla syitä, joiden perusteella olen päättänyt tästä lähtien osallistua politiikkaan aktiivisena kansalaisena, äänestäjänä, kriitikkona, enkä minkään puolueen kautta. Tämä ei ole niinkään mikään erityinen epäluottamuslause Vihreille, kuin yleinen selänkääntö puoluepolitiikalle  Äänestäjää arvostetaan politiikassa vain vaalien alla, vaikka hän on kaikkein arvokkainta mitä on. Ilman häntä koko järjestelmä lakkaisi olemasta. 

Ensinnäkin, puoluepolitiikassa viittaussuhteet ovat pielessä: jäsenryhmästä tulee viiteryhmä. Minä tunnen yleensä kroonista ulkopuolisuuden tunnetta vähän kaikkialla, ja en hyväksy sitä, että jopa kunnallispoliitikko samastuu enemmän omaan lautakuntaansa tai puolueeseensa kuin heihin, joita hän edustaa. Kyse kuitenkin on luottamustehtävästä.

Toiseksi: ilmeisesti politiikka on strategista pelailua. Jotenkin olin oivaltavinani tämän jo nuorisopolitiikassa. Jotkut osaavat pelata peliä: olla paitsi oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja sanoa oikeille ihmisille oikeita asioita, ja tällä strategialla Suomessa tie on auki vaikka pääministeriksi. Ei se Kataisen Jyrki mitenkään muista erottunut, ei substanssiosaamisellaan ainakaan, mutta hänen seurassaan ei saanut näppylöitä. En pidä strategisista pelailuista: minä pelaan aina omaa peliäni, esimerkiksi korttipeleissä en osaa ajatella, mitä kortteja sillä toisella on. 

Eräs vanha ystäväni nuorisopolitiikka-ajoiltani onkin luonnehtinut minua "Lahjakkain tuntemani ihminen sosiaalisesti kun on kyse hienovaraisuudesta - ja myöskin ehdottomasti luotetettavin henkilö ei mikään peluri." Voi olla, että tämä ensimmäinen osa tätä luonnehdintaa on kohteliaisuus, sillä sosiaalisesti lahjakkaista tulee ammattipoliitikkoja, mutta peluri en tosiaankaan ole, eikä minusta sellaista saa. Pois se minusta. Pois 

Politiikka on kiinnostava toimintajärjestelmä, mutta sen toimintatavat eivät sovellu henkilölle, joka ei ole peluri, joka kokee itsensä solistiksi enemmän ja joukkuepeluriksi vähemmän - tätähän ei nykyään saa ollenkaan sanoa - joka on väsynyt poliittiseen korrektiuteen ja joka tekee tarpeeksi kompromisseja jo ilman politiikkaakin. 

Jürgen Habermasin jaottelu elämismaailmaan ja systeemiin valaisee sitä, mikä puoluepolitiikassa on mätänä. Jos poliitikkoja usein syytetään vieraantuneiksi tavallisten ihmisten arkisesta elämästä, tämä on epätarkasti sanottu. Kyllä hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä, mutta he ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, ja systeemi muodostaa elämismaailmaa hylkivän kalvon.

Joskin puoluepolitiikassa opitaan kaikenlaista, se tuskin tekee kenellekään yksilönä hyvää. Minua se lähinnä vituttaa. Hyvinvointini kannalta koetan pysytellä siitä vastaisuudessa vähintään käsivarrenmitan päässä. Ei politiikka hyvää tee ihmisten välilläkään: se saa aikaan rumaa jälkeä silloin kun se sotketaan muiden instituutioiden - kuten urheilun - kanssa. Tai sukulaisuussuhteiden. Politiikka vetää railoja ihmisten välille, kärjistää asioita, korostaa tahallisesti yhtäläisyyksien sijasta eroja. 

Minun kamelinselkärankani katkaisi kaksi asiaa. Ensin eduskunnan hyväksymä päivystysasetus, joka lopettaa synnytykset maakuntasairaaloista; viimeinen pisara oli se kun se väline, jonka valitsin ajaakseni minulle rakkaan Keskuspuiston asiaa, meni rikki, tai ainakin osoittautui vääräksi. Ensin ajattelin, että omani pyllistivät minulle, kun oman puolueeni enemmistö kannatti päivystysasetusta ja Keskuspuiston näivettämistä, mutta asia kirkastui minulle yön yli mietittyäni: puolueet eivät ole toiminnan välineitä vaan esteitä. Minulla asioilla on tärkeysjärjestys, eivätkä tärkeät asiat ole kaupan, eivät minkään kokonaisuuden osina tai sen eduksi.

Parsonslaista jaottelua käyttääkseni: ne ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, osiksi rakennetta, mutta toiminta on jossakin toisaalla, ja parhaiten itselle tärkeiden asioiden ajaminen onnistuu puoluepolitiikan ulkopuolella. Tällöin säästyy samalla pakosta ottaa kantaa muihin asioihin, ja ns. omien puolustelemiselta. Kun olet valinnut puolueesi, tästä samalla seuraa käytännössä pakko oikeuttaa itsellesi oman puolueesi nimissä tehdyt heikotkin ratkaisut, jotta niitä voisi puolustella muille ei-poliitikoille.

Puolueettomuudessa on etunsa. Puolueetonta ihmistä ei panna tilille siitä, mitä hänen puoluetoverinsa ovat keksineet jossain mennä tekemään; toiseksikin hänen äänestään kilpaillaan. Hänelle suorastaan kaupitellaan erilaisia etuja. Puolueeton ihminen on vapaa tekemään itse sen ratkaisun, ketä hän voi painostaa ja ketä suositella kavereille. Minusta ei kannata olla huolissani, kyllä minä ne hyvikset osaan erottaa, itse asiassa entistä helpommin, kun olen ottanut silmiltäni värittyneet lasit pois, niin että kyllä se ääneni jatkossakin löytää tiensä hyviksille. Vaaliteltoilla ja uurnilla tavataan!

Mitä Habermas sanoisi MV-julkaisusta

Habermas esittää marginalisoitumisen reaktiona kahdelle yhteiskunnalliselle kehityskululle. Ensimmäistä kehityskulkua hän kutsuu liberaalin julkisuuden hajoamiseksi. Liberaali julkisuus edellytti hänen mukaansa aktiivista, asioista kiinnostunutta, valveutunutta kansalaisuutta. Tätä hajoamista kiihdyttävät sähköiset viestimet, joiden kautta viesti valikoituu ja usein muuntuu toisen tai kolmannen käden tiedoksi, lopulta pelkäksi kuulopuheeksi. (Habermas 1934, 39.) Näyttää siltä kuin Habermas olisi jo 80-luvulla ounastellut internetiä ja MV-lehteä ja kupliksi kutsuttua, valikoitua sosiaalisen median kautta välittyvää suhdetta sosiaalisuuteen, julkisuuteen ja tietoon: 

”Voimme havaita sanojen yhä enemmän korvautuvan kuvilla, ja myös sellaisten kategorioiden kuin mainonta, politiikka, viihde, informaatio sekoittuvat keskenään – seikka jota jo (Theodor) Adorno kritisoi” (emt., 38). 

Toista marginalisaatioon mahdollisesti johtavaa kehityskulkua, joka on edellisen seuraus, Habermas kutsuu politiikan tyhjenemiseksi, politiikan legitimaation edellytys kun on valistunut kansalainen. Poliittinen kodittomuus lisääntyy. Reaktioina tähän nähdään mielenosoituksia, erilaisia protestiliikkeitä, erilaista alakulttuurista vastarintaa, yritystä ottaa haltuun merkitystyhjiö. (emt., 38- 9.) 
Tämä toinen kehityskulku tarkentaa ensimmäistä kehityskulkua. Kyse ei ollutkaan niinkään julkisuuden hajoamisesta, vaan tarkemmin sanoen polarisaatiosta, jossa vakiintuneet poliittiset puolueet tyhjenevät kaikesta sosiaalisen liikkeen ominaisuuksista, kuivettuen osaksi systeemiä, kun taas protestiliikkeet ja alakulttuurit muodostavat vastajulkisuuden, joka vastakohdaksi systeemiin yrittää muuntaa todellisuutta. Tässä Habermas selvästi hahmottelee oman käsityksensä marginaalien toimijuuden mahdollisuuksista; näiksi marginaaleiksi Habermas mainitsee vanhukset, nuoret, feministit, homoseksuaalit, vammaiset, aktiiviset työttömät ja esimerkiksi radikaalit ammatinharjoittajat ja vihreät kotiäidit. (emt., 39). 

Tämä on tietenkin oma luentani Habermasista, kuten eilinenkin. En ole tarkistanut asiaa häneltä itseltään. Osaan kuitenkin lukea. 

(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)

Mitä Habermas voisi sanoa yhteiskuntasopimuksesta

Jürgen Habermasin mukaan silloin on kyse vallasta, jos pystyy oikeuttamaan omat intressinsä yleiseksi intressiksi (Habermas 1994, 35). Äärimmillään tämä valta on silloin, kun vallasta syrjäytyneetkin – tai syrjäytetyt - kokevat nämä intressit siinä määrin yleistetyiksi, että uskovat, tai uskottelevat, että heidän omien etujensa vastaiset päätökset ovat lopulta heille hyödyksi. 

Habermasin sanoin: 

”Eräs argumentti, joka nykyään (sic!) esimerkiksi herättää tällaisia epäilyjä, esiintyy usein sosialidemokraattisissa lausunnoissa: on tuettava niitä ja niitä investointisuunnitelmia ”työpaikkojen turvaamiseksi” (emt., 35). 

Habermas on hyvin epäileväinen reiluuden mahdollisuudelle edelläkuvatun laisessa valta-asetelmassa, jota hän jo edellä pohjusti. Hän jatkaa: 

”Ei kannata odottaa reilua kompromissia silloin, kun osapuolilla ei ole tasaveroisia valta-asemia tai mahdollisuuksia uhata toisiaan” (emt., 35).

Esimerkiksi nyt parhaillaan käytävissä ”yhteiskuntasopimuksissa” hallitus on onnistunut tavoitteissaan, jos ne ryhmät, jotka ovat tässä sopimuksessa ainakin lyhyellä aikavälillä yksinomaan antamispuolella niin että he joutuvat hyväksymään jopa torjuntavoitot oikeiksi voitoiksi, uskovat, että heitä kurittavat päätökset esimerkiksi tuovat Suomeen lisää työpaikkoja, siinäkin tapauksessa, että verotusta pienennettäisiin eikä näitä uusia työpaikkoja syntyisi esimerkiksi yliopistoihin, jonne yliopistoista irtisanotut voisivat palata yhteiskuntasopimukseksi kutsutun ja väliaikaiseksi väitetyn matokuurin jälkeen. Esittämäni esimerkki on yhteneväinen Habermasin oman, autenttisen esimerkin kanssa, vaikka puolueet ovatkin vaihtuneet. 
En tietenkään ole keskustellut Habermasin kanssa, luenko häntä oikein. Tämä on vain yksi luenta, kuten ihmistieteissä kaikki tulkinnat ovat, kuitenkin mahdollinen.

(lähde: Habermas, Jürgen (1994): Järki ja kommunikaatio. Tekstejä 1981-1989. Toimittanut Jussi Kotkavirta. Gaudeamus, Tampere)

Maahanmuutosta ei voi puhua, siitä on vaiettava

Wovon man nicht sprechen kann, darüber muss man schweigen, lausahti Ludwig Wittgenstein. Suomennettuna tämä kuuluu siten, että "minkä ylipäänsä voi sanoa, sen voi sanoa selvästi, ja mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava".

Kai maahanmuutosta pitäisi voida keskustella, kuten avoimeksi yhteiskunnaksi väitetyssä Suomessa. Mutta kun ei siitä tule mitään, ainakaan televisiossa.

Jürgen Habermas näki jo 1980-luvulla, että demokratian edellytyksenä on avoin yhteiskunta, minkä edellytyksenä taas on se, että kaikki käyttäisivät mahdollisuutensa päästä käsiksi tietoon. Jo hän näki tiedonvälityksen pirstaloitumisen ja kuplat, ja sivistyksen murenemisen. Sivistynyt keskustelu edellyttää tietoisuutta omien mielipiteiden tiedollisista ja asenteellisista lähtökohdista, eikä tällaiselle keskustelulle ole edellytyksiä. Ihan kuin Habermas olisi ennustanut myös MV:n: kun jokainen paitsi valitsee, myös räätälöi itse oman mediansa, ei enää voida puhua yhteisesti jaetusta oikeasta ja väärästä, todesta ja epätodesta, ja lähdekritiikki on mennyt persuveden mukana, kun siihen ei enää ole edellytyksiä. Toki aina voi kaikuna toistella luuloja ja kuulopuheita, mutta ei se täytä habermasilaisen kommunikatiivisen rationaalisuuden kriteereitä.

Olen jo ajat sitten lopettanut katsomasta tv-keskusteluja, jotka on nimetty milloin maahanmuuttoilloiksi ja tuolloin suvaitsevaisuusilloiksi. Niihin on raahattu paikalle parhaaseen katseluaikaan verovaroilla subventoitua ihmisvihaansa esittävien lisäksi näennäisen sananvapauden edellyttämän tasapuolisuuden nimissä ja rasistien leimaamista estämään postuloitu ns. vastakkainen ääripää.

TV-toimittajat nimittävät studioon marssitettuja asiantuntijoita toiseksi ääripääksi häivyttääkseen rasistien syytöksiä punavihreästä mediasta, muka tasapuolisuuden takaamiseksi koettavat häivyttää edes osan idioottien idiotismista tuottamalla heille edes periaatteellisen mahdollisuuden argumentaatioon. Mikä ihmeen punavihreä media, rakentamassa olkiukkosuvaitsevaistoa yhdessä rasistien kanssa. Pitäkööt areenansa, en minä menisi sinne gladiaattoriksi tarjoamaan sirkushuvia.

Yksi tuttavani tosin antoi ajateltavaksi toisenkinlaisen tulkinnan siksi hypoteettiseksi ääripääksi, Jos ääripään ajattelee neutraalisti arvolatautuneena terminä, tällöin voidaan ajatella, että toinen ääripää edustaa tietoa, toinen luuloa, ja yksi ääripää ihmisvihaa, toinen humanismia. Niin että kaikin mokomin, hyväksytään sitten, että on olemassa kaksi ääripäätä, mutta keskustelua ei edelleenkään synny. Ei sellaisen kanssa voi keskustella, jonka mielestä toisen ääripään sietäisi raiskata ja maahanmuuttajat kaasuttaa.

Kuvitteellisen ääripään kanssa keskustelu on kuin Hamletin ihmettelyä pääkallo kädessään. Pääkallo ei vastaa. Ollako vai eikö olla. Vai ollako täysi nolla. Ymmärrän hyvin yksi kerrallaan ohjelmasta kieltäytyneitä poliitikkoja, jotka koetettiin väen vängällä sovittaa äärisuvaitsevaiston penkille. Kyllä idiooteilta onnistuu itsensä nolaaminen ihan itse, ei siihen tarvitse raahata paikalle peiliksi ihmisarvoa puolustavaa "toista", idiotismi kun ei ole suhteellinen vaan absoluuttinen ominaisuus.

Miksi hallitus ei voi sietää tutkijoita

Tiedonsosiologian klassikko Karl Mannheim on väittänyt, että tieto kytkeytyy yhteiskunnallisiin intresseihin ja on luonteeltaan ideologista. Mannheimin mukaan erityisesti yhteiskunnalliset tieteet ovat luonteeltaan ideologisia, palvellen valtaapitävien ryhmien tarpeita. Tämän välttämiseksi olisi tärkeää, että tutkijat ymmärtäisivät asettua valtaintressien ulko- ja yläpuolelle "vapaasti leijuvaksi" intelligentsiaksi. (Antikainen, Rinne & Koski 2000, 167.)

Toki tietoon liittyy paljon yhteiskunnallisia intressejä, valtaintressejäkin, eihän muuten hallituksessakaan olisi niin kovaa hinkua dissata sitä, ja juuri siksi, että tutkijat ovat ottaneet Mannheimin lähetyskäskyn tosissaan, pyrkien hellimään riippumattomuuttaan. Kai heidän pitäisi ymmärtää mielistellä sitä kättä, joka ruokkii, mutta kun ei, vaan purevat. Jürgen Habermasin käsitteitä käyttäen käytännöllis-hermeneuttinen tiedonintressi pyrkii emansipatoriseksi, eikä tämä sovi teknisen tiedonintressin pirtaan.

Vallanpitäjät dissaavat tieteellistä tutkimusta siksi, että kriittinen tiedonintressi ei suinkaan aina näytä poliittista päätöksentekoa mitenkään mairittelevassa valossa, semminkin kun hallituksemme säheltää täysin piittaamatta siitä, mitä tieteellinen tutkimus osoittaa.