keskiviikko 30. huhtikuuta 2014

Työviihtyvyyden huononemisen lyhyt historia

Aina välillä googlaan omalla nimelläni löytyvää aineistoa, niin kuin pitääkin tehdä sellaisen henkilön, jolla on olemassa aktiviteettihistoriaa 1990-luvulta tai sen jälkeiseltä ajalta. Satuin nuoruudentyöpaikkani, Helsingin yliopiston atk-keskuksen historiamatrikkeliin.

Missään muussa työpaikassa en ole sen jälkeen viihtynyt niin hyvin, vaikka töitä ei aina ollutkaan mitenkään kiireeksi saakka, mikä minulle annettiin ymmärtää jo työpaikkahaastattelussa, minkä vuoksi sain oikein esimiehen luvalla lukea pääsykokeisiin.

Olisi ehkä pitänyt jättää lukematta ainakin ne kirjat, ja sen sijasta käyttää luppoaika hyödyllisemmin ja valmistautua tietojenkäsittelyopin pääsykokeisiin. Siten voisin vieläkin olla siellä.

Paljon työviihtyvyydestä kertoo, että matrikkelin mukaan moni on ollut atk-keskuksessa (joka omana aikanani muutti nimensä Laskentakeskuksesta) töissä nelisenkymmentä vuotta. Paljon tuttuja nimiä, joista yllättävänkin moni omana aikanani (syyskuusta 1990 huhtikuuhun 1991) siellä vaikuttanut viihtyy laitoksella vieläkin.

Kun olin syksyllä hautaamassa Ensio-ystävääni, jotakin työpaikasta kertoo sekin, että hautajaisissa oli tervehdys hänen entisiltä työkavereiltaan. Tämä ei toki ole mitenkään kohtuutonta, ottaen huomioon, että Ensio viihtyi samassa työpaikassa 38 vuotta.

Ehkä aika kultaa muistot. En osaa idealisoida sitä, että löytäisin jostakin eläkeviran, jonka kollegat sitten muistaisivat minua vielä hautajaisissakin, mutta miksi sitten viihdyin ATK-keskuksessa noin hyvin? Hyvä ilmapiiri oli varmastikin tärkein tekijä. Työskentelin fiksujen ihmisten parissa asiantuntijaorganisaatiossa, mutta siltikin työpaikkailmapiiriin täytyy vaikuttaa jokin yksilöistä riippumaton sosiaalinen fakta, jota sanottakoon vaikkapa kulttuuriksi, työntekemisen tapa, joka on vakiintunut ja kyseiselle organisaatiolle ominainen. Jokainen hyväksyttiin omine persoonallisuuksineen, ja persoonallisuuksia talossa totisesti oli niin että muistan heidät vieläkin puhetapoineen ja jopa vaatetuksineenkin. Talossa vallitsi myös kulttuuri, jossa jokaista työntekijää ja jokaista roolia arvostettiin, minkä heijastumana sitten ketään ei kyttäilty ja jokaista pidettiin ihmisenä samassa arvossa.

Tässä siis opetus kaikille työnantajille ja esimiehille. Ei edelläkuvatun luulisi olevan vaikeaa? Mitään taikatemppuja ei tarvita, ainoastaan arvostava ja luottava ilmapiiri.

Toki melkein neljännesvuosisata myöhemmin ymmärrän, että kyse saattaa ainakin omalla kohdallani olla siitä, että siedin tuolloin melko yksitoikkoisen ja minut alityöllistävän työn siksi, että koin sen väliportaaksi jonnekin. Nyt kun en enää tiedä, mikä sen jonnekinin piti olla, olen matkan varrella eksynyt reitiltä, niin osaan sitäkin paremmin arvostaa sitä väliporrasta.

tiistai 29. huhtikuuta 2014

Mihin Stubb tähtää?

Kun Alexander Stubb nyt suhteellisen odotetusti päätti ryhtyä Kokoomuksen puheenjohtaja(ehdokkaa)ksi, hänellä on vain hävittävää. Toki hallituksen viimeinen kehysriihipäätös on jo tehty, samoin Sote-uudistus, joten Stubb välttyy pätkäpääministerinä likaamasta käsiään kaikkein raskauttavimmissa synneissä. Nähtäväksi jää, pysyykö teflonkuori siistinä 8-9 kuukauden ajan.

Janne Vapaavuori tässä melkein käy sääliksi. Vaikka Stubbista ei voi olla pitämättä, siltikin on vaikea välttää vaikutelmaa, että johonkin hän tähtää. Pääministeriys on väline johonkin, mutta mihin? Komissaariksi tie lienee toistaiseksi tukossa, jos paikka on ainakin viran - siis pääministerin - nykyisen haltijan oman käsityksen mukaan korvamerkitty Kataiselle. Ehkä Stubb yrittää pääministerinä laventaa julkisuuskuvaansa, jotta hän kelpaisi presidentiksi joskus tulevaisuudessa, muidenkin kuin kaupunkilaisten, menestyjien ja porvareiden.

Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, mitä on Stubbin sosiaalipolitiikka, Stubbin ympäristöpolitiikka tai Stubbin koulutuspolitiikka. Niitä ei toistaiseksi olla nähty, Stubbin areenat ovat tähän saakka vähän laajemmat kuin kotoisat hiekkalaatikkomme. 

Kokoomus sentään valitsee itse keulakuvansa, Stubb ei voi huudattaa itseään yleisellä kansanäänestyksellä. Ei Vapiksella kuitenkaan ole oikein mitään mahdollisuuksia, puhumattakaan kenestäkään muusta. Sirpa Pietikäisen näkisin kisassa kernaasti, mutta hänellä lienee muutakin tekemistä.

Niin, Vapaavuoresta vielä. Vielä kun olin helsinkiläinen, arvostin häntä siitä, että hän oli avoimesti helsinkiläinen. Yleensähän helsinkiläisyys on politiikassa kirosana, Helsinki kun ei ole maakunta vaan kaikkien maakuntien antiteesi. Maalaistuneenakin osaan arvostaa Vapaavuorta kosiskelemattomuudesta, mikäli tunteeton teknokratismi nyt on meriitti mikään. Vapaavuorelle pääministeriyteen sopeutuminen olisi sikäli käynyt helpommin, että hänelle se olisi ollut uran looginen huipentuma, hänen ei olisi tarvinnut siinäkään roolissa mielistellä ketään eikä välittää siitä, että hänen hahmonsa on maalaisille vaikea pureskella.


maanantai 28. huhtikuuta 2014

Näpit irti Porvoon synnytysosastosta

Porvoon sairaalassa syntyy vuosittain noin 800-900 lasta maailmaan. Kohta minäkin pääsen ihastelemaan Porvoon kotoisen sairaalan tunnelmaa. Raportoin sitten, mikäli palvelukokemus ei ole miellyttävä. Mitä uskon sen olevan.

Odotusaikana jo se, että sairaala on kahden kilometrin päässä, on luonut turvallisuudentunnetta. Jos on jotain askarruttavaa, sinne voi aina soittaa. Ovetkin ovat aina auki: jos olo tulee turvallisemmaksi paikan päällä asiantilan tarkistamisesta, kotoani sinne pääsee pyörällä alle 10 minuutissa, kävellen 20 minuutissa ja taksilla matka maksaa vain kahdeksan euroa. Hienoa. Rauhoittaa mieltä tietää, että matka synnyttämään on näin lyhyt niin että paikalle ehtii varmasti ajoissa.

Me vielä ehdimme. Mutta eivät ehdi itäisen Uusimaan synnyttäjät ehkä vastaisuudessa, jos aika ajoin esiin putkahtelevista uhkailuista lakkauttaa Porvoon sairaalan synnytysosasto joskus tulee totta. Esimerkiksi meiltä Naistenklinikalle kestää vaihtojen kanssa puolisentoista tuntia. Ja onko se bussista viimeisillään hoippuminen pysäkille, kävely toiselle pysäkille, odottelu ja ratikkaan istuminen nyt niin mukavaa siinä tilassa. Lapsivedet ratikkakiskoille.

Ei. Siihen kuitenkin mennään, jos Porvoossa joskus ei enää olisi synnytysosastoa. Tarkastellaanpa hieman vielä nykyisiä liikenneyhteyksiä.

Nykyisellään lapinjärveläisillä kestää bussilla Porvooseen noin 35-40 minuuttia. Jos synnytykset siirtyvät Helsinkiin, matka ensin Kamppiin kestää tunnin enemmän, sitten vaihto päälle. Ruotsinpyhtäältä ja Monninkylästä ei suoraa yhteyttä synnyttämään enää ole. Tai on, taksilla.

Matkustin kerran Porvoosta lentoasemalle, kun oli pakko, bussin ei-tullessa. Maksoi 84 euroa. Ruotsinpyhtäältä tai Monninkylästä Meikkuun maksaa toistasataa euroa, ja kestääkin varmastikin puolisentoista tuntia.

Toivon siis totisesti, että synnytysosasto pysyy Porvoossa. Muuten syntyy jatkossa lapsia navetoihin, saunanlauteille ja takapenkeille, ihan kuin ennen vanhaan. Ja sittenpä tulee lisääntyminen olemaan sallittua vain autollisille. Jos joskus vielä innostun lähtemään ehdokkaaksi vaaleissa, tämä tulee olemaan kärkiteemojani.

sunnuntai 27. huhtikuuta 2014

En ole koskaan...

... ajanut autoa. Mikroautoa ajoin kerran kaverini polttareissa. Aina kun kuulin jonkun takaa lähestyvän, ajoin reunaan, jottei sattuisi mitään. Hävisin seuraavalle, ajokortiton hänkin, kolme kierrosta. Moottoripyörääkään tai mitään vastaavaa en ole ajanut, paitsi lapsuudenystäväni äidin kyysäämän mopon pakkarilla istunut. Ajovekkuliksi minusta ei ole.

En ole koskaan ollut työnohjauksessa. Tähän varmaan pätee sellainen, että se, joka on jäänyt jostakin paitsi, saattaisi tarvita sitä eniten.

En ole koskaan tehnyt ulkomaahan suuntautuvaa työmatkaa. Olen kuullut, että työmatkoilla ei pääse näkemään maailmaa, korkeintaan lentokenttähotellin auditorion.

En ole koskaan tehnyt polttopuita. Kun otin armeijaleirillä kirveen käteeni, ystäväni (se sama, joka jätti minut viimeiseksi mikroautoilussa) näki heti ja selkeästi, että tuosta ei mitään tule, pelasti minut polveen lyömiseltä, otti kirveen ja teki puut.

En ole koskaan valmistanut kananmunasta ruokaa. Ellei makaronilaatikon munamaitoa lasketa.

En ole koskaan perannut kalaa. Ostan kalani valmiiksi fileroituina, tai pakastettuina. Varmaan voisi olla hyödyllistä opetella kalastamaan, jotta voisi perata.

Näitä asioita siis on. Varmaan on niitä enemmänkin. Kaikki ei kuitenkaan mahdu tähän, eikä kaikkea muista.


lauantai 26. huhtikuuta 2014

Miksi maahanmuuttajien lapsetkin syrjäytyvät?

Maahanmuuttajilla on vaikeuksia työllistyä koulutustaan vastaaviin töihin. Tästä seuraa, että he joutuvat usein tekemään vuorotöitä ja hanttihommia. Yleensä vallitsee suora korrelaatio koulutustason ja omaan työhön - niin työnkuvaan kuin työaikaankin - vaikuttamisen mahdollisuuden välillä: mitä korkeampi koulutustaso on, sitä enemmän yleensä päästään vaikuttamaan omaan työhön.

Maahanmuuttajilla tämä yhteys katkeaa, etenkin ei-länsimaisilla maahanmuuttajilla, koska me emme ole valmiita ottamaan heitä heidän osaamistaan vastaavaan työhön. Seurauksena tästä on muunmuassa se, että koulutusta vastaamattomia töitä tekevien maahanmuuttajien lapset jäävät valitettavan helposti heitteille kavereiden kanssa tai ostareille notkumaan, kun isän tai äidin työ ei jousta.

Kun ensimmäisen polven maahanmuuttajat eivät saa osaamistaan käyttöön, tästä seuraa ylisukupolvista syrjäytymistä, kun lapset huomaavat vanhempiensa varoittavasta esimerkistä, että kouluttautuminen ei kannatakaan. Toiseksikin vanhempien raataminen niskat limoissa paskatöissä voi johtaa lapsien mielenterveysongelmiin ja koulupudokkuuteen, kun sieltä yösiivouksesta tai liikelaitoksen valvontakameran alta voi olla vaikea ehtiä verkostoneuvotteluihin.

perjantai 25. huhtikuuta 2014

Persujen pefletti pakkoruotsista

Perussuomalaisten toisesta kotimaisesta kielestä Vapaa kielivalinta ry:n Ilmari Rostilalla haamukirjoituttaman pamfletin mukaan ruotsinkieliset oppivat suomenkielisiä helpommin vieraita kieliä. Tämän vuoksi pakkoruotsi pitäisi siis poistaa, ettei kukaan täällä oppisi yhtään mitään niin ettei vahingossakaan tarvitsisi alistua kansainväliselle kanssakäymiselle, opiskella korkeakoulussa tai ymmärtää, mitä Jacques Brel lauloi. Tästä eteenpäin kaikkien on puhuttava yhdyssanavirheitä vilisevän suomen lisäksi vain tankeroenglantia, korkeintaan. Kansainvälinen kauppa tulee tästlähtien korvata luontaistaloudella, kädestä suuhun.

Pamfletin mukaan ruotsin opiskelu on lapsille ja nuorille vastenmielistä, ja tämä kokemus pitää ottaa vakavasti. Totta kai se on vastenmielistä, jos kaverit niin sanovat. Se, että jokin asia koetaan yleisessä asenneilmapiirissä vastenmieliseksi, on itseään toteuttava ennuste.

Ruotsin opiskelu ei ole ehkä cool. Miten siitä sitten saataisiin cool?

Pyydän kaikilta anteeksi, että käytössäni ei ole ollut alkuperäislähdettä. Eivät ole perussuomalaiset sitä jakaneet, joten eivät sitten ansaitse tämän lähdekriittisempää kohtelua.


torstai 24. huhtikuuta 2014

Maksan mielelläni Yle-veroa...

... koska uskon, että esimerkiksi Selim Palmgrenin, Heino Kasken tai Leevi Madetojan musiikkia ei muuten kuulisi kukaan, joka ei itse niitä osaa esittää. Yle sivistää tuomalla harvinaisempaakin musiikkia kansalle, ja kansansivistyksestä voikin maksaa. Radion sinfoniaorkesteri tarjoaa puolestaan suomalaissäveltäjille välineen, jolla he saavat musiikkiaan esitetyksi, ainakin kerran. Eivät tietenkään kaikki, mutta kyseistä instituutiota johtavien mielestä mielenkiintoisimmat.

Ainakin aiempina vuosina, kun Suomessa ei tehty juurikaan klassisia levytyksiä, Ylen kantanauhat olivat ainoa suomalaismuusikkojen taltiointien varasto. Ilman kantanauhoja meillä ei esimerkiksi olisi Heimo Haiton Sibelius-levytyksiä tai juuri mitään dokumenttia Veikko Tyrväisen äänestä. 

Kantaesitykset ovat paitsi kulttuurisen elinvoimaisuuden elinehto, ne ovat myös sosiologisesti mielenkiintoisia tapahtumia: on kiintoisaa seurata yleisön reaktioita, jotka eivät tiedä, mitä sieltä tulee kun se ei ollutkaan sitä Beethoven-Sibeliusta. Etenkin kun syypää eli säveltäjä tapaa itse olla yleensä paikalla vastaanottamassa näitä reaktioita, eivätkä ihmiset nyt julkisesti kehtaa munata itseään taputtamalla huonosti niin etteivät muka ymmärtäisi, mitä vastaanottivat.

Olen aiemmin ollut käyttömaksun kannalla, mutta sitä olisi hyvin vaikea hallinnoida. Minäkin kivikautinen sentään osaan kuunnella Ylen klassista työpaikkakoneeni kautta, ja sitten kun joskus kännykästäni aika pettää, varmaan kännykästänikin. Ehkä Yle-vero sittenkin on helpompi ratkaisu, jos ei välttämättä parempi. 

keskiviikko 23. huhtikuuta 2014

Lapsuus ilman kodinkoneita monisairaan äidin kanssa

Lapsuudenkotini oli vailla puhelinta ja pesukonetta. Molemmat tulivat minun ja äitini kaksihenkiseksi kutistuneeseen talouteen vasta täytettyäni 13, äitini vanhempien kuoltua. Kun äidinisäni kuoli kaksi ja puoli vuotta Saima-mamman jälkeen, perintö mahdollisti kotitalouteni koneistamisen.

Kun kotitaloudestani hajosi pesukone toissa pääsiäisenä, ymmärsin sen, että tämän sukupolven selviö oli aikaisemman polven luksus. Ja kun keväällä ostimme uuden television, jota markkinoitiin mökkikokoisena ja joka on juuri sen verran iso, ettei tarvitse sohvaa pakittaa seinän läpi rappuun, niin minulla lapsuudenkodissani erotettiin Martti Vainio siitä, että hänen valkoiset housunsa vilkkuivat muita korkeammalla. Siis hyvässä tapauksessa, EM-kisojen -82 alla kun juuri olimme saaneet television.

Äitini syntyi 7 kuukauden keskosena, jolla oli reikä sydämessä. Myöhemmin hänellä diagnosoitiin ainakin astma, endometrioosi, skolioosi, fibromyalgia, 90% sokeus oikeassa silmässä ja lopulta keuhkosyöpä. Varmaan muutakin oli mutta en muista.

Nyt tuntuu uskomattomalta, että heikko ja sairas äitini pesi ensin kolmen, sittemmin kahden ihmisen likapyykit, ja silitti lakanat kaupan päälle. Ja meillä erittäin runsaan viranomaisasioinnin: jonotukset sosiaalitoimistoon ja lääkärien ajanvarauksiin äitini hoisi syöttämällä kolikoita puhelinkioskissa, päälle vielä soittelut Kätilöopiston sairaalan syöpäosastolle, jossa hänen äitinsä vietti raskaan leijonanosan viimeisistä vuosistaan.

Vaikkei tekniikka ja elintaso ehkä tee avuttomaksi, niin ainakin se nostaa ihmisen tavoitetasoa. Kyllä, on mahdollista elää ilman pesukonetta ja ehkä jopa ilman puhelinta. Mutta hankalaa se on.

Todella syvä kumarrus äidilleni. Respektiä. Äidilleni, joka tulisi täyttäneeksi tänään 62 vuotta. Hän ei ole näkemässä, miten hänen pojanpoikansa leikkii, eikä sitä, kuinka onnellinen olen nyt. Hän olisi osannut arvostaa omenapuutani ja kasvimaatani ja ymmärtänyt, että suhteelliset epäonnistumiset työelämässä ovat pientä verrattuna siihen, mikä elämässä on todella kestävää, kuten perhe ja musiikki. Hän tiesi sen nimittäin itsekin. Hän ei myöskään tule tutustumaan toukokuussa syntyvään pojantyttäreensä, mikä on harmi. Hänestä olisi tullut varmasti suurenmoinen mummo, hän olisi omistautunut tehtävään, jakaen rakkautensa, kauneudenjanonsa ja hän oli aina pienten puolella.

Äitini oli enkeli eläessään, ja hänen enkelinsä oli monasti pitkäaikainen sosiaalipäivystyksen johtaja Olli Salin, jonka opin tuntemaan Jumalasta seuraavana. Äidilläni oli kyllä jumalansakin.

Minua harmittaa, että viimeinen puhelumme - joka oli ainoa kerta kun hän ei ollut sataprosenttisen skarppi, vahvassa lääkityksessä - katkesi kesken. Siksi kehotankin kaikkia tämän blogin lukijoita pitämään yhteyttä vanhempiinsa, sillä te olette heille tärkeintä mitä maailmassa on.

Virheellinen ihminen

Olen miehenä, isänä, työläisenä, yrittäjänä, rakastajana, sosiologina ja ystävänä tehnyt varmasti monia virheitä ja mokia. Monia asioita olen myös laiminlyönyt: olen varmastikin laiminlyönyt usein ja monia ystäviäni, jättänyt käyttämättä mahdollisuuksia tehdä väitöskirjani loppuun, en varmaankaan kääntänyt tarpeeksi montaa kiveä tutkiakseni mahdollisuuksia jatkaa yritystoimintaa, en antanut Norjalle riittävän pitkään mahdollisuutta muodostua kotimaakseni ja olen lopettanut yrittämästä joissakin ihmissuhteissani, luikkinut karkuun, heittänyt hanskat tiskiin, olenhan ihminen, ja sellaiset tekevät virheitä ja jättävät asioita tekemättä silkkaa laiskuuttaan, ymmärtämättömyyttään tai mukavuudenhalustaan.

Ihmisenä nämä kaikki virheeni minulle anteeksiannetaan. Olenhan ihminen. Eikä muuta mahdollisuutta ole. Kaikissa muissa paikoissa ja muissa rooleissa, muttei työntekijänä. Työntekijänä minulle ei ole suotu lupaa tehdä virheitä. Tämä todistaa, että työnantajan kannalta olisi parempi, että tehtävää hoitaisi robotti.




tiistai 22. huhtikuuta 2014

10 suurinta biisiä

Facebookissa kiersi kysely 10 suosikkimusiikkikappaleesta. Koska tämä vaihtelee päivän kunnon mukaan, ja kymmenestä voisi helposti tulla 300, päätin käyttää tilaisuuden hyväkseni listatakseni kymmenen suurinta musiikkikappaletta:

Gustav Mahler: das Lied von der Erde. Suurin levytys tästä on Bruno Walterin Wienissä 1952 johtama, jossa tenoriroolin laulaa Julius Patzak luonteikkaasti ja sopivan elähtäneellä äänellä. Levytyksestä tekee kuitenkin kuolemattoman altto Kathleen Ferrier, jonka joutsenlaulu tämä on. Otto Klemperer tarjoaa hienosti lauletun kirjastoversion, jossa solisteina loistavat Christa Ludwig ja Fritx Wunderlich. Jascha Horensteinin liveversio on tunnelmaltaan hyytävä, ei vähiten siksi, että Horenstein itse vähän ennen kuolemaansa oli todennut, että traagisinta kuolemassa on se, ettei enää voi kuulla das Liediä.
Mahler: Sinfonia no 2 (Ylösnousemus). Definitiivisen version tästäkin tarjoaa Bruno Walter, Mahlerin läheinen ystävä.
Mahler: 8. sinfonia (Tuhannen). Kuunneltuani pari vuosikymmentä Kubelikia ja sittemmin Bertiniä, kuitenkin vasta Jascha Horenstein nosti teoksen minulla arvoonsa. Tämän konserttitaltioinnin sanotaan aloittaneen Mahlerin arvonnousun Englannissa ja nostaneen kapellimestarinsa suurnimeksi. Vuonna -59 Royal Albert Halliin onneksi tuotiin paikalle stereoäänityslaitteisto. Taltiointi toistaa uskollisesti suuren tapauksen; kyse on paitsi definitiivisestä teoksen (re)konstruktiosta, myös yhdestä kaikkien aikojen suurimmista livetaltioinneista.
Mahler: Sinfonia no 9. Kuten edellä, Bruno Walterin levytys on autenttisin ja tekee parhaiten oikeutta teokselle. Walter teki teoksesta livetaltioinnin jo ennen sotia Wienissä, mutta vanhoilla päivillään Columbia-levy-yhtiölle tekemä taltiointi on ehkä historian hienoin studiosinfonialevytys, joka kuulostaa uskomattoman tuoreelta. Kuitenkin sitten - taas - Horensteiniin tutustuminen (tässä tapauksessa Lontoon livelevytykseen v. 1966) jättää Brunon version jotenkin pinnalliseksi. Horenstein tarjoaa enemmän elämänmakuisuutta kuin kukaan. Jos teoksesta kaipaisi kuitenkin vain yhtä levytystä, Bernard Haitinkin versio olisi lähellä ideaalia.
J.S.Bach: Matteuspassio. Edesmennyt ystäväni Ensio oli erikoistunut Matteuspassioon: hänellä oli kotonaan kymmeniä versioita. Minulle teoksen kattavat Otto Klemperer, Wilhelm Furtwängler ja Gustav Leonhardt. Klemperer tarjoaa muhkean ja hartaan näkemyksen, Furttis korostaa teoksen tragiikkaa livetaltioinnissaan (joka ei ole ihan kokonainen), ja Leonhardtin levytys on hyvä kompromissi romanttisemman ja autenttisen tradition välillä. Sekä Klemppiksen että Furttiksen versioiden Jeesuksena on Dietrich Fischer-Dieskau, joka on Jeesus.
J.S.Bach: Johannespassio. Isoveljensä veroinen teos, jossa on suhteessa enemmän kohokohtia ja vähemmän tarinaa kuljettavaa "löysää", kuten resitatiiveja. Minulle oikea versio on varsin pienellä alkuperäiskokoonpanolla Sigiswald Kuijkenin ja La Petite Bandin tarjoama, ja perinteisemmän version ystäviä tyydyttää Karl Richterin versio.
J.S.Bach: das Wohltemperierte Klavier. Pianon vanha testamentti on oikeastaan 64 teosparia, mutta koska se on julkaistu kokonaisuutena tai ainakin kahtena kokonaisuutena, käsittelen sitä yhtenä teoksena. Glenn Gouldin oikukasta ja nerokasta WTK:ta ilman ei voi kukaan olla, kun taas Edwin Fischerin pioneeriversio on ehkä kaikkein musikaalisin. Cembalolla Wanda Landowska taritsee ihan omanlaisensa kattauksen, cembalolla, joka jytisee kuin kirkon lasimaalaukset pommituksissa. Samuel Feinbergin vaikeasti saatava levytys on kuitenkin omaa luokkaansa. 
Beethoven: 9. sinfonia. Furtwänglerin taltionti Bayreuthista vuodelta 1951 on ehkä suurin musiikillinen livedokumentti koskaan. Furttis luo teoksen tuossa taltioinnissa, joka tuo kotikuuntelijan luomistapahtuman ääreen. Toscaninin äärikiihkeä versio tarjoaa ääripään; menevää ja muhevaa peruslevytystä halajavat tyytyvät Herbert von Karajanin tai George Szellin versioihin.
Beethoven: 3. sinfonia (Eroica). Minulle teoksen esitteli Bruno Walter, mutta varsinaisesti tykö toi vasta Roger Norrington. Tämänhetkinen suosikkini on Klemperer (stereoversio), mutta lämpimästi voi suositella myös Rudolf Kempeä, Toscaninia ja Erich Kleiberiä.
Bruckner: 8. sinfonia. On, kuten Mahlerinkin kasi, ollut minulle hieman problemaattinen. Günter Wand tarjoaa ihanne-esityksen, jos haluaa saada jotakin tolkkua teoksesta. Wandin levytyksessä on kaikkea kohtuullisesti, mitään ei liikaa, mittasuhteet kohdallaan. Adagion hiljaisimmatkin kohdat kuulee, eikä teoksen jännite missään vaiheessa ole vaakalaudalla. Ennen kaikkea: se pysyy koossa.

maanantai 21. huhtikuuta 2014

Jumalharha

Tänään olisi vissiin tullut jokin tv-ohjelma, jossa Richard Dawkins, tuo ateistien Jeesus, esitteli hyvin tunnettuja näkemyksiään uskonnosta. Vai uskonnoista. No, ihan samaksi sössöksi ne joka tapauksessa puuroutuvat hänen suussaan, joten katsoin voivani käyttää aikani paremminkin kuin varmistamalla ennakkoluuloni oikeiksi.

Aloitin kerran, joskus viitisen vuotta sitten Dawkinsin The God Delusionia. Aivan vielä tuolloin minulle ei ollut näin selvää, että pahimmat militanttiuskovaiset löytyvät ateisteista, mutta koin itselleni harvinaista myötähäpeän tunnetta jo parinkymmenen sivun jälkeen huomattuani, että hän aliarvioi ylimielisesti lukijoidensa älylliset kyvyt yrittäessään käännyttää heitä ateismin ilosanomaan. Tämä on toki yhdysvaltalainen tyyli, mutta ei oikeuta Dawkinsin lässytystä. Kävi selväksi, ettei ollut tarpeen juoda kokonaista tölkkiä huomatakseen, että lehmästä se oli: Dawkins toisti itseään kirjassa jankutukseen saakka kun eivät uskovaiset valistumattomat paukapäät ymmärrä eivätkä usko (sic!) häntä, lueteltuaan sarjan virhepäätelmiä, joihin "uskovaiset" hänen mielestään sortuvat.

Samantyyppiseen ansaan sorrutaan kyllä muuallakin. Dawkinsin ajattelu on analogista esimerkiksi ehdottomimpien ydinvoimanvastustajien kanssa: se paha asia aiheuttaa suunnilleen kaikkea, avioeroista syöpiin. 

Miten Dawkins voi olla näin ehdottoman ja järkkymättömän varma siitä, että toiset ovat väärässä? Eikai hänellä ole jumalharha?

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Jalkapallo on parempi kuin oikea maailma

Joukkueeni, West Hamin nuoren akatemiapelaaja Dylan Tombideksen menehtyessä perjantaina 3 vuoden taistelun jälkeen kivessyöpään, ymmärsin taas, mikä jalkapallossa on hienoa, niin hienoa, että se on immuuni kaupallisille lieveilmiöille ja ajoittaisille fanien ylilyönneille.

Yhteisöllisyys. En tuntisi Norjasta paljon ketään, ellen olisi etsiytynyt pian Osloon muutettuani paikalliseen jalkapallobaariin, jonka alakerrasta vielä kohtalojohdatuksenomaisesti löytyi joukkueeni paikallisen fanikerhon, Scandinavian Hammersin kerhohuoneisto. Ei sieltä henkiystäviä tullut, aika ei siihen ihan riittänyt. Sain kuitenkin oman henkireiän Norjassa asuessani, henkireiän, jota odottaa ja jonne vaelsin lauantai-iltapäivisin, oli sitten tämä vaellus miten epäpyhää hyvänsä. Bohemeniin.

Yhteisöllisyys. Jalkapallo on antanut tekosyyn kokoontua opiskeluaikaisten ystävien kanssa yhteen jo noin 23 kesänä. Ystävät pysyvät, ja uusiakin on tullut vuosikymmenien varrella, ainakin hyviä tuttuja. Jalkapallon ansiosta näen myös sellaisia ystäviä, jotka eivät niin itse pelistä piittaa, mutta piittaavat sen ympärille kokoontuvista ystävistä ainakin sen verran, että tulevat vasiten kauden avajaissaunoihin ja jälkilöylyille. Tai sitten päättäjäisiinkin monikerroksisine paahtoleipineenkin, jos eivät niitä ehtineet kaudenavajaisissa syömään.

Mahtavat elämykset. Olen käynyt Lontoossa vain kolmesti, mutta tunnen olevani siellä kotonani. Asiaa ei ainakaan hankaloita se, että jokaisena kertana olen käynyt Upton Parkilla joukkueeni kotiottelussa. Upton Park on maaginen paikka, se on minulle samaa kuin joillekin Mekka tai toisille Pietarinkirkko. 35 000 ihmisen laulu, joka vie mukaansa vaikkei osaisikaan sanoja.

Välittäminen. En ole koskaan nähnyt Dylan Tombideksen pelaavan, emmekä voi tietää, olisiko hän jalkapalloilijana jättänyt suurta muistijälkeä, mutta se seremonia, joka hänen muistokseen pidettiin, liikutti internetinkin perusteella. Jalkapallojoukkue yhdistää, maantieteellisten rajojen, ammattikuntien, yhteiskuntaluokkien, rotujen ja uskontojen ylitse. Siinä mielessä jalkapallo on parempi kuin oikea maailma.

lauantai 19. huhtikuuta 2014

Kaupunkia ei voi rakentaa

Pahaa pelkään, että kaupunkia ei enää voi rakentaa. Urbaania kaupunkia eivät luonnehdi ainoastaan keskeinen sijainti, elävät palvelut pienine erikoisliikkeineen ja ratikoineen ja umpikortteleineen, vaan urbaani kaupunki syntyy ihmisistä. Elävistä ihmisistä, jotka merkityksellistävät, ottavat haltuun paikkoja, joilla on aikaisemmin ollut jokin toinen merkitys. Historiaa. Kaupunkia ei voida luoda tyhjästä, vaikka pystytettäisiin kuinka paljon kerrosneliöitä kuinka tiheästi ja korkeasti hyvänsä, jos se ei tunnu, näytä, kuulosta ja tuoksu kaupungilta. Eikä kaupunkipastissia voi tehdä. Jos esimerkiksi päätettäisiin tuottaa tarkka kopio Hakaniemen torista ihmisineen ja siirtää se Kilpisjärvelle, Tuuriin tai vaikka edes Kivistöön, ei siitä urbaania tulisi, koska se ei kytkeytyisi orgaanisesti osaksi elävää, toiminnallista, historiallista kaupunkirakennetta.

Esimerkiksi siksi Vantaasta ja Espoosta vaan ei saa kaupunkeja ja siksi edes Ruoholahdesta tai Arabianrannasta ei saa urbaaneja, koska ne ovat historiattomia kaakelilähiöitä, sieluttomasti massoiteltua massaa vaikka olisivat kuinka kantakaupungissa ja niissä kulkisi ratikka. Ero esimerkiksi Munkkaan, Ruskikseen, Käpylään tai Kulosaareen on hätkähdyttävä. Ne ovat puutarhakaupunkeja, kun taas Arabianranta tai Ruoholahti eivät ole nähneet kumpaakaan: niin puutarhaa kuin kaupunkiakaan. Kaupunkeja ei voi tehdä suurpelloille tai mihinkään muille pelloille. Punavuori ja Kallio ovat urbaaneja saunoineen, yömajoineen, divareineen, vaareineen ja baareineen.

En minä sitä sano etteikö niissä voisi asua. Jos ei niinkään pidä arvossa päivittäisiä puolihuolimattomia kävely- tai juoksulenkkejä. Pääseehän niistä äkkiä pois, hissillä betonoituun autotalliin. Ja kun vielä on savulasit, hädin tuskin erottaa siitä talojen seiniä omista vessakaakeleista. Ympäristönä nämä kaiken maailman lahdet, pellot ja portit ovat sekä flaneeraukseen että pihkalalaiseen kansankunnonkohotukseen kelpaamattomia. Urbaaneja ne eivät ole. Eivätkä ne tarjoa lähiöiden parhaita puolia: luonnonläheisyyttä ja tilaa hengittää. Niissä yhdistyvät lähiöiden ja keskustan huonoimmat puolet. Ne ovat lähiöitä, sanan varsinaisessa merkityksessä, erotukseksi lähiöistä jotka ovat kaukioita. Ne ovat lähiöitä, jotka ovat lähellä. Joiden ylitse puhaltaa kylmä viima, joka saa kokemaan kosmisiin mittoihin asti kasvavaa juurettomuutta.

Esimerkiksi Pihlajamäki - joka on rehellinen lähiö, joka on lähiöksi tunnustettu - on nipin napin kauempana Helsingin keskustasta kuin Arabianranta, mutta sen neliöhinnat taitavat olla alle puolet Arabianrannasta ja siellä on metsää, puuta, Vantaanjokea, muuta.

Ehdotan luopumista kaupunkibrändäyksestä kokonaan, ja niidenkin voimavarojen käyttämistä oikeasti kohtuuhintaisten uudiskohteiden rakentamiseen ja jo rakennettujen asuinalueiden valheelliseen imagoon perustuvan kupla-arvon deflatoimiseen.

Tämä kaupunkiromanttinen puheenvuoroni on julkaistu ensimmäisen kerran reilut 3 vuotta sitten.

perjantai 18. huhtikuuta 2014

Olen nisti

Ha-haa, siitäs saitte te, jotka avasitte tämän siinä toivossa, että Vihreät ”saisivat” taas uuden huumeskandaalin. Kostoksi siitä joudutte lukemaan metropolipolitiikasta ja kaupunginosademokratiasta...

Haluan uskoa mieluummin hyvään tahtoon perustuvaan vapaaehtoisuuteen, ja vapaaehtoisuuteen perustuvaan hyvään tahtoon kuin pakkoon. Siis: mieluummin porkkanaa kuin keppiä. Kuitenkaan kokemukset pääkaupunkiseudun kaupunkien yhteistyöstä eivät oikein anna aihetta uskomisiin. Se, että pääkaupunkiseudulla on kolme kaupunkia (anteeksi, Kauniaista ei lasketa, eikä loppujen lopuksi pitäisi laskea Espoota ja Vantaatakaan, sillä kaupunki ei rakennu massoittelemalla pelloille kehäteiden varsille), on estänyt kaiken järjellisen yhdyskuntasuunnittelun, jossa liikenneratkaisut, palvelujen suunnittelu ja viheraluerakenne kulkisivat alusta alkaen käsi kädessä. Hyviä esimerkkejä tilanteen groteskiudesta, kroonisesta yhteistyökyvyttömyyden aiheuttamista epäkäytännöllisyyksistä löytyy kaikkialta. Tässä muutamia.

Uusi Kuninkaantammen kaupunginosa tulee Helsingin puolelle, kiinni Vantaan rajaan (tässä en puutu siihen ***:n onnettomaan tosiseikkaan, että sekin tulee kompromettoimaan omalta osaltaan Keskuspuistoa). Alue tulee olemaan palveluriippuvainen Myyrmäestä, joka on Vantaan puolella, koska Malminkartanoon tai Kannelmäkeen ei pääse järjellisesti, ja Helsingin keskustasta tulevat bussit eivät pysähdy Vantaan puolella sen noin kilometrin matkalla, jonka ne sukeltavat kuin tunnelin lävitse ennen saapumistaan Kuninkaantammeen. Kas kun eivät vielä laudoita ikkunoita samoin kuin Turun junille tehtiin Porkkalan vuokra-aikana niiden mennessä neuvostoalueen läpi.

Mäkkylän juna-asema on virallisesti Espoon puolella, koska aseman nimi on Mäkkylä ja koska Mäkkylä kuuluu Espoon kaupunginosanimistöön. Oikeasti toisen puolen asemalaituri on Helsingin puolella, mutta sitä ei lasketa. Huonojalkainen tuttavani, joka asuu lähellä asemaa mutta Helsingin puolella, joutuu siis maksamaan seutulipun hinnan mennäkseen Helsingistä Helsinkiin. Nyt tämä sentään saattaa järjellistyä lippuvyöhykkeiden myötä, toivon mukaan.

Malminkartanon ”stadi” on Myyrmäki, jonne on vain 5-10 minuutin pyöräilymatka ja yksi M-junan pysäkinväli. Sieltä löytyisi lähin uimahalli, urheilukenttä, kunnon kirjasto, kauppakeskukset, ravintolat, ammattikoulu ja pääkaupunkiseudun verotoimisto. Haluaisinkin verohallinnon virallisen vastauksen, voinko vähentää seutulipun hinnan verotuksessani, jos olen syystä tai toisesta pakotettu asioimaan Myyrmäessä?

Nykytilanne kolmine kuntineen mutta yksine kaupunkeineen on naurettava, mutta mikä vakavinta, se vaikeuttaa arkielämää. Pääkaupunkiseudun kunnat pitäisikin heti yhdistää yhdeksi miljoonakaupungiksi, Kauniainen jääköön Monacoksi jos haluaa.

Miljoonakaupungissa kuitenkin poliittinen valta ja virkamieshallinto pakenevat pientä asukasta nykyistäkin kauemmas. Tälle tarttis tehdä jotakin, ja vastaus on joko kaupunginosahallinto tai nistit. Kaupunginosahallinnosta on löydettävissä esimerkkimalleja Tukholmasta ja Oslosta. Oslossa valitaan samaan aikaan mutta erillisillä vaaleilla sekä kaupungin- että kaupunginosavaltuusto, joista ensimmäinen päättää liikenne- ja yhdyskuntasuunnittelun sekä palveluiden mitoituksen suurista linjoista, ja jälkimmäinen edellisten antamisissa puitteissa esimerkiksi näiden palveluiden ja liikenneratkaisujen tarkemmasta kohdentamisesta. Suomeksi tämän kapulakielisen formuloinnin voisi ajatella siten, että kaupunginvaltuusto on ikään kuin yleiskaavaosasto, ja kaupunginosavaltuusto osayleiskaavaosasto. Taas tuli sanahirviöitä, mutta piirun verran lähemmäs ihmistä asian saavat tuotua Local Agenda 21-toimintaryhmät.

Helsingissäkin perustettiin vuosituhannen vaihteessa useita kestävän kehityksen määritelmään nojautuvia paikallisagendaryhmiä, joiden tehtäväksi jäi tuottaa ikään kuin paperitiikereiksi jääneitä komiteamietintöjä paikallisten aktiiviasukkaiden voimin. Oslossa paikallisagendatoiminta jäi elämään, ja se otetaan vakavasti. Siellä paikallisagendaryhmät toimivat käytännössä paikallisina kansanperinne-, puisto- ja historiaosastoina.

Toinen hyvä käytäntö osallistavasta paikallisdemokratiasta löytyy Vancouverista. Vancouver on jaettu 15 kaupunginosaan, joissa toimivat NIST:it (Neighbourhood Integrated Social Teams). Vancouverin nistit on koottu viranomaistahojen edustajista, mutta kansalaiset voivat tehdä aloitteita ja osallistua nistien organisoimaan vapaaehtoistyöhön.

Millainen olisi sitten ihanteellinen paikallishallintomalli? Jos – ja kun – pääkaupunkiseudun kaupungit yhdistyvät yhdeksi suurkunnaksi, jolle tulee metropolikokoluokan kaupunginvaltuusto, jossa on esimerkiksi sata valtuutettua, sen alapuolella ja sitä täydentämässä voisi toimia jonkinlainen yhdistelmä Norjan paikallisagendaryhmiä ja Vancouverin nistejä. Ihanneperiaatteena voisi olla Oslon malli, jossa paikallisagendaryhmiin voi ilmoittautua kuka tahansa, puoluekannasta tai –kannattomuudesta viis. Olin siellä minäkin, vaikken edes kunnolla osannut norjaa ja vaikka en tietenkään tuntenut oman kotialueeni historiaa ja palvelutarjontaa. Opiksi meille: tunne siitä, että voi halutessaan vaikuttaa asioihin, on tärkeä.

Haluaisin uskoa parasta kaikista, myös pääkaupunkiseudun kaupungeista. Jos kaupunginvaltuustot ovat kirjoittaneet yhteistyösopimuksen jo syksyllä 2006 ja uhkuvat hyvää tahtoa, niin valitettavasti vain jo seitsemän ja puolen vuoden kokemukset tästä sopimuksesta eivät anna ymmärtää mitään lisäarvoa sille vapaaehtoiselle yhteistyölle, jota kuntien on ollut mahdollista tehdä jo ennen tätä sopimustakin.  Ainakin kaavoituksessa, liikenne-, viheralue- ja palvelujen suunnittelussa yhteistyötä tulee tiivistää siten, että pääkaupunkiseudun asukas voisi aina käyttää lähintä palvelua kotikuntalaisen oikeuksilla.

Koska vapaaehtoinen yhteistyö kangertelee, ainoa järkevä vaihtoehto lienee kuntien yhdistäminen. Samalla lähidemokratiaa tulee kehittää esimerkiksi kaupunginosavaltuustojen suuntaan tai Vancouverin mallin mukaan.

Julkaisin alunperin kesällä 2007 julkaistun kirjoitukseni vain vähän muokattuna uudestaan, sillä ei 7 vuodessa pääkaupunkiseudun yhteistyössä ole tapahtunut juuri mitään. Eikä tapahdukaan ilman pakkoa.

Siitä työhyvinvoinnista puhe, mistä puute

Havaintoni mukaan työhyvinvoinnista puhutaan organisaatioissa sitä enemmän, mitä heikommalla tasolla se on. Jos jossakin fraasi "Siitä puhe, mistä puute" pitää paikkansa, niin tässä. Ja lisää tähän vielä "suutarin lapsilla ei ole kenkiä". Kun työhyvinvoinnista puhutaan, silloin johto antaa vaikutelman, että meillä nyt ihan dokumentoidusti panostetaan asiaan. Ollaan tekevinään, teeskennellään johtamista. Jos työpaikassa työhyvinvointi otetaan todella vakavasti, silloin työhyvinvoinnin eteen ei tarvita erillisiä toimenpiteitä tai varsinkaan jälkikäteisiä korjausinterventioita.

Tänään HUS:in hallituksen puheenjohtaja kehui HUS:in laadullisuutta monilla mittareilla, myös työhyvinvointia. Kokemuksesta tiedän, että työhyvinvointimittarit vääristävät: tilanteen kaikkein kriittisimmin kokevat eivät vastaa asiaa koskeviin kyselyihin, koska he ovat kokemuksen kautta oppineet, että kyynismi on realismia: tutkitaan, mitataan ja ehkä sitten puretaankin kyselyä jossakin palaverissa, mutta ei tehdä mitään.

Työhyvinvointi organisaatioissa tulee ottaa vakavasti aina ja koko ajan niin ettei tarvita mitään työhyvinvoinnin korjaussarjoja, jotka kaivetaan työkalupakista vasta sairauslomien räjähdettyä käsiin ja jonkun jo tehtyä valituksen työsuojelupiiriin tai omalle työsuojeluvaltuutetulle. Tärkeimpiä toimenpiteitä tässä ovat työntekijän mahdollisuudet vaikuttaa toimenkuvaansa, työaikajoustot ja työpaikkakiusaamisen nollatoleranssi.

torstai 17. huhtikuuta 2014

Uskonto, syy vai seuraus?

Jos joitakin uskontoja pitää yhteiskunnan kannalta ongelmallisempina kuin joitakin toisia, tämä arvottaminen tapahtuu jonkun toisen uskonnon näkökulmasta: se perustuu siihen, että kristinuskon juuret ovat Suomessa aika syvällä, ja tähän perustuu paljolti suomalainen yhteiskuntakin, suomalaiseen kulttuuriin. Tätä suomalaista kulttuuria ovat esimerkiksi luterilainen työmoraali, esivallan pelko, sunnuntain ja muiden lepopäivien pyhittäminen tai ylipäätänsä niiden pitäminen. Ja jos ei tätä halua myöntää, sitten on kuitenkin syytä myöntää se, että näkökulma jonkun uskonnon olevan ongelmallinen suomalaisessa yhteiskunnassa ja tuottavan ristiriitoja vakiintuneiden käytäntöjemme kanssa, perustuu sisäistettyyn yhteiskunnalliseen käytäntöön, suomalaiseen kulttuuri-identiteettiin, jota kristinoppi on ollut vahvasti rakentamassa.

Jos ajatuskokonaisuuksia voisi arvottaa sen mukaan, että mitä enemmän jokin ajatuskokonaisuus antaa henkilökohtaisia vapausasteita, se olisi sitä parempi, tästä seuraava jatkokysymys on, miten vapaus määritellään? Jos me uskomme valinnanvapauteen, silloinhan yksilö voi aivan vapaasti valita itselleen sellaisen ajatusmallin, jossa hänen valintansa on lukittu, esimerkiksi siksi, että katsoo, että valmiiden vastausten kanssa on helppoa ja turvallista elää.

On mahdotonta eritellä, mikä on syy, mikä seuraus. Usein uskonto on vain kuorrutusta eli päällysrakenne,  kuten Marx väitti kulttuurista. Kuitenkin uskonto ja kulttuuri kietoutuvat yhteen, eikä ole mahdollista leikata uskontoa pois ihmisestä tai edes kulttuurista niinkuin jotain kasvainta. Kulttuuri on perusrakenne, jonka päällä uskonto lepää, oikeuttaen kulttuurisia rakenteita ja perinteitä. Marxkin samasti mahdollisesti uskonnon ja kulttuurin toisiinsa, molempien ollessa materian heijasteita. Kehtaan kuitenkin olla toista mieltä: kuten Max Weber viimeistään osoitti, uskonnollispohjainen moraali mahdollistaa myös materian kasvattamisen tekemällä työtä.

Esimerkiksi suomalaiset jouluperinteet ovat paljon vanhempia kuin kristillinen tunnustus meidän raukoilla rajoillamme. Samaten kaikin puolin kavahdettava tyttöjen ympärileikkaaminen on käsittääkseni islaminuskoa vanhempi perinne. Ja jos joulua vietettäisiin ulkoisesti samankaltaisin menoin kuin nyt mutta ilman uskontoa, olisi se ateistille paljon helpompi hyväksyä. Olisikohan sitten tyttöjen ympärileikkauskin helpommin sulateltava ilman islamia? Silläkö somalityttöjen asema paranisi, että välilihan sijasta leikattaisiinkin pois islam?

keskiviikko 16. huhtikuuta 2014

Nuoria on suojeltava itseltään

Tutkin Vihreiden ensi kesän puoluekokousaloitteet läpi. Kaikkien muiden läpimenoa toivon, mutta yksi muodostaa poikkeuksen: aloite, jossa toivottiin omaehtoisen sterilointipäätöksen alaikärajan laskemista kolmestakymmenestä kahdeksaantoista. En ole itse paikalla Jämsässä, joten käytän puheenvuoroni nyt tässä.

En väitä, että tietäisin, mitä nykypäivän nuoret haluavat nyt saatikka 15 vuoden päästä. Mutta eivät he tiedä sitä itsekään. Siksi onkin parempi jättää mahdollisimman monta ovea auki kuin sulkea niitä. 

Ymmärrän toki, että aikuisuutta harjoittelevia nuoria harmittaa se, että jossakin katsannossa he ovat aikuisia ja jossakin eivät. Velvollisuusaikuisia ja oikeuslapsia.

Ihmiset aikuistuvat eri tahtia. Joillekin vanhemmaksi tuleminen kaksikymppisenä voi olla sekä luonnollista, haluttavaa ja siitä myös selvitään erinomaisesti. Kuten omilla vanhemmillani, olenko tästä selviytymisestä itse sitten mitenkään erinomainen esimerkki, on makuasia. Mitenkään vähättelemättä kenenkään ihmisen perspektiiviä: omaa, parasta ymmärrystä ja tulkintaa omista elämänvalinnoistaan, niin kyllä 25- tai 30-vuotiaskin on vielä kovin nuori tietämään varmuudella että ei koskaan, varsinkin kun naisten hedelmällisyys kestää yleensä noin viisikymppiseksi. Ylipäätään varmin esimerkki siitä, että ihminen on vielä nuori, on se, että hän ylipäätään luulee olevansa ehdottoman varma mistään.

Ihmettelen joskus lukiessani jälkikäteen esimerkiksi yliopistoesseitäni, että miten ihmeessä olen ollut 20 vuotta sitten noin fiksu, että olen osannut tehdä tuollaisiakin päätelmiä, jotka ovat nyt minulle aivan liian korkealentoisia ymmärtää. Informoituja valintoja en kuitenkaan osannut tehdä muiden kuin äänilevyjen ostopäätösten kohdalla. Jos 18-vuotiaan visio ei oikein yleensä vielä tahdo riittää lukitsemaan loppuelämäänsä koskevia valintoja esimerkiksi opiskelualan tai elämänkumppanin kohdalla, miksi se yltäisi muihin kauaskantoisiin päätöksiin, kuten isyyteen tai äitiyteen?

Minulle ei isyys ollut mikään reaalinen, läsnä omassa elämässäni oleva, realistisesti valittavissa tai ei-valittavissa oleva asia kolmekymppisenä niin että siihen olisi voinut jotenkin ottaa kantaa. Olin kolmekymppisenä täysi kakara, vaikka olinkin asunut itsenäisesti jo miltei kymmenen vuotta, maksanut oman koulunkäyntini 16-vuotiaasta, ulkoiluttanut koirani 11-vuotiaasta ja huolehtinut aamurutiineistani jo 6-vuotiaasta. Minun elämääni mahtui vain minä, sen lisäksi mahdollisesti vielä oma itse. Vielä kolmekymppisenä säikyin karkuun lapsilla varustettuja tai lapsia haluavia naisia, koska olin itsekin lapsi. En ollut vielä tuossa vaiheessa valmis tulemaan ulos omasta maailmastani ja mukavuusalueeltani. En ole tässä yksin omassa tuttavapiirissäni: moni sestoaa tämän päätöksen kanssa niin kauan että parasta ennen -päiväys saattaa livahtaa.

Tulin isäksi vajaat 37-vuotiaana, ja kaikille ei tätä onnea ole suotu, eikä kaikista tarvitsekaan tulla isejä tai vanhempia. Ei ole mitään yleispätevää reseptiä siitä miten ihmisen tulee järjestää perhesuhteensa eikä sen paremmin siitäkään miten ja milloin aikuistutaan. Haluaisin nyt kuitenkin setämäisellä varmuudella muistuttaa jokaista minua nuorempaa, joka luulee olevansa varma omaehtoisesta lapsettomuudestaan: älä ole. Sinä voit muuttua. Elämässäsi voi tapahtua asioita, jotka saattavat muuttaa käsitystäsi omasta itsestäsi, omasta elämästäsi ja omista olosuhteistasi. Kannattaa suhtautua omaan elämäänsä yleensäkin avoimin mielin ja silmin.

40-vuotiaana ihmisellä on perspektiivi omaan itseensä, tekemisiinsä, valintoihinsa ja motiiveihinsa kaksikymppisenä. Toisin päin taas ei voi olla. Sen sterilointipäätöksen kanssa ehtii odottamaan, ja tekemään sen myöhemmin, jos siltä tuntuu, ja sen aikaa vaan puljailla ehkäisyvälineiden kanssa, jos haluaa peuhata. Tekemättömäksi sitä päätöstä ei saa.




tiistai 15. huhtikuuta 2014

Mitä Kivinokalle pitäisi tehdä?

Olen linkannut useita Kivinokkaa koskevia linkkejä ja kannanottoja Kaupunkimetsät ja Keskuspuisto -facebook-ryhmääni viime päivinä, asian aktivoituessa. Olen välttänyt ottamasta kantaa asiaan, vaikka tokikin linkeistäni voi päätellä, millä kannalla olen, sen perusteella, että olen linkannut Kivinokan mökkikäytössä puolustavia linkkejä.

Helsingin puolueista ainakin Kokoomus haluaa rakentaa Kivinokan, Demarit ja Vasemmisto eivät, koska Kivinokka on perinteinen työväestön mökkialue. Vihreiden enemmistö kannattaa Kivinokan säilyttämisestä nykyisellään.

Kokoomusargumentin mukaan alue tulisi rakentaa, koska sinne on hyvät joukkoliikenneyhteydet. No, ei ole. Kivinokan ja Herttoniemen metroaseman väliin jää koko Kulosaaren kartanoalue ja Herttoniemen siirtolapuutarha; lisäksi pitää vielä talsia hyvän matkaa Itäväylän vartta.

Missä käytössä alue nyt on? Siellä on kuusisataa lomamökkiä, mutta ei alue ole sivullisilta suljettu, kuten kokoomusvaikuttaja Tatu Rauhamäki väittää. Alueen sulkeva puomi estää autoilun, ei alueelle pääsyn. Kokoomuslaisilla ei kai sitten ole jalkoja...

Toki asuinrakentamisella alue olisi nykyistä useamman käytössä, mutta ei virkistyskäytössä. Mökit Helsingissä vähentävät mökkeilijöiden tarvetta tukkia Helsingin ulos- ja sisäänajoväyliä autoilla, vaikka toki mökkeilystä tuplainfrastruktuurin ylläpitämisenä voi olla montaa mieltä, vaikka mökissä kyse onkin monille pyhästä lehmästä.

Summa summarum: toki mökkeilystä kulttuurimuotona voi olla mitä mieltä hyvänsä, mutta Kivinokka on paljon muutakin kuin 600 asukkaan etuoikeus. Kivinokka on jo nykyisellään kaupunkikulttuuria, sellaisena ainutlaatuinen Helsingissä. Toki Helsingin kasvattamistarpeenkin voi kyseenalaistaa: ehkä loppujen lopuksi ekologisinta olisikin, että maan möyrimisestä tykkäävillä olisi oma piha, niin ei tarvittaisi mitään mökkejä. Ei tarvitse kovin kauas päästä voidakseen elää Helsingin kasvutavoitteilta rauhassa omassa tuvassa ja omalla perunamaalla, jos sellaista haluaa. Soutaa voi kaupungeissakin, ja Kivinokan kaltaisten alueiden säästäminen säilyttää myös mahdollisuuden luontokokemukseen Helsingissä, joten senkään perään ei tarvitse ajaa merta edemmäs kalaan. Ja on niitä hyttysiä Helsingissäkin.

maanantai 14. huhtikuuta 2014

Saako musliminainen olla poliisi?

Englantilaisissa segregaatiotutkimuksissa on todetttu, että Lontoon asuinalueet erilaistuvat ensisijaisesti kulttuurin, eivät niinkään rodun perusteella, kuten esimerkiksi Yhdysvalloissa. Tavallisesti näissä tutkimuksissa kulttuurin ”kantajaksi”, merkitsijäksi tai synonyymiksi on määritelty uskonto; tällöin esimerkiksi islaminuskoiset pakistanilaiset ja bangladeshilaiset muodostavat oman ”lokeronsa”, ja voittopuolisesti hindulaiset intialaiset omansa, vaikka kaikkia näitä maita yhdistää esimerkiksi se, että ne olivat Englannin siirtomaita, ja lukuiset toisiaan sivuavat, osin yhteiset kulttuuriset taustat.

Äärimmäisyyteen vietynä tässä ajatustavassa esimerkiksi maallistuneet länsimaalaiset muslimit, tataarit, somalit, indonesialaiset ja iranilaiset, siiat ja sunnit ovat kaikki yhtä ja samaa; samaten maallistuneet pohjoismaalaiset kristityt ja amerikkalaiset äänikonservatiivit ovat kaikki lopultakin kristittyjä. Erityisesti kaikki ”toiset” nähdään samassa valossa; samaten erityisesti kaikkien ”toisten” käytännöt nähdään oman kulttuuripiirinsä hallitsevan uskonnon sanelemiksi.

Kevättalvena 2009 Norjan kuumin keskustelunaihe oli se, voiko poliisi pitää univormunsa alla hijabia, jos hän on nainen, muslimi ja hän itse haluaa hijabia käyttää. Hijabin käytön vastustajien mielestä poliisi ei saa kantaa esillä kulttuurisia tunnuksiaan, jotka ilmentävät hänen maailmankatsomustaan, koska esivallan kuuluu olla ”neutraali”. Kaikenlainen keskustelu asiasta on vaikeaa, sillä siinä sekoittuvat uskonto, politiikka, kulttuuri, seksualiteetti ja tasa-arvo. Keskustelussa ilmenee mielenkiintoisia ja yllättäviäkin strategisia alliansseja.

Avain tähän keskusteluun on enemmistön ja vähemmistön välinen suhde. Kulttuuristen tunnuksien kantaminen halutaan kieltää nimenomaan vähemmistöiltä, koska heidät nähdään muuten harmaassa katukuvassa väriläiskinä, samalla niputtaen yhteen kaikki vähemmistöt. Tässä ajattelussa tehdään selkeä ero ”meidän” ja kaikkien ”muiden” välillä, eikä osata nähdä sitä, että enemmistökin tunnustaa väriä, muulloinkin kuin 17.5. Näin väittämällä kielletään oman enemmistökulttuurin olemassaolo, nihiloidaan norjalaisuus; kuitenkin tätä nihiloitua norjalaisuutta käytetään mittatikkuna.

Kun kulttuurisiksi muslimeiksi itsensä mieltävät naisaktivistit – joista tunnetuin ja äänekkäin on Sara Azmeh Rasmussen - ja vanhoilliset, kristillistä moraalia keppihevosenaan käyttävät syntyperäiset norjalaiset – joiden äänitorvena esiintyy Edistyspuolue FRP:n puheenjohtaja Siv Jensen - yhdessä rintamassa vastustavat hijabin käyttöä, heidän argumenttinsa kuitenkin eroavat oleellisesti. Kun julkisesti hijabeitaan polttavat musliminaisaktivistit väittävät hijabin sortavan naisia, vanhoilliset vanhanorjalaiset taas vastustavat hijabia siksi, että he pelkäävät Norjan pakkoislamisaatiota, joka kaiken lisäksi tapahtuu salaa hivuttamalla.

Mitä sitten on pakkoislamisaatio? Pakottavatko muslimimaahanmuuttajat syntyperäisiä avioitumaan kanssaan, ja samalla yhteisiä lapsiaan tunnustamaan vähemmistöuskoa, joka pian ei enää olisikaan vähemmistöusko? Lopulta tietenkin kaikki hienot kirkot korvataan moskeijoilla, ja mullahien ääni peittää allensa jäätelöautojen meuhkaamisen ja jo Oslosta kadonneiden valaanpyyntialuksien torvien törähdykset.

Kaikkein hysteerisimmin pelokkaimmat uuskonservatiivit pelkäävät, että tämä pakkoislamisaatio tapahtuu salassa; ehkä tämä tarkoittaa sitä, että me totumme näkemään hijabeja katukuvassa niin paljon, että opimme pitämään niitä normaaleina, ja lopulta kaikki naiset sonnustautuvat niihin, myös ei-muslimit, joiden mielestä ne ovat joko hienoja tai jotka jakavat musliminaisten käsityksen, jonka mukaan hijab vapauttaa näkemään naisen muunakin kuin seksiobjektina.

Näiden uuskonservatiivien mielestä muslimimiehet tunnetusti eivät kunnioita naisia, ja hehän voivat vaikka salakuljettaa Norjassa syntyneet lapsensa omaan lähtömaahansa. Lisäksi he tietenkin raiskaavat syntyperäisiä norjalaisvalkyyrioita, jotka näyttävät kaikki suuret sulonsa kaikelle kansalle, eikä heitä voi mitenkään vastustaa. Tämä ajatustapa kuitenkin kaatuu sisäisiin ristiriitoihin, jos mies on täysin naisen seksuaalisuuden armoilla.

Kun radikaalit naismuslimiaktivistit tuovat näkyväksi uskonnollisen ja kulttuurisen identiteetin kytköksiä, väittäen itseään kulttuurisiksi muslimeiksi, vanhoilliset muslimit – joiden julkinen ruumiillistuma on Muhammad Usman Rana, vähän yli kaksikymppinen lääkäriopiskelija - kieltävät kulttuurisen islamin mahdollisuuden. Heidän mielestään ei ole mahdollista syödä pizzaa siten, että nyppii siitä paprikat pois. Sitä on joko muslimi tai vääräuskoinen; muita mahdollisuuksia ei ole. Aivan samanlainen suhde kulttuurin ja uskonnon välillä on kristinuskossakin. Olen minäkin kirkosta eronneenakin edelleenkin kulttuurinen kristitty, joka viettää joulua, kuuntelee Matteuspassiota ja jonka takaraivossa jyskyttää luterilainen moraali, jonka mukaan vain työnteko oikeuttaa syömiseen, vaikka kebabinkin tai muun kristilliselle kulttuuripiirille vierasperäisen ruoan.

Vanhoilliset muslimit ja maallistuneet syntyperäiset norjalaiset (jotka ovat kulttuurisia kristittyjä), kannattavat tai puolustavat yhdessä rintamassa hijabin käyttöä. Näiden muslimien mielestä hijab on oleellinen kulttuurinen käytäntö, ja maallistuneet, syntyperäiset norjalaiset taas puolustavat kulttuurista moninaisuutta; heidän mielestään Norja on jo nyt monikulttuurinen, ja muslimien tulee saada elää omien käytäntöjensä mukaisesti myös Norjassa niin kauan kuin nämä käytännöt eivät ole ristiriidassa Norjan lakien kanssa.

Moni Norjassa elävä musliminainen on luopunut hijabista. Syitä tähän ovat halu sulautua kantaväestöön, ja joillakin myös halu vapautua heidän mielestään epätasa-arvoisesta käytännöstä, jossa miesten ei tarvitse peittää päätänsä mutta naisten täytyy. Jotkut musliminaiset taas puolustavat hijabin käyttöä siksi, että heidän mielestään se tekee heistä vakavasti otettavia persoonia, kiinnittäen huomion pois heidän ulkonäöstään, rauhoittaen heidät miesten objektivoivilta ja vihjailevilta katseilta.

Vanhakantaisten kristittyjen ja vanhakantaisten muslimien mielestä koko kysymys ei ole ajankohtainen, koska naisen paikka ei ole poliisissa, tai töissä ylipäätään. Poliisiksi haluava nainen, saatikka musliminainen on mahdottomuus, eikä sellaisia pitäisi olla. Kyse on siis korkeintaan näköharhasta. Mitä sitten pitäisi tehdä näille kulttuurisille musliminaisille, jotka ovat onnistuneet pakenemaan tästä ontologisesta seulasta? Pitäisikö heidät polttaa samassa roviossa hijabiensa kanssa, he kun ryökäleet pakenevat ulkopuolisia määrittelyjä?

Jos hijab kerran niin alleviivaa sukupuolten epätasa-arvoa, miksi sitten jotkut naiset puolustavat sitä? Onko heidät peloteltu sisäistämään islamistiset kulttuuriset käytännöt islamin uskonnollisilla argumenteilla, vai onko todellista tasa-arvoa se, että voi vapaasti valita sen, millaisia kulttuurisia käytäntöjä itse noudattaa? Ehkä se, että voi valita erilaisista kulttuurisista käytännöistä, mukaanlukien myös ne, joiden voi ajatella olevan epätasa-arvoisia, onkin merkki siitä, että tasa-arvo on aika pitkällä?

Maahanmuuttoa tavataan Norjassa käsitellä integraatiokysymyksenä. Kun onnistunut kulttuurinen integraatio on synkretismiä, jossa alunperin vierasperäisiä kulttuurisia käytänteitä sovelletaan tulomaahan (poropizzaa), niin hallitseva tulkinta lähtee assimilaatiosta: vieraat kulttuurit tulee sulauttaa tekemällä ne näkymättömiksi, riisumalla rätit pois päistä. Integraatio näkee monikulttuurisuuden ongelmana, joka tulee ratkaista, poistamalla vieraat kulttuuriset vaikutteet. Miten olisi pluralismi, jossa nähtäisiin monikulttuurisuus luonnollisena, ja jossa pyrittäisiin kulttuurien väliseen dialogiseen ymmärrykseen? Kun vallitseva tulkinta neutraaliudesta pyrkii kiistämään eroavaisuudet, miten olisi neutraaliuden päivittäminen neutralistiseksi pluralismiksi?

Keskustelu hijabin käytöstä osoittaa sen, että Norjassa ei ole todellisia ongelmia.


Julkistan kirjoitukseni viiden vuoden takaa uudestaan, koska asia on Suomessa nyt ajankohtainen, ainakin siitä käydyn keskustelun osoittamana. Tämä taas osoittaa, että Suomi on Norjaa jäljessä viisi vuotta. Ainakin. Suomessa vanhakantaisten muslimien ja vanhakantaisten kristittyjen (epä)pyhään rintamaan on liittynyt vakaumuksellisia anti-vakamuksellisia eli ateisteja, joiden tavoitteena on kaiken näkyvän tunnustuksellisuuden hävittäminen katukuvasta. Norjassa ei tällaisia ääniä keskustelussa näkynyt, vaan paikalliset ateistit näyttäytyivät maltillisina ja moniäänisyyden suvaitsevina. 

sunnuntai 13. huhtikuuta 2014

Rasismista ei saa puhua Espoossa

Mistä ei saa puhua, siitä on vaiettava. Näin ovat päätelleet Espoon perussuomalaiset, joiden mielestä lause "Kaikkien kaupunkilaisten Espoossa ei suvaita rasismia" on poistettava Espoon monikulttuurisuusohjelmasta.

Miksi se sitten on poistettava? Koska jos lauseesta pidettäisiin kiinni, tuolloin Espoossa ei suvaittaisi perussuomalaisia. Lause on poistettava, jottei perussuomalaisten rasismi paljastuisi.

Ihan kuin muka yhden kiusallisen sanan poistaminen tekisi perussuomalaisista salonkikelpoisia. Eikä kukaan muka huomaa, kuka yritti nolosti peitellä omia jälkiään.

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Tupakkavero lisää lapsiköyhyyttä

Mikael Jungner, Juha Sipilä ja joku kokoomuskansanedustaja ovat ehdottaneet, että lapsilisien leikkaamisen sijaan voitaisiin korottaa tupakkaveroa. Hyvä, kannatan kyllä periaatteessa, Kenenkään ei ole pakko tupakoida, tosin eipä lapsien tekokaan ole pakollista. Kuitenkin jos ja kun poliittisista vaikutuksista tehdään vaikutusarviointia - ainakin pitäisi tehdä - niin tupakkaveron korotus voikin lisätä lapsiköyhyyttä.

Miksi? Mitä köyhempi tuloluokka, sitä enemmän tupakoidaan. Ja mitä köyhempi tuloluokka, sitä varmemmin lapsilisät upotetaan perheen päivittäiskulutukseen, samaan pohjattomaan kaivoon, josta ostetaan niin vaatteet, autonrenkaat, lääkkeet, olut ja tupakatkin. Ei ole mitään lapsen elatukseen korvamerkittyä rahaa, sillä vanhemmat ne käyttävät.

Tiedän tämän omasta perheestäni. Asuin 6-vuotiaasta 20-vuotiaaksi kahdestaan kroonisesti monisairaan, tupakoivan äitini kanssa. Sitten kun lapsilisät on käytetty, voidaan käyttää lapsen säästötili, jos sellainen on. Ensin lääkkeisiin, sitten tupakkaan. Tai miten päin nyt itse kukin priorisoi.

Kenenkään ei siis tietenkään ole pakko tupakoida, mutta jos lapsilisien leikkaus aiotaan korvata tupakkaveron leikkauksella, ja jos Hesarin tietoja uskominen, tupakka-askin hintaa pitäisi tuolloin nostaa eurolla. Askinkin päivässä tupakoiva maksaa tästä ilosta kolme kymppiä kuussa, mikä on nelinkertaisesti lapsilisäleikkauksen verran.

Jos nyt siis lapsilisien leikkaus vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa seitsemän euroa seitsemänkymmentä yksi senttiä, tupakkaveron nostaminen vähentää lapsen elatukseen käytettävissä olevaa rahasummaa kolmekymmentä euroa neljäkymmentä senttiä askin päivässä tupakoivissa perheissä (neljäkymmentä siksi, että kuukaudessa on keskimäärin 30,4 vuorokautta), ja perheissä, joissa molemmat vanhemmat polttavat askin, lapsen käytettävissä on 60 euroa 80 senttiä vähemmän kuin ennen tupakkaveron korotusta. Jos kyseessä on kaksilapsinen perhe ja jos oletamme, että perheen talousrahat jaettaisiin tasan kaikkien perheenjäsenten kesken, tällöinkin lapsen elatukseen käytettävissä oleva summa pienenisi 15 euroa 20 senttiä, mikä on jokseenkin kaksi kertaa niin paljon kuin lapsilisäleikkaus.

Tupakkaveron korotus lisää siis lapsiköyhyyttä.

perjantai 11. huhtikuuta 2014

Ei tule Nallea ikävä

Valtakunnan rikkain trolli, Björn "Nalle Wahlroos" sai tarpeekseen, otti, lähti ja vei rahasäkkinsä mukanaan. Ikävä häntä ei tule minun, sen paremmin kuin monien muiden, jotka ovat olleet valmiita toivottamaan hänet pippuria kasvattamaan.

Vaikka kyse olisikin verenimijästä ja ökykapitalistista, Nallesta on kuitenkin hyötyä, jos ei muuten niin viholliskuvana, keskustelua ruokkivana varoittavana esimerkkinä hyväntekijäksi itseään luulevasta vapaamatkustajasta. Sitä sopii kuitenkin ihmetellä, miksei Monacoon asettuneita entisiä kilpa-autoilijoita paheksuta veropakolaisina? Tai Teemu Selännettä?

No, he ovat sankareita, ja sellaiset ovat kaiken maallisen yläpuolella. En osaa mitata, kuka heistä on tehnyt eniten Suomen eteen: Nalle, Mika Häkkinen vaiko Teemu Selänne. Nalle on irtisanonut tuhansia, Häkkinen polttanut hillittömästi bensaa ja kumia ja Selänne, no, hän on antanut ainakin ilonaiheita neljännesvuosisadan teeveen ääreen kokoontuneelle kansalle. Ohittihan Mikakin Schumin muutaman kerran oikein näyttävästi, ja antaahan Nalle aihetta monenlaisiin ulostuloihin, ruokkii itseilmaisua.

torstai 10. huhtikuuta 2014

Oman alan töitä

Olen Michael, valtiotieteiden maisteri, sosiologia pääaineenani, noin kahdeksannen vuoden kaupunkitutkimuksen jatko-opiskelijadropout, joka on opiskellut Helsingin yliopistossa yleisen sosiologian lisäksi sivuaineina käytännöllistä filosofiaa ja sosiaalipsykologiaa, sen lisäksi joitakin kursseja tilastotiedettä, antropologiaa, väestötiedettä, valtio-oppia, ruotsia, englantia, saksaa, italiaa ja ranskaa sekä Oslon yliopistossa Samfunnsgeografia (jos ei mahdollinen minun työllistämistäni harkitseva taho osaa norjaa, niin kyse on yhdyskuntamaantieteestä, joka vastaa meidän kaupunkitutkimustamme).

Nyt olen kai onnekas, olen töissä. Tai ehkä vain suhteellisen, sillä koulutusta vastaamattomissa, ja päivittäisiin työmatkoihini menee kaksi tuntia, ja silloin kun poikani asuu luonani, kaksi ja puoli tuntia päiväkotimatkojen kanssa. Pakollisten maksujen jälkeen minulle jää käteen alle seitsemänsataa euroa, joten edellämainitun yhtälön huomioiden, ei liene ihme, että pidän koko ajan silmäni auki.

Olen siis siinä mielessä onnekas, että en saa Työ- ja elinkeinoministeriön myllykirjeellään kaavailemia työhönosoituksia. Vaikka minua suojaisikin nk. ammattisuoja siten, että minua velvoitettaisiin huomioimaan muita kuin oman alani töitä vasta kolmen kuukauden kuluttua, kysymys kuuluu: mikä on oma alani? Seuraavaksi esitän ne, kaikki. Siis ne, jotka muistan. Ja muistan aika hyvin, sen verran monta kertaa ne kaikki on tullut lueteltua erilaisiin hakuportaaleihin. Haluatteko, että laitan vielä alkamis- ja loppumispäivämäärätkin?

(Koulutus)suunnittelija, luennoitsija, opettaja, yrittäjä, tutkija, siivooja, jakaja, puistotyöntekijä, keittiöapulainen, (toimisto-, toimiala-, osasto-, näyttely- ja opinto-)sihteeri, toimistovirkailija ja -apulainen, tekstinkäsittelijä, projektin vetäjä, valtakunnallinen projektikoordinaattori ja markkinatutkija.

Niin että mikä se on se oma alani, joka pitää suojata, ja minkä alan töitä entisen ministeri Filatovin mukaan TE-toimiston alipalkatut merkonomit minua auttaisivat saamaan ensisijaisesti? Vai pitäisikö minut pikemminkin suojata näitä aloja vastaan? Olisiko Työ- ja elinkeinoministeriön mielestä syytä kokeilla vielä jotain oman alani ulkopuoleltakin, niin että jos en vielä olisi kääntänyt ihan tarpeeksi montaa kiveä? Jos ei nimittäin löydy sitä ensi- eikä edes kolmannestoistasijaista, niin että jos kahdeksattakymmenettäseitsemättä.


Mitä on liberalismi?

Tää on helppo. Ei ole yhtä liberalismia. On kahta lajia liberalismia: talous- ja arvoliberalismia. Joskus nämä voivat olla ristiriidassa: esimerkiksi on sen sortin talousliberalisteja, jotka pitävät kaikkea sääntelyä haitallisena, kuten keskitettyjä tuloratkaisuja, jotka pyrkivät takaamaan työntekijöille edes minimiolot ja -palkan. Yksilöitä ne työntekijätkin kuitenkin ovat, eivät ainoastaan yrittäjät. Jotkut näkevät arvoliberalismin alisteisessa ja välineellisessä asemassa talousliberalismille: erilaisuus on hyvästä mikäli se palvelee työnjakoa.

Toinen tapa jaotella on se, halutaanko vapaus ymmärtää positiivisena suureena, vapautena tehdä jotakin vaiko negatiivisesti, vapautena jostakin. Positiivinen vapaus voi esimerkiksi arvottaa itsensä toteuttamisen, onnellisuuden tai rikkauden tavoiteltavaksi päämääräksi, jolle alistetaan kaikki, kun taas negatiivinen vapaus tarkoittaa sitä, että tavoitteena on poistaa osallistumisen esteitä: kannustinloukkuja, välimatkoja, osallistumismaksuja, kahlitsevia stereotypioita. Mahdollisuuksien tasa-arvo pyrkii vapauttamalla jostakin lisätä mahdollisuuksia tehdä jotakin, joten eivät nekään ole toisiaan poissulkevia.

Jos joku siis julistautuu liberalistiksi, varautukoon aate- ja käsitehistorialliseen analyysiin. Muuten teen sen lupaa kyselemättä itse.

keskiviikko 9. huhtikuuta 2014

Miksei poliisi saa pukeutua huiviin?

Keskustelussa siitä, voiko poliisi pitää pään peittävää huivia, tarkoittaen maahanmuuttajataustaisia, islaminuskoisia naisia, en usko, että huivin pitämistä voidaan pitää aktiivisen subjektin osoittamana hyväksynnän merkkinä, vaan osoituksena sisäistetystä alistetuksi tulemisesta. 

Toiseksikin: on islamia ja islamia, aivan samoin kun on kristinuskoa ja kristinuskoa. Ei huivin pitämisestä voi johtaa raipparangaistusta, vaikka jotkut sellaisia haluaisivatkin jaella. Uskonnot eivät ole monoliitteja, pyhät kirjoitukset ovat ristiriitaisia ja niinkuin ne luetaan. Uskonnot eivät vaadi käyttämään mitään tiettyä vaatekappaletta, vaan tulkinnat uskonnosta vaativat. Uskonnolla vain perustellaan auktoriteettien päätöksiä. Ei ole yhtä kristinuskoa ja yhtä islaminuskoa, vain tulkintoja.

Jos huivin kieltoa perustellaan sillä, että julkinen tila ja julkiset virat pitäisi saada tunnustusvapaiksi ja sellaisina neutraaleiksi, ettei vain ärsytettäisi jotakuta, tämän voi rinnastaa jokakeväiseen Suvivirsi-keskusteluun. Suvivirrestä luopuminen tarkoittaisi sitä, että suvaitsemattomimmille ja fanaattisimmille annettaisiin periksi. Sellaista signaalia ei pidä antaa.

Moni suomalainen nainen pukeutuu aivan vapaaehtoisesti etnissävytteisiin vaatteisiin tai koruihin, koska tykkää niistä. Miksi huivi olisi sen kummempi? Ymmärrän, että tässä pelätään, että huivi viestii jotakin, mutta kyllä vaatteilla, koruilla, hiuksilla ja tatuoinneillakin voidaan viestiä tyylejä, ja nimenomaan tietoisesti. Ja viestitäänkin. Onko siinä sitten eroa, kuinka tietoisesti tätä viestimistä harjoittaa? Onko tietoinen viestiminen on, ei-tietoinen ei? Onko toisiin uskontoinen kuuluva viestiminen ei-tietoista (ja ehkä tämän vuoksi jotenkin epäinformoidumpaa)?

Vielä kymmenisen vuotta sitten, poliisimiehillä oli käytössä koodi, jonka mukaan poliisille ei sovi parta, paitsi jos hän on vähän varttuneempi vanhempi konstaapeli. Nyt tämä koodisto on varsin äkillisesti murtunut: aika paljon näkee parrakkaita konstaapeleja, nuorehkojakin. Yhteiskunta ja sen koodisto muuttuu, miksi poliisin ammatin pitäisi olla tästä jokin irrallinen saareke? Eikö se, että poliisi(kin) ilmentää moninaisuutta, herätä vähemmistöjenkin luottamusta: ehkä huiviin pukeutuneen naisen saattaa olla helpompi lähestyä huiviin pukeutunutta naista.

Poliisin virkapuvun vaakuna symboloi Suomea. Eikö Suomi voi olla moniarvoinen ja -kulttuurinen?

Äänilevyn sosiologiaa

Sijoitin maanantaina 88 euroa 50 senttiä saadakseni nähdä Stevie Wonderin livenä. Se on varmaankin noin kolminkertaisesti niin paljon kuin mitä olen koskaan konsertista maksanut. Miksi sen tein? 

Miksi Madonnan tai vähäpätöisempienkin artistien ystävät ovat valmiita maksamaan 70-80 euroakin nähdäkseen idolinsa elävänä, kun taas sinfoniakonsertteihin pääsee parillakympillä? Selitykseksi ei kelpaa se, että nk. ”konserttimusiikkia” tavataan subventoida verovaroista, vaikka sisältää se Madonnankin runsaasti ulkomusiikillisuuksia sisältävä showkin konsertin, kun tarpeeksi osaa pintaa raaputtaa.

Miksi ylipäätään käydä konserteissa? Monilla itseilmaisun tarve löytää kanavansa musiikissa; joistakin tulee uuden musiikin luojia eli säveltäjiä kun taas toiset toteuttavat muusikkouttaan luomalla toisten ideoista soivia toteutuksia. Vaikka sanat ”konservatorio” ja ”säilyke” ovatkin samaa perua, musiikki ei ole säilötty oppilaitoksiin, vaan äänilevyihin, ja uusilla glenngouldeilla ja annesophiemuttereilla onkin vastassaan voittamaton kilpailija: alkuperäinen, jonka voi helposti tarkistaa äänilevyiltä ja hyväksi havaita.

Glenn Gouldinsa tunteva ei voi välttyä Olli Mustosta kuunnellessaan siltä tunteelta, että on tainnut Ollikin Gouldinsa kuunnella, vaikka muusikoille aihe onkin perinteisesti ollut tabu. Ihan kuin muusikoiden muka olisi mahdollista luoda oma traditionsa tyhjiössä; sosiologinkin on ensin tunnettava Marxinsa jotta hän voisi sen edes hylätä. Pianistin onkin tunnettava Rahmaninovinsa, Gouldinsa ja Horowitzinsa, kapellimestarin Toscanininsa ja Furtwänglerinsä ja laulajan Callasinsa, Carusonsa ja Saljapininsa.

Tunnetut suomalaistaiteilijat ovat vasta viime aikoina alkaneet varovaisesti lähestymään perusohjelmistoa, koska siitä on olemassa jo niin paljon legendaarisia levytyksiä. Ei ole mieltä julkaista uutta Berliinin filharmonikkojen Beethoven-sykliä, kun saatavilla on ainakin Furtwänglerin, Karajanin (muutamaankin kertaan) ja Abbadon syklit.

Puolalaissäveltäjä Karol Szymanovskin musiikkia sisältävä levy on ollut Suomen klassisen listan kärjessä, jossa taas Bach-levyä ei ole näkynyt miesmuistiin, vaikka Bach on varmasti paljon Szymanovskia suositumpi säveltäjä. Ilmiön selittää esittäjän kultti; jos tunnettu suomalainen taiteilija levyttää Szymanovskia tai Hindemithiä, se nousee listan kärkeen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin tehneet Szymanovskille, Hindemithille ja Boulezille suuren palveluksen. Mustonen, Salonen ja Jumppanen ovatkin paljon tunnetumpia kuin Szymanovski, Hindemith ja Boulez, ainakin Suomessa.

Szymanovski-levytyksissä kilpailu ei kuitenkaan ole niin kova kuin Bach- tai Beethoven -levytyksissä, ja kansainväliset levy-yhtiötkin suostuvat levyttämään tunnettua perusohjelmistoa ainoastaan jos kyseessä on sellainen kansainvälisen luokan taiteilija, joka on omalle levy-yhtiölleen ”profiilitaiteilija” tai jos luvassa on mittatikkulevytys, jotakin aivan uutta. Kärjistäen: Sibeliusta lukuunottamatta, klassista perusohjelmistoa ovat suomalaiset tähän saakka koskettaneet vain alkuperäisinstrumentit- nimisillä pitkillä tikuilla Tuija Hakkila ja Anssi Mattila, ja hekin suomalaiselle levymerkille tai Kalevi Kiviniemi, joka tekee perusohjelmistosta showsovituksia uruille. Osmo Vänskän ainakin suomalaisessa lehdistössä ylistetty Beethoven-sykli Minnesotan orkesterin kanssa kansainväliselle (joskin pohjoismaalaisuutta vahvasti liputtavalle ruotsalaiselle BIS:ille) edustaakin aivan uutta aluevaltausta.

Mikä on musiikin hinta-laatusuhde, voiko sellaisen määritellä ja onko siitä mielekästä edes puhua? Miksi kuluttajan tulee saada uusinta uutta; miksei vanha ja hyväksi koettu kelpaa? Yksi selitys uusien levytysten suosiolle on se, että levy-yhtiöt panostavat niiden esillepanoon, jakeluun ja mainostamiseen. Tämä luultavasti siksi, ettei kaikki kallis työ levytysstudiossa menisi hukkaan. Ehkä Fritz Reinerin Richard Strauss-levytyksetkin nousisivat listoille, jos niitä markkinoitaisiin. Kuitenkin, ne peijakkaan Sennheiser-mikrofonit aseteltiin paikoilleen jo 50 vuotta sitten, ja tuottaja Jack Pfeifferkin on jo kuollut.

Tässä astuvat kuvaan ulkomusiikilliset arvot. On helpompaa myydä Vanessa Maen, Elina Garancan tai Olli Mustosen kuin Ida Händelin, Kirsten Flagstadin, Benno Moiseiwitshin tai Fritz Reinerin levyjä, koska heistä ei saa nättejä kansikuvia ja mainosjulisteita tekemälläkään, ei edes meikkaamalla, koska kuolleita ei oikein voi stailata, mitä nyt vähän levynkansidesignilla. Ehkä musiikista onkin tullut kauneuskilpailu, mistä säännöstä sentään muistetaan aina esittää yksi (!) poikkeus: talidomibaritoni Thomas Quasthoff kuin yksinäisenä vaikkakin ulkoisesti puolikkaana Don Quijotena, sallittavana poikkeuksena siitä, että pitkän kyräilyn jälkeen keskenään avoliiton solmineet musiikkijournalismi ja musiikkimarkkinointi voivat osoittaa säännön vääräksi. Samalla he oikeuttavat professionsa: edelleenkin musiikissa on sisältö ja osaaminen tärkeintä.

Naxos mullisti äänilevymarkkinat 80-luvun puolivälissä, aikana, jolloin cd-levy vasta teki tuloaan. Tuntemattomien itäeurooppalaistaiteilijoiden levytykset, joissa solistina – jos ohjelmisto sattui sisältämään sooloviulun – sattui olemaan levy-yhtiön perustaja-tuottaja-omistaja Klaus Heymannin vaimo, maksoivat noin kolmanneksen siitä, mitä vielä tuolloin usein ainoina vaihtoehtoina tarjotut Herbert von Karajanin levyt. Karajanin levyt perustuivat esittäjän kulttiin; Karajan oli brändi, ja tunnettu huippulaadun tae. Karajan oli – kiitos paljolti Wienin filharmonikkojen uudenvuoden konsertin – niin tunnettu, että jopa peruskoulun musiikkitunnin häiriköt, nekin, jotka luulevat, että Beethoven on bernhardinkoira, osasivat tehdä huitomisliikkeitä ilmassa. Karajan oli opettanut ilmakitaristit ilmajohtamaan.

Kun Karajanin levyjä mainostettiin Karajanilla, niin Naxos-levyt toivat musiikin keskiöön. Ilmiön veivät huippuunsa ”levymerkittömät” Anttila-versiot, joissa Alfred Walter, Anton Nanut ja Alberto Lizzio toivat koko perusohjelmiston peruskuluttajien ulottuville, pakkasnesteen ja oluthyllyjen väliin Eka-marketissa. Nämä levytykset, joita tuli kuin sieniä sateella, antoivat aiheen epäillä Walterin ja Nanutin olevan vain olleet 50-60 –lukujen Columbia Symphony Orchestran tapaan levy-yhtiön keksimiä synteettisiä, esittäjän persoonallisuuden kätkeviä peitenimiä. Vastaavanlainen käytäntö löytyy elokuvateollisuudesta, jossa nimimerkin ”Alan Smithee” taakse on kätketty epäonnistuneita elokuvia. Nämä epälevyt, joista ei edes löydy mainintaa äänilevykatalogeista ja musiikkilevyistä, tekivät musiikista laskettavan suureen. Levyjen kansiin nostettiin se, että ne todellakin sisälsivät musiikkia enemmän kuin 60 minuuttia (mikä oli lp-levyyn verrattuna hyve), ja joissakin tapauksissa, muusikon sukunimikin ansaitsi kohtalaisen suuren fontin, jos hän sattui olemaan jonkun tunnetun taiteilijan sukunimikaima. Alfred Walterkin on varmaan myynyt jokusen levyn Bruno Walterin siivellä.

Naxos on kuitenkin tahtomattaan nostanut esittäjän kultin uudestaan esille takaovesta, eikä vain esittäjän vaan myös esityksen. Pärjätäkseen myyntikilpailussa, vastavetona Naxokselle vakiintuneet levy-yhtiöt, kuten Deutsche Grammophon, Emi, Sony/Cbs, RCA, Philips ja Decca alkoivat uudelleenjulkaista 90-luvun alussa ”back-catalogynsa” legendaarisia esityksiä uusina painoksina ja uusina laitoksina. 50-70 –lukujen lp-julkaisut saivat uuden elämän, yleensä vanhan lp-levyn ulkoasua pienoiskoossa jäljitellen. Nyt Reinerin Straussitkin olivat kuluttajan ulottuvissa; näiden uudelleenjulkaisujen hinnat laskettiin ensin 90-luvun alussa hajurakoetäisyydelle Naxoksesta ja myöhemmin Naxoksien tasolle. Nämä, RCA:n 50-luvun varhaiset ja levynkansiin monistettujen d-kirjaimienkin jälkeen ylittämättömät stereolevytykset ovat luoneet äänityksen kultin. RCA Living Stereo ja Mercury Living Presence kilpailevat keskenään Antal Doratin ja Fritz Reinerin versioilla Bartokin orkesterikonsertoista. Kuitenkaan, edelleenkin Naxosta ostetaan enemmän, koska sillä on parempi jakelukoneisto ja koska se on onnistunut luomaan itsestään 25 tunnetun brändin; usea ei varmaankaan tunne muita klassisen musiikin julkaisijoita kuin Naxoksen.

Kaikki kunnia kuitenkin Naxokselle. Naxos on tuonut musiikin lukuisiin uusiin olohuoneisiin, ja alkudumppauksen jälkeen – jolloin Naxoksen piti nopeasti luoda perusohjelmisto saataville valikoimiinsa - levytysten taso on huomattavasti noussut. Monissa tapauksissa Naxos tarjoaa musiikillisestikin aivan varteenotettavan vaihtoehdon, ja nyttemmin se on laajentanut ohjelmistoaan perusklassisesta myös nykymusiikkiin. Aivan viimeisin aluevaltaus on ollut ostaa julkaisuoikeuksia legendaarisiin savikiekkoajan levytyksiin; Naxos on tuo Rahmaninovin omat levytykset, Toscaninit ja Sergei Koussevitzkyn Sibeliukset markkinoille huomattavasti aikaisempaa kuluttajaystävällisempään hintaan.

Koska aikakonetta ei olla keksitty, äänilevyt ovat paras korvike, jos haluaa kuulla Dinu Lipattia, Fritz Kreisleria tai Kathleen Ferrieria. Kuitenkin musiikki on perustaltaan sosiaalinen instituutio, syntyen vuorovaikutuksessa esittäjän ja yleisön välillä, tai säveltäjän ja yleisön, taiteilijan ollessa ”vain” säveltäjän tulkki. Konserteissa käydään paitsi kuuntelemassa musiikkia, myös olemassa osana musiikkiyhteisöä, imemässä sitä tunnelmaa, jonka saattoi saada esimerkiksi täpötäydessä mutta kroonisten bronkiitikkojen kerrankin loistaessa poistaolollaan, hiirenhiljaisessa Finlandia-talossa, joka oli todistamassa Svjatoslav Richterin viimeistä Suomen-konserttia. Konserteissa myös näyttäydytään, eli näytetään itsensä arvostetun harrasteen eli taidemusiikin parissa. Harrastus kun on kuin kultahiekkaa: siitä aina tarttuu arvoa harrastajaansa.

Myös äänilevyjen keräily on mitä sosiaalisin harrastus. Äänilevyjen keräilijä yleensä arvottaa ensimmäisenä äänilevykokoelman arvon kyläillessään uudessa paikassa, samalla sijoittaen talon isännän ja/tai emännän oikealle paikalleen Elysiumissa. Siitä, onko hyllyssä Alfred Walteria vai Bruno Walteria, riippuu, oletko tuomittu vai pelastettu.

Musiikin kuluttaminen on voimakkaasti sukupuolittunutta. Kun korkeasti koulutetut keski-ikäiset naiset ovat selkeästi yliedustettuina konserttiyleisössä, niin pääosin miehet ovat tehneet äänilevyjen ostamisesta systematisoitua keräilyä. Varsinaisia psykologisia tai mahdollisia kulttuurisia tai peräti geneettisiä syitä tähän sukupuolittumiseen ei tunneta tarkasti, mutta yleensäkin keräily on vahvasti miehinen harrastus, lukuunottamatta nimenomaisesti pikkutytöille suunniteltuja täsmäkeräilytuotteita, kuten kiiltokuvia.

Mitä Richter sitten viimeisessä Suomen-konsertissaan soitti? Joillekin saattoi olla pettymys, ettei hän soittanutkaan Beethovenia tai Bachia, vaan – Griegiä. No, heillekään se loppujen lopuksi ei ollut kynnyskysymys. He olisivat tulleet paikalle, vaikka Richter olisi vain istunut flyygelin ääressä, ja ollut soittamatta. Aivan kuten John Cagen epäteoksen tunnetuimmassa epäesityksessä 4,33 tai kuten teatterilegenda Tarmo Mannin viimeisessä esityksessä, jossa Manni istui lavalla kerrankin hiljaa. Hän – ja yleisö – kuunteli Mahlerin 9.sinfoniaa. Musiikki on mitä yhteisöllisin taidemuoto; yleisö on osa esitystä ja yhteisö määrittää musiikin arvon, oli sitten kyseessä konserttiyleisö tai keräilijäyhteisö.

Niin, miksi laitoin niin paljon rahaa konserttilippuun, minä vannoutunut äänilevymies? Kai se on se tunnelma. Äänilevyjen kuunteleminen on harvoin ainutkertainen kokemus, mutta Stevie W:n muistan toivottavasti loppuelämäni, aivan samoin kuin muistan Kurt Sanderlingin, Svjatoslav Richterin, Vladimir Ashkenazyn, Murray Perahian, Kurt Masurin ja Giuseppe Sinopolin.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Jos subjektiivisesta päivähoidosta luovutaan...

... siksi että säästettäisiin, tuolloin tämä säästäminen on kuin hölmöläisen matonkudontaa. 

Subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopuminen tarkoittaa siitä ajatuksesta luopumista, että lapsen vanhemmat tietäisivät parhaiten lapsensa edun. Se tarkoittaa myös byrokraattiarmadan perustamista ja lastensuojelun aliresurssointia, sillä päivähoito ennaltaehkäisee lastensuojelua.

Hallituksen aie luopua subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta vanhemman ollessa kotona merkitsee päivähoitosyyviraston perustamista: byrokraattiarmeijaa, joilla on kaksi tehtävää. 

Ensimmäinen tehtävä on tietenkin laittaa päivähoidon asiakkaat järjestykseen sen mukaan, kenen ei-subjektiivinen tarve on objektiivisesti suurin. Jotta tästä ensimmäisestä tehtävästä olisi mahdollista suoriutua, toisena missiona on varastaa lastensuojelutyöntekijöiden aikaa, sillä ilman lastensuojelun sosiaalityöntekijöiden kotikäyntejä tästä arvioinnista ei suoriuduta.

Lastensuojelu siis kuormittuu tästä aikomuksesta kahdestakin syystä. Hölmöläisten matonkudontaa, sanon minä. 

Jos subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta luopumisen taustalla onkin päivähoidon ruuhkautumisen purkaminen, niin silloin tarvitaan lisää työväkeä päiväkoteihin tai vaihtoehtoisesti lisää lapsia pois päivähoidosta. Parhaita keinoja tähän ovat perhepäivähoidon tukeminen, yksityisen päivähoidon normiston purkaminen ja kotihoidon tuen lisääminen. Kaikki toki maksavat, mutta niin maksavat lastensuojelunkin lisäsatsaukset.

maanantai 7. huhtikuuta 2014

Työttömyydestä ura

Olen aina ihmetellyt työttömien yhdistyksien lähetyskäskyä. Miksi ne ovat olemassa?

Ilmeisesti ainakin ajaakseen työttömien etuja. Mitä ne ovat? Jos ja kun työttömän etuna varmastikin on työllistyminen, sittenhän yhdistyksen tehtävä on tehdä itsensä tarpeettomaksi, sillä eihän silloin kun ihminen enää ei ole työtön, hän ole työtön.

Jos työttömien yhdistyksen tehtävänä on parantaa työttömien asemaan yhteiskunnassa tekemällä työttömyydestä hyväksyttävämpää, tarkoittaako tämä sitä, että työttömyys on uravaihtoehto muiden joukossa?

Jos tarkoitus on tarjota työttömiksi jääneille mielekästä päivätoimintaa: retkiä, paikan, jossa lukea lehtiä, käydä netissä, juoda kahvia ja tavata toisia työttömiä, on vaarana, että työttömyyden pitkittyessä työtön tuleekin riippuvaiseksi yhdistyksen tarjoamista palveluista, silloinkin kun hän luonnollisista syistä "kasvaa ulos" työttömien kohderyhmästä esimerkiksi saamalla töitä tai jäämällä eläkkeelle.

Kokemukseni mukaan, työttömien yhdistyksissä ovat yliedustettuina eläkeläiset ja sellaiset pitkäaikaistyöttömät, joiden työllistyminen on vaikeaa, ellei mahdotonta. Siis eläkeläiset ja tulevat eläkeläiset, jolloin yhdistyksen ainoaksi mahdolliseksi toiminta-ajatukseksi jää päivätoiminnan järjestyminen. Missä ei ole mitään pahaa sinänsä, mutta tämän asian myöntäminen auttaisi monia työttömien yhdistyksiä suuntaamaan vähäiset voimavaransa oikein.

90-luvun alun lamavuosina muistan nähneeni Länsi-Helsingin työttömien ilmoittelua asuessani vielä äitini luona Malminkartanossa, kotitaloudessa, jossa oli yksi työttömäksi jäänyt ratikkakuski ja yksi eläkeläinen. Sittemmin palattuani samoille kulmille 15 vuotta myöhemmin, opin, että tässä yhdistyksessä oltiin kasvettu aikuisiksi ja laajennettu toimintaa koko kaupunginosan toimintakerhoksi, Kumppanuustalo Horisontiksi. Vaikka mukana oli ilmiselvästi edelleenkin niitä samoja, jotka olivat 15 vuotta sitten perustaneet työttömien yhdistyksen ja olivat sittemmin jo eläköityneet, toiminnan jatkaminen oli mahdollista, koska kyseessä ei enää ollut työttömien yhdistys, vaikka myöhemminkin yhdistyksen toimintaan jäi kuntouttavan työtoiminnan myötä työttömyys- ja työllistämisvivahde. Tämä onkin ainoa kestävä toimintamalli työttömien yhdistykselle: toiminta-ajatus, joka ei erottele jäseniään ja aktiivejaan työllisyysstatuksen mukaan, niin kuin ympäröivässä yhteiskunnassakaan tarvitsisi tehdä. Jos perustulo.

Miksi minä sitten olen nähnyt näinkin paljon vaivaa kirjoitellakseni työttömyydestä kaikkien vuosien aikana? En ole tehnyt työttömyydestä uraani, mutta sen sijaan katson, että on velvollisuuteni jakaa oma ymmärrykseni yksilön ja yhteiskunnan välisistä syy-seuraussuhteista ja oma kokemukseni työttömyydestä, jotta työtön pääsisi stigmasta eroon. Identiteettini ei työttömänäkään ole määrittynyt työttömyyden kautta, mutta työllisenäkin sympatiseeraan työttömiä. Työttömyys ei määritä ihmisarvoa.

Toinen asia, johon haluan myötävaikuttaa, olisi se, että työttömän olisi ylipäätään mahdollista kartuttaa toimeentuloaan ja osaamistaan tarttumalla niihin työmahdollisuuksiin, ettei työntekoa vaikeutettaisi. Kirjoitukseni "Keikkatyö ei kannata" onkin tainnut omalta vaatimattomalta osaltaan vaikuttaa tähän suuntaan, samoin "Minkä valtio antaa, sen kunta ottaa", siinä määrin kuin nyt yhdelle vaatimattomalle aktivistille on mahdollista.

lauantai 5. huhtikuuta 2014

Pitääkö lasten silpominen estää?

Tervehdin ilolla Vihreiden puoluekokouksessa 2012 voittanutta kantaa periaateohjelmaäänestyksessä, jossa toivottiin lasten ympärileikkauksien vähentämiseksi valistusta eikä lähdetty ehdottomien kieltojen tielle. Uskon enemmän tietoon, vähemmän kieltoon. Tosin tämä asia on yksi vihreistä ikiliikkujista, joten kyllä se taas uudestaan putkahtaa.

Vanhemmat päättävät tosiasiallisesti kaikesta lapsiinsa liittyvästä kaikissa kulttuureissa ja uskonnoissa. Kun peräänkuulutamme lasten fyysistä koskemattomuutta, entäs sitten henkinen? Haluaisin nähdä, miten vanhempien ylivalta lapsiin estetään muuten kuin siirtämällä lapset kasvatuslaitoksiin, olkoonkin että haluan tietenkin että terveydelle (niin seksuaali- kuin fyysiselle) haitalliset lääketieteelliset toimenpiteet loppuvat.

Jos perustelee ympärileikkauskiellon sillä, että lapset pitää suojata vanhempien maailmankatsomuksen seurauksilta, kuka tietää, millaisia traumoja lapseen jää jos isä uskoo Tottenham Hotspuriin tai äiti astrologiaan jos lapsi haluaisikin tunnustaa West Hamia tai mieluummin ei jalkapalloa ollenkaan tai kuun sijasta hänen maailmankatsomuksensa olisi joku muu. Ok, yleensä spursilaiset tai oinaslaiset vanhemmat eivät tatuoi oinaslaisuuttaan tai tottenhamlaisuuttaan lapsensa elinikäiseksi stigmaksi, vaikkakin kyllä niitä joitakin lapsia taitaa kulkea vapaana, toisena tai kolmantena nimenä West Ham.

Ympärileikkausta ei kannata eikä voi rinnastaa muuhun lapseen kohdistuvaan väkivaltaan, kuten ruumiilliseen kuritukseen, sillä ympärileikkaus perustellaan uskonnollisilla tai uskonnon leimaamilla perinteillä. Siinä ei ole mitään metafysiikkaa. Remeli on aina remeli, ja onneksi se on sentään jäänyt kansatieteellisen kidutusmuseon kuriositeetiksi. Vielä omassa lapsuudessani se ei sitä ollut: muistan serkkuni kotona mattopiiskaa pidetyn jatkuvasti esillä pelotteena, ja kyllä sitä myös käytettiin.

Epäilen vahvasti, että se, että silpomiset perustellaan uskonnollisilla käytännöillä, on jo monille riittävä peruste kavahtaa niitä. Jos sen sijaan ympärileikkaus perusteltaisiin uskonnon sijasta kulttuurilla - jonka osana mutta vain osana uskonto on, antaen maalliselle ylimaallisen glorifikaation - se olisi monille helpommin sulatettavaa.

Tuleeko sitten juutalaisuus ja islamilaisuus kieltää? Olisiko ei-uskonnollisten perinteiden, vaikka seitojen tai tarokkikorttien siirtäminen jälkipolville enemmän ok kuin uskonnollisten perinteiden? Mikä on uskonnollinen perintö?

Tässä näennäissuvaitsevaisuus toisia kulttuureita joutuu testiin. Pitäisi ensin tuntea toista kulttuuria, jotta voisi ymmärtää. Ja pitäisi ymmärtää, jotta voisi suvaita. Jos halutaan suojella kaikkia lapsia yhtäläisesti fyysiseltä koskemattomuudelta, mikä oikein onkin, samanveroisuuteen kuuluu myös suojella jokaisen oikeutta olla joutumatta oman kulttuurinsa hyljeksimäksi, minkä kohteeksi voi joutua, jos ei noudata oman kulttuurinsa normeja. Jos viis veisaamme näistä normeista ja väheksymme niitä, samalla asetamme oman kulttuurimme tämän toisen yläpuolelle, ylätasolle, josta käsin arvioimme toisen kulttuurin käytännön vääräksi ja omaamme huonommaksi, valistumattomaksi ja ymmärtämättömyyteen perustuvaksi.

Vanhemmat tietenkin siirtävät omia arvostuksiaan ja perinteitään lapsiinsa, ja suurelta osin tämä tapahtuu tiedostamatta. Ihminen, jolla ei ole perinteitä, kulttuuria ja historiaa, on zombi. Ehkä lapsia voisi suojella parhaiten kaikelta, jos vanhemmat olisivat robotteja. Jokainen Terminator II:n nähnyt tietää, että päähenkilö John Connorin äiti piti Arnold Schwarzeneggerin esittämää tuhoajakyborgia kaikkein parhaana isäehdokkaana.

Me Suomessa, ateistitkin, olemme voittopuolisesti kulttuurisia kristittyjä, tahdomme tai emme, vaikka kuinka yrittäisimme ravistaa tätä yltämme kieltämällä Suvivirret tai hyvänjouluntoivotukset. Emme voi kieltää muilta oikeutta kulttuuriseen islamiin, kulttuuriseen juutalaisuuteen tai kulttuuriseen wiccalaisuuteen, puhumattakaan oman uskontomme erilaisista ilmenemismuodoista.

Jos kavahdamme uskonnollista kasvatusta, miten sitten pitäisi suhtautua ei-uskonnolliseen kasvatukseen? Onko se aivan ok? Mitä on ei-uskonnollinen kasvatus? Mihin arvoihin se perustuu? Monetarismiin, sosialismiin, pluralismiin, nihilismiin? Viimeisestä on nähty ihan liikaa esimerkkejä, valitettavasti. Voisiko uskonnollisia vanhempia vaatia jättämään kasvatuksesta uskonnollisuus pois, jättämään se narikkaan niin kuin ennen aseet piti jättää kirkon porstuaan?

Ei. Ja se, että puolustan kaikkien yhtäläistä oikeutta omaan kulttuuriinsa, ei tee minusta ympärileikkauksien kannattajaa. Vastustamisen vastustaminen ei ole kannattamista eivätkä ystävien ystävät välttämättä ole ystäviä.

Toki toivon, että ympärileikkaukset loppuisivat, mutta sitä odoteltaessa lienee parempi, ettemme syyllisty laillistettuun vähemmistöjen koulukiusaamiseen. Jos kieltäisimme esimerkiksi juutalaispojan ympärileikkauksen, voin kuvitella miten häntä Maccabin futissaunassa tuijoteltaisiin, erilaista nuorta.

Muslimityttöjen ympärileikkaus taas on julmaa ruumiillista väkivaltaa, sillä ei ole uskontojen tai kulttuurien sallimisen tai kieltämisen kanssa tekemistä. Se perustuu ajatukseen, jossa silpomatonta tyttöä ei saada kaupattua aviovaimoksi, ja Suomessa tyttöjä ei tarvitse kaupata aviovaimoiksi ensinkään, joten tapa on ensisijaisesti turha, sitten vasta kiellettävä.
 
Tietenkin toivon, että parhaassa mahdollisessa maailmassa kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta loppuisi, oli sitten mitä lajia hyvänsä. Sitä odotellessa, parasta johon pystymme on valistus, nimenomaan äitien valistus neuvoloissa. Olen tämän mielipiteeni kanssa hyvässä seurassa, samaa näkemystä edustaa esimerkiksi Vihreiden eduskuntaryhmän puheenjohtaja Outi Alanko-Kahiluoto.