Kaksinkertainen sivistyspetos

Oppositiopuolueilta on tullut välikysymys hallituksen koulutus-, sivistys- ja innovaatiopolitiikkaa kohtaan. Hyvä sinänsä, sisällöllisesti, mutta proseduraalisesti kyllä vie loputkin uskosta politiikkaan, että mukana allekirjoittajissa on myös sellainen poliitikko, joka syyllistyy kahdenkertaiseen falskiuteen. Ensiksi tietystikin äkillinen takinkääntö. joka saa vastustamaan sitä, mitä vielä äsken hallituksessa ajoi. Sitten se, että kyseinen taho systemaattisesti teoillaan ja koko olemuksellaan on yksi kävelevä sivistyksen antiteesi. Ihminen, joka kaikesta häneen uhratusta koulutussatsauksesta huolimatta on pyllistänyt kaikelle sivistykselle ja opille, ja vieläpä entisessä elämässään työkseen levitti tätä oppimattomuutta. Tarkoitan tietysti Suomen Sarah Palinia.

Kyse on kyllä kaikin puolin susipaskasta hallituksesta, mutta Laura Huhtasaaren nimi vie uskottavuuden miltä hyvänsä paperilta. On kyllä todellinen epäpyhä allianssi, jos sivistyspuolueina pidetyt Vihreät ja Vasemmisto esiintyvät yksissä tuumin sivistyksen, innovaatioiden ja koulutuksen puolestapuhujina teekutsuliikkeen kanssa. 

Välikysymyksen voi lukea klikkaamalla bloggauksen otsikkoa. 

Mikä on hallituksen tulevaisuus?

Halla-ahon valinta pääpersuksi on kieltämättä kiinnostavin tapahtuma Suomen poliittisella kentällä miesmuistiin, jos tästä nyt jotain positiivista koettaa muotoilla. On sillä hallituspolitiikallekin seurauksia; vähimmillään se tarjoaa herroille Sipilä ja Orpo tilaisuuden esitellä olematonta omatuntoaan, peräti löytää sen jostakin. Mitä tämä sitten merkitsee eri puolueille?

Keskustan on pidettävä hallitus koossa hinnalla millä hyvänsä, ja siinä periaatteetkin menevät pe(r)suveden mukana. Muuten menee viimeinen sauma pystyttää maakuntia kepu-satraapeille. Hallituksen kaatuminen merkitsee Kehittyvien maakuntien hautaamista, ja Juha Sipilän poliittisen uran loppua. Anne Bernerhän on luvannut lopettavansa joka tapauksessa, ja edes tähän Kepun lupaukseen haluaisin kerrankin uskoa.

Kokoomuksen kortit ovat hieman paremmat. Uusissa vaaleissa he todennäköisesti saisivat piikkipaikan, vaikkakin mukaan otettavat muut vaalivoittajat torppaisivat ns. valinnanvapauden, ja toivon mukaan myös KiKy:n. Joku voisi kysyä, että mitä Kokoomuksen aatteesta sitten jää jäljelle, mutta kuten kokoomuslaiset itsekin ensimmäisenä kiirehtivät lisäämään, heidän aatteensa on pragmatismi, niin ehkä tuon ei nyt sitten niin väliä.

Persujen tilanne on vähintäänkin skitso. Yhtäältä tässä nyt on se hillotolppa, mutta miten tiukasti siitä sitten kannattaa pitää kiinni? Ainakaan H-a:n puolueelle ei ole luvassa uutta kutsua hallitukseen; toisaalta H-a varmaankin laskeskelee oikeasti että nyt kannattaa ratsastaa kaksilla rattailla: muka näyttää vastuunkantajapuolueelta mutta oikeasti toivoa sen hupeavan kannatuksen taas kasvavan oppositiossa.

Demarit ovat käyttäneet etsikkopaikkansa hävettävän huonosti. Antti Rinnettä ei missään nimessä saa antaa sotkea enää ainuttakaan vaalia, eikä kodittomaksi jääneistä soinilaisistakaan ole lisäkannatusta luvassa, sillä ei tämä tuote ole heille aiemminkaan kelvannut. Vaaleihin Sanna Marinilla on heidän jokseenkin ainoa toivonsa, mikä on oikeasti suuri surku, ei sillä, että Sanna Marinissa olisi mitään vikaa, hänhän on loistava, loistavampi kuin hiipuva puolueensa, josta on sammunut kaikki kipinä. Demareilla ei ole puhtia edistämään perustuloa, ei kyseenalaistamaan Sotea, ei kaatamaan KiKy:ä. Ei yhtään mitään, ja osin tämä ponneton oppositiopolitiikka saattaa kertoa hallitushaikaluista hyppäämään PerSu:jen saappaisiin, osin vain - ponnettomuudesta.

Vihreiden ei missään tapauksessa kannata ottaa kuulevaan korvaansa mahdollisia Sipilän houkutteluja. Uusissa vaaleissa Vihreillä on pelkkää voitettavaa, rosvohallituksessa pelkää hävittävää.

Vasemmistoa tuskin Orpo ja Sipilä ottavat sotkemaan Kikyä ja sotea, ja Li Anderssonin karisma ehtii vielä kasvamaan korkoa. Eri asia sitten on, miten aikovat itsensä asemoida: missä määrin esimerkiksi he lähtevät haalimaan pettyneiden soinilaisten ja toisaalta Vihreät liian oikeistoliberaaleiksi itsensä kokevien ääniä. Nämä kaksi tavoitetta eivät nimittäin oikein mahdu samaan pussauskoppiin.

Minun veikkaukseni on, että Sipilä (ja Orpo) ottavat hallituksensa täydennykseksi RKP:n ja kristilliset. RKP saa peruttua vapaaehtoisen kielivalintakokeilun ja ehkä takaisin Vaasan päivystyksen (toivottavasti myös Porvoon synnytykset) ja kristilliset saavat peruttua uuden alkoholilain. Nämä lienevät niin pieniä myönnytyksiä maakuntien, KiKy:n ja SoTe:n rinnalla, että kyllä ne hývinkin joutavat kaupan.

Entäs maahanmuuttajat, kysyisi demari

Perussuomalaisten jytkyyn johtaneet äänet kaivettiin osittain demareihin pettyneistä. Kun perussuomalaiset ovat olleet hallituksessa äänettöminä yhtiömiehinä, joille on jäänyt jäljelle ainoastaan maahanmuuttopolitiikan nuivistaminen, kaikkien muiden vähäosaisille annettujen lupausten tultua myydyiksi jotta Soini pääsisi ministeriauton takapenkille, jytkyn sulaminen on ollut odotettua.

Haaskalle ei ole ollut tunkua, onneksi. Paitsi että demareiden joukossa on joitakin kärpäsiä. Niin arvokkaan panoksen kuin demarit ovatkin antaneet työelämän ja hyvinvointivaltion kehittämiseen, nämä muutamat kärpäset pilaavat demareiden maineen, ja arvokas on kutistumassa irvokkuudeksi.

Muutama arvoisa demaritoveri on sortunut whataboutismin syntiin. Whataboutismilla tarkoitetaan sitä, että keskustellaan sitten aidanseipäistä, leivänpaahtimista tai kirveistä, takataskusta vetäistään aina "entäs sitten maahanmuuttajat?" Tämänkin lehden palstalla on esiintynyt ainakin kaksi sellaista demaritoveria.

Useimmat ihmiset antaisivat kernaasti oman panoksensa yhteiskunnalle. Tämä kuitenkin edellyttää verokorttia, jonka edellytyksenä on suomalainen sosiaaliturvatunnus. Tähän taas tarvitaan oleskelulupa. Näiden perusasioiden soisi olevan selviä suomalaisen työelämän tuntevalle, joita olettaisi löytyvän sosialidemokraateista.

Jos maahanmuuttajien työllistymisestä on oikeasti huolissaan, asiaa ei ainakaan auta laittomaksi maassaolijaksi määritteleminen. Keinoja työllistymisen edistämiseksi on oltava muitakin kuin työehtosopimusten rajojen venyttäminen, ja demareiden soisi tarjoavan muiden oppositiopuolueiden tavoin valoa hallituksen patamustan politiikan sijaan, eikä olevan Keskustan ja Kokoomuksen tavoin valmis mihin tahansa kosiskellakseen nuiviston karanneita ääniä.

Kirjoitus julkaistiin tämän aamun Uusimaassa.

EK maksaa velkojaan hallitukselle

EK:n toimitusjohtaja Veli-Matti Mattilan höläys, jonka mukaan suomalaisten palkkatasoa pitäisi laskea 10-15% ja että vielä tarvitaan monta KiKy:ä, on ansaitusti räjäyttänyt interwebin. Erityisen pahalta tämä näyttää kun sen on sanonut mies puolentoista miljoonan vuosituloilla. Niin että siinä sitä Juha Sipilän peräänkuuluttamaa johtajiston moraalista esimerkkiä.

Jokunen kommentaattori on pitänyt Mattilan aivopierua - kuten eräs uutistenlukija oli sitä aiheesta nimittänyt - kuin vasemmiston tilaustyönä: nyt manataan esiin jo kuolleeksi julistetut yhteiskuntaluokat ja julistettiin luokkasota. Toki yhteiskuntaluokkien manaaminen palvelee vasemmistoa, sillä oikeiston intresseissä ei ole myöntää luokkien olemassaoloa tai mahdollisuuksien epätasa-arvoa, mutta jos tämä palvelee vasemmiston kampanjointia, niin kuntavaaleissa onkin sitten parasta tulla rökälevoitto, muuten tämän Mattilan lausunnon varjolla hallitus voikin näyttäytyä jos ei nyt ihan hyväntekijöinä niin ainakin duunarin puolustajina ökyilyä vastaan, kuten eräs kommentaattori Facebookissa ehdottikin.

Hallitusohjelmahan näyttää EK:n kuiskaamalta, ja ei ole ihan poishaettua, että tämä Mattilan lausunto kuuluisi porvarihallituksen ja EK:n väliseen vastavuoroiseen sopimukseen, jossa EK maksaa velkojaan takaisin hallitukselle tällä "varomattomalla lipsautuksellaan", joka saattaakin olla hallituksen tilaustyö, sumuverho hallituksen leikkauksille. Kun Mattila heittäytyy uhrilampaaksi puolentoista miljoonan vuotuisilla tuloilla, jotka varmasti pehmentävät hänen mahdollisia kärsimyksiään, niin jopa Kokoomus näyttää maltilliselta ja yhteistyökykyiseltä palkansaajan ystävältä; ehtihän jo ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Kai Mykkänenkin hillitsemään ja toivomaan EK:lta malttia.

Minä en toivo mitään malttia. Luokkasota on julistettu, ja toivon sellaista opposition maanvyörymävoittoa, joka vetää maton alta hallituspolitiikan legitimiteetiltä, ja lopullisesti Sipilän rosvohallituksen tuhon sinetöisi Halla-Ahon valinta Perussuomalaisten puheenjohtajaksi.

Valitaan taksin ja ladon välillä

Monen etenkään helsinkiläisen ei ole mahdollista ymmärtää sitä, että (So)Te-uudistuksen valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos valittavaa ei ole. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan: jo lakkautettu Itä-Uusimaa riittää. Valinnanvapauden jäämisen teoreettiseksi varmisti jo ennen SoTe-uudistusta voimaansaatettu päivystysasetus, jonka ollakseni reilu hallitusta kohtaan, siunasi suurin osa eduskuntapuolueista, myös oppositiossa. Vain Vasemmistoliitolta ja RKP:lta löytyi rotia olla medikalisoimatta synnyttämistä ja pitää se lähipalveluna, RKP:lla kielisyistä.

Mitä sitten tarkoittaa tämä SoTe:en keskeiseksi elementiksi leivottu valinnanvapaus, jolla uudistusta pyritään myymään kadunmiehellekin? Voiko jatkossa työtön valita työterveyspalveluidensa tuottajan? Minkä välillä? Entä porvoolainen synnyttäjä? Kilpailuttaako hän vapaasti Joensuun ja Vaasan synnytyssairaaloiden välillä? Ai niin, Vaasakin oli lopetettu. Missä on Attendon synnytyssairaala? Pornaisissa vai Neitsytsaarilla?

Supistusten tullessa onneksi sentään takseja on tarjolla, ja ne muuten ovat kaikki yksityisiä, mikä Kokoomuksen iloksi kerrottakoon. Sen lisäksi kiiresynnyttäjä voi valita ladon ja saunan välillä.

Haluaako Soini Suomesta Pohjolan Turkin?

Ulkoministeri Soinin (PS.) mukaan Suomi tukee Turkin EU-jäsenyysneuvotteluja, koska hänen mielestään Suomi ja Turkki jakavat samat demokraattiset arvot.

Jos tämä pitää paikkansa, niin sitten Suomi on kyllä hyvin huolestuttavalla tiellä. Se tarkoittaisi sitä, että kun nyt esimerkiksi yliopisto-opettajia jättää uppoavan laivan irtisanomisten kautta, meiltä alettaisiin poliittisista syistä siivoamaan yliopistojen viranhaltijoita syytettynä opposition tukemisesta, näyttöä tai ei.

Toivon, että tämä ei ole Timo Soinin visio, vaan hän olisi tarkoittanut jotain muita arvoja. Esimerkiksi vapaa tiedonvälitys, jota on pidetty yhtenä länsimaisena perusarvona, on turkkilaisittain sitä että toimittajia pidätetään ja medioita suljetaan. Meillä he sentään ymmärtävät itse irtisanoutua jos he esittävät kiusallisia kysymyksiä vallanpitäjille, ellei heille ole käynyt niin että heidän määräaikaisuuttaan on päätetty olla jatkamatta.

Entä sitten ihmisoikeudet? Mehän olemme ulkoistaneet turvapaikanhakijoiden käännyttämisen Turkille, jonka kautta pitää käydä hakemassa viisumia. Varmaan Soinille kelpaisi myös Turkin henkilökultti, jossa johtajan kyseenalaistamisesta voi seurata syyte epäturkkilaisesta toiminnasta.

Onko hallituksen tarkoitus tappaa juopot?

Hallituksen kaavailema alkoholilain muutos - joka sopii myös opposition liberaaleiksi itsensä mieltämille - tulee lisäämään alkoholihaittoja. Kun yleensä liberaalit näkevät syy-yhteyden, jossa lisääntynyt tarjonta lisää kysyntää, koski tämä sitten päivittäistavaroiden kulutusta tai asuinrakentamista, niin olisi kumma, jos ei tämä logiikka toimisi myös alkoholinkulutuksessa.

Alkoholihaitat taas eivät palaudu pelkkiin juoppojen maksojen poksahteluihin. Yhä useampi huomaamatta lipsuu kohtuukäytön yli kun Chateau de Siwaa ja Tölkki-Eldoradoa saakin kadun toiselta puolelta. Ihan kunnon ihmisetkin voivat olla alkoholisteja, myöntävät, tunnistavat tai tunnustavat tämän tai eivät.

Alkoholi taas on erinomainen esimerkki siitä, miten yksilöllisetkin valinnat ovat yhteiskunnallisia tekoja ja kulutusvalinnat sosiologiaa. Arkipäivisin krapularokuli on työnantajan menetys, ja se viimeinen lasillinen, joka olisi saanut jäädä kumoamatta, voi taas johtaa lastensuojelun asiakkuuteen.

Näillä ei kuitenkaan ole mitään väliä hallitukselle, joka ilmeisesti ajattelee vähentävänsä alkoholihaittoja toimimalla näkymättömänä kätenä, joka sysää mieleltään heikot mieron tielle ja ennenaikaiseen hautaan perusterveydenhoitoa rasittamasta. Tässä tapauksessa kansakin tietää paremmin, sillä tuoreen mielipidetutkimuksen mukaan enemmistö kansalaisista tunnustaa, että alkoholinkäytöstä on merkittäviä yhteiskunnallisia haittoja, ja minkä luulisi olevan vieläkin tärkeämpi signaali päätöksentekijöille: kansalaiset tietävät, että alkoholin saatavuuden helpottamisesta on enemmän haittaa kuin hyötyä.

Mutta ei sillä niin väliä, kun lisätään kuluttajan valinnanmahdollisuuksia. Tämähän on uusliberalistisen diskurssin mukaista: sysätään lisää vastuuta kansalaisille itselleen, myös juoppoudesta.

Hesarin jutun alkoholilaista ja sitä koskevasta Ehyt ry:n teettämästä mielipidetutkimuksesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa. 

Kyllä demareihin mahtuu

Vasemmistoliiton entinen puoluesihteeri Marko Varajärvi ahdistui Vasemmistoliitossa. Hänen mielestään siellä ei "lihaa syövä, ydin- ja vesivoimaa sekä turkistarhausta kannattava raskaan teollisuuden ystävä mahtuisi punavihreään hiekkalaatikkoon". Olikin ihan looginen siirto loikata demareihin, sillä sinne kyllä sopii ylläkuvatulla kuvauksella.

Takertumatta yksittäisiin synteihin, niin kyllä tästä tulee mieleen vain pikkuisen sensuroitu Putkosen Matin muotokuva. Lihaa syön minäkin, ja ydinvoiman suhteen en ole ollenkaan varma, olen uusinnokas ay-aktiivi ja hiekkalaatikoksi minulle riittää Muumipuisto. En kuitenkaan mahdu tähän Varajärvenkään hiekkalaatikolle.

Demareihin nimittäin tunnetusti mahtuu monenlaista, rasvaisempaakin punaniskaa. Jos sinne sopii perussuomalaisten AY-siipeä, niin varmasti myös ympäristönsuojelukriittisiä vasemmistolaisiakin. Tai sitten Varajärvi ei tässä kehtaa tyhjentää koko pajatsoaan. Olisikin kiintoisaa kuulla, mitä hän tuumii esimerkiksi maahanmuutosta tai sukupuolineutraalista avioliittolaista.

Minä toivoisin demareiden menestyvän, ihan jo siksikin, että meillä olisi mahdollisimman elinkelpoinen oppositio. Ei kuitenkaan näytä puolue kasvavan sillä, että se on hallitusvastuuseen väsähtävien persujen ja päivittämättäjääneiden vasemmistolaisten vuoto-osasto. Kun kumartaa kaikille, tulee samalla pyllistäneeksi - kaikille.

Jutun Varajärven loikkauksesta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Setämiesten kauhu

Setämiehet kauhistuivat. He pelkäävät demokratiaa, ja koettavat naamioida tämän vaivautumisensa, joka seuraa heidän demokratianvastaisuutensa paljastumisesta, huoleksi demokratian tilasta.

Kun nyt Li Andersson odotusten mukaisesti huudettiin jo ensimmäisellä kierroksella Vasemmistoliiton neuvoa-antavassa, moraalisesti sitovassa jäsenäänestyksessä puolueen uudeksi puheenjohtajaksi, tätä kauhisteli esimerkiksi Iltalehti seuraavin sanakääntein:

"Tällainen puheenjohtajan valintatapa on problemaattinen. Eikö puoluekokouksen pitäisi valita puheenjohtaja ja käydä sitä ennen asiaa koskeva keskustelu. Nyt päätös on sinetöity etukäteen valmiiksi ja puoluekokous saa vain taputtaa. Tästä tulevat mieleen ihan toiset järjestelmät kuin länsimainen demokratia."

Iltalehdessä ei näemmä tiedetä sitä, että ainut puolue, jossa kaikki jäsenet voivat halutessaan osallistua puoluekokoukseen, on Perussuomalaiset. Vihreätkin valitsivat Ville Niinistön 2011 samalla menettelyllä, joten Vasemmistoliitto ei edes tässä keksinyt mitään uutta sanotun demokratian rapauttamiseksi. Vihreissä, joka on ollut Vasemmistoliittoon verrattava puolue kooltaan, puoluekokoukseen mahtuu vain muutamia satoja jäseniä, alle 10% jäsenistöstä.

Puoluekokous on siis jo valikoitunut elin. Vaikka Andersson nimetään siellä puheenjohtajaksi yksimielisesti muiden ehdokkaiden vetäytyessä Anderssonin ylivoiman edessä pois kisasta - hekin haluavat kunnioittaa vetäytymisellään jäsenistön tahtoa - niin jos melkein 2/3 puolueen jäsenistä osallistui puheenjohtajavaaliin, ja heistä melkein 2/3 eli yhteensä lähes puolet puolueen jäsenistä kannattaa Anderssonia puheenjohtajaksi, tämän parempaa tapaa nyt ei olla keksitty saada tietoa kaikkien jäsenten kannasta.

Paitsi Pohjois-Koreassa. Siihen ilmeisesti Iltis viittasikin, mutta huti tuli, siellä kun jäsenistö ei pääse äänestämään mistään.

Setämiesten kannattaisi päivittää tietonsa demokratiasta. Siihen kuuluu sellainenkin mahdollisuus kuin suora kansanäänestys, joka ei ole sama asia kuin kansandemokratiaksi eufemistisesti nimetty puoluejohdon kaikkivaltaisuus, joka on ollut valttia eräissä reaalisosialistisissa järjestelmissä. Ilmeisesti setämiehet pelkäävät Anderssonia, ja ehkä Iltistä vaivaa henkinen perussuomalaisuus, jos kerran sen mielestä kaikkien pitäisi päästä valitsemaan puheenjohtajaa. Tai pohjoiskorealaisuus. Kai Andersson on porvarillisten, hyvätuloisten, jämähtäneiden setien kauhu, nuori ja sanavalmis nainen opposition äänitorvena ja kasvoina.

Veikka Lahtisen mainion analyysin Li Anderssonin valinnan mediareseptiosta voi lukea klikkamalla bloggaukseni otsikkoa.

Kuka sammutti valot Porvoosta?

Porvoon sairaanhoitoalueen johtokunta sammutti. Ei vain Porvoon synnytysosastolta, vaan myös kaltaiseni puoluepolitiikan reuna-aktivistin osallistumisen puoluepolitiikkaan.

Tietenkin hallitus on paha, ja se tarvitsisi kiihkeästi vastavoimakseen mahdollisimman kriittisiä ja aktiivisia säröääniä, jotka heittäisivät hiekkaa hallituspuolueiden rattaisiin siellä täällä. Ei se kuitenkaan onnistu, jos oppositiopuolueissakin nostetaan kädet pystyyn hallituksen edessä.

Jos kaltaiseni läpipoliittinen eläin - joka jo alle 11-vuotiaana laati tukkimiehen kirjanpitoa radion ääressä jännäten, valitaanko Koivisto suoraan ensimmäisellä kierroksella - turhautuu, miten sitten käy niille, jotka harkitsevat nukkuvien puolueeseen jäämistä? Porvoon paikallispäättäjien nyt valitsema antautumislinja saa minutkin kohta vain vaihtamaan asentoa sängyssä, ja sanoutumaan tyystin irti parlamentaarisesta vaikuttamisesta, jos puolueiden edustajat osoittavat sen olevan aivan turhaa. Alan ymmärtämään anarkisteja. Vaikka heillä vaikutuskeinot ovat vähissä, niin ainakaan heidän ei tarvitse iskeä päätään seinään.

Edes yrittääkseni olla hieman reilu porvoolaispäättäjille, ei se tätä ole ainoastaan Porvoossa. Liityin kymmenisen vuotta sitten poliittiseen puolueeseen puolustaakseni Helsingin Keskuspuistoa. Luulin saavani vaikuttamiskanavan, mutta nyttemmin sudeettihelsinkiläisenä olenkin joutunut huomaamaan, että poliittiset puolueet ovat vaikuttamisen este, eivät kanava silloin kun kansalaisille pyllistämisestä vallitsee konsensus.

Puolueen vaikuttamiskanavakseen valinneena aktivistina olen huomannut, että kaikkea aktiivisuuttani tulkitaan herkästi puoluepoliittisena toimintana: kun se on vihreä, niin siksi se sitä ja tätä. Sitoutumaton säröääni kuuluu paremmin. Parlamentaarisen reaalipolitiikan systeemi kassakaappisopimuksineen, hyväveli-koplaamisineen ja strategisine pelailuineen haisee. Puoluejäsenyydestä on myös sellaista haittaa, että olen huomannut politiikkaa vain vähän seuraavien samastavan tunnustuksellisen rivijäsenenkin päättäjiin, pitäen häntä tilivelvollisena suunnilleen kaikesta, jopa hallituksen toilailuistakin.

Puolueeseen kuulumaton voi ottaa kantaa vapaasti, kritisoida ja kehua silloin kun siihen on aihetta, valita haluamiansa ehdokkaita ja jopa harkintansa mukaan tehdä sen kaikkein radikaaleimman valinnan: jättäytyä kokonaan kotiin, kyyniseksi yksityishenkilöksi, sillä puoluepoliitikassa entisistä idealisteista ei voi tulla mitään muuta kuin kyynikkoja. Ja vieläkö tarvitsee ihmetellä, miksi yhä harvempi kokee puoluepolitiikan omaksi vaikuttamiskeinokseen niin minä en ainakaan ymmärrä, mistä jatkossa tullaan löytämään paitsi ehdokkaita, myös vaalilautakuntien jäseniä, kun uusi vaalilaki tulee jääväämään ehdokkaiden lisäksi heidän perheenjäsenensäkin?

Valtiovarainministeriä mukaillen: kiitti siitä. Luovuttamisesta. Pyllistämisestä. Näytätte todella masentavaa esimerkkiä puolueiden riviaktivisteille ja äänestäjille. Miksi kannattaisi liittyä poliittisiin puolueisiin ja vaikuttaa niiden kautta, jos kaikki ovat kuitenkin yksimielisesti asukkaiden palveluita ja viihtyvyyttä vastaan?

Kuka kusi kenen aamiaismuroihin

Parisen vuotta sitten bloggasin erään helsinkiläisvaltuutetun Facebook-seinällä käydyn keskustelun innoittamana, tai oikeammin siitä hermostuneena. Siinä keskustelussa muistini mukaan vallitsi varsin yksimielinen mieliala, joka muistutti lynkkausta. Keskustelussa, joka koski sanomalehtien laatikkojakelua, ei hirveästi löytynyt myötämielisyyttä aamulehtien laatikkojakeluun, sille, että tiedonsaanti sellaisella tavalla, joka huomioisi vastaanottajansa tarpeet (kaikki suomalaiset eivät todellakaan ole digitalisoituneet siinä määrin että etätyöhön perustuva hajauttaminen olisi mahdollista, kun ei edes sanomalehden selaaminen tabletilla onnistu), olisi sellainen kansalaisen perusoikeus, jota pitäisi verovaroin subventoida.

Bloggaukseni, jossa sanoin tuollaisen keskustelun vahvistavan cityvihreisiin liittyviä ylimielisiä mielikuvia, hermostutti tuolloin kyseisen valtuutetun, vaikka kirjoitin hänen nimeään mainitsematta. En halunnut nostattaa häntä tikunnokkaan, vaan tarkoitukseni oli muistuttaa siitä, että on kaikkien vihreiden, myös helsinkiläistenkin etu, jos puolue kasvaa, ja kasvupotentiaalia on enemmän maakunnissa kuin suurissa kaupungeissa, eivätkä tällaiset lynkkauskeskustelut hyvää tee sille kasvupotentiaalille. Myönnän kyllä, että minun oli vaikeuksia pysyttäytyä asiassa, mutta päättäjältä tätä on voitava aina vaatia.

Enhän nyt halunnut kusta puoluetoverin aamiaismuroihin, mutta hän selvästikin menetti malttinsa, ja totesi, että hänen aamiaismuroihinsa tullaan kusemaan, vaikka kai täysi-ikäinen päättäjä on vastuussa omista sanoistaan ja oman sosiaalisen mediansa moderoimisesta eikä ole vastuullista luovuttaa sitä mellakoivien kansalaisjoukkojen käsiin. Ne sanat voivat herättää ajatuksia ja reaktioitakin, mikä pitäisi tietää, jos politiikka-nimiseen leikkiin lähtee.

Nyt kyseinen helsinkiläisvaltuutettu on silmin nähden jälleen hiiltynyt - käsittääkseni jostain pääministeri Sipilän hajauttamislausunnosta, jossa tämä oli siteerannut olemattomia hajauttamista puoltavia tutkimustuloksia - ja tullut samalla kusaisseeksi maakuntavihreiden aamiaismuroihin. Kai se olisi tärkeää jaksaa pitää vihreää lippua korkealla maakunnissa, vaikka tällaiset kirjoitukset antavat näkyvää aineistoa, jonka perusteella vihreitä voi syyttää ylimielisiksi ja city-keskeisiksi. Aineistoa, joka karkoittaa puoluevalintaansa arpovat maakuntien vaaliteltoilta. Ja sitten pitäisi jaksaa osata perustella niillä teltoilla, miksi Vihreitä kannattaa tästä huolimatta äänestää. Kiitos tästä korvaamattomasta vaalivetoavusta, ja tämä siitä hyvästä, että minä ja moni muukin on tehnyt vaalityötä helsinkiläisten ehdokkaiden eteen.

Tärkeää on raitiovaunujen vuoroväli ja stadilaisten etäisyys synnytyssairaalaan, kuten todettiin puoluetoverini Silja Keräsen mainiossa vastineessa Hannu Oskalan tuoreeseen kirjoitukseen, jonka sisältö sinänsä voisi olla paljolti asiaa, kunhan vain siinä pysyttäydyttäisiin kiihkeältä kärjistämishalulta:

"Kaupungeissa on koulutus, työpaikat, talouskasvu ja tulevaisuus. Kainuussa on kylmää, metsää ja eläkeläisiä" (suora sitaatti)

Stadissa vielä asuessani en käsittänyt, mistä kumpuavat puheet helsinkiläisestä ylimielisyydestä. Arvostin tuolloin poliitikkoja - kuten Jan Vapaavuorta - jotka uskalsivat rehellisesti olla Stadin asialla ilman tarvetta mielistellä muita kuin potentiaalisia äänestäjiään, sillä kotiinpäinvetämisen jalo taito osataan kyllä muuallakin. On Stadikin alue, oikeastaan oma maakuntansa.

Vaikka sen verran tajusin ummikkostadilaisenakin valtakunnallistumisen olevan kohtalonkysymys, että äänestin Länsi-Helsingin Vihreiden edustajana varapuheenjohtajistoon aikanaan yhden helsinkiläisen lisäksi siuntiolaista ja jyväskyläläistä, huolimatta silloisen toiminnanjohtajan vahvasta suosituksesta antaa kaikki äänet oman piirin ehdokkaille.

Voi voi, Hannu. Tarkoituksesi oli kai ärhäkän oppositiopolitiikan - jota minäkin kannatan - nimissä tölväistä Keskustapuoluetta, mutta maakunnissa asuu muitakin kuin keskustalaisia ja heidän kannattajiaan. Tämä satoi suoraan Keskustapuolueen laariin, joka kannattajineen vain saa tällaisesta lisää vettä myllyyn.

Mitäs jos Oskala olisikin tyytynyt kirjoittamaan em. sitaatistaan vain ensimmäisen lauseen? Mitäs jos keskityttäisiin Helsingin vahvuuksiin Kainuun heikkouksien sijasta? Olisi ehkä riittänyt vaatia sitä todistustaakkaa Sipilältä ja jättää tämän todisteluvaatimuksen ulkopuolelle maakunnissa eläjät. Jotka kaikki eivät ole maalaisia. Joista aika moni pyörittää kasvukeskusten asukkaiden peruspalveluita.

Minun maailmankuvassani heikkoja autetaan, sillä vahvat pärjäävät omillaankin. Sitä sanotaan lähtökohtien tasa-arvoistamiseksi, josta aluepolitiikka on vain yksi erityistapaus. Ei Keskustapuolueelle kannata jättää siihen yksinoikeutta.

Silja Keräsen mainion blogin, jossa linkataan myös Hannu Oskalan blogiin, voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Rasistien, ei kirkon panttivankina

On kukkupuhetta, että valtio olisi hengellisesti jotenkin valtiokirkon panttivankina, kuten jotkut ateistit väittävät. Olisikin. Nythän valtio on rasismin panttivankina pakotettu äärikonservatiivien myötäilyyn, kun taas kirkko johtaa humanistista keskustelua ja ennen kaikkea antaa esimerkkiä humanistisista teoista omalla arvoesimerkillään. 

Milloinkaan tämä ei ole käynyt yhtä selväksi kuin niinkutsuttuun pakolais"kriisiin" suhtautumisessa. Kriisi se on vain "maahanmuuttokriitikoiden" mielestä, joiden panttivankina Timo Soini on, ja jonka panttivankina Sipilä on, ja hän on joutunut oppositiotaipaleen pelossa myötäilemään nuivaa maahanmuuttolinjaa. Sen sijaan kirkon ei tarvitse mitenkään muuttaa linjaansa: riittää, kun kirkon edustajat muistuttavat kristinuskon opetuksesta: kohtele muita kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan.

Sitä groteskimpaa rasistien onkin vedota kirkkoon ja piiloutua kristillisiin symboleihin, mistä kirkko sanoutuikin ripeästi irti. 

Tällä hetkellä näyttää siltä, että meillä on valtionkirkko vain siinä mielessä, että valtio on ulkoistanut humanismin ja arvot kirkolle. 

Innoituksena tämän kirjoittamiseen toimi pastori Pekka Elonheimon blogi, jonne pääsee klikkaamalla linkkiä. Pekan blogista voi tarkistaa tarkempia yksityiskohtia niiksi perusteluiksi, miten kristitty suhtautuu turvapaikanhakijoihin.

Hallituksen äänettömät yhtiömiehet

Kun hallitus perui eläkkeensaajien asumistukileikkauksensa, alkoi perussuomalaisia hiiviskellä esiin piiloistaan, joissa he olivatkin piileskelleet jo hallituksen nimeämisestä. Oikeastaan ainut asia, joka on saanut heitä tähän asti muistamaan oman olemassaolonsa, on ollut maahanmuuton silmitön vastustaminen.

Käsi sydämellä, kuka muisti peruspalveluministerin nimen, tai edes tiesi sen? Nyt minäkin tiedän. Hänen nimensä on Hanna Mäntylä, ja hän piti em. päätöstä torjuntavoittona. Samoin teki myös Timo Soini, hänen puolueensa puheenjohtaja, vaikka ei kyse olekaan suoranaisesti ulkomaanpoliittisesta asiasta.

Niin kova hinku on koettaa kerätä irtopisteitä sen pienen kansan puolustajina, jonka äänet kelpasivat vielä ennen vaalia. Vaikka Perussuomalaisilla ei ollut päätöksen perumisen kanssa osaa eikä arpaa, sillä ilman oppositiota päätös oltaisiin taputeltu kaikessa hiljaisuudessa. Niin kova hinku Perussuomalaisilla on nimittäin pysyä hallitusvallassa sitä kerran maistettuaan, että heille käy kaikki.

Perussuomalaiset ovat hallituksen äänettömiä yhtiömiehiä. Heille on hallituksessa myönnetty läsnäolo-oikeus. Puheoikeuttaan he käyttävät silloin kun sattuvat muistamaan, ja äänivaltaa heillä ei ole.

Perussuomalaiset on kesytetty

Perussuomalainen puolue on kasvanut ja se elää tyytymättömyydestä, etenkin tyytymättömyydestä vallanpitäjiin, eli hallitukseen. Nyt kun ovat hetimiltään huomanneet olevansa nyt osa tätä joukkoa, jota pitäisi kritisoida, ovatkin he perustaneet hallituksen sisäisen, performatiivisen opposition. Tätä oppositiota toimitetaan näön vuoksi, showksi omille kannattajille. Uhrilampaiksi tähän toimitukseen on heitetty työministeri Lindström ja peruspalveluministeri Mäntylä.

Suurin uhrilammas kaikista on kuitenkin ulkoministeri Timo Soini, jonka EU-puhe varmaan saa kahvit väärään kurkkuun monilla hänen kannattajillaan. Vielä huhtikuussa plokissaan ilmastonmuutokselle ilkkunut Soini puolustaa nyt tasa-arvoa niin feministisin sanankääntein, että moni punavihreä feministikin saisi olla niistä ylpeä; samaten Soinin tarmokkuus ympäristön puolustajana voi kylvää epäilyksen siemenen monissa niissä kannattajissaan, joille Soinin makkara ja lada -puheilla voi olla symboliarvoa.

Soinilaisten integroiminen hallitukseen oli oiva veto ympäristön ja tasa-arvon kannalta: hallituksessa he eivät pääse tekemään niin paljon kolttosia, kun ulkoministeri-Soini onkin yhtäkkiä kiinnostunut ihmisoikeuksista. Onneksi on - ainakin vielä - hyvää työtä tekeviä virkamiehiä, jotka Troijan puuhevosen tavoin salakuljettavat suomalaisen ihmisoikeus- ja ympäristöpolitiikan keskipitkää linjaa ministerinsä puheisiin. Saa nähdä, missä vaiheessa Soini keksii, että julkisen hallinnon järkeistäminen voitaisiin aloittaa näistä koltiaisista.

Missäköhän vaiheessa peruskannattajat huomaavat, että heitä ei enää tarvitakaan kun Timo saatiin istutettua ministeriauton takapenkille? Että enää ei ole työväenpuoluetta ilman sosialismia, kun ei ole edes työväenpuoluetta.

Maisteritehtailun sijasta pitäisi ehkäistä syrjäytymistä

Sen ei pitäisi olla enää kenellekään uusi havainto, että maisteritehtailu on kiihdyttänyt pätevyysvaatimuksien nostamista, vaikka tehtävät itsessään eivät olisikaan muuttuneet. Jokaista hakemaani paikkaa kohti on satoja maistereita jonossa. Ja sosionomi lopulta valitaan.
Maisteritehtailu on myös johtanut maisterien alati pahenevaan työttömyyteen ja aiheuttanut koulutusta vastaamattomissa tehtävissä kärvistelyyn turhautumista, kun niitä ajattelemiseen koulittuja omia elimiä ei saakaan käyttää.

En lähtisi haistelemaan hetkellistä tuulen suuntaa ja kääntämään maisterivirtaa siihen suuntaan, joka juuri nyt näyttäisi olevan paras veikkaus. Tuulen suunta nimittäin on moneen kertaan kääntynyt siinä vaiheessa kun OPM vasta on perustanut komitean sitä kääntämään. Suuntaisin maisteritehtailun sijaan voimavaroja syrjäytymisen uhkaamien ohjaamiseen ammattikoulutukseen, josta siitäkin voi karsia yleissivistävää ainesta. Puhumattakaan tohtoritehtailusta. Voi olla, että työelämää kärsisi valistaa kun se ei ymmärrä (ihan kuin työelämä olisi yksi agentti), miten hienoja tohtorit ovatkaan, ja ehkä työttömille tohtoreille pitäisi kaikille järjestää (suoja)työpaikka yliopistolta.

Ok, on demokratiamme kannalta onnetonta, jos sähköputkimies ei tiedä opposition ja hallituksen eroa, tai se, että kampaaja ei tiedä, mitä huttu, nuttu ja kuttu ovat på svenska, mutta onnetonta on sekin, jos hän ajautuu työttömänä sellaiseen tilaan, jossa hänelle yhteiskunta ei merkitse mitään, eikä äänestäminen ylipäätään ei ole realistinen vaihtoehto. Monille ammattikoulutettaville se pakkoruotsi on kynnyskysymys, ei siksi, ettei halua vaan siksi, etteivät kirjat pysy kädessä. Sama pätee muihinkin ei-ammatillisiin aineisiin. Toki toisen asteen koulutuksen lyhentäminen pidentää nuorten haahuiluaikaa, mutta ei se johdu siitä, että koulu olisi liian lyhyt vaan puutteellisesta ammatinvalinnanohjauksesta.

Jos haluamme saada työelämään valmiita ihmisiä, korkeakoulujen leikkaukset eivät ole niinkään katastrofi. Sen sijaan ne kyllä tuhoavat tutkimuksen, jos entistä pienemmillä resursseilla pitäisi tuottaa kahden sijasta kolme lukukautta opetusta. Mitä sivumennen sanoen korkeakoulut jo nytkin tekevät. Kesäyliopisto, anyone?

Koulutusleikkaukset tulevat sitten väistämättä kyllä näkymään peruskoulujen arjessa. Erityisopetuksesta ja kouluavustajista tullaan varmasti leikkaamaan, mikä tulee näkymään lisääntyvänä psyykkisenä oirehteluna ja muiden koulutyön häiriintymisenä. Ja tämä johtaa siihen, että koulupudokkaita on aina vaan enemmän. Kun itsetunto ja kouluvalmiudet viedään jo alkumetreillä, on menetettyä hyvin hankala saada takaisin. Seuraukset kertautuvat lapsipsykiatriaan, -neurologiaan, toimintaterapiaan ja perhesosiaalityöhön, mutta myös nuoriso- ja aikuispsykiatriaan ja - sosiaalityöhön, kun risoista lapsista onkin kasvanut risoja aikuisia, tai ei aikuisia ollenkaan.

Parlamentaarinen oppositio on tärkeämpi kuin hallituksen sisäinen oppositio

On tietysti hienoa ja kaunista, että Perussuomalaiset ovat ottaneet porvarihallituksen sisäisen kriitikon roolin. Näyttäisi siltä, että irtopisteitä on helppo kerätä tällaisessa hallituksessa, näyttäytyä sen ihmiskasvoina, kuten peruspalveluministeri Hanna Mäntylän ja työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmin tuoreet ulostulot ovatkin olleet.

On tietysti tärkeää, että hallituksessakin joku muistuttaa vähäosaisten olemassaolosta, siitä, että joillekin silakat ovat kultakaloja. Vielä tärkeämpää kuitenkin kuin tämä ääntenkalastelu on vahvistaa niitä ääniä, jotka jäivät nyt marginaaliin. Tarkoitan punavihreää oppositiota. Perussuomalaisten kasvattaminen paisuttaa hallituksen kannatuspohjaa, joten kannattaa mieluummin turvautua oppositioon.

Nyt jos koskaan on aika liittyä johonkin oppositiopuolueista, ja toimia niissä aktiivisesti ihmisarvoisen Suomen puolesta! Oppositiopuolueilla tarkoitan tässä Vihreitä, Vasemmistoliittoa ja demareita. RKP:ta ja Kristillisiä en lue mukaan, ne ovat oikeistopuolueita. Toivottavasti kuitenkin nekin ovat yhtenäisessä oppositiorintamassa.

Miksi hallitukseen kannattaa pyrkiä?

Oppositiosta käsin ei pystytä kuin räkyttämään, tekemään populistista vastuunpakoilupolitiikkaa. Näinhän Norjan Edistyspuolue on tehnyt, tai sitten muut puolueet ovat konsensuksessa pelanneet sen pois hallituksesta; 1973 tapahtuneen perustamisensa jälkeen se nousi salonkikelpoiseksi vasta istuvaan hallitukseen. 

Eipä esimerkiksi ilmastolaki olisi onnistunut oppositiosta käsin. Puolueen lopullinen päämäärä ei saa olla kannatuksen nostaminen, vaan maailman muuttaminen, ja siihen puolueet ovat välineitä. Parempi politiikka tuo sitten enemmän kannatusta ja enemmän välineitä muuttaa sitä maailmaa, ja jos oma puumerkki ei näy hallituksen politiikassa riittävän selvästi, äänestäjät rankaisevat. Toki osittain kyse on myös siitä, missä määrin tehdään näkyväksi se, missä ollaan onnistuttu ja missä epäonnistuttu, siis viestinnän selkeydestä.

Hallitusvastuu kuluttaa, se on luonnonlaki. Hallitukseen tulee aina lähtökohtaisesti pyrkiä, riippumatta vaalituloksesta; tosin murskatappio voi antaa aihetta keskittyä puolueen kuntoon saattamiseen yhden kauden ajaksi. Ja sellaisen me saimme Eduskuntavaaleissa, joten jälkiviisaana voisi ollut olla parempi jättäytyä oppositioon, niin olisi helpompaa tavoitella ensi keväänä vaalivoittoa ja sen turvin saada perustulo ja sukupuolineutraali avioliittolaki; tosin jälkimmäinen sentään saadaan jo istuvan eduskunnan voimin. Tosin eipä sitä ilmastolakia oltaisi sitten saatu, ei lukuisia uusia luonnonsuojelualueita tai perusturvan tasokorotusta. 

Vihreille ydinvoima on nemesis. Jos pysytään hallituksessa, jossa tehdään päätöksiä ydinvoiman lisärakentamisesta, poliittiset vastustajamme saavat aiheen ilkkua meidän mielistyneen valtaan, ja ydinvoiman vastustajat taas katsovat meidän pettäneen periaatteemme, vaikka hallituksessa on työn alla paljon muutakin, joka kaipaa edistämistämme; onneksi sentään ilmastolaki ei enää ehdi kaatumaan. Jos taas eroamme, ydinvoimaan neutraalisti suhtautuvat taas voivat nähdä meille periaatteet ilmaston pelastamista tärkeämmäksi. 

Minä en liittynyt VIhreisiin sähkösyistä, eikä ydinvoima herätä minussa kovin suuria tunteita. Paljon pienempiä kuin esimerkiksi hiilivoima. Kannattajissamme on kuitenkin enemmistö ydinvoiman vastustajia, joten kyllä meidän on kuitenkin pienempi paha jättää hallitus, jos istuva hallitus nyt vielä saa kikkailtua uuden ydinvoimapäätöksen.