Flirttiä Vasemmiston kanssa

Jostain syystä Vasemmistoliitto ei ole ottanut päävastustajakseen Demarit, saati luokkavihollispuolueita, vaan Vihreät. En kuulu tällä hetkellä mihinkään puolueeseen, vaikka koko ajan veri vetääkin mukaan, ja ennen Vihreisiin liittymistä arvoin aina tapauskohtaisesti Vihreiden ja Vasemmistoliiton välillä. Ensimmäisissä kunnallisvaaleissa, joissa oli lanseerattu vaalikone - taisi olla 2004 - äänestin Laura Tuomista koneen suosituksesta, ja Paavo Arhinmäkeäkin olen äänestänyt. 

Osallistuin alkukeväästä JHL:n edustajistovaaleihin Vasemmiston (ja sit.) listalla, sillä sit. Ja sellainen asetelma taitaa sopia minulle, sitoutumaton punavihreä. Mikä sitten estää minua harkitsemasta suhteen virallistamista poliittiseen Vasemmistoon? Valitettavasti tasaisin väliajoin - ja aivan erityisesti vaalien alla - ilmaantuva Vihreiden nokittelu on lähinnä se este, varsinkin kun se on siinä määrin yksipuolista varjonyrkkeilyä usein itse rakennettujen olkiukkojen kanssa että se näyttää läpinäkyvältä. 

Toki Vihreät antavat aina välillä syytäkin siihen nokitteluun. Kyllä esimerkiksi Vihreiden nihkeydestä AY-toimintaan - kuinka se sitten kaipaisikaan päivitystä, on asia erikseen - ja naiiviudesta esimerkiksi äskettäis-taannoisessa Palmian yhtiöittämisessä sopiikin nokitella. Onhan se vähän noloa, että kaupunkiluonnon puolustamisessa ainakin äänekkäimpiä - eri asia, ovatko olleet aikaansaavimpia - ovat olleet Paavo Arhinmäki, Veronika Honkasalo ja Yrjö Hakanen, joista viimeinen ei ole vasemmistoliittolainen vaan vasemmistolainen, vanhan liiton sellainen. Tämä aggressiivisuuteen saakka äänekkyys jättää nämä hyvää tarkoittavat - enkä nyt tarkoita Arhista tai Veronikaa - luonnonsuojelijat yksinäisiksi, ilman kavereita jo alkumetreillä. Jos lähtökohtaisesti lähtee syyttelemään toisia, kavereiden hakeminen omiin aloitteisiin voi olla aika vaikeaa. 

Vaikka olenkin niinä aikoina kun olen päässyt hieman kasvamaan eroon Vihreistä, tai ainakin olen kasvanut (ainakin Helsingin Vihreiden) kanssa eri tahtiin ja päässyt jonkin verran änkyröitymään, en tarvitse enää yhtään lisää negatiivisuutta elämääni. Tiedän olevani jo ihan tarpeeksi hankala änkyrä ja polttaneeni siltoja takanani ilman että lähtisin vielä lietsomaan katkeruutta ja vahingoniloa. En halua muuttua itseni irvikuvaksi ja polttaa niitä siltoja vielä edestänikin. 

Tässä olisi oikeasti Vasemmistolle pohdinnan paikka: miten nostaa omaa häntäänsä ilman Vihreiden polkemista, vaikka toki Vihreät vievätkin Vasemmistolta joitakin ääniä. Vaikka eivät Vihreät astu vain Vasemmiston, vaan myös Kokoomuksen ja Demareiden tonteille. 

Eikä Vihreistä tai muista kilpailijoista tarvitsisi olla huolissaan, jos oma tuote on kunnossa. Vasemmistossa kannattaisi muidenkin kuin Anna Kontulan muistaa köyhien asia siinä missä Maria Ohisalo. Joka muuten on Vihreä, jos asia ei jollekin viimeistään viime viikonloppuna tullut selväksi. 

Tietenkin nämä ilkkujat ovat yksittäistapauksia, kuten ovat yksittäistapauksia myös rasistit perus...tulevaisuudessa. Eivätkä kaikki vihreät ole Maria Ohisaloja. Vasemmisto ajaa voittopuolisesti niitä asioita, joita minäkin kannatan, mutta en halua, että minua yhdistetään Vihreille tavan vuoksi ilkkujiin. Nokitella saa, mutta useimmissa tapauksissa tämä onnettoman läpinäkyvästi vain kääntää katseen pois siitä, että omat positiiviset avaukset loistavat poissaolollaan. 

Edelläsanotusta huolimatta, diggailen usein Vasemmistoliittoa, mikä on luonnollista, sillä olenhan vasemmistolainen. Nuorempana sairastin muita sairauksia, mutta nyt en enää jaksa kieltää taustaani. Duunariperheen vesa, ja sairaan yksinhuoltajaäidin lapsi, joka on kiertänyt matalapalkkatyöstä toiseen, mitä muutakaan voisin olla? 

Diggailen usein myös Vihreitä, sillä koen olevani osa luontoa, ja tunnen Vihreistä henkilökohtaisesti monia fiksuja ja oikealla asialla olevia työteliäitä ja vilpittömiä poliitikkoja. Olen punavihreä äänestäjä, aktivisti, ay-aktivisti, tarpeen tullen agitaattorikin, mitä milloinkin. Jos Vasemmistossa löydetään laajemmin ilo omaan tekemiseen, positiivinen ja rakentava vaihtoehto, sellaiseen toimintaan saattaisin lähteäkin mukaan. Nyt toistaiseksi kuitenkin tilanteeseeni sopii rooli projektiluontoisena aktivistina, joka tukee aina parasta saatavilla olevaa ehdokasta ja puolustaa sydäntään lähellä olevia asioita. 

Vasemmistolle mäkiennätys, Vihreille tyylipisteet

Olen toiminut kymmenisen vuotta Vihreissä joskus enemmän, joskus vähemmän aktiivisesti. Jätin kaikessa hiljaisuudessa jäsenmaksun suoraveloituksen vahvistamatta vuosi sitten keväällä, ja tähän oli kaksi pääasiallista asiasyytä: joidenkin (etupäässä helsinkiläisten) vihreiden koko lailla oikealle heittävä liberalismi, joka on lähestulkoon naiivia. Toinen on joidenkin betoniuskovaisuus.

Nämä yhteenlaskettuna olen päätynyt pitämään puheita Vihreistä Kokoomuksen puisto-osastona harhaisena, sillä he ovat Kokoomuksen Pelago-osasto. Tajusin myös, että minun on helpompi äänestäjänä kilpailuttaa ehdokkaita kun oma puoluejäsenyyteni ei sido valintaani. Haluan kaikissa olosuhteissa valita parhaan, ja Porvoossa Vihreät ovat edelleenkin hyvä valinta.

Julkinen puoluejäsenyyden tunnustaminen kuitenkin sitoo. Se tekee tilivelvolliseksi esim. Helsingin yleiskaavasta, Palmian yhtiöittämisestä tai Oskalan ja Vartian kaltaisesta valojen sammuttamisesta maakunnista (vaikka ei vain liberaalisiipi, vaan peräti Vihreästä eduskuntaryhmästä 11/14 äänesti päivystysasetuksen puolesta. Se muuten taisikin lopullisesti katkaista tämän kamelin selän). En halua, että ääneni Johanna Karimäelle on mandaatti Hannu Oskalalle, vaikka jatkossakin tulen jakamaan Johannan mainoksia.

Mietin tässä jo jonkin aikaa, että jos nyt tällä tiedolla valitsisin puolueen, saattaisin jatkaa poliittista odysseiaani vasemmalle. Vaikka vierastan (joidenkin) vihreiden pragmatismia, koska olen itse enemmän pettynyt idealisti eli änkyrä, niin vähintään yhtä lailla vierastan sitä, että pyritään vain löytämään kuvasta vähintäänkin viisi virhettä. Joskin vasemmistolla hyppy saattaa kantaa pisimmälle, niin heillä kaatuminen tai ainakin V-tyyli verottaa tyylipisteitä kuin Boklövillä ikään. Vihreät saavat paremmat tyylipisteet. Jos Helsingissä kuntavaalien alla jokunen ärhäkäs luontoaktivisti Vasemmiston riveissä jo etukäteen ääniä kalastellakseen onnistui lähinnä polttamaan siltoja jo etukäteen, ei tuollakaan strategialla pelasteta luontoa yhtään hehtaaria.

Tukipalveluiden ulkoistaminen on julkisen sektorin roskapankki

EK:n kuntavaaliblogissa kehuttiin, kuinka valtio on esimerkiksi kelpaava edelläkävijä tukipalveluiden, etenkin siivouspalveluiden ulkoistamisessa ja siitä sietäisi kuntien ottaa mallia. Paljastava kirjoituksessa on tämä lause "kiinteistöpalvelujen toimittajalla on oltava yhä syvempi ymmärrys asiakkaan liiketoiminnasta ja strategisista haasteista".

Kunnissa on paljon sellaista toimintaa, joka ei ole liiketoimintaa. Niitä kutsutaan peruspalveluiksi. Jos esimerkiksi terveyskeskusta, päiväkotia, koulua ja uimahallia pitää liiketoimintana, tällöin ei ainakaan ole ymmärrystä asiakkaan toiminnan strategisesta ominaisluonteesta.

Ei tätä ymmärrystä ole silloinkaan jos vaaditaan esimerkiksi laitoshuoltajien eli laitossiivoojien (joiden työhön kuuluu muutakin kuin siivousta) koulutuksen lopettamista, ei vähiten juuri siksi että siihen työhön kuuluu muutakin kuin siivousta. Kannattaisi myös tuntea laitoshuoltajien työn strategiset haasteet, joihin liittyy esimerkiksi erityisen tarkkoja hygieniamääräyksiä ja tietosuojan ymmärrystä ennen kuin esittää tällaisia löperyyksiä.

Ulkoistamista ihannoidessa työntekijöiden työehdoilla ei ole ilmeisesti mitään väliä, tai palkkauksella. Tapaus Palmia, jossa siivoojien työehtoja ja palkkoja poljettiin siirtämällä heidät ensin liikelaitokseen, joka sittemmin on yhtiöitetty, on näköjään jo unohdettu, vaikka siitä on vasta kaksi ja puoli vuotta. Mutta eiväthän tukipalveluissa työskentelevät olekaan ihmisiä elinkeinoelämän näkökulmasta. He kuluttavat huonosti, kun palkka ei riitä, ja he tarvitsevat asumistukeakin kun se asuminen on niin peijoonin kallista.

Hälytyskellojen tulee soida aina kuin jotain aletaan määrittelemään tukipalveluksi. Tukipalvelut ovat niitä, joista voidaan luopua ensimmäisenä ja joihin työntekijöitä voidaan siivota olemasta emokonsernin menoerä. Tukipalveluliikelaitokset ovat kuntatyöntekijöiden roskapankkeja, joihin siirretään yhteiskunnan kannalta usein näkymätöntä mutta välttämätöntä työtä tekevät ihmiset, joista tulee heti huonosti tuottavia kun he eivät ylläkään liikelaitoksien tulostavoitteisiin, vaatimuksena tehdä enemmän samaa työtä usein kehnommalla palkalla.

Onko se nyt mitään edelläkäymistä, saada marssia ensimmäisenä lankulta mereen, EK:n sohiessa siellä takana miekalla. EK:n kuntavaaliblogikirjoituksen tukipalveluiden ulkoistamisesta voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.

Pettyneen puheenjohtajaehdokkaan punasiirtymä?

Kolmannen kauden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ilmoitti jättäytyvänsä pois Vihreiden puheenjohtajaskabasta. Muita kuin hänen ilmoittamiaan syitä en voi edes arvailla; Outin itsensä mukaan ei ollut mielekästä ilmoittautua kisaan, josta ei tulisi kisaa, koska hänen mielestään väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö on niin selkeästi ilmoittanut tukensa Emma Karille.

Mitä Ville sitten on sanonut? Hän oli todennut, että ehdolle varmaan asettuu tuoreita kansanedustajia, joilla on hyvät voitonmahdollisuudet. Outihan on jo konkari, kolmannen kauden edustaja, ei siis suoranaisesti mikään kevään kananpoikanen (spring chicken). Ehkä Ville toivoi kilpailijoita muuten hyvinkin vahvalle ehdokkaalle, eli Outille, mene ja tiedä. Yksimielinen puoluekokous ei sovellu kuvaan moniarvoisesta ja -äänisestä puolueesta.

En kuulu Outin palstakavereihin, vaikkakin olen kyllä seurannut hänen poliittista uraansa jo pitkään. Meitä ovat yhdistäneet niin nuorten työpajat, prekaarien asia ja kaupunkimetsätkin. Olen jakanut Outin esitteitä ja blogannutkin hänen puolestaan, ja arvostan monia hänen tekemisiään. Sen sijaan sitä en arvosta, miten Outi muiden yliopistokaupunkien vihreiden edustajien mukana - lukuunottamatta Krista Mikkosta, Johanna Karimäkeä ja Hanna Halmeenpäätä - sammutti valot maakuntasairaaloiden päivystyksistä ja niiden myötä synnytysosastoilta. Vaikka kyse onkin yleisestä suurkaupunkilaisuudesta johtuvasta sokeudesta, en ole antanut tätä anteeksi. En enää tee työtä sellaisten ehdokkaiden puolesta, jotka lakkauttavat palveluni.

Outi on jo pitkään keikkunut Vihreiden vasemmalla laidalla. Niin minäkin. Minulla on ollut jo jonkin aikaa aika vankka etiäinen, jota jotkut sanoisivat vaistoksi, että Emma Kari on tässä skabassa vahvoilla. En tiedä, mitä mahdollisesti kulissien takana on Villen ja Outin välillä, mutta olisi kyllä ymmärrettävää, että jos Outi olisi tehnyt kanssani samansuuntaisen tilannearvion puheenjohtajaskabasta, hän olisi pettynyt.

Siirtymiä puolueiden välillä tapahtuu vähän väliä, erityistapauksena Jörn Donner, joka vie jörndonneriutensa milloin mihinkin puolueeseen. Vihreisiin on tullut mm. demareihin ja kokoomukseen eri syistä pettyneitä, ja sieltä taas on lähtenyt ainakin pari helsinkiläistä Vasemmistoliittoon reaktiona Palmian yhtiöittämiseen.

Outin ratkaisun suhteen vaistoni voi mennä mönkäänkin, mutta en olisi kovinkaan yllättynyt, jos hän keikahtaisi siltä laidalta ylitse. En ole voinut tarkistaa asiaa häneltä itseltään, miksi hän minun uteluihini vastaisi jos ei istuvan puheenjohtajankaan.

Vihreillä ovat tunnetusti seinät leveällä ja katto korkealla, mutta onko Outille enää sijaa majatalossa?

Iltalehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla blogin otsikkoa.

Ulkoistamisyhteiskunta

Suomessa on 90-luvulta asti yritetty vähentää yhteiskunnallisia tehtäviä. Tämä prosessi, jonka alkuajat voi jäljittää edellisen suuren laman aikoihin, on tapahtunut samanaikaisesti voimistuneen ns. uusliberaalin ideologian kanssa. Toki on hyvä tukkia mahdolliset vuotokohdat niissä säkeissä, jonne veromarkkoja ja sittemmin -euroja valutetaan, mutta uusliberaaleille yhteiskunnallinen on lähtökohtaisesti paha, ja uusliberalismiin nojaaville porvareille taas verotus on paha.

Yhdeksi suosituksi verojen säästämiskohdaksi on osoittautunut tiukennettu suhtautuminen peruspalvelun käsitteeseen ja subjektiivisten oikeuksien purkaminen. Toinen tapa säästää on ollut aikaisemmin julkisesti tuotettujen palveluiden ulkoistaminen tai yhtiöittäminen, enkä oikeastaan osaa nähdä niiden välillä paljoa muuta kuin retorisen eron.

Otan muutaman esimerkin. Viime aikoina moni on saanut karvaasti kokea, että Posti ei enää ole entisensä. Jos ei tätä sattunut huomaamaan neljännesvuosisata sitten, jolloin Pekka Vennamo antoi kasvot tälle visionääriselle, suorastaan apokalyptiselle lauseelle, tai jos on liian nuori muistamaan. Sen tämä neljännesvuosisadan itelloittamisharharetki onnistui tekemään, että Posti ei enää ole peruspalvelu, vaikka ainakin itseäni (45 v) vanhemmat mieltävätkin sen sellaiseksi, suorastaan viranomaiseksi, hoitaahan se viranomaistehtäviä. Paitsi että viranomaiset eivät enää hoida viranomaistehtäviä.

Toisen esimerkin antakoon Tielaitos, entinen Tieliikelaitos, entinen Tie- ja vesirakennushallitus (TVH). Nimeä ja palvelun järjestämisen, valvonnan ja palvelun omistajuuden tapaa on vuosikymmenien aikana sillä tavalla salakavalasti hivutettu, että nimestä on pikku hiljaa pudotettu aina yksi osanen pois. Jos joku ei huomaisi, kun se tehdään tällä tavalla, niin vain vähän kerrassaan muuntuvan nimen evoluutio kätkee sisälleen myös organisatorisen uudistuksen, jossa valvonta- ja tuotantotehtävät on erotettu toisistaan Tiehallintoon ja Destiaan. Sinänsä tämä proseduuri voi kuulostaa viattomalta, jopa suotavaltakin, päästäänhän siinä siitä näennäisestä jääviysongelmasta, että yksi käsi valvoisi toista, mutta kun nyt ei valvo kukaan, kun Tiehallinnolla ja Destialla on pikemminkin tilaaja-tuottaja -suhde, ja pikku hiljaa enemmän osia Destiastakin on myyty yksityiselle sektorille, julkisen valvonnan ulottumattomiin.

Helsingissä reilut 2 vuotta sitten päätettiin yhtiöittää kaupungin palveluyritys Palmia - jos joku muistaa, niin tämän ei mitään tarkoittavan sanan taakse kätkeytyy Helsingin eri palvelusektoreiden keittiö- ja kiinteistöpalveluita. Tämän yhtiöittämisen yhteydessä toteutettiin työntekijöiden uusjako, jossa "vanhat" työntekijät saivat jäädä JHL:n työehtosopimuksen piiriin, kun taas uusiin sovelletaan PAM:in sopimusta, jossa on useita satoja JHL:n sopimusta heikompi palkkataso.

Samantyyppinen uusjako suoritettiin HUS-konsernissa syksyllä 2013, jolloin emokonsernista ulkoistettiin osastonsihteereitä HUS-Servis -nimiseen liikelaitokseen. Vaikka vanhojen työntekijöiden työehtosopimus pysyikin näennäisesti ennallaan, heihin tultiin pian soveltamaan "toimistotyöaikaa", josta sitten luottamusmiestason neuvotteluissa todettiin, että se voi tarkoittaa mitä hyvänsä, esimerkiksi kolmivuorotyötä. Se on vielä oma messunsa, miten johtamiselle, työhyvinvoinnille ja ilmapiirille kävi; käytännössä liikelaitokseen ulkoistetut työntekijät tiputettiin heikoille jäille, lähiesimiesten mielivallan armoille. Servisin konekirjoittajat, joiksi valikoitiin työntekijöiden oman käsityksen, entisten kollegojen käsityksen ja Servisin lähiesimiesten käsityksen mukaan heikoimmin tuottavia, hankalimpia ja/tai eläkeikää lähestyviä työntekijöitä, joiden työmarkkina-arvo oli olematon, kun kansakoulupohjalla olivat tehneet osastonsihteerin töitä vuosikymmenien ajan. Servisiin ulkoistamistapaus opettaa, mitä julkiselta sektorilta ulkoistetuille voi tapahtua, kun jo valmiiksi nöyrät työntekijät alistettiin jatkuvan kyttäilyn, uhkailun ja pelottelun voimalla.

Ulkoistamisia ja yhtiöittämisiä koetetaan piilotella retorisella sumutuksella. Tämän sumutuksen osoituksena uusista toimijoista ei pysty sanomaan, ovatko ne lintuja vai kaloja, yrityksiä, virastoja, (liike-)laitoksia vai jotain ihan muuta, kun se ei käy ilmi edes niiden nimestä. Helsingin kaupungin liikennelaitos sentään, se se oli jotakin, mutta mikä sitten on HSL? No Helsingin Seudun Liikenne? Mikä? Laitos? Virasto?

Samanaikaisesti ulkoistamis- ja /tai yhtiöittämisprojektin kanssa uusliberalismi on suorittanut kansalaisten "vapauttamisen" (jota he kutsuvat voimaannuttamiseksi) asiakkaiksi. Tämäkin on perusteltu kauniisti, esimerkiksi sairaanhoidossa potilaista on tullut prosessinomistajia, tasaveroisia osallisia asiantuntijoiden kanssa, kokemusasiantuntijoita. Silloin kuitenkin ajaudutaan ongelmiin, kun joku ei pystykään toimimaan oman elämänsä subjektina, valistuneena asiakkaana, kun eivät tiedot riitä tai kun asiakas ei vain jaksa siitä syystä että hän on - potilas. Silloin tapahtuu tipahduksia, kun kansalaisen jaksaminen tai tieto-taito ei riitä subjektiasiakkaana luovimiseen sen palvelun perässä, jota ei enää ole tai jota ei ainakaan löydä.

Kaikilta ei oman elämänsä sankaritarinan konstruoiminen onnistu, kun sen seeveen tekeminenkin takkuaa. Kun ei sinne edes voi laittaa mitään. Jos siellä jotain on, niin on myös aukkoja, jotka ovat kuin ruttotautisen polttomerkkejä, kyvyttömyyden osoituksia. Ei ole mikään ihme, että jotkut päätyvät ulkoistamaan oman pahoinvointinsa, työttömyytensä tai muuten vain enon veneestä tipahtamisen jollekin toiselle, kun se ulkoistaminen on isompi yhteiskunnallinen trendi. Rasistit ja muut repsukat ulkoistavat ja projisoivat omaa riittämättömyyttään toisiin. He eivät menettele yhtään sen kummemmin kuin julkisten organisaatioiden johdossakin tehdään: ylilääkärit ja osastonhoitajat kipuilevat ylemmän johdon tulostavoitteiden ja numeraalisesti laskettavien suoritteiden ristipaineessa, ja lähetti potkaisi kissaa. Jossakin kissan paikalla saattaa olla osastonsihteeri, toisaalla turvapaikanhakija.

Miten kilpailukykysopimus muka lisäisi työllisyyttä?

Jos nyttemmin "kilpailukykysopimukseksi" uudelleennimetyssä "yhteiskuntasopimuksessa" alennetaan työnantajamaksuja, minun on hyvin vaikea nähdä, miten julkisen sektorin työnantajamaksujen vähennys voisi parantaa työllisyyttä. Ei ainakaan julkiselle sektorille palkata yhtään sen enempää, ja suurissa yrityksissä voitot tapaavat herkästi valua omistajien osinkoihin tai veroparatiiseihin. Ainoaksi mahdollisuudeksi jää siis asettaa toivonsa pienempiin yrityksiin. 

Työnantajamaksujen alentamisen myötä säästyvien rahojen investoiminen työpaikkoihin on optimismia, jolle ei oikein tahdo löytyä kokemuspohjaista näyttöä, kun tähän saakka ainakin suuryrityksissä samanaikaisesti on piilotettu voittoja veroparatiiseihin, nostetaan johtajiston osinkoja ja laitetaan väkeä kilometritehtaalle. Tätä kehitystä hallitus on sitäpaitsi edesauttamassa Sote-uudistuksellaan, jolla pyritään palveluntarjoajien tasa-arvoon, vapaassa kilpailussa kun pyritään kustannuskilpailukykyyn, jolloin käytetään kaikki käytettävissä olevat lailliset keinot tämän kilpailukyvyn edistämiseksi. Sotessa kansainväliset suuryritykset tulevat kilpailleeksi pienemmät pois markkinoilta, ja verovuoto sen kuin vaan kiihtyy.

En myöskään ymmärrä, miten työajan pidentäminen lisäisi työllisyyttä, se kun tarkoittaa sitä, että nykyiset työt hoidetaan nykyisellä työvoimalla, jolle jää nyt viikossa puoli tuntia lisää aikaa hankkia tukielin- ja sydän-/verenkiertosairauksia kynsiä viilaamassa. Työajan piteneminen nimittäin johtaa tuottavuuden laskuun, jos työmäärä pysyy samana.

Vai onko joku keksinyt, miten esimerkiksi ns. avustavissa, toisenvaraisessa tehtävissä työskentelevä osastonsihteeri keksisi itselleen lisää tekemistä? Tai julkisen liikelaitoksen, kuten Palmian siivooja? Generoiko lisääntynyt työaika lisää paskaa?

Siitä en edes sano mitään, että tässä pienipalkkaisista naisvaltaisten alojen työntekijöistä tehdään uhrilampaita huonolle johtamiselle, huonoille tuotteille ja teolliselle ajalle jämähtäneelle elinkeinopolitiikalle, kun en jaksa toistaa itseäni.

Väärintunnistettua vähäosaisuutta

Hesarissa tänään kertoi tarinansa vesalalainen yksinhuoltaja, jolle jää pakollisten menojen - siis varmaankin asumisen ja muiden laskujen - jälkeen käteen 1100 euroa, ja sillä pitää kustantaa äidin ja yhden lapsen elämä.

Jutun tarkoituksena oli ehkä nostattaa sympatiaa sellaisia pienipalkkaisia helsinkiläisiä kohtaan, jotka nyt Palmian osittaisen yhtiöittämisen myötä ovat nousseet esille. Ja kyllä he minulta sympatiaa saavat, ei siinä mitään. Yksinhuoltajaäidin kanssa 14 vuotta eläneenä tiedän, mitä on eläminen siivous- ja kahvila-apulaisen tuloilla, joita on täydennettävä ajoittaisella toimeentulotuella, ja jo 6-vuotiaana opin, mikä ero on saada isältä elatusapua 500 vai 600 markkaa kuukaudessa.

Helsingissä asuminen on aivan liian kallista, eikä ole oikein, että kukaan saa täysiaikaisesta työsuhteesta bruttona vähemmän kuin kaksi tonnia. Mutta, mutta.

1100 euroa kuussa on 37 euroa päivässä, kuten jutussa todettiinkin. Se on aika paljon enemmän kuin mitä yleensä kulutan 3,5-henkisessä perheessäni ruokakaupassa päivittäistavaroihin päivässä. Yleensä mennee parisenkymppiä.

Toki ihminen tarvitsee muutakin kuin leipää. Sirkushuvejakin on tarjolla. Esimerkiksi kirkkokonsertit eivät maksa mitään, ja kirjasto on edelleenkin maksuton. Metsässä voi ihminen hoitaa kuntoaan ilmaiseksi ja vielä mukaan voi tarttua vähän särpimiksi sieniä ja marjojakin. Urheilutarvikkeitakin voi ostaa käytettyinä ja tarjouksista.

Ei minun tarvinnut lapsena koskaan kärsiä nälästä. Tuli syötyä ehkä hernekeittoa, sienikastiketta ja joskus juhlapäivinä janssonin kiusausta. Coeur de fillet ei kuulunut ruokapöytäämme, mutta olen sitten myöhemmin ehtinyt maistelemaan sen verran kuin olen halunnutkin.

Matkustelu kieltämättä avartaa, mutta senkin ehtii aloittamaan sitten myöhemmin, omilla rahoilla. Pääsee kartan kanssa fillarillakin avartamaan maailmaansa. Joskus lähdin Tapiolaan, toisinaan Tikkurilaan. Silloin kun perheeni oli koossa, kävin isäni kanssa jopa Kirkkonummella.

Vaatteitakin toki pitää joskus ostaa, tosin minä en oikeastaan osta muita kuin sukkia ja kenkiä. Kalsareitakaan en ole ostanut kuin viimeksi vuonna 2012 ja paitapuseron ehkä joskus ennen vuosituhannen vaihdetta. Muut olen saanut ystäviltäni tai puoliso on ostanut, huomattavan osan käytettyinä.

Vähätuloisen yksinhuoltajan lapsena kasvaminen opetti monellakin tapaa suhteellisuudentajua. Onnekseni olin jo pienestä lapsesta arvostanut kirjallisuutta, enkä oikeastaan sen kummempia harrastuksia kaivannut, vaikka toki mietin välillä, millaista esimerkiksi ratsastaminen on. Viihdyin kissojen kanssa kotona kirjoineni ja legoineni, ja olihan minulla ystäviä. Kun on ystäviä, ei tarvitse harrastuksia.

En tietenkään kadehdi Hesarin jutussa esittäytynyttä pienituloista yksinhuoltajaa. Hänellä on lapsensa, ja ne ovat varmastikin hänelle se kaikkein suurin rikkaus. Vähäosainen on ihminen, joka ei osaa elää elämää, sitä omaansa, hänelle annettua. Yleensäkin perhe ja ystävät ovat rikkautta, ja se on köyhyyttä, jos ei osaa olla itsensä kanssa ja elää omaa elämäänsä.

Hesarin jutun tästä yksinhuoltajasta voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Palmian yhtiöittäminen todisti, että edelläkävijyys sijaitsee oikealla

Palmian yhtiöittäminen meni, kuten odotettua, oikea-/vasen -jakolinjan mukaan. Vaa'ankieliasemassa olivat puolueet, joita ei osata sijoittaa tälle akselille, eli Vihreät, Perussuomalaiset, RKP ja Keskusta. No, Keskusta on Helsingissä marginaalinen voima, RKP on, kuten tiedetään, oikeistopuolue, ja perussuomalaiset äänestää aina silloin kun se ei tiedä, mitä mieltä sen pitäisi olla, kuten oikeistopuolue.

Silläkin uhalla tässä havainnoin, että helsinkiläiset toverit eivät välttämättä tykkää kun tällainen sudeettivihreä tulee mestaroimaan toisen tontille, mutta havainnointi lienee sallittua?

Kysymys on ideologisesti siitä, mitä olen aavistellut jo pitkään: kun valtakunnallisesti Vihreät on enemmän vasemmalle kallellaan - tämä näkyy myös eduskuntaryhmässä - niin Helsingissä kallistus on oikeammalle. Meitähän on haukuttu Kokoomuksen puisto-osastoksi; muuten hyvä, paitsi, ettei Kokoomuksella ole puisto-osastoa. Yksi Jarmo Nieminen ei kesää tee, valitettavasti.

Ei tästä kuitenkaan tarvitse tehdä mitään muita johtopäätöksiä kuin edellämainittu. Meitä maakuntien vihreitä tarvitaan, jottei puolue kaatuisi Kokoomuksen syliin, vaikka emme voikaan vaikuttaa helsinkiläiseen politiikkaan, mistä meitä tasaisin väliajoin muistutetaan. Onneksi sentään eroja Kokoomukseen löytyy, mm. energiapolitiikka ja sosiaalipolitiikka eivät mahdu samalle sivulle Kokoomuksen kanssa. Kaupunginvaltuustossa vain harvoin päätetään energiapolitiikasta, paitsi silloin kun pitää ottaa kantaa kaupungin mahdollisista osallisuuksista voimalayhtiöihin.

On Helsingissäkin joitakin vasemmistovihreitä. Heitä ovat esimerkiksi kaksi kannattamaani suosikkipoliitikkoa Outi Alanko-Kahiluoto ja Johanna Sumuvuori. Molemmat vastustavat Palmian yhtiöittämistä. Kaksi muuta yhtiöittämistä vastaan äänestänyttä olivat Zahra Abdulla ja Sirkku Ingervo.

Olen kyllä kieltämättä vähän yllättynyt siitä, että muita ei löytynyt. Uskoakseni perusteluissa mahdollinen ideologia piilotetaan, ja korvataan strategialla, ja oikea-vasen -jaottelu järjellä. Vihreät tapaavat paikoittaa itsensä oikea-vasen -akselin yläpuolelle, väittäen olevansa edellä. No, edelläkävijyys tässä tapauksessa näyttäytyy äänin 15-4 sijaitsevan oikealla.

Vaikka kyse ei suoranaisesti olekaan yksityistämisestä, yhtiöittäminen lisää kaupungin mahdollisuuksia osallistua kilpailutukseen, ja kilpailutus on aina tuonut näkyville oikeisto-/vasemmisto -jaon. Kaupunki nyt ikään kuin tuo peliin tilaaja-tuottaja -mallin, jossa se on itse yksi mahdollisista tuottajista, sen lisäksi että se on tilaaja.

Palmiaan liittyvissä keskustelussa todettiin mm., että ei ole yhtiön vika, jos kaupunki ei osaa kilpailuttaa. Ei olekaan, vaan kaupungin. Miksi sitten pitää ryhtyä kilpasille, jos ei osaa, ja miksi Suomen pääkaupunki ei osaa/osaisi kilpailuttaa? Tähän voisi todeta analogisesti edellisen väitteen kanssa: ei ole maakuntien vika, jos Helsinki ei osaa kilpailuttaa.

Nokittelua Palmialla

Vasemmistoliitto ja Vihreät nokittelevat toisiaan Helsingissä liikelaitos Palmian yhtiöittämisellä. Kun Vasemmisto katsoo, että Vihreät omalla vaa'ankieliasemallaan olisivat siunaamassa sen, että kaupungin palveluntuotantofirma Palmiasta oltaisiin yhtiöittämässä esimerkiksi siivoojia ja vartijoita, Vihreät taas näkee Vasemmiston vastustavan ideologisesti sellaista, jota nyt vaan ei voi EU-kilpailulainsäädännön nojalla vastustaa. Lisäksi Vihreät ovat pitäneet Vasemmiston levittämiä huhuja näiden yhtiöitettävien ammattiryhmien polkumyynnistä vähintäänkin epätarkkoina, ellei jopa virheellisinä: kun vanhoja palmialaisia koskee JHL:n työsopimus, uudet työntekijät tulevat ammattiliitto PAM:in piiriin. Eivät he siis jää heitteille. Toinen juttu sitten on, millainen on PAM:in työehtosopimus verrattuna JHL:ään.

Vasemmiston mukaan uusien työntekijöiden palkat tulevat tippumaan, esimerkiksi siivoojilla jopa 300 eurolla, mikä voi näyttää kaupungin suorittamalta heitteillejätöltä. Vihreät taas tähdentävät, että he ovat olleet vaa'ankieliasemassa varmistamassa sen, että palmialaisten työehdot eivät heikkene vaan heidän työehtosopimuksensa pysyy samana.

No, valitettavasti kyllä tätä ei voida taata. Otan esimerkin läheisesti tuntemastani kuntayhtymästä, jossa työntekijöitä ulkoistettiin pari vuotta sitten liikelaitokseen, kun kuntayhtymän piti säästää henkilöstökuluissaan.

Tämän ulkoistuksen yhteydessä työntekijöille luvattiin, että työehdot - lomat, palkkaus ja työaika - säilyvät ennallaan. Muut kyllä säilyivät, mutta työaikaa yksipuoleisesti huononnettiin, kun kaikille - myös vanhoille - työntekijöille annettiin ota tai jätä -tyyppinen valinta. Suomeksi tämä tarkoitti sitä, että kun liikelaitoksella vanhastaan työskenneillä työsopimukseen kuului myös iltatyötä, tämä saatettiin voimaan myös liikelaitokseen siirtyneille kuntayhtymän työntekijöille. Luottamustason neuvotteluissa sitten katsottiin, että toimistotyöaika voi tarkoittaa myös vuorotyötä.

Tässä tapauksessa liikelaitostuminen ei merkinnyt vanhojen työntekijöiden palkka-alea, mutta uusissa työsuhteissa sovellettiin alempaa palkkaluokkaa. Tämä käytännössä tarkoitti sitä, että liikelaitokseen palkatun uuden työvoiman kuukausipalkka oli noin 150 euroa alempi kuin sinne vanhoina työntekijöinä siirrettyjen jo lähtökohtaisestikin kehnonlainen palkka. Tilanne, jossa samalla työpaikalla on kahden kerroksen väkeä eli samasta työstä saa eri palkkaa sen mukaan, mihin tessiin kuuluu, ei sekään ole oikeudenmukainen.

Lisäksi johtamiseen ja ylipäätään ihmiskäsitykseen liikelaitoksessa liittyi paljon ongelmia, vaikka ne eivät välttämättä olisikaan työehtosopimuksien rikkomuksiksi osoitettavissakaan. Esimerkiksi siellä esiintyi lomien lyhyellä varoitusajalla perumisella uhkailua, ja työaikoihin suhtauduttiin paljon emofirmaa tiukemmin. Vartinkin myöhästyminen saattoi johtaa puhutteluun; lisäksi liikelaitoksessa jokaiselle henkilölle asetettiin henkilökohtaiset tulostavoitteet, joiden saavuttamista seurattiin ja avoimesti uhkailtiin erottamisilla, jos tavoitteisiin ei päästy. Käytännössä jokainen kollega oli häiriö ja esti omiin tulostavoitteisiin yltämisen.

Tällaisesta eivät työehtosopimukset sano mitään, eivätkä välttämättä luottamusmiehetkään, varsinkaan, jos niitä ei ole. Emofirmassa oli, mutta liikelaitoksessa ei. Onneksi sentään tässä tapauksessa kuntayhtymästä oli mahdollista hankkia itselleen luottamusmies, mutta ei vähän koulutetuilta, yli viisikymppisiltä matalapalkkaisilta naisilta tällaista oma-aloitteisuutta voi olettaa, heikossa työmarkkina-asemassa olevilta, koko ikänsä avustavissa tehtävissä toimineilta ihmispoloilta, jotka ovat tottuneet olemaan kyseenalaistamatta.

Edellämainittu esimerkki siis osoittaa, että mitä kauemmas työnantaja siirtyy pois kunnallisten luottamushenkilöiden valvonnasta, sitä suojattomampia ovat työntekijät. Siellä vallitsevat viidakon lait eli liike-elämän logiikka, mutta ei olla ymmärretty sitä, että jos henkilöstö on resurssi, tämän resurssin jaksamisesta täytyy pitää huolta muullakin kuin jumppakuminauhoilla, puffetiksi naamioiduilla sämpylöillä ja lahjussaippuoilla. Eivät siinä edes ammattiliittojen neuvottelemat työehtosopimukset auta, jos luottamusmiehetkin tulkitsevat kiistatilanteet työnantajan voitoksi. Eivät tässä ideologiat tai niillä tai niiden puutteella syyttelyt auta työntekijöitä, ovat sitten uusia tai vanhoja palmialaisia.

Jos siis lähdetään yhtiöittämään, työoloja on oikeasti valvottava, takaaminen ei riitä.

Vihapuheet pienpalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta

Kauppalehdessä Kyösti Jurvelin paheksui Helsingin liikelaitos Palmian työntekijöiden päivän lakkoa, jossa protestoidaan Helsingin kaupunginhallituksen konsernijaoston valmistelemaa Palmian yhtiöittämistä. Jurvelinin mukaan "lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, ja hänen mielestään palmialaiset haluavat "kölliä veronmaksajien rahoilla".

Tämä yhtiöittäminen pudottaa Palmian työntekijöitä yksityisten työehtosopimusten piiriin. Esimerkiksi siivoojan tilipussi kevenee yhtiöittämisen myötä 300 eurolla, 1600 eurosta 1300 euroon. Siitä kun otetaan verot pois, käteen ei jää paljoakaan yli tonnia. Kun yhtälöön lasketaan Helsingin elinkustannukset, yhtälö on vastuuton. Helsingin kaupunginhallituksen suorittama heitteillejättö.

Äitini elätti itsensä ja minut joitakin vuosia siivoojana. Tai siis ei elättänyt, vaan lisäksi tarvittiin isäni maksama elatusapu, joitakin vuosia myös hänen maksamansa vuokra ja ajoittainen toimeentulotuki. Tiedän siis, millainen on siivoojan toimeentulo Helsingissä, etenkin yksinhuoltajasiivoojan.

Millaisia verovaroilla köllijöitä Palmiaan sitten kuuluu? Cateringtyöntekijöitä, vartijoita, siivoojia, kiinteistötyöntekijöitä (eli varmaankin vahtimestareita). Kaikki ovat sellaisia matalapalkka-aloja, joita on perin helppo paheksua moraalisesti, mutta jotka ovat yhteiskuntamme toiminnan kannalta elintärkeitä seksikkäämpien toimintojen mahdollistajia.

Kun Jurvelinin mielestä lakkopuheet ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta, minun mielestäni vihapuheet pienipalkkaisia kohtaan ovat merkki totaalisesta vieraantuneisuudesta. Näitä köyhiä paheksuvia vihapuhujia näyttää nykyään putkahtelevan kuin sieniä sateella. Minä puolestani paheksun yhteiskuntamme vähäosaisia vastaan suunnattuja vihapuheita.

Kyöstin kolumnin voi lukea klikkaamalla bloggaukseni otsikkoa.