Otto Klemperer, tiukka eksentrikko

Saksalainen kapellimestari Otto Klemperer (1885-1973) oli erikoinen tyyppi. Nyky-ymmärryksen mukaan hänen välillä hallitsematon käyttäytymisensä - taipumus itsensä polttamiseen sänkyyn ja naisille sopimattomien esittäminen - selittyy bipolaarisella mielialahäiriöllä, mutta paremmissa vaiheissaan Klemperer kykeni musiikillisesti todella visionäärisiin suorituksiin. Klemperer oli myös tunnettu äärisarkastisesta huumoristaan, kuten mainio kaksiosainen Peter Heyworthin elämäkerta Otto Klemperer, his life and times kertoo osuvin esimerkein.

Seuraavaksi käyn läpi parhaita Klempererin levytyksiä. Koen Klempererin itselleni juuri nyt erityisen läheiseksi. Hän ei alleviivaile mitään, vaan hänen asiallisen analyyttisen, kaikkea hysterianlietsontaa välttävän miltei raa'an dokumentaristisen tyylinsä soisi olevan juuri nyt yhteiskunnallinen normi.

Anton Bruckner: Sinfonia no 4. Ajattelen tässä ensisijaisesti studiolevytystä Lontoon Filharmonia-orkesterin kanssa. Se on harvinaisen joutuisa, suorastaan imevä, vaikkakin livelevytys Kölnin radio-orkesterin kanssa on vieläkin vauhdikkaampi. Klempererin käsissä "Romanttinen" sinfonia ei ainakaan tarkoita romantillista käsitteen siirapoidussa merkityksessä; sen sijaan se on niin tiivistä musiikkia kuin Brucknerin on mahdollista olla. Etenkin toinen "hidas" osa on samalla tavalla miltei allegretto kuin Beethovenin 7. sinfonian toisen osan tulisi merkintöjen mukaan olla.
Anton Bruckner: Sinfonia no 5 Tähän valitsen live-esityksen Wienistä vuodelta 1968. Se on yksi kolmesta tai neljästä suurimmasta tämän teoksen taltioinnista, erinomaisella äänityksellä. Kerrankin teoksen jännite kantaa myös sitä viimeistä 3-4 minuutin eksaltaatiota edeltävät tunti ja 10 minuuttia.
Anton Bruckner: Sinfonia no 6 Hyvin harva levytys, jos mikään, onnistuu liikuttamaan minua niin kuin tämä, ja on tehnyt sen jo 27 vuotta. Tässä, kuten 4. sinfoniassa, toinen, "hidas" osa ei ole hidas, mutta juuri sellaisena harvinaisen järkyttävä, ei vähiten Jock Sutcliffen nyyhkivän oboen ansiosta, jonka koen puhaltavan ilmoille kaikki mahdolliset ja mahdottomat suruni. Levytyksen sävy on varsin vaskinen, ei niinkään hienosteleva, ja Sutcliffen oboe tuo suuren määrän hellyyttä muuten miltei raa'an sävyn päälle.
Gustav Mahler: Sinfonia no 2 Mahlerin kakkonen demonstroi varsin hyvin Klempererin oman luonnehdinnan toisen Mahlerin aikalaistulkin Bruno Walterin ja Klempererin eron. Walter oli moralisti, Klemperer immoralisti. Hänelle teos ei ole humanistinen ylösnousemuskertomus, vaan sinfonia.
Gustav Mahler: Sinfonia no 9 Yksi ihan kaikkein parhaita Klempererin levytyksiä, eikä se ole aivan vähän se. Klemperer esittää teoksen todella raaistavassa sävyssä, ja kaikkein parhaimmin hän onnistuu teoksen pitkässä, ensimmäisessä osassa. Kahden keskimmäisen scherzo-osan sarkasmi ei todellakaan ole Klempererin luonteelle vierasta, mutta ne menevät ehkä hieman raskassoutuisesti.
Gustav Mahler: das Lied von der Erde Tässäkin, kuten Ylösnousemussinfoniassa, Walterin hellä tyyli on minulle läheisempi, mutta tätä levytystä suurenmoisempia laulajia tuskin on kokonaisuutena missään levytyksessä; Christa Ludwig ja Fritz Wunderlich, jota ylväämpää tenorääntä tuskin tämän teoksen levytyshistoria tuntee.
Johannes Brahms: Haydn-muunnelmat Haydn-muunnelmat ovat oma erityinen suosikkini, jota kohtaan koen erityistä lukkarinrakkautta, ja jos Toscanini on teoksen toiseksi paras levytys, Klemperer on ykkönen. Ei kysymystäkään.
Johannes Brahms: Sinfonia no 1 Brahmsin eka on Klempererin käsissä vakavaa, todella painokasta musiikkia, miltei pahaenteistä.
Johannes Brahms: Sinfonia no 2. Tämän vähimmän minulle läheisen Brahmsin sinfonian, jonka finaali on lastenlaulumainen renkutus, Klemperer tekee melkein aikuisten musiikiksi.
Johannes Brahms: Sinfonia no 4 Jos minun pitäisi valita vain yksi Brahmsin sinfonian levytys, päätyisin useimmiten tähän. Pitkään minulle oli referenssinä Bruno Walterin helläsävyinen levytys, mutta jotenkin Klemperer kestää useamman kuuntelun. Etenkin finaalin kontrapunktit Klemperer ruotii kaikkein kirkkaimmin.
Johannes Brahms: Viulukonsertto (David Oistrah) ja Ranskan kansallinen radio-orkesteri Klemperer oli myös erinomainen oopperakapellimestari, sekä laulajien että instrumentalistien partneri. Parempaa esimerkkiä en siitä tiedä kuin Ranskan radio-orkesterin kanssa tehty Brahmsin viulukonsertto, jossa on jotenkin ylevä sävy.
Johannes Brahms: Saksalainen sielunmessu Taidan olla jäävi tämän levytyksen suhteen, sillä ostin jo -93 tienoilla tämän paljolti siksi, että se on cd-opusten klassinen referenssilevytys, ja tuolloin vielä keräsin peruskirjastoa. En päätynyt esimerkiksi James Levinen levytykseen. Klempererin käsissä teos joka tapauksessa on painokas mutta joutuisa, ja samat sanat laulajista kuin das Liedissä: Dietrich Fischer-Dieskau ja Elisabeth Schwarzkopf on ylittämätön kaksikko.
Johann Sebastian Bach: Matteuspassio Klempererin verkkainen, autenttisen liikehdinnän näkökulmasta ei-liikehdinnällinen Matteuspassio sisältää suurenmoista laulua ja monien mielestä edustaa juuri sellaista harrasta tunnelmaa, jota passioihin liitetään. Klempererin näkemystä ei voine suositella ainoaksi mahdolliseksi Matteuspassiolevytykseksi, vaan sitä kannattaa täydentää hyvällä "autenttisella" levytyksellä, kuten Leonhardtilla.
Ludwig van Beethoven: Sinfonia no 3 (Eroica) Pitkään pidin Rudolf Kempen - ihan alussa Bruno Walteria, joka esitteli minulle teoksen - kyllä loisteliasta Eroicaa ylittämättömänä, mutta kyllä se tämä on, suurin mahdollinen Eroica. Jännä huomata, miten Klemperer on monessa kohtaa syrjäyttänyt minulla Walterin. Mitähän tämä sitten kertoo minusta; tunteellinen moralisti tulee strukturalistisen immoralistin syrjäyttämäksi?
Wolfgang Amadeus Mozart: Don Giovanni En ole siinä määrin oopperamusiikin harrastaja, että osaisin perustellusti vertailla kaikkia Giovanneja ansioineen, mutta tässä Klemperer joka tapauksessa osoittaa taipuvansa huumoriinkin, muunkinlaiseen kuin sarkasmiin. Ja laulu on tässäkin levytyksessä suurenmoista; erinomainen näyte Klempererin pitkällisestä toiminnasta oopperassa.
Franz Schubert: Sindonia no 9 (C-duuri) Miltei juhlallinen esitys tästä jotenkin epäsinfonisesta mastodontista, jonka äkkiväärän rytmiikan Klemperer vetää suoraksi, bloss ein tempo. Näin tästä mastodontista, hups, tuleekin ihan oikean sinfonian kuuloinen.
Paul Hindemith: Nobilissima visione Jotenkin unohdettua, vuosisadan alkupuoliskon hyvinkin suosittua käyttömuusikko Hindemithiä kannattaisi joskus soittaa. Ja kuunnella. Klemperer näyttää, miksi. Teoksessa on jotenkin arkaainen sävy, tosin eri tapaan kuin aikalais-Janacekissä.
Kurt Weill: Kolmen pennin ooppera, orkesterisarja Klemperer ymmärtää Berliinin Kroll-ajoiltaan kantaesittämäänsä Weilliä paremmin kuin yksikään toinen kapellimestari. Weillin musiikin sijoittaminen genreen on mahdotonta; se on oopperaa, operettia, musikaalia ja laulelmaa samanaikaisesti.

Eivät soittajat saa hikoilla, kuulijoiden pitää

Säveltäjä-kapellimestari Richard Straussin suuhun on laitettu luonnehdinta (hänen) kapellimestaritaiteesta(an), että ei soittajien pidä hikoilla, kuulijoiden pitää. Straussilla sanottiin olevan teknisessä mielessä hyvin ekonominen johtamistyyli, ja soivassa tuloksessa korostui klassillinen kohtuus.

Sama pätee, tai päti, mitä voimakkaimmin Otto Klempereriin, Straussista seuraavan sukupolven aikalaiseen. Kuitenkaan edellä sanotun ei tarvitse tarkoittaa sitä, että musiikista olisi tapettu kaikki afekti. Tunteita ei pidä sekoittaman sentimentaalisuuteen, siirapissa lötjöilyyn. Tämän Klemperer tajusi paremmin kuin moni, itse asiassa useimmat, ja tästä parhaita esimerkkejä on hänen levytyksensä Brucknerin kuudennesta sinfoniasta, joka on parhaita Bruckner-levytyksiä, sinfonialevytyksiä ja levytyksiä ylipäätään mistään.

Klemperer ei herkutellut sointiväreillä. Hänellä oli yksi sointiväri, omanlaisensa. Soittajalle, joka kerran oli erehtynyt kommentoimaan Klempererin tempoa epäplausiibeliksi, hän oli todennut "bloss ein Tempo". Tempojakin oli vain yksi, Klempererin.

Klemperer piti otteen tiukasti näpeissään, ammatillisesti. Yksityishenkilönä hän oli eksentrinen miltei vaarallisuuteen saakka; itseään sänkyynsä piipullaan polttanut, joskus kaduille alusvaatteissaan juoksennellut, naisille sopimattomia ehdotellut Klemperer kärsi mitä ilmeisimmin bipolaarihäiriöstä, mitä ei tunnettu vielä hänen aikanaan. On tämä sitten hulluutta tai ei, niin muusikkona hänellä oli kaikki kontrolli tekemisiinsä, ja muidenkin. Kaikki yksityiskohdat kuuluvat, ja rytmit ovat äärimmäisen selkeitä, jos niistä nyt pahanpuhujien mielestä voidaan puhua.

Klempererin alleviivaamaton ja täysin epäsentimentaalinen tyyli näyttää musiikin sen todellisessa valossa, tekemättä sille kuitenkaan harnoncourt- tai saraste -tyyppistä ruumiinavausta. Sitä järkyttävämmältä se sitten kuulostaakin. Mikään musiikki ei ole koskaan järkyttänyt minua samassa mittakaavassa kuin Brucknerin kutonen, Klempererin johtamana.

Klempererin sointi oli äärimmäisen erotteleva, paikoitellen raakakin hienostelemattomuudessaan, jousien sointi jalo. Jousissa kuulee jopa puun, jota soittimiin on käytetty. Jos sointi olisi ruokaa, Klempererin Philharmonia Orchestra olisi taikinajuuresta kotona leivottua ruisleipää, tai riuskaa lihapataa. Klemperer jaotteli jousisektion kahteen osaan, ja stereovaikutelma on tämän takia hyvin erotteleva. Kaikkein silmiinpistävintä on kuitenkin puupuhallinvoittoisuus; Klemperer luotti orkesterinsa - Lontoon Philharmonia Orchestran - loistaviin yksilöihin, joita oli etenkin puupuhaltimissa, kuten Dennis Brain käyrätorvessa, Gareth Morris huilussa ja ennen kaikkea oboisti Sidney "Jock" Sutcliffe, joka määritti orkesterin.

Sutcliffen oboe puhui, silloin kun orkesterilla oli jotakin asiaa. Ja sillä oli asiaa, etenkin Brucknerin 6.sinfonian hitaassa osassa. Siinä se itki oman ensirakkauteni päättymistä, Sutcliffen oboe.

Klempererin (ja Sutcliffen) levytyksen voi kuunnella klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Musiikki kantaa

Tyttöystäviä, asuntoja ja työpaikkoja on tullut, ollut ja mennyt, mutta musiikki on pysyvä seuralaiseni. Ilman sitä en olisi tässä, ainakaan täysissä järjissäni. Musiikki auttaa muistamaan, mutta myös unohtamaan. Muistan aina Mahlerin 7.sinfoniasta kesän 1999, jolloin harjoittelin maratonille. Muistan myös Brucknerin 7. sinfoniasta ensimmäisen todellisen rakastumiseni. Rakastuin samanaikaisesti H:een ja Bruckneriin. H meni, Bruckner jäi.

Brucknerin kutonen palauttaa mieleeni sen, jonka saman säveltäjän seiska toi: hitaassa osassa Jock Sutcliffen oboe nyyhki samassa tahdissa kanssani. Arnold Schönbergin Kirkastettu yö kirkasti jo muutenkin kirkkaan juhannusyöni, joka oli pian hämärtyvä, muistuttaen, että tunsin itseni aisankannattajaksi.

Musiikki tuo mieleeni myös asioita, joita minun on pakko muistaa. Joista olen pääsemättömissä. Mendelssohnin 1. ja 5. sinfonioista muistan, kun kävelin Taivallahden rantaa sulattelemassa tietoa äitini sairastumisesta syöpään. Stravinskin Tulilinnusta muistan, kuinka puskin ikuiselta tuntuvaan vastatuuleen ja räntäsateeseen Urheilukatua ylös Laakson keuhko-osastolle äitiäni katsomaan.

Dvorakin sinfoniat 1-7 löysin samanaikaisesti ensimmäisen perheeni kadottamisen kanssa, ja tämän onnettomuuden aattona, More Specialsin tahdissa kävelytin nukkuvaa poikaani. Do nothing. Derek and the Dominoesin Layla -albumi palauttaa mieleeni kouluajan polkuretket Haltiapolulla, jolloin koetin pysytellä näköetäisyydellä eräästä Annesta...

Heikkoinakin hetkinä musiikki on auttanut jaksamaan. Armeijamarssi oli hauskempaa, kun piilouduin joukkion keskelle Walkmanit korvissa, Roger Norringtonin levytystä Beethovenin Pastoraalista kuullen, ja muistan öiset päivystykset Mäkiluodolla, Paasilinnaa lukien, kajastavan Tallinnan valoja katsellen, Otto Klempererin Mozartia radiosta kuunnellen. Erich Kleiberin esitys Eroicasta taas palauttaa mieleeni öiset Messukeskuksen siivouskeikat, vaikka eivät ne nyt kamalia olleetkaan.

Musiikki auttaa muistamaan myös hienoja hetkiä. Aina kun kuulen Saint-Saensin Rondo Capriccioson, muistelen nuoruuden suklaailtojani Nordenskiöldinkadulla ja kaverijuhannuksiamme saaressa, ja Michael Tilson Thomasin Debussy-levy palauttaa saunailtamme Lapinrinteellä. Mikis Theodorakis tuo mieleeni ensimmäisen kouluvuoteni aamut kissani ja Aku Ankkojen parissa, ja Pelle Miljoonan Moottoritie syksyn -80 illat, jolloin tutustuin kävelemällä Kannelmäkeen ja kuuntelin Tapani Ripatin Rockradiota.

Musiikki palauttaa mieleeni pienempiäkin asioita: Beethovenin Keisarikonsertto Claudio Arraun ja sir Colin Davisin levytyksenä muistuttaa minua siitä kun lukiota aloittaessani kävin ostamassa funktiolaskimen Runeberginkadulta.

Hänhän on ihminen. Eikö se ole kaikkein tärkeintä?

Olen oppinut bipolaarihäiriötä sairastaneelta eksentrikkokapellimestari Otto Klempereriltä joitakin asioita, jotka kelpaa jakaa kaikille. Kun kerran levytyksessä puupuhaltimen soittajalla (saattoi kuka ties olla legendaarinen oboisti Jock Sutcliffe) sattui lipsahtamaan sylkeä suukappaleeseen ja nuotti särkyi, Klempereriltä kysyttiin (en muista, oliko tuottaja vai äänittäjä), että huomasiko hän tämän ja haittasiko se tätä siinä määrin että otto pitäisi uusia), mihin Klemperer totesi: "Hyvänen aika, hänhän on ihminen. Eikö se ole kaikkein tärkeintä"?

 

Tämän viisauden jaan muistutukseksi kaikille, etenkin esimiestehtävissä toimiville. Myös isien ja äitien sopii muistaa tämä, mutta sopii tämä ohjeeksi kaikille kanssaihmisille.

 

Ihmiset ovat lähimmäisiä, ja vasta sen jälkeen kollegoita. Saati esteitä tai vihollisia. En muista tätä aina itsekään, joten hyvä on kirjata tämä näin julkisesti ylös. Yleensä meitä ei voi korvata roboteilla. Täydellinen ei ole kukaan, sellaista ei pidä vaatia itseltään eikä toisiltaan. Tämän unohtaminen ajaa liian monia sairaslomille ja ennenaikaisille eläkkeille. Hautausmaat ovat täynnä virheettömiä ihmisiä.