Musiikki antaa kosketuksen tiedostamattomiin tunteisiin

Kuunnellessani Ferenc Fricsayn Berliinin filharmonikkojen kanssa tekemää, freneettisyydessään ylittämätöntä levytystä Tsaikovskin kuudennesta, niinsanotusta Pateettisesta sinfoniasta sain oivalluksen. Musiikki antaa minulle kosketuksen tunteisiin, sellaisiin, joita en itsessäni edes tunnista omiksi kokemisentavoikseni. 

Kävin aika laajat neuropsykologiset ja -psykiatriset tutkimukset lävitse joitakin vuosia sitten. Silloin kävi ilmi, että minun oli hyvin vaikea kuvailla tuntemuksiani ja tunteitani ja monien asioiden ja tilanteiden kirvoittamia reaktioita. Osoittautui, että minulle on ollut vaikeaa tunnistaa omia tunteitani ja tunnereaktioitani monissa tilanteissa, enkä oikein ole osannut sanallistaa niitä. 

Musiikin kuuntelemiseen on minulla monia syitä: nostalgia, nautinto, buustin saaminen, ja minkä nyt oivalsin: joskus ainakin tähän saakka tiedostamattani, saada kosketus tunteisiin, joista en muuten ole tietoinen. Ja kuitenkin jokaisessa ihmisessä asuvat kaikki mahdolliset tunteet, tai ainakin niiden potentiaali. Kyllä ne tunteet varmaan ovat jossain olemassa, mutta on ehkä tarpeen olla niistä myös tietoinen. 

Esimerkiksi mainittu Tsaikovskin Pateettinen välittää tunnelmaa tukahdutetun intohimon herättämästä epätoivosta. Ja Mahlerin yhdeksännen sinfonian toinen osa, ainakin Otto Klempererin johtamana kompuroi omaan kömpelöön sarkasmiinsa, tilanne, mikä ei minulle ole suinkaan vieras, ja Frans Lisztin Au lac de Wallenstadt sarjasta Vaellusvuosia Wilhelm Kempffin soittamana vangitsee hetkellisen, haihtuvan seesteisen onnentunteen, mikä on oma käsitykseni onnesta. 

Kathleen Ferrierin laulamana der Einsame im Herbst Mahlerin laulusarjasta tai oikeastaan sinfoniasta das Lied von der Erde muistuttaa minua siitä, että jokainen meistä on viime kädessä yksin, ja Sostakovitsin kymmenennen sinfonian avaus saa aikaan luihin ja ytimiin, suorastaan munaskuihin käyvän autiudentunteen, joka on niin kouriintuntuva, että suorastaan viluttaa. 

Arnold Schönbergin Kirkastettu yö aikaansaa minussa positiivisessa mielessä painottoman, kelluvan tunteen. Saman vaikutuksen herättävät Debussyn Nokturnit. Jos se nyt on tunne. Tuntemus se ainakin on. Anton Brucknerin kuudes sinfonia, etenkin Otto Klempererin johtamana muistuttaa minua rakkauden katoavuudesta, ja Brucknerin seitsemäs sinfonia taas soi karkeanhellää rakkaudentunnetta. 

Bachin preludi ja fuuga a-molli Bachin teosten luettelosta numeroituna BWV 543 Helmut Walchan soittamana muistuttaa minua omasta pienuudestani kosmisessa maailmanjärjestyksessä. Jos se nyt on tunne. Virallisesti hyväksytty emootio se ei ainakaan taida olla, siis tunne erotukseksi tuntemuksesta. 

Vuoden 2021 parhaat levyt

Vuoden 2021 parhaat äänilevyni. Kaikki eivät välttämättä ole ilmestyneet vuonna 2021, mutta olen tutustunut niihin nyt päättyvänä vuonna tai sitten ne ovat kolahtaneet juuri nyt, ollen minulle ajankohtaisia ja ajankuvaa, nykyajan soundträckiä, jonka avulla voin myöhemminkin palata näihin kuviin ja näihin tunnelmiin.

Anton Bruckner: Sinfonia no 5. Günther Herbig ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Herbig yltää aivan harvinaislaatuiseen eksaltaatioon, ja osaa rakentaa tämän teoksen vähittäisesti, kuten kuuluukin. 2000-luvun paras levytys Brucknerin viidennestä sinfoniasta. 

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 4. Herbert Blomstedt ja Staatskapelle Dresden En ollut huomannut, että levyhyllyssäni oli helmi kun lahjoitin Blomstedtin Beethovenit Atelle muuttopalkkioksi Porvooseen muuttaessani 2011. Blomstedtin Beethoven on täyteläistä ja ennen kaikkea, ehkä kaikkein upeasointisinta kuulemaani Beethovenia. Tämänhetkinen ihannelevytykseni tästä kahden ison väliin unohdetusta teoksesta. 

Franz Schubert: Sinfonia no 9. Günter Wand ja Berliinin filharmonikot Hyvä on Wandin studiolevytyskin, mutta tässä on harvinaisen paljon ilmaa ympärillään, pakoton ja valoisa tunnelma. Wandin levytys ohitti Kripsin ihannelevytyksenäni. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 8. Herbert Kegel ja Leipzigin radio-orkesteri Kegelin levytyksessä on aivan ihanteelliset tempot ja orkesterilla hauskan räyhäkkä sointi. 

Kaseva: Monen vuoden jälkeen Kasevan melodinen ja surumielinen sävelkielensä on aivan omanlaisensa. Tätä kuuntelin viime kesänä nauttiessani oluesta hellepäivän iltana Hirvikallion pohjoispuolella olevalla kalliolla, jossa maisemat ovat kuin Lapista. 

Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. Carl Schuricht ja SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart) Schuricht kumuloi teoksen kiihtyvän amok-juoksun todella esimerkillisesti tässä 1950-luvun alun erittäin hyvässä äänityksessä. En olisi koskaan uskonut nauttivani Wagnerin musiikista näin paljoa. 

Piotr Tsaikovski: Sinfonia nro 3. Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw-orkesteri Haitinkin esittämänä Tsaikovskin varsinkin varhaiset sinfoniat nousevat vähintäänkin b+ -luokan sinfoniamusiikiksi, ja paremmin en ole kuullut esitetyn Tsaikovskin kolmatta sinfoniaa. 

Ralph Vaughan Williams: 1. sinfonia "Meri". sir Adrian Boult ja London Philharmonic Orchestra Historian innoittunein Vaughan Williams -levytys, joka on tarkoitettu kaltaisilleni ihmisille, jotka vielä ennen tämän kuulemista luulivat VW:n musiikin olevan pölyistä ja minnekäänpäin menemätöntä maisemamaalailua. Kuoron sointi on viehättävä, muistuttaen Kivistön kirkkokuoroa 70-luvulta, ja sopraanosolisti Isobel Bailliesta joko tykkää tai ei. Minä jumaloin hänen lapsekasta ääntään. Boult saa tässä suhteellisen varhaisessa 1950-luvun alun levytyksessä generoitua paitsi innostusta, myös valtavasti ääntä. 

Max Reger: Mozart-muunnelmat. Carl Schuricht ja Stuttgartin radio-orkesteri Regerin musiikki oli minulle lähes uusi tuttavuus, ja Mozart-muunnelmat ovat Regerin musiikkia parhaimmillaan ja mielenkiintoisimmillaan. Mozartin pianosonaatin teemasta tehty puolituntinen orkesterimuunnelmateos voi ajatuksen tasolla kuulostaa pitkäpiimäiseltä, mutta tämä on samaa genreä kuin Brahmsin Haydn-muunnelmat, Dvorakin sinfoniset muunnelmat tai Elgarin Enigma-muunnelmat. 

Franz Liszt: Canzone (Venezia e Napoli). Jorge Bolet. Äärimmäisen herkkää soittoa, jossa etenkin aivan viimeiset noin 20 sekuntia Bolet esittelee, miten kauniita sonoriteetteja tältä pianon vasaroijaksikin luullulta säveltäjältä voi löytyä. Ainakin Bolet niitä löytää. 

Robert Schumann: 3. sinfonia "Reiniläinen". Clevelandin orkesteri joht. George Szell Tästä Kölnin tuomiokirkon musikaalisesta kuvasta ei ole olemassa reippaampaa levytystä. Szell tekee Schumannin tukkoiseksi haukutulle orkesterikudokselle mahdollisimman runsaasti oikeutta, retusoidenkin hieman orkestraatiota. Szellin levytykset Schumannin sinfonioista ovat parhaat Karajanin ja ehkä Sawallischin ohella. 

Anton Bruckner: Sinfonia no 7. Saarbrückenin radion sinfoniaorkesteri joht. Stanislaw Skrowaczewski. Skrowaczewskin rakkaudellinen tyyli tuudittaa kuulijansa kuin pumpuliin.

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Marjana Lipovsek ja Ben Heppner, Kölnin radio-orkesteri joht. Gary Bertini Tämänhetkinen ihannelevytykseni, vaikka kirjastoversioksi kelpaava itselleni hyvin henkilökohtaisesti läheisestä das Lied von der Erdestä. Laulajat vetävät vertoja tunnetumpien levytysten solisteille, mutta levytyksen varsinainen tähti on kuitenkin Bertini, joka saa orkesterisointiin tismalleen oikean sävyn. 

Claude Debussy: Pagodes sarjasta Estampes, soittaa Claudio Arrau. Toukokuussa perheleirillä kun minulla oli univaikeuksia, Arraun soittama Debussyn pianomusiikki oli siihen "tiketti" kahteenkin kertaan, toisin kuin esimerkiksi Michelangelin soittamana. Arraun Debussyä kuunnellessa ymmärtää, miksi Debussyä sanotaan koloristiksi. Tässä piano soi kuin sarja kelloja. 

Dimitri Sostakovits: 24 preludia ja fuugaa, ensimmäinen preludi. Tatjana Nikolajeva. Tämä "päivitetty" laitos Bachin das Wohltemperierte Klavierista kiehtoi minua jo murrosikäisenä. Vasta nyt muistin tarttua siihen. Nikolajevan versio tästä Uudesta testamentista, joka on kuin houreista Bachia, on definitiivinen. 

Vuoden paras biisi: Richard Wagner: Siegfriedin reininmatka Jumalten tuhosta. SWR-sinfoniaorkesteri (Stuttgart), joht. Carl Schuricht

Vuoden muusikko: Carl Schuricht

Bernardin muistolle

Tieto Bernard Haitinkin kuolemasta 92-vuotiaana eilen saavutti minut tänä aamuna. Bernard Haitink lienee tärkein musiikillinen kasvattajani Wilhelm Furtwänglerin ja Trevor Pinnockin ohella: Töölön kirjastosta keväällä 1993 lainaamani Mahlerin 4. sinfonia ja Brucknerin 7. sinfonia olivat ensituttavuuteni säveltäjiin (Mahleria olin joskus kyllä kuullut aiemminkin, mutta aika ei ollut kypsä).

Mahlerin ja Brucknerin lisäksi Haitink oli erinomainen ainakin Brahmsin, Debussyn, Sostakovitsin ja Tsaikovskin johtajana. Myös Bartokin orkesterikonsertossa Haitink yllättää; hänen otteensa vitaliteetti ei häpeä unkarilaisillekaan; virtuositeetista ei koskaan ollutkaan pulaa. Minulla ei koskaan ollut tilaisuutta kuulla hänen musisointiaan elävänä, mutta onneksi hän jätti jälkeensä jokseenkin valtaisen äänitearkiston, jota minullakin on varsin edustava otos.

Haitinkin johtamistyyliä pidettiin joskus hieman tylsänä. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan hänen johtamistaan. Se kestää aikaa. Vai voiko esimerkiksi Mahlerin kolmatta sinfoniaa tehdä juurikaan paremmin; tästä hyviä esimerkkejä ovat sekä hänen studiolevytyksensä 60-luvulta, joulukonserttien sarjasta Kerstmatinees 80-luvulta sekä tämän vuosituhannen puolella tehtyjen Baijerin radio-orkesterin äänite. 

Haitink oli myös erinomainen solistien yhteistyökumppani, mistä todistaa esimerkiksi hänen kaksi kokonaislevytystään Beethovenin pianokonsertoista; ensimmäinen Claudio Arraun ja toinen Murray Perahian kanssa. Haitink toimi useissa yhteyksissä maailman parhaaksikin mainitun Amsterdamin Concertgebouw-orkesterin ylikapellimestarina 25 vuotta. 

Vaatimaton, itseään korostamaton Haitink piti viimeisen konserttinsa vasta vähän yli 2 vuotta sitten. Kiitos musiikista, maestro. 

Treasure trove of persuasive and charismatic musicianship

The German Amazon was probably by accident selling a 30 cd collection of the conductor Carl Schuricht's radio broadcast and concert recordings from Stuttgart for just 20 Euros. I had no recordings by him, and being aware of his reputation especially as a Beethoven and Bruckner conductor, this seemed an unbelievable bargain. However, my initial purchase attempt was unsuccessful and instead I was being re-directed to a German collection of Christmas carols (quite steep a price for one CD of such a thing, and I am not into underground curiosities of that sort). My interest had been awaken though, and I got fixated to the idea of getting this so that when retreating to a forest for two days, I listened through excerpts of the set and was convinced. Prior to my purchase, I already had listened through the set in toto.

After very extensive comparison I managed to get the set for a little more than 60 Euros. Even at that price, the deal is very enticing. I have learnt that whatever mr. Schuricht is conducting, he is never anything less than musical and there is a general conviction and a stamp of authority about his readings.

Sound of these German radio sources (1950-1966) is generally good for the period and nothing to be worried about if one is used to non-digital standards, mostly mono but some stereo or stereoish mono. That quality is hardly a surprise for anyone familiar with German radio sources; their sound engineers certainly knew their stuff. 

Not surprisingly, highlights in this set include some of his Bruckner (represented by five symphonies), especially the 4th symphony, a performance that is among the greatest recorded performances of the work and his surprisingly passionate Brahms. 

The Richard Strauss items are revelatory and in surprisingly good live stereo; Mahler is represented with his 2nd and 3rd symphonies, recordings that are not that well known. His Beethoven is better represented by his complete set from Paris, although especially the 7th symphony here has a strong fallout. That very cd has also a most enjoyable, clear-sighted Schubert fifth symphony, one of the loveliest symphonies in the whole repertoire. Schuricht's Schumann is very urgent, as the first and third symphonies here show.

This set introduced me to Reger, who still by Schuricht's time was a contemporary; after his last pupils and protegees (such as Schuricht) have passed away, his music hasn't been more than a footnote in history. Reger is represented here by two of his variation works; entertaining music, not great but fun to dip into occasionally. Reger lies somewhere between two giants, Brahms and Richard Strauss. Schuricht does both very convincingly, so small wonder that he is such a persuasive advocate of Reger).

There is a representative chunk of contemporary music of his time, most of which quite forgotten but with his eminent and authoritative musicianship Schuricht holds ones attention and makes this repertoire palatable (and the modern music selected for the set is not the most challenging for a casual listener as it is tonal).  For instance, the Theme and variations for baritone and large orchestra by Emil Reznicek is quite forgotten, but a delightful piece not far from Richard Strauss' idiom.

The violin concerto by Hermann Goetz is contemporary and also stylistically compatible with the Bruch concerto it follows. The Richard III overture by Robert Volkmann could be composed by Richard Strauss, only some 50 years earlier. 

Schuricht had a very wide range of repertoire. Still I guess no one would by this collection for Tchaikovsky or La Mer, or not even the perceptive musicianship of Schuricht could save the Tchaikovsky Romeo et Juliet.

If a single highlight of the set would be pinpointed, it would be his collection of Wagner opera excerpts, where Schuricht manages to cumulate tension better than just anyone; yet his style is almost chamber musiclike. Schuricht possessed a lithe touch; his conducting was barely ever heavy-handed. Schuricht maintains continuity and makes orchestra sing so that one barely registers that this is wordless Wagner. This is simply sensational stuff for the ages. One item that speaks loudest for the validity of his approach is Morgendämmerung und Siegfried's Rheinfahrt.

Playing of the SWR Orchestra of Stuttgart has its rough patches but is mostly eminently servicable, and the conviction of its conductor shows. The orchestra clearly adored their conductor. Generally Schuricht is more of a literalist tradition in the Toscanini, Erich Kleiber and George Szell school than the romantic school of Furtwängler and Jochum, albeit with a touch of warmth and humanity. Schuricht was revered among musicians in the same way as Bruno Walter or Rudolf Kempe.

For me one of the most important reasons for recordings to exist is documentation of historical performance practices. Schuricht had direct links to composers such as Reger, Strauss or Mahler, and therefore this set is to be cherished. For adventurous collectors of historical performances, I couldn't recommend more urgently. 

My review is also released at Amazon.de.

Tsaikovskin sinfonioista

Piotr Tsaikovski (1840-1983), Venäjän vastine musiikilliselle korkearomantiikalle, on säveltänyt kuusi numeroitua sinfoniaa; lisäksi on sinfonisten runoelmien sarja Manfred, jota hän myöskin nimitti sinfoniaksi. 

Tavallisesti Tsaikovskin sinfonioista soitetaan lähinnä kolmea viimeistä, kolmen ensimmäisen jäädessä kuriositeeteiksi, joita Venäjän ulkopuolella kuulee lähinnä kokonaislevytysten osana. Mitä levytyksiä sitten sinfonioista on saatavilla, ja mitä kannattaa hankkia?

80-luvulla latvialainen Mariss Jansons räjäytti pankin, ja nosti Oslon filharmonikot maailmanmaineeseen. Aivan erityisesti tähän temppuun myötävaikutti kokoonpanon levyttämä Tsaikovskin viides sinfonia. Jansonsin sarja sai ylimmät mahdolliset ylistykset oikeastaan kaikilta kriitikoilta ilmestyessään. Myöhemmin Jansonsin sarjan arvioinnit ovat tasoittuneet saavutuksen asettuessa historialliseen perspektiiviinsä. Oslolaiset saivat epäilemättä altavastaajan lisää, ja olivat sympaattinen ja raikas vaihtoehto totutuille luksusvaihtoehdoille, Karajanille, Mutille ja Maazelille. Jansonsin kokonaislevytyksen parasta antia ovat eniten soitetut kolme viimeistä sinfoniaa, jotka ovat melkein yhtä intensiivisiä kuin Mravinskilla. 

Lainasin Oslossa asuessani (luultavasti 2009) Jansonsin kokonaislevytyksen, ja silloin se jätti minut hieman viileäksi. Vasta lainattuani kotiin palattuani (2011) kaveriltani Karajanin kokonaislevytyksen, kolme ensimmäistä sinfoniaa tulivat tykö, ja kuulostivat täyspätöiseltä, verevältä musiikilta. Vaikutelmaksi jäi, että Jansonsin oslolaiset olivat Toyota ja Karajanin berliiniläiset Porsche. Kolmessa ensimmäisessä sinfoniassa oslolaiset kuulostivat silloin ja kuulostavat edelleen berliiniläisiin verrattuna hieman työläismäisiltä. 

Summa summarum: suuri musiikki on aina suurta ja käytännössä immuuni esittäjille. Neljännessä sinfoniassa ylittämätön intensiteetti on Sergei Kusevitskin ja Bostonin sinfoniaorkesterin vanhassa levytyksessä, viidennessä sinfoniassa referenssi on Jevgeni Mravinskin johtama Leningradin filharmonikot ja kuudennessa eli "Pateettisessa" Ferenc Fricsayn 1950-luvun alun levytys Berliinin filharmonikkojen kanssa. Kokonaisuutena ylittämättömän historiallisen mittapuun Tsaikkarin kolmesta viimeisestä, "suuresta" sinfoniasta asettivat Mravinski ja leningradilaiset.

Kolme ensimmäistä sinfoniaa ovat arempia. Niihin tarvitaan maailmanluokan jousisointia, eikä pieni ole kaunista. Karajan ja berliiniläiset, Muti ja Lontoon filharmonia, Maazel ja Wienin filharmonikot tai Bernard Haitink ja Amsterdamin Concertgebouw tekevät näille kolmelle varhaiselle sinfonialle riittävästi oikeutta. 

Tyypitin myös ainakin englantilaisissa lähteissä hyvän maineen saanutta hyvin halpaa Andrew Littonin kokonaislevytystä Bournemouthin sinfoniaorkesterin kanssa. Koska minulla ei ole kriitikko David Hurwitzin sanoin "overflow roomia", minulla ei ole tilaa näille sinänsä korrekteille ja kai ihan kelvoille levytyksille, joissa ei ole sen paremmin Jansonsin intoa tai Haitinkin soinnikkuutta varsinkaan kun kyseessä ei ole omassa arvoasteikossani aivan ykkösluokan säveltäjä. B-luokan Brucknerille, Beethovenille ja Mahlerille on paikkansa, Tsaikovskille ei. 

Karajanin kokonaislevytys puoltaa siis edelleen paikkaansa. Jansons kannattaa hankkia sinfonioiden 4-6 ja Manfredin takia; kolmen ensimmäisen takia taas Karajan tai Haitink. Tsaikovskin kolmannesta sinfoniasta en toistaiseksi ole kuullut Haitinkia paremmin kuljettavaa esitystä. Markevitchin levytystä ensimmäisestä sinfoniasta on vaikea pistää paremmaksi, ei vähiten sen harvinaisen herkkäpiirteisen hitaan osan takia. 

Tämä on siis välitilinpäätös. Tutustuttuani kattavammin Mutin ja Maazelin levytyksiin tulen päivittämään tekstini.

Mitä on hyvyys?

Hyvä esimies saa työntekijät näyttämään paremmilta: kehnommatkin ylittävät itsensä, ja hyvät kokevat motivoituvansa tylsemmästäkin rutiinityöstä. Erikoistapaus esimiehistä on kapellimestari, joka on orkesterin esimies. 

Hyvä kapellimestari saa orkesterin kuulostamaan paremmalta, ja etenkin ei-niin-suuren musiikin kuulostamaan suuremmalta kuin se itse asiassa onkaan. Esimerkiksi Herbert von Karajanin Schumann kuulostaa miltei Brucknerilta, ja Tsaikovski on miltei koherenttia musiikkia. Jascha Horenstein saa provinssiorkesteritkin soittamaan Bruckneria kuin hengenhädässä. George Szell nosti teollisuuskaupunki Clevelandin orkesterin maailmanmaineeseen. Ja niin edelleen.

Hyvä valokuvaaja saa tutun näyttämään vieraalta ja kohteensa kauniimmalta kuin onkaan, rumuudessaankin, jolloin takapihat ja savupiiputkin ovat kiinnostavia. Hän osaa löytää kauniistakin rosoa. 

Nyt vielä tähän saakka on puhuttu hyvyydestä taitavuuden merkityksessä. Tärkeintä on kuitenkin inhimillinen hyvyys. Hyvä ihminen saa toiset näyttämään hyviltä.

Loppukesän levyt

Richard Strauss: Don Juan. Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Kaikkinainen banaalius tai tehokeinoilla pullistelu ovat poissa Furttikseksi poikkeuksellisen hyvin äänitetyssä tulkinnassa, joka edustaa sekä monoäänentoistoa että Furttiksen äänitteitä parhaimmillaan. Tässä Furttiksen viimeisenä elinvuonnaan (1954) tekemässä taltioinnissa tempo on varsin rauhallinen, kuten Furttiksen loppuaikojen studiotaltioinneissa yleensäkin. On oikeusmurha, että Furtwängler joutui liittoutuneiden pannaan vain siksi että hän oli poliittisesti naiivina henkilönä erehtynyt jäämään Hitlerin Saksaan, tämänkin tallenteen perusteella: tässä puhuu yleisinhimillisen humanismin ääni.

Ludwig van Beethoven: Jousikvartetto no 10 Es-duuri op. 74 "Harppu", esittää unkarilainen kvartetti. Beethovenin mestaruus alkoi jo keskivaiheen kvarteteista. Ystävältäni puoli-vai peräti kokonaan ilmaiseksi anastamani Beethovenin kvartettojen kokonaislevytys on ollut aarrearkku: monien mielestä yksi länsimaisen ihmisen huippusaavutuksista, ja tämä on sen ylittämätön kokonaislevytys. Unkarilainen kvartetto yltyy tarvittaessa lähes atonaaliseen revittelyyn - kuten tämän kvarteton ensimmäisessä osassa, vaikka sitten toisaalta todella tiheisiin sonoriteetteihin, kuten kvarteton hitaassa osassa. Tämä on siitä hämmästyttävä kvartetto, että jokaisella osalla on selkeästi oma ilmeensä, mutta siltikin se muodostaa kokonaisuuden, joka on kuin yksi henkäys: kolmannessa osassa on vaikutteita juutalaisesta traditiosta, ja finaali on muunnelmasarja, teesikokoelma kaikenlaisia mahdollisia etsiviä kokeiluita, löytämättä kuitenkaan yhtään mitään synteesiä. Ihmeellisintä tässä kaikessa on se, että tästä sillisalaatista tulee kuitenkin kokonaisuus.

Richard Strauss: Sinfonia Domestica. Staatskapelle Dresden, johtaa Rudolf Kempe. Joskin Furtwänglerin sota-ajan taltiointi on intensiteetiltaan aivan omaa luokkaansa, niin Kempe taas korostaa teoksen kauneusarvoja. Dresdeniläiset ovat suosikkiorkesterini: heidän saundinsa pulppuaa  Euroopan yhteistä korkeakulttuurista perintöä, ja se on hehkeää kuin kukkakori ja kirkasta kuin vuoripuro.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 "Pateettinen", esittää Berliinin filharmonikot, johtaa Ferenc Fricsay. Aivan varmasti ylittämätön levytys intensiteetissään: ensimmäisen osan kliimaksi 12 minuutin kohdalla, toisen osan lyyrisyys, kolmannen osan sotilaallinen marssi ja finaalin sulkeutuminen pizzicatoilla, jotka muilta jäävät tavoittamatta.

Joseph Haydn: Sinfonia no 101. Esittää Fritz Reiner "and his orchestra". Jos Arturo Toscaninin vanha levytys tästä sinfoniasta on paras olemassaoleva esimerkki siitä, miten Haydnia pitää soittaa, niin Reiner ei jää paljoakaan jälkeen: todellista big band -haydnia, mutta kuitenkin menevästi soitettuna, ja toisin kuin Toscis (1929), muhevasti äänitettynä. Reiner ei ole huumormiehiä, kuten Haydn, vaan tämä on totisinta totta, aikuisten musiikkia, ei mitään rokokoonätistelyä.

Tapio Rautavaara: Väliaikainen. Rautavaara on Suomen Johnny Cash, Frank Sinatra ja Evert Taube samassa persoonassa niin että ei olekaan mikään ihme, että häneen uskoo, laulaa hän sitten vaikka mitä, kuten tämänkin väsymiseen asti ryöstöviljellyn kansanschlagerin.

Maurice Ravel: Ma Mere l'oye.  Tämä teos vaatii optimiesityksen, jotta se ottaisi ilmaa alleen, eikä sellaista valitettavasti hyllystäni löydy, Martinon, Inglebrecht ja Gibson. Taidan ostaa Boulezin, ja varmuuden vuoksi vielä Dutoitin.

Maurice Ravel: Konsertto vasemmalle kädelle. Werner Haas ja Monte Carlon oopperaorkesteri, johtaa Alceo Galliera. Äärikurittoman soittajiston maineessa oleva Monte Carlon orkesteri ylittää tässä itsensä. Konserton hitaasti hiipivä alku murisee kuin nälkäinen leijona. Haas on ihan asiallinen pianisti, soittaen varsin proosallisesti ja korrektisti hyvällä maulla vaikkei kyllä mikään Samson Francois'n kaltainen runoilija olekaan.

Pohjannaula: Polku.  Tämän ikimuistoisen keikkabändin mestariteokselta - Kivi-albumilta - bändin klassikkoraita. Siitä luontevampi versio löytyy EP:ltä ... tyttärille, kun Kivi-albumin sovitus ei oikein kikkaile lentoon. Kuitenkin tässä biisissä on ehdottomasti klassikon ainesta, ja sen sopisi tulevan useamman löytämäksi miltei 21 vuotta ensilevytyksensä jälkeen.

Robert Schumann: Pianokonsertto. Walter Gieseking ja Berliinin filharmonikot, johtaa Wilhelm Furtwängler. Yleensä hienostuneen hallittu kontrollipianisti Gieseking tempautuu tässä Furttiksen lietsomana hurjaan menoon, ja jopa kontrolli on pettää ajoittain. Hurjempi kuin Lipattin klassinen, ylittämätön levytys, mutta ei paljoakaan huonompi.

Muusikko: Furtwängler

Keväättömän kevään musiikkia

Tällaista musiikkia olen kuunnellut nyt keväättömänä keväänä:

Frank Sinatra: American Beauty Rose. Olen toki tiedostanut, että Sinatra-laulujen orkesteritausta on aika torvivoittoinen, mutta tässä trumpetit ja pasuunat suorastaan haastavat toisiaan. Sinatra on siltikin tämän torvien kukkotappelun - josta vastaa Billy Mayn orkesteri - päällä aivan suvereeni.

Gustav Mahler: Alles Vergängliche sinfoniasta no 8 "Tuhannen". Lontoon sinfoniaorkesteri, kuorot ja solistit, yht. n. 765 esiintyjää, joita johti Jascha Horenstein. Kuunnellessani tätä historian mahtavinta musiikkitaltiointia taas bussissa, alkoivat silmäni kyyneltyä.

Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 9. Stanislaw Skrowaczewski. Jäntevä, dramaattinen, paras kuulemani stereoäänitys tästä länsimaisen musiikin sinfonisen musiikin referenssiteoksesta. Samoilla linjoilla kuin Karajan ja Szell - nuorekkaan energistä mutta aikuisen täyteläistä musiikkia - mutta parempi, varsinkin hitaassa osassa. Skrowaczewskin esitys on toiveikkaan eteenpäinkatsova, se antaa hänelle edun verrattuna Karajaniin ja Szelliin.

Johann Sebastian Bach: Johannespassio. Lasset uns den nicht zerteilen. Münchenin Bach-kuoro ja orkesteri, johtaa Karl Richter. Upean räyhäkkäästi ja selkeästi artikuloitua kuorohaukuntaa. Muodista pudonnut Richter on mainettaan eloisampaa musisointia, kaikkea muuta kuin kuivakkaan kapumaista.

Anton Bruckner: Sinfonia 00. Saarbrückenin radio-orkesteri, johtaa Stanislaw Skrowaczewski. Nyt tämä kuulostaa ihan täysipätöiseltä musiikilta! Skrorawczewski ei olekaan mikään Barenboim, saati Ashkenazy, vaan musiikin rakenteet säveltäjän tavoin ymmärtävä kapellimestari.

Johann Sebastian Bach: Matteuspassio. Lasst ihn, haltet, bindet nicht! Elisabeth Grümmer, Marga Höffgen, Wiener Sängerknaben, Wiener Singakademie, Wienin filharmonikot johtaa Wilhelm Furtwängler. Furttiksen herkän monumentaalinen tyyli ei taatusti edusta nykykäsityksen mukaan autenttista musisointia, mutta kyllä varmasti autenttista muusikkoutta. Furtwänglerin hieman leikellyn liveversion jälkeen kaikki muut versiot tuntuvat jotenkin pliisuilta, ja näissä vanhemmissa saksalaislevytyksissä - Furtwängler, Klemperer, Richter, Gönnenwein ja niin edelleen - laulajat ovat todella suurenmoisia, mitään barokkipihinää tai raapinaa ei kuulla, vaan täysiveristä tulkintataidetta, jossa jokainen sana on eletty.

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 4. Berliinin filharmonikot johtaa Herbert von Karajan. Teoksen ylittämättömän kiihkeä levytys on tosin Sergei Koussevitzkyn johtamien Bostonin sinfoniaorkesterin kanssa tehty vanha taltiointi, mutta ihanneversio lienee Karajan, jos haluaa usein kohtuuttomuuksiin sortuvan Tsaikovskinsa mahdollisimman koherenttina sinfonisena musiikkina. Karajan on Tsaikovskissa - kuten Schumannissakin, jota käsittelin viime kerralla - aivan parhaimmillaan: tässä on hänen tutun krominen sointinsa, mutta rutiinista ei ole tietoakaan, vaan intensiteetti on hehkuva.

Tapio Rautavaara: Kulkuriveljeni Jan. Tässä hieman vähemmän tutussa laulelmassa - joka on yllättävän pitkä ollakseen Rautavaara-schlager - Rautavaaran tarinankertojan ominaisuudet pääsevät oikeuksiinsa. Rautavaara on uskottava esittäessään mitä hyvänsä, aivan samoin kuin Sinatra, Taube ja Cash.

John Coltrane: Everytime We Say Goodbye. Muutaman ensimmäisen elinviikkonsa aikana Siiri-vauvani on jo tottunut nukahtamaan Coltranen sulosäveliin. Tässä on yksi Raskaansarjan Mestarin kauneimmista raidoista, joka on jotenkin nokturnaalinen. Siinä soittavat lisäksi McCoy Tyner, Steve Davis ja Elvin Jones.

Miles Davis: Blue 'N' Boogie. Tässä kättelevät toisiaan ellingtonilainen bigband ja brubeckläinen akateeminen svengi innoittuneesti, ja tuloksena on big bang.

Säveltäjä: Bach
Esittäjä: Skrowaczewski

Kevättalven soittolista

Johannes Brahms: 4. sinfonia. Clevelandin orkesteri, johtaa George Szell. Muistan Gronow et alin äänilevyn historiateoksen vanhemmassa painoksessa tämän levytyksen mainitun esimerkillisenä näytteenä siitä, miten romanttista musiikkia voi esittää epäromanttisesti. Aiemmin en ole tähän niin lämmennyt, vaikka Szelliä pidänkin suuressa arvossa. Nyt kunnon laitteistolla, esimerkillinen soitto, joka on kuin sulaa vahaa, saa Brahmsin kuulostamaan äärimmäisen jäsentyneellä, kontrolloidulla tavalla kauniilta musiikilta.

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 22, soittaa Arthur Schnabel. Tykkäilen näistä Ludwigin vähemmän puhkisoitetuista pikkusonatiineista. Numeroinen 22 on kouluesimerkki osoittamaan sen, kuinka muusikkous ja instrumentin teknisen hallinnan virheettömyys eivät välttämättä kulje käsi kädessä, ainakaan ja varsinkin jos on kyseessä Arthur Schnabel.

Pikku Papun orkesteri: Toukkavauva. Sen verran riipaiseva lastenlaulu, että olisin ainakin lastenlaulujen aktiivikäyttöiässä saattanut itkeäkin laulun kuullessani, vaikka vastustinkin periaatteellisesti lapsille varta vasten tehtyä musiikkia lasten aliarviointina.

Claude Debussy: Suite bergamasque, soittaa Monique Haas. Suoraviivaisesti melodisinta ja perinteisessä mielessä musikaalisinta Debussyn pianomusiikkia. Haas soittaa esikuvallisesti, selkeästi artikuloiden, erinomaisella maulla.

Witold Lutoslawski: Konsertto orkesterille. Varsovan kansallinen filharmoninen orkesteri, johtaa Witold Rowicki. Paras tuntemani esimerkki modernista musiikista: musiikin irrottamisesta melodiasta. Innoituksensa teos hakee Bartokin samannimisestä teoksesta, ja tämä on aivan samantasoinen teos kuin Bartokin partituuri, joka on 1900-luvun merkkiteoksia. Parasta orkesterimusiikkia toisen maailmansodan jälkeen.

Wolfgang Amadeus Mozart: "Konstanze!" Belmonten aaria oopperasta Ryöstö Seraljista. Nicolai Gedda ja Konservatorion konserttiseuran orkesteri johtaa Georges Pretre. Tällä levytyksellä kohtaavat kaksi alkuvuodesta kuollutta maestroa: Wienin uudenvuodenkonserttejakin muutamaan otteeseen johtanut Pretre ja historian ehkä monipuolisin tenori Nicolai Gedda. Mozartin musiikilla on taipumus pysäyttää ihminen arjen askareidensa keskellä. Gedda laulaa käsittämättömän kauniisti, ja kuten Mozart yleensä, niin tässä tyypittyy erityisesti Mozartille ominainen lahja: tarjota lohtua näennäisellä keveydellään, vaikka tragedian mahdollisuus väijyykin pinnan alla.

Hassisen Kone: Rumat sävelet. Vastoin yleistä konsensusta, ei Harsoinen teräs ole Hassisen Koneen paras albumi, vaan tämä. Tällä tiellä on ilmestymisestään alkaen ollut se biisi, jonka valitsisin jos minun pitäisi valita yksi suomalainen rokkibiisi, ja Hyvä olla alkaa metkalla kitarapulputuksella.

Franz Liszt: Sarjasta Vaellusvuosia, ensimmäinen kirja: Sveitsi: Vallee d´Obermann, soittaa Claudio Arrau. Pianon ylittämätön virtuoosikäyttäjä tiesi myös sen, miten pianon saa laulamaan. Niin tiesi Claudio Arraukin, jonka käsissä teos soi loppunousun ja sitä edeltävien pienempienkin tyrskyjen forteissa.

Piotr Tsaikovski: Romeo ja Julia -alkusoitto. Lontoon Filharmonia-orkesteri, johtaa Guido Cantelli. Tämän eittämättä lahjakkaan, nuorena kuolleen kapellimestarin kohtalona olisi ollut suuruus. Näytteet hänen taiteestaan paljastavat maestron, jonka esityksissä on vahva rytminen draivi, ja kerrankin tämä Tsaikovskin B-luokan tekele pysyy koherentisti kuosissaan. Ja enemmänkin: siinä on imua.

Anton Bruckner: 8. sinfonia. Münchenin filharmonikot, johtaa Sergiu Celibidache. Brucknerin enigmaattinen järkäle, josta olen etsinyt ihanteellista levytystä neljännesvuosisadan, on tämän talven soundträck. Ihanne-esitys löytyi yllättävästä suunnasta: sen tarjoavat Stanislaw Skrowaczewski ja Saarbrückenin radio-orkesteri. Kuitenkin omista levytyksistäni Celibidache on epäilemättä suurin, muutenkin kuin kestoltaan. Siinä ei ole mitään banaalia, ja niin soundi kuin mitatkin ovat ylimaailmalliset.

Alkuvuoden parasta musiikkia

Ludwig van Beethoven: 32. pianosonaatti, soittaa Stephen Kovacevich. Beethovenin viimeinen, kaksiosainen sonaatti on maaginen, minkä toki olen tiennytkin. Kukaan ei soita sen viimeistä osaa niin hiljaa, kuin Kovacevich, nypi yksittäiset pianissimot niin että se pysäyttää siltä istumalta.

Cesar Franck: Sinfonia. Minulle tämän teoksen avasi Willem Mengelbergin vanha radioäänite, joka esittää tämän sinfoniaksi kutsutun kolmiosaisen rapsodian mahdollisimman koherenttina ja dramaattisena. Paavo Berglundin levytys taas esittää teoksen mahdollisimman vakavastiotettavana ja sinfonisena musiikkina.

Ludwig van Beethoven: 17. pianosonaatti ("Myrsky"), soittaa Alfred Brendel. Brendel ei varsinaisesti ole mikään sointiväritaiteilija vaan analyyttinen strukturalisti, mutta hänen soittamanaan kuulen tämän sonaatin kaikki mahdolliset värit kuin ensimmäisen kerran. Mestarillista soittoa.

Wolfgang Amadeus Mozart: Jousikvintetto no 4 g-molli, K 516, esittää vahvistettu Amadeus-kvartetti. Etenkin kolmas osa Adagio ma non troppo on yksi jumalaisimpia asioita, joita kamarimusiikissa on sävelletty. Vain Mozart kykenee näin näennäisen painottomasti ilmaisemaan jotain näin riipaisevaa näin lohdullisesti.

Piotr Tsaikovski: Pianokappaleita, soittaa Svjatoslav Richter. Näistä on mahdotonta nostaa yhtä yksittäistä muiden yläpuolelle. Richter soittaa nämä pikkuvinjetit definitiivisesti.

Leonard Cohen: Steer your way. Maagisen poljennon päällä leijailee Klezmer-viulu. Cohenin viimeinen levy sisältää parikin potentiaalista klassikkoa jo syntyessään, tämä on niistä toinen.

Gustav Mahler: 9. sinfonia. Lontoon sinfoniaorkesteri, johtaa Jascha Horenstein. Tätä sinfoniaa olen kuunnellut viime vuosina enemmän kuin mitään muuta, eikä se tyhjene ollenkaan. Yksi Horensteinin kuudesta jälkipolville tallennetusta tulkinnasta, josta olen kirjoittanut toisaallakin, jopa oman bloggauksen. Jo ensimmäinen osa on niin kärventävän intensiivinen, että se tavallaan tyhjentää pajatson, ja sen kuuntelemisen jälkeen kuulija on typertynyt ja uupunut niin että voimia ei enää aina tahdo riittää sinfonian lopun kuuntelemiseen.

Alessandro Marcello: Oboekonsertto. Heinz Holliger ja I Musici. Tunnetuimpia barokkiajan oboekonserttoja sisältävä levy on paluu nuoruuteni Kannelmäkeen, ja sen riipaisevin teos on Marcellon oboekonsertto, jonka joskus 80-luvulla miltei kaikki yhden vuoden missifinalistit ilmaisivat suosikkiteoksekseen. Ehkä heidät oli laitettu konserttiin.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Stephen Kovacevich ja BBC:n sinfoniaorkesteri, johtaa sir Colin Davis. Davisin räyhäkkä orkesterijohdanto virittää tähän tulkintaan, jossa orkesteri ja solisti ovat harvinaisen paljon samalla partituurinsivulla. Kovacevichin soitto on sopivasti leikkisää, ja etenkin pianissimot soivat harvinaisen hyvin. Englanniksi tähän sopisi sana "crisp".

Ludwig van Beethoven: Pianosonaatti no 3 C-duuri op. 2 no 3, soittaa Artur Schnabel. Schnabel osoittaa, miksi Beethovenin vähemmän soitetut ja vähemmän arvostetut varhaissonaatitkin ovat täysipätöistä musiikkia, mestariteoksia. Schnabel on laulavan linjan mestari, jonka käsissä sonaatin vaihteleva rytmiikka tulee ajoittain yllättävän lähelle Chopinia. Toisesta sonaatista alkaen Beethovenin sonaateissa on suuria adagio-osia, ja tässä sen riipaiseva laulavuus ylittää pianoinstrumentin rajoitukset, ollen vain musiikkia, ja herättää kysymyksen, miltä tämä kuulostaisi soitettuna esim. uruilla tai viululla.

Otherwise best Richter collection spoilt by a distorted scherzo

I am quite positive that this collection is the most representative single label Svjatoslav Richter compilation. The playing and recording leaves nothing to be desired: the Bach is magical, Tchaikovsky and Rachmaninov in a class of their own, so is Schubert. There is only one snag: the CD containing the Chopin scherzi has a technical fault, as the first scherzo is spoiled by a electronic distortion that is surely due to remastering. If this could be replaced, this collection would be faultless.

My review of Svjatoslav Richter Eurodisc recordings was released at Amazon.co.uk.

Homomusaa

Leonard Bernsteinin Tsaikovski-levytyspaketin vihkosen, tai kuten minä ja Ilja kutsumme, "kirjan" esittelyteksteissä teemana on se, että Lennie ymmärtää säveltäjää myötäsyntyisesti, koska oli biseksuaali, ja Tsaikovski joutui omana aikanaan salaamaan homoseksuaalisuutensa kulissiavioliiton taakse. Yhteys saattaa olla hieman päälleliimattu, mutta kuunnellessani Svjatoslav Richterin levytyksiä Tsaikovskin pianomusiikista, ymmärsin, että edellämainittu empatia on triviaali ja pikantti yksityiskohta siihen verrattuna, että Richter todella jakoi Tsaikovskin kanssa ei vain saman salaisuuden vaan mikä tärkeintä, hän on osoitus siitä, että Venäjä ei paljoakaan ole muuttunut, kaikesta poliittisesta myllerryksestä huolimatta.

Marxin mukaan kulttuuri oli päällysrakenne, ja materiaaliset suhteet kaiken perusta. Ei ihme, että Venäjältä aloitettu reaalisosialistinen koe meni pieleen, sillä ei tämä olisi tämän pahemmin mönkään voinut mennä. Materiaalinen todellisuus toki vaikuttaa siihen, miten ihmiset tulkitsevat poliittiset ja valtasuhteet ja muut sosiokulttuuriset faktat, mutta se seikka, että kulttuuri on suorastaan näyttänyt pysyvän paikallaan kaikesta moninkertaisesta, tempoilevasta ja edestakaisestakin poliittisen järjestelmän myllerryksistä huolimatta, tekee Marxin väitteen naurunalaiseksi.

Säveltäjä Sostakovitsin muistelmissa kuvaillaan venäläistä jumalahullun eli jurodivyin perinnettä, jossa taiteilijalta sallitaan eri mitassa kriittisyyttä, suorapuheisuutta ja eksentrisyyttä kuin normityöläiseltä. Voi olla, mutta on siinä rajansa. Yhden näistä rajoista, ja sen rajan ylisukupolvisen pysyvyyden osoittavat meille herrat Richter ja Tsaikovski. Tsaikovskista on ollut jo pitkään julkinen salaisuus hänen kulissiliittonsa hänen mesenaattinsa Nadezda von Meckin kanssa. Kenties häneen on saatu jo sen verta historiallista etäisyyttä (1840-1893), että hänen elämäntyönsä ei himmene henkilökohtaisuuksista. Sen sijaan aika alkaa vasta nyt olemaan kypsä Svjatoslav Richterille tulla ulos kaapista (1915-1997). Hänkin oli kulissiavioliitossa, laulaja Nina Dorleacin kanssa.

Tämä kaikki on sinänsä toissijaista. Oleellista on, miten Richter Tsaikovskia soittaa. Hän soittaa sitä autoritäärisesti, sanalla sanoen siten, että ilmaisu "tehdä oikeutta" on understatement. Tsaikovskin pikkuvinjetit saavat Richterissä enemmän kuin arvoisensa tulkin, oikeastaan hänen käsissään niistä tulee itseään suurempaa musiikkia.

On yhdentekevää, mikä on säveltäjän tai esittäjän seksuaalinen suuntautuminen, mutta tämä yhteys - Richter soittaa Tsaikovskia - osoittaa, että ei se sittenkään ole. Ainakaan ei se sitä ole ollut Venäjällä.

Kevään 2016 parhaat levyt

Johann Sebastian Bach: Preludi ja fuuga a-molli, BMW 543. Helmut Walcha. Preludissa Helmut on huutanut Jumalaansa, ja Fuugassa hänelle vastataan. Edesmennyt ystäväni, joka olisi ollut vaikuttunut tästä tulkinnasta - ja varmaan kyllä olikin kuullut sen - tulee tästä mieleeni.

Jean Sibelius: Ruusuneito (osa sarjasta Joutsikki). Bostonin sinfoniaorkesteri, joht. Sergei Koussevitzky. Uskomattoman sensuellia ja mystistä sointia tarjotaan tässä historiallisessa äänitteessä Sibeliuksen vähän tunnetusta helmestä.

Frederic Chopin: Nokturnit (RCA-levytys). Arthur Rubinstein. Romanttisen pianomusiikin ylin saavutus, soitettu mahdollisimman ylevästi, pää pystyssä Rubinsteinin tapaan. Pianolle ei runollisempaa musiikkia ole tehty. Molemmat Rubinsteinin levytykset ovat itseäänsuosittelevia, mutta uudempi sopii peruskäyttöön 30-luvun HMV-versiota paremmin,

Piotr Tsaikovski: Sinfonia no 6 (Pateettinen). Philadelphian orkesteri, joht. Arturo Toscanini. Olen viime aikoina kuunnellut kaikkia Pateettis-levytyksiäni, selvittääkseni, mikä on niistä ideaali. Toscanini ei alleviivaa mitään, ei paisuttele, ei hysterisoi. Musiikki on alusta loppuun voimakasta ja tehoavaa, ilman ainuttakaan tyhjää hetkeä, ja onnistuu tässä vieläkin paremmin kuin Karajan, jonka levytystä voitaneen pitää ihanteellisenä perusäänitteenä. Mravinski taas piehtaroi slaavilaisen tunnemyrskyn kaikki vivahteet, ja tekee sen mahdollisimman autenttisesti. Cantellin levytystä on vaikea kuvata, mutta siinä on jotain hyvin autoritaarista ja oikeaa, Toscaninin traditiossa, mutta vielä tätäkin proosallisemmin. Bernsteinin levytyksen voi kuunnella kerran, ehkä vielä toisenkin, sitten on kohtuuttomuuden pajatso tyhjennetty. Celibidachen ja Wandin levytykset eivät tuo tähän kattaukseen oleellista uutta.

Piotr Tsaikovski: Jousikvartetot 1-3, Muistoja Firenzestä: Borodin-kvartetti. Onhan minulla ollut nämä hyllyssäni jo 17 vuotta, osana Borodin-kvartetin 50-vuotisjuhlapakkausta. Tässä musiikissa Tsaikovski välttää orkesterimusiikkinsa ajoittaisen ylitsepursuavan möyhöämisen; intohimoa ja slaavilaista fervouria siltikin on ihan kotitarpeiksi. Tämä musiikki ehdottomasti ansaitsee tulla enemmän soitetuksi, ainakin tässä huushollissa. Borodin-kvatetto on slaavilaisen kamarimusiikin autenttinen ääni.

Franz Liszt: Harmonies poétiques et religieuses S173 osa 3: Bénédiction de Dieu dans la solitude. Aldo Ciccolini. Liszt silloittaa tässä Chopinin runouden ja Debussyn impressionismin välin. Ciccolini on musikaalinen ja luotettava pianisti, joka soittaa aina erehtymättömällä maulla, joskin aika ajoin hieman proosallisesti ja hieman kalisevalla kosketuksella, joka johtunee runsaasta ranteenkäytöstä. Jään toistaiseksi arvailemaan, mitä Claudio Arraun kaltainen sointiväritaiteilija tekisi tälle teokselle ja sarjalle yleensäkin.

Richard Wagner: Tristan und Isolde; Prelude und Liebestod. Berliinin filharmonikot, joht. Wilhelm Furtwängler. Tämä ehkä koko levytetyn historian intensiivisin 18-minuuttinen saa aina varmasti kananlihalle: yksi tauoton crescendo-kaari, yksi henkäys, joka kasvaa kohti ehkä musiikkihistorian suurinta hurmosta.

Anton Bruckner: 2. sinfonia. Tähän Brucknerin luultavasti vähiten soitettuun numerosinfoniaan palaaminen on ollut kotiinpaluuta, aikaan Haagan solun, jolloin uusin kerta toisensa jälkeen Myyrmäen kirjastosta Jochumin lp-kansion niin että se jo henkisesti kuului minulle. Silloin mietin, että pitäisikö vaatia kuuluvampia vaskipuhaltimia, ja että oliko se nyt niin huono juttu että pappa Eugen selvästi hillitsi Dresdenin neuvostovalmisteisia säröisiä, häröileviä torvia. Ei ollut. Dresdenin jousisointi on sitävastoin kuin sulaa vahaa, ja ensimmäisessä osassa n. kohdassa 13 minuuttia 18 sekuntia hyväilevän muriseva sellosaundi on uskomattoman hellä, ihana, täynnä rakkautta ja kulttuuria. Pitkään pidin Soltin tiukkuvaa levytystä ideaalina, mutta ei se ole. Tässä se onkin. En vain ollut muistanut sitä 23 vuoteen. Nyt taas sen havaitsin, kun sain kunnon laitteet, joilla Statskapelle Dresdenin kaunis sointi pääsee oikeuksiinsa. Lempiorkesterini, ja levytyksestä välittyy kansainvälisen Bruckner-yhdistyksen presidentin Eugen Jochumin usko siihen, että tämäkin sinfonia on mestariteos. Niin se onkin, kutosen sisarteos.

William Walton: Belsassarin pidot, osa 8: Then sing aloud to God our strength. Dennis Noble, Huddersfield Choral Society, Liverpoolin filharmonikot joht. William Walton. Nuorempana irvailin webin keskusteluryhmissä englantilaista musiikkia, tätäkin, todeten, että mikä ihmeen Belsassarin pidot, kun Sibelius on tehnyt sen oikean. Musiikissa on kuitenkin ehdottomasti oma viehätyksensä, ja säveltäjän johdolla omistautuminen teokseen on täydellistä. 8. osassa into menee taidon edelle, ja jousien vaikea trilli leviää käsiin vastustamattoman viehättävällä tavalla oboeiden kanssa yhdeksi lirularuksi. Teoksesta katoaisi charmi, jos sen esittäisivät vaikka Karajan tai Szell erehtymättömästi.

Ludwig van Beethoven: Pianokonsertto no 1. Wilhelm Kempff ja Berliinin filharmonikot, joht. Paul van Kempen. Kaksi parasta kokonaislevytystä Beethovenin pianokonsertoista kuuluu Kempffille. Tämä, vanhempi, 50-luvun alun on hyvistä parempi. Äänitys on parasta, jota monoaikaan tehtiin, eikä stereota kaipaa, ja esitykset ovat autoritaarisia, pakottomia, lyyrisiä, klassisia, ylevän iloisia, kaikkea, mitä tämä musiikki, jota melkein voisin luonnehtia vanhemmaksi Uudeksi testamentikseni (vanhempi vanha on Händelin Concerto grossot) kaipaa. Näitä ei voi laittaa yhtään paremmiksi.

Säveltäjä: Piotr Tsaikovski

A substantial selection of 19th century conducting

Mengelberg is by far the best represented already in the 19th century active conductor on record, and so it is mandatory to familiarize with his work if one is even vaguely interested in historic performance practices with direct links to Mahler and Brahms and for whom even Beethoven and Bach was something of novelty.

As "Ultrarunner" suggested, the best is to listen to these recordings with headphones, a rare feat with historic recordings. The selection may contain most of the substantial music recorded by Mengelberg, but it omits e.g. Tchaikovsky and Kodaly, which is a pity. It is also regrettable that in Beethoven's Eroica no master tape was available but instead a shellac copy. My own copy on C-cassette was in much better sound. Also the classic account of Mahler's fourth is available in better sound elsewhere.

Nevertheless, Mengelberg is always interesting, never dull and his performances seldom routinely. Mengelberg the agogic trickster is mostly in his best behavior here, only spicing up things a little with occasional ritardandi, sforzandi and glissandi. His oddities are always permeated with musical conviction, and in general he is frequently surprisingly modern. Despite the above mentioned reservations this selection contains his most substantial output and is thus mandatory.

My review is also released at Amazon.co.uk.

Konsertto rintapumpulle ja juustohöylälle

Populistisessa politiikassa tavataan budjetti nähdä arvojen vastakkainasetteluina, joista toinen palvelee ”kansaa” ja toinen ”parempia ihmisiä”. Esimerkiksi kulttuuri on tällainen parempien ihmisten juttu, mikä muuten on äärimmäisen elitistinen näkemys, sillä tällöin oletetaan, ettei kansan enemmistö kykene ymmärtämään mitään muuta kuin Taistelevia Metsoja ja Joutsenlampea. 

Norjassa edistyspuolue FRP:n mielestä kuluttajien kysyntä ratkaisee kulttuurin arvon; tästä seuraava askel olisi, että kansa äänestäisi, mitä esimerkiksi sinfoniaorkesterit soittavat. Ja jos ne ovat demokraattisen valvonnan alaisia organisaatioita, ei ole ollenkaan kaukaa haettua, että kaikki kantaesitykset ja apokryfimusiikki tultaisiin tästä lähtien korvaamaan vain iki-ihanilla "klassisen musiikin helmillä" á la Beethovenin vitonen. 

Suunnilleen näin toimittiin 30-luvun lopun itänaapurissamme. Siellä Joe-setä oli ilmeisesti omilla kätösillään laittanut Pravdaan oman musiikkipoliittisen manifestinsa. Tämän manifestin inhimillisistä seurauksista neuvostosäveltäjille emme tässä puhu mitään, mutta konsertti-ilmapiiriin vaikutus oli sähköistävä: esimerkiksi monia Sostakovitsin teoksia Stalinin vainojen kaudelta kantaesitettiin vasta 60-luvulla. 

Sisällöntuottajien ei kuitenkaan tarvitse peljätä. Juustohöylätekniikka ei sido taiteen tekijöitä sitoutumaan yhden pakon taktiikkaan. Tilanteessa voidaan valita seuraavista strategioista: nostaa lipunhintoja, irtisanoa muusikoita (ja itsestäänselvästi karsia hallintohenkilökunnasta jos suinkin mahdollista), karsia esityksiä tai pienentää palkkoja.

Jos orkesterin tulee irtisanoa muusikoistaan esimerkiksi 10%, tämäkin voidaan tehdä juustohöylämenetelmällä, eli siten, että jokainen soitinryhmä pienentää muonavahvuuttaan 10%, tai siten, että tilanne katsotaan kokonaisuutena, siten, että orkesteri pysyy toimintakuntoisena. Tosin tämä jo pakosta suuntaa ohjelmistopoliittisia valintoja, kajoten orkesterin taiteelliseen autonomiaan; jos leikkaukset ovat strategisesti kohtalokkaita, tulisimme kuulemaan etupäässä ennen 1800-luvun puoliväliä sävellettyä musiikkia; esimerkiksi Mahler ja Bruckner jäisivät helsinkiläiselle nyky-yleisölle historiallisiksi kuriositeeteiksi, joita he kuuntelisivat kirjastoista, jos niitäkään on kohta enää jäljellä. Jos orkesterissa – kuten niissä useimmiten on – on vain yksi harpisti, niin virasta tehdään osa-aikainen. Opettakoot ja kamarimusisoikoon vapautuvat aikansa. Mokomatkin vanhat harput tai mykät harpot.

Esityksien karsiminen vastaa käsitystä, jossa taide on kulttuuria, ja kulttuuri on sisällöntuotantoa. Tällöin voidaan karsia joko esityksien määrää tai laatua. Tällöin taloudellis-hallinnollinen kylmä käsi vie pakostakin taiteen autonomian; kätevä ratkaisu karsia esityksien määrää on antaa hallinnollinen imperatiivi välttää teossarjoja, esimerkiksi sinfoniasarjoja, tai ainakin lyhentää niitä. Haydnin sinfonioiden sijasta esitetään Schumannin sinfonioita. 

Jollei taiteelliseen vapauteen haluta kajota, vaihtoehdoksi jää paskan tuottaminen. Tällöin on säästettävä kaikesta: instrumenteista (vaikka DDR:n ajan Statskapelle Dresdenit jouset soittivatkin jumalaisesti,olkoonkin että heidän jousensa olivat sikarilaatikkotasoa), palkoista (tehtyihin sopimuksiin on paha mennä kajoamaan) tai sitten uusista viroista. Uudet virkanimitykset antavatkin toivon kipinän sekä taiteelliseen uudistumiseen että yleisösuhteen uudelleen luomiseen.

Sen sijaan, että pönkitetään omaa olematonta joko kansallista tai kulttuurista itsetuntoa palkkaamalla taiteelliseen johtoon ns.”nimi” – jotka tunnetusti maksavat – voitaisiinkin säästövelvoitteet nähdä kasvumahdollisuuksien paikkana nuorille, nouseville muusikoillemme, niitä joiden kouluttaminen on kansallinen tehtävämme. Nyt onneksi onkin ymmärretty antaa johtavat kulttuurilaitoksemme Susanna Mälkin ja Jonte Storgårdsin käsiin. 

Yhteiskunnan rahoittamien taidelaitoksien tehtävä on elämyksien tuottaminen ja sivistäminen. Jos orkesteri saa esitettäväkseen vain Best of Romantic Classics for Meditation, tällöin yleisön valinnanvaihtoehdotkin vääjäämättä pienenevät. Jos kansa pantaisiin valitsemaan orkestereiden soittama musiikki, tällöin valinnat voisi tehdä matriisikyselyllä, jossa valittavina olisivat suunnilleen Dvorakin Uudesta Maailmasta, Schubertin Keskeneräinen, Mendelssohnin Italialainen, Brahmsin ykkönen ja nelonen, Beethovenin 3., 5., 6., 7 ja 9., Sostakovitsin 4., 5., 7., 8. ja 10, Mahlerin 1, 2, 4, 5, 6, 8 ja 9, Brucknerin 4., 7, 8 ja 9, Mozartin 35-41, Tsaikovskin Pateettinen ja Sibeliukset. Ai niin, Mahleria ja Bruckneriahan ei kavennettu orkesteri voi soittaa, joten kapeni lista tästäkin. Jos halutaan palvella myös kranttua yleisöä, voidaan ottaa mukaan vielä Bartokin konsertto orkesterille, Prokofjevin Romeo ja Julia, Debussyn La Mer, Berlioz:n Sinfonie fantastique ja Stravinskin Kevätuhri. Messut ja passiot voi ihan hyvin karsia ohjelmistosta, ja jättää ne oopperoiden huoleksi, sillä nehän ovat niiden esittämiseen hyvin varustettuja. Niissä on jopa solistit ja kaikki.

Konsertoista voi soittaa Beethovenin Keisari- ja viulukonserttoa, Brahmsin kahta piano- ja yhtä viulukonserttia, Mendelssohnin ja Sibeliuksen viulukonserttoja, Tsaikovskin viulukonserttoa ja ekaa pianokonserttoa, Mozartin ”Elvira Madigania”, Rahmaninovin 2. ja 3. pianokonserttoa, Elgarin ja Dvorakin sellokonserttoa. Vivaldin Vuodenaikoja ja Bachin teoksia voi hyvin soittaa kevennetylläkin kokoonpanolla, vaikka tämä onkin todistettu jo esteettis-teoreettis-käytännöllisesti jo puolen vuosisadan sopimattomaksi, barokkiahan kun pitäisi soittaa aikansa soittimilla. 

Kansa ei voi kuitenkaan valita sellaisista vaihtoehdoista, joita se ei tunne. Tämän vuoksi sinfoniaorkestereiden tehtävä on esittää myös esimerkiksi suomalaisia kantaesityksiä tai apokryfisäveltäjiä. Saattaa nimittäin aina käydä niin, että joku tykkää. Kun Saraste esitti yli kymmenen vuotta sitten samassa konsertissa kaksi vitosta - Beethovenin ja Silvestrovin - ehkä joku saattoi erehtyä tulemaan jo konsertin alkuosaan, jollei muuten niin Heikinheimon antaumuksellisen puffauksen ansiosta. Hyvä idea jäi kuitenkin puolitiehen; koska konsertin yleisömäärä haluttiin maksimoida, ja koska konserteista on helpompi lähteä kuin niihin tulla väliajalla, aloitettiin apokryfimusiikilla, jota kuitenkin haluttiin promovoida. Niinpä ne, jotka tulivat paikalle kuuntelemaan vain Beethovenia, säästyivät siltä mahdollisuudelta, että olisivat saaneet itselleen uuden elämyksen, kenties jopa sykähdyttävänkin.

Kun HKO pestasi tuntemattoman ulkomaanihme Comissionan keskellä syvintä lama-aikaa, tämä oli omiaan vähentämään taidemusiikki-instituutioiden legitimaatiota. Jotkut saattivat nähdä tilanteen verrannollisena Bokassan Keski-Afrikkaan, jossa kuningas ajaa valkoisten limusiinien saattueesssa, samalla suorittaen vielä luonnollista väestönkarsintaa syömällä nuorimpia kansalaisiaan. Tilanne voi houkutella suorittamaan kalkyyliä, kuinka monta sanotaanpa vaikka esimerkiksi rintapumppua saataisiin yhdellä maestrolla. Tässä vinkki suomalaisille säveltäjille: rintapumppukonsertto odottaa vielä maailmanensiesitystään, joka tulee johtaa juustohöylällä.

Ovatko huhut kulttuurisen diversiteetin haaksirikosta liioiteltuja?

Mediavälitteisen angloamerikkalaisen kulttuurin sanotaan jyräävän kaikki paikalliset, kansalliset ja tyylilliset variaatiot alleen niin että ainut, joka tekee suomalaisesta musiikista suomalaista on sille kanavoitu Musiikin edistämissäätiön tuki. Burgereitakin (!) on vaikea tilata jos ei suoriudu joistakin vaikeista äänneyhdistelmistä, ja kyllä on Desktop paljon vaikeampi sanoa kuin Miranda.

Joku voi sekoittaa kulttuurisen moninaisuuden kulttuuri-imperialismiin. Ei se ole kulttuuri-imperialismia, että unkarilais-amerikkalainen kapellimestari, puolalais-israelilais-ranskalais-saksalais-yhdysvaltainen pianisti ja pitkälti maahanmuuttajista koostuva yhdysvaltalainen orkesteri veivaavat saksalaista musiikkia, tai japanilainen kapellimestari esittää ranskalaista musiikkia Yhdysvalloissa, puhumattakaan intialaisesta, joka uskaltaa esittää saksalaista musiikkia - Saksassa. Sitä kutsutaan kansainvälisyydeksi: musiikin aarreaitta on kaikille avoin säveltäjän, esittäjän ja kuuntelijan syntymämaasta riippumatta.

Toki kulttuurinen diversiteetti edelleenkin on hengissä, joskin vaatii enemmän viitseliäisyyttä löytää sitä mediakuonan alta. Tai ei vaadi, jos ei seuraa mediaa. Radiota kuuntelemalla musiikin ja musiikin, kappaleen ja kappaleen ja bändin ja bändin väliin ei mahdu paperi eikä edes poliisi, mutta onneksi radioita ei tarvitse kuunnella.

Tästä säännöstä on tosin ainakin yksi hyvä poikkeus: Yleisradio. Heillä on viitseliäisyyttä suhtautua kansanvalistustehtäväänsä vakavasti soittamalla Telemannia, Crusellia, Scharwenkaa, Zelenkaa ja kaikkea muutakin sellaista, joka ei mahdu soittolistoille. Mutta eivätpä sinne mahdu Tsaikovski, Sostakovits, Bartok tai Mozartkaan, paitsi sen kerran kun sitä katrihelenisoitiin.

Eikä se niin mene, että vain angloamerikkalainen kulttuuri levittäytyisi, vaikka siltä se voisi näyttää jos seuraa tiedotusvälineitä. Konserttimusiikissa dominanssi on pikemminkin germaanisuudella, maalaustaiteessa taas esimerkiksi Ranska, Espanja ja Alankomaat ovat vahvoja. Kyllä meidän Sibaakin veivataan kaikilla mantereilla (Afrikasta en tiedä), muuta tosin sitten vähän vähemmän.

Tämän pyöritelmän inspiroineen kolumnin voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Wand is a medium for music

Günter Wand never projects himself. Only he has taught me what it means to be a servant of music. While listening to the so called urtext of Toscaninis and Klemperers, one listens to Klemperer's or Toscaninis Beethoven or Brahms. With Wand you get Beethoven or Brahms.

Not necessarily one gets the inevitable feeling that this is the only possible way, but instead music comes totally naturally. Wand is a medium. As he himself put it: Mozart is for him the evidence that God exist as music comes from him so naturally without the struggle of a willing, creative artist such as Beethoven. Music flows totally naturally out of Wand, always sounding fresh and cristal clear.

Wand is like George Szell's tautness + Rudolf Kempe's lightness + Otto Klemperer's cohesion but without the outright personability and distinctive charisma of none of them. Wand offers authenticism perhaps not in the Norrington style but in musicianship.

There are not many obvious highlights way above the consistently high general level of musicianship but clearly the childish Brahms 2 and Beethoven 8 benefit from his adult musicianship that is always straight-to-the-matter but not without smile, and his Schubert Unfinished is creepy, haunting and reveals completely new details of the score. Wand has taught me why Bruckner is extended Schubert and not archaic Mahler. The last three Mozart symphonies are the best example of lively big band Mozart playing there is, and it is hard to imagine a better Schubert cycle. If you need one modern big band Beethoven cycle, it is here.

If any reservations about Wand's judgement would be needed, it would be his choice of preferring the original editions of Bruckner's symphonies and of applying exposition repeats in Brahms third. In Bruckner's case the choice of versions is hardly a case anywhere but in the first, which is completely a different prospect and certainly much worse in its dispersion than both the zeros; the seventh is otherwise your familiar version except of the lack of the climax in the second movement. Generally his lyrical but no-nonsense style is very satisfying in Bruckner.

My conviction is that no work gains from the exposition repeats, the idea already being told and the message already having been conveyed, these repetitions only being harmful for the cohesion. I also disagree with Wand that the composer's first thought always is the final thought. Anyone who has listened to the awarded Vänskä-Kavakos -record of the two versions of the Sibelius violin concerto, knows that even if for connoisseurs it might be of scholarly interest to be familiar with the first sketches.

And oh yes, no one would buy this for its Tchaikovsky or Fortner, but let them join the party. And who already had Fortner in his or her archives? Hands up? And Günter the man runs surprisingly idiomatic Tchaikovsky 5th

These reservations aside, wonderful stuff. If you are a newbie to classical music, buy this. This is classical classical music classically. If you already have your Karajans and Klemperers, buy this. You will experience familiar music for the first time. Günter Wand will be your partner for the rest of your life, but better: you will always find new things in it.

My review can also be read at Amazon.co.uk and by clicking on the headline.

Helsingissä työskentelemisen hyvät puolet

Kun Porvoossa ei ole saatavilla koulutustani vastaavia tai oikeastaan mitään työpaikkoja, tällöin pitää suunnata Helsinkiin. Tähän sopii välttämättömyydestä hyve-ajattelu: vaikka toki sukkuloinnin voi perustella itselleen sitä paremmin, mitä palkitsevampaa työ on, joka tapauksessa jo itse matka kannattaa käyttää hyväkseen. Seuraavaksi käyn läpi mahdollisuuksia hyödyntää työmatka:

Työmatkalla on mahdollista tehdä tutkimusta, edellyttäen, että omistaa sen kokoisen tietokoneen, jota on kohtuullisen kätevää kanniskella mukanaan. Toki aivan yhtä hyvin työmatkalla voi löytää miljoona syytä olla tekemättä sitä tutkimusta, kuten tarkistaa sosiaalinen mediansa. Sittenpä sen parissa ei tarvitse tuhrata työaikaansa tai varastaa siihen perheen aikaa. Vai?

Helsingissä työskennellessä on helpompi nähdä kavereita, kun Helsinkiin menoa ei tarvitse erikseen suunnitella, eikä siitä maksaakaan, paitsi viikonloppuisin.

Helsingissä työskentelevä on Porvoossa työskentelevää paremmin työmarkkinoiden käytettävissä, sillä täältä käsin on helpompaa järjestää itseään työpaikkahaastatteluihin.

Bussissa ehtii lukemaan ja kuuntelemaan musiikkia. Olen viime elokuusta lukenut kymmeniä kirjoja bussimatkoihini kuluvana aikana, joka vastaa miltei yhtä täyttä työpäivää viikossa. Musiikkia kuuntelen aina muutoinkin, mutta bussissa on helppo keskittyä senkaltaisiin projekteihin kuin vaikka Wagnerin oopperoihin tai Beethovenin pianosonaatteihin, puhumattakaan Rubbran sinfonioista. Bussi vain valitettavasti hieman rajaa kuunneltavan musiikin laatua: esimerkiksi Tsaikovskin laaja-alaisesta dynamiikasta huomattava osa suodattuu taustahälyyn. Barokkimusiikki toimii bussissa hyvänä matkasoundtrackina, samoin pianomusiikki yllättävänkin hyvin, koska se tulee niin lähelle. Mozart, Schumann ja Brahms ovat myös riittävän puhdikasta bussimusiikkia. Pitkän tähtäimen vaikutukset kuuloaistiini mitattakoon sitten eläkkeellä...

Helsingissä työskentelevä voi ainakin toisinaan ottaa työmatkansa hyötyliikunnan kannalta. Viime kesänä pyöräilin Itäväylää ja sen saumatonta jatketta vanhaa Porvoontietä kotiin. Kun työmatkan tekee oman lihasvoimansa varassa, se ei tunnukaan niin pitkältä, vaikka se viekin kolme tuntia.

Muusikko, mies ja myytti - Herbert von Karajan

Herbert von Karajan on monille kapellimestarin synonyymi: moni ei tietäisi, mikä on kapellimestari, jos eivät olisi nähneet äärimmäisen karismaattista, iäkästä Karajania huitomassa silmät kiinni Wienin uudenvuodenkonserteissa. Jos kuitenkaan tietävät. Musiikkia tuntemattomat eivät ymmärrä, mitä tekoa kapellimestarilla oikein on. Onhan niillä kaikilla soittajilla nuotit, onhan? 

Karajanin käsiin keskittyi niin paljon valtaa 50-80 -luvun musiikkimaailmassa, että hän sai levyttää mitä tahtoi ja valita ensin parhaat päältä, missä ja mitä johti, ja hänestä tuli standardi. Karajanin sointi, joka on kuin sulaa, tulikuumaa vahaa, vastannee monien käsitystä siitä, miltä sinfoniaorkesteri kuulostaa, vaikka Reinerin erittelevä, Szellin virtuoosinen tai Klempererin paljas soundi ovatkin saman totuuden eri puolia, tai versioita. Pidin Karajanin sointia pitkään mössöisenä, vaikkakin kauniina, vähän kuin sulana kultana tai suklaakastikkeena, joka peittää alleen jälkiruoan nyanssit. No, edelleenkään en sulata Karajanin Haydnia.

Olin itse pitkään hyvin nihkeä Karajania kohtaan, sen jälkeen kun olin oppinut että Karajan on standardi, ja minähän vastustin kaikkia itsestäänselvyyksiä, että joku toinen rajoittaa valintojani. Toki minulla aina on ollut Karajanin levyjä, niitä ei voi välttää, ellei erikseen niin päätä, ja omassa perusohjelmistossani, kuten Beethovenissa, Brahmsissa ja Brucknerissa löytyy helposti muitakin ihan ellei vähintään yhtä hyviä vaihtoehtoja kuin Karajan. Vasta lainattuani pari kesää sitten ystävältäni useiden kymmenien levyjen Karajan-paketin, löysin Karajanin toden teolla. Karajanin mestaruus paljastuu siinä, kuinka hän nostaa B-luokan säveltäjät, kuten Tsaikovskin, Schumannin ja Mendelssohnin korkeimpaan A-luokkaan. 

Helena Matheopoulos kirjassaan Maestro, jossa esitellään aikansa (kirja ilmestyi 80-luvun alussa) suurimmat kapellimestarit, rakentaa kirjan siten, että alussa on Karajan, ja Karajan on myös länsimaisen kapellimestaritaiteen huipentuma, keräten tätä tukevaa todistusaineistoa, varaten suurimmalle maestrolle ehdottomasti eniten lähetysaikaa ja präntäten hänet myös kirjan kanteen. No, mikäs siinä, edustava Karajan onkin. 

Matheopoulos rakentaa osaltaan Karajan-myyttiä. Hän selvästi palvoo kohdettaan, mikä ei toki poista sitä, että tämä kohde oli myös suuri muusikko. Eikä vain suuri muusikko, vaan myös ilmeisen runollinen ja viisas ihminen, kuten allaolevat lainaukset todistavat.  Ne osoittavat, että musiikki heijastelee ihmisyyttä yleisemminkin, ja moni musiikin tekemisessä pätevä totuus on pätevä elämässä yleisemminkin:

"Tunteillaan voi reagoida kolmella tavalla: rakkaudella, välinpitämättömästi tai rakkauden vastakohdalla. Mutta tässä ammatissa ei voi vihata - se tietää loppua. Sillä hetkellä, kun tuntee mustasukkaisuutta tai kateutta, joutuu vihan valtoihin - eikä silloin voi enää tehdä musiikkia."

"Olen kyllä selvillä siitä teoriasta, että kaikki suuret lahjakkuudet pääsevät lopulta esille. Mutta hyvin paljon vaivaa siinä voisi säästää."

"Kun olette nuori, mestaruus tulee itsestään, koska kevät laulaa teille. Mutta sitten tulee kypsyys, sairaudet, hajonneet avioliitot, avioerot, leikkaukset, aviolliset vaikeudet ja kaikki muut: se, joka kaiken tämän jälkeen pystyy vielä laulamaan kauniisti, on mestari."

Otteet Helena Matheopoulosin kirjasta "Maestro - kapellimestarijättiläisiä lähikuvassa". Suomennos Seppo Heikinheimo. Karisto, Hämeenlinna 1984.  

Suurimmat viulistit

On tietenkin makuasia, kuka kaikista suurista viulisteista on suurin. Asiaa voi arvioida tyydyttävästi ainoastaan niiden viulistien osalta, joilta on säästynyt riittävän edustavasti ja kattavasti levytettyä materiaalia, mikä jättää listan ulkopuolelle sellaiset armoitetut geigeristit kuin Leopold Auer, Eugene Ysaye ja Niccolo Paganini.

Niistä viulisteista, joiden aktiivikaudesta tyydyttävä osa on dokumentoitu säilyneillä ääninäytteillä, varteenotettavia kandidaatteja Vuosisadan Viuluniekaksi ovat ainakin Fritz Kreisler (1875-1962), joka ruumiillisti romanttisen aikakauden wieniläisen charmin, jonka säveltämästä kadenssista Beethovenin viulukonserttoon on tullut monille oleellinen osa konserttoa ja jonka varhaisen mikrofonikauden levytykset 20-luvun lopulta loivat vallitsevan romanttisen tulkintatyylin näiden konserttojen esittämiselle. Kreisler oli myös tuottoisa säveltäjä, jonka viehättävät kahvilaminiatyyrit pianolle ja viululle kuuluvat vieläkin monien viulistien salonkiohjelmistoon.

Jascha Heifetz (1901-1987) oli liettualaisamerikkalainen virtuuosi, joka oli tunnettu ylittämättömästä, painovoiman rajat ylittävästä soittotekniikastaan. Hänen levytyksensä Tsaikovskin viulukonsertosta Fritz Reinerin johtamien Chicagon filharmonikkojen kanssa on ylittämätön; charmikkaampia puolia virtuositeetistaan hän esittelee esimerkiksi Lalo'n Sinfonie Espanolissa ja Chaussonin Poemessa. Ihmisenä hän sitävastoin kuuluu olleen varsinainen mulkvisti, joka ei suostunut ottamaan vastaan palatsinsa edessä odottaneita Wienin filharmonikkoja, jotka joutuivat jättämään Itävallan tuliaisena suurella vaivalla Los Angelesiin tuomansa sacherkakun kadulle.

Yehudi Menuhin (1916-1999) oli amerikkalainen viulisti, jota moni pitää vuosisadan suurimpana ihmelapsena. No, selvää onkin, että hänen viulutaiteensa saavutti lakipisteensä jo teini-ikäisenä, oikeastaan jo lapsena. Niinpä hänen 16-vuotiaana tekemänsä taltiointi Elgarin viulukonsertosta esitteleekin Menuhinia ehkä parhaimmillaan, säveltäjän itsensä opastamana. Vai johdatteleeko Menuhin Elgaria? Kuitenkin vielä vuoden 1970 levytys Beethovenin Kreutzer- ja Kevätsonaateista Wilhelm Kempffin kanssa on kamarimusiikkia parhaimmillaan, ja avasi minulle kamarimusiikin maailman. Menuhin tuli tunnetuksi myöhempinä vuosinaan myös erinomaisena kapellimestarina ja suurena humanistina. Menuhinin ainakin kolmeen kertaan levyttämän Beethovenin viulukonserton paras versio on Furtwänglerin kanssa, ja Mendelssohnin ja Bruchin konsertot ansaitsevat myös klassikkostatuksen. Pianisti Glenn Gouldin kanssa tehdyssä Bachin viulusonaattitaltioinnissa kaksi neroa, joilla on hyvin erilainen musiikkikäsitys, kohtaa. Ja tulos on neroutta, riipaisevaa musisointia.

Kaksi vuosikymmentä Furtwänglerin Brahms-paketista kuunneltu Brahmsin viulukonsertto tarjosi yllätyksen: kerran se vain nousi tuhkasta. Jo orkesteritutti antaa ymmärtää, että nyt ollaan ainutkertaisen tapahtuman äärellä. Furtwänglerin ja Menuhinin Brahms on verevää, totista draamaa, ja viulistin ja kapellimestarin yhteistyö on telepaattista.

David Oistrah (1908-1974)on kuitenkin oma ehdokkaani Vuosisadan viulistiksi. Oistrahin soittoa leimaa autoritaarisuus, joka välittää tunnetta siitä, että esityksessä on kaikki paikallaan ilman että teknisiin keinoihin kiinnittäisi mitään huomiota. Oistrahin viulun ääni ei ole yhtä kultainen kuin Isaac Sternillä, bravuuri yhtä briljanttia kuin Heifetzilla tai soitossa samaa charmia kuin Kreislerillä. Oistrahin soitto on musiikkia siten kuin säveltäjä on sen tarkoittanut.

Kannattaa kuunnella ainakin vuonna 1957 Prahassa kapellimestari Jevgeni Mravinskin kanssa taltioitua Sostakovitsin 1.viulukonserttoa, joka onnistuu läpäisemään puutteellisen äänitystekniikan ja rautaesiripun. Sen intensiteetti, draama ja karuus ovat karmivia. Otto Klempererin kanssa levytetty Brahmsin viulukonsertto on kaikkien suurten ja vähemmänkin suurten viulistien esityksien rinnalla esimerkillinen; oikeastaan Brahmsin konsertosta tulee sinfoniaa, jonka yläpuolella viulu leijailee omissa sfääreissään, jolle orkesteri muovaa monumentin alustan. Myös Tsaikovskin ja Sibeliuksen viulukonserttojen levytykset ovat esimerkillisä. Niistä tulee aina mieleeni opiskeluaikani tiedekuntatenttibileet, joiden aamuöisen ja jo hieman rääppiväisen tunnelman nosti ylimaalliseksi tai ainakin kattoon Oistrah.

Kunniamaininnan ansaitsevat myös Isaac Stern ja naisviulistit Ginette Neveu ja Ida Händel. Sternillä on kultainen viulunääni, ja nuorna kuolleen Neveun tulkinnat Brahmsin ja Sibeliuksen konsertoista on vertaansa vailla. Varsin vähälle huomiolle jäänyt Händel taas soittaa Sibeliusta Paavo Berglundin kanssa tehdyssä taltioinnissa lähtemättömästi; ylittämätön Sibelius-tulkki on kuitenkin oma Heimo Haittomme.

Henryk Szeryng soittaa Bachin sooloviulupartitat ylittämättömästi, Bronislaw Hubermanin tulkinta Tsaikovskin viulukonsertosta on 20-luvun ehkä parhaita levytyksiä; nykyviulisteista suurimpia lienevät Itzhak Perlman, joka on Sternin työn jatkaja, ja Anne-Sophie Mutter, joka soittaa mitä tahansa.