Keskiluokan nousu, lasku ja pelot

Suomen ehkä kiinnostavimalta tutkimuksen popularisoijalta ja tärkeimmältä aikalaisanalyytikolta, psykohistorioitsijaksi itseään kutsuvalta Juha Siltalalta on tulossa uusi kirja Keskiluokan nousu, lasku ja pelot. Hesarin ennakkojutun perusteella tämä kirja täytyy lukea, sillä ainakin ennakkojutun perusteella se tavoittanee tämän ennakkojutun perusteella Siltalan poikkitieteellisellä otteella jotain olennaista ajan hengestä.

Siitä, mitä keskiluokka sitten on, ei saa käsitystä tämän lyhyen otteen perusteella. Minä olen sitä pitkään ihmetellyt, tullen lopulta siihen tulokseen, että ei ole keskiluokkaa vaan keskiluokkaisuutta, joka luonnehtii enemmistön elämäntapojen ja valintojen ideaalia. Siltala kirjoittaa keskiluokan mm. kääntyneen sisäänpäin. Tämä kolahti: minäkin olen kääntynyt sisäänpäin, keskittyen perheeseen ja harrastuksiini kun työelämä, politiikka ja muut instituutiot eivät ole tuoneet syvempää tyydytystä. Kun cv:n viilaaminen toiseen järjestykseen ei tunnu tuovan ainakaan välitöntä palkintoa, sitten mieluummin kerään nautintoa ostamalla taas lisää Bruckner-kokonaislevytyksiä ja parantamalla taas edellisen vuoden juoksukilometrimäärääni kolmantena kuukautena peräkkäin. Vanhan sanonnan mukaan menestyksen mittari on ystävien määrä; nykyään se on Facebook-tykkäysten määrä. Jos ei koe olevansa työmarkkinasubjekti, kontrollin tunteen saa edes hetkeksi varastamalla työnantajalta aikaa.

Levytyksiä tai kilometrejä ei saa hautaan mukanaan, ei edes niiden parissa saatuja elämyksiä. Ne ovat aineetonta kuten ovat myös lentävät askeleeni, katoavaa sorttia, ei niistä jää mitään jälkipolville, paitsi pikku hiljaa maatuvat lenkkien kuluttamat polvirustot. Kuitenkin matkasta nykypisteestä hautaan kannattaa tehdä mahdollisimman mielekäs, edes hetkittäin. Jos ei tämä muuten onnistu niin irtikytkemällä itsensä hetkeksi ulkoisten kellojen rajoituksista ja hankkiutumalla toimiston seinien ulkopuolelle, mahdollisimman ulkopuolelle, metsään. Kilvoittelen itseni kanssa kun ulkomaailman kanssa kilpailu on samaa kuin yrittäisi laskea päällekarkaavan hyökyaallon sisältämien vesipisaroiden määrää. Kannattaa juosta katoavien onnellisuuden hetkien perässä kun nykyaikana mikään ei ole varmaa, paitsi se, että juostavaa aina riittää. Rahat loppuvat aina viikkoa ennen palkkapäivää, mutta juoksukengistä ja cd-levyistä lasku lankeaa Masterille vasta seuraavassa kuussa, ja kun sen jyvittää lyhennyksiksi, sitä tuskin huomaa.

Laskua odotellessa voin sitten vaikka laskea niiden Facebook-kavereideni määrää, juoksukilometrejäni tai Tod und verklärung -levytysten määrää. Ja kirjaa odotellessa voi lukea Hesarin maistiaiset siitä klikkaamalla blogikirjoitukseni otsikkoa.

Määräyskirjakäytäntö pitää nöyränä. Vai pitääkö?

Juha Siltala toteaa, että monilla työpaikoilla tavanomainen määräyskirjakäytäntö pitää nöyränä (Ajan lyhyt historia, s. 192), kun työn tarve on jatkuva, mutta pätkätyöntekijän pitäisi miellyttää työnantajaa jotta saisi uuden määräyskirjan. No, en mä nyt tiedä.

Siltala taisi vielä mainita, että sairaanhoitopiirit ovat erityisen kunnostautuneita näissä määräyskirjakäytännöissä. Niin ovat. Minä sain vuoden ja seitsemän kuukauden aikana Porvoon sairaalassa 19 määräyskirjaa. En ehkä ymmärtänyt olla tarpeeksi ymmärtäväinen työpaikkakiusaamiselle, kun ei tullut sitä kahdettakymmenettä.

Sitten kun huonosti tuottavat, se osa juoruajista, joilla ei ollut johdossa kavereita, eläkeikää lähestyvät ja epänöyrät oltiin ulkoistettu liikelaitokseen, sama meininki jatkui. Ja kun huomasin määräyskirjani muotovirheen - määräaikaisuuden syyksi oltiin mainittu avoinna oleva virka - minusta tuli liikelaitoksessa persona non grata, ja todistetusti ja toistetusti erinomainen työpanoksenikin kyseenalaistettiin, jotta huomio kääntyisi muotovirheistä johonkin muuhun. Esimerkiksi hankalaksi mainittuun persoonaani, kun erehdyin lukemaan sen, mitä määräyskirjassani luki.

Niin että kyllä niitä määräyskirjoja harrastetaan. Pitävätkö ne sitten nöyränä, on toinen asia. Ehkä olisi pitänyt.

Julkinen sektori ei tuota mitään...

... paitsi palvelua, tasa-arvoa ja hyvinvointia, jotka näyttävät kuntatalouden kirjanpidossa nollaa. Vaikka kuluista kiristettäisiin pienentämällä opetusryhmiä ja lisäämällä potilaskäyntejä - eli suoritteita - siltikin tuotto näyttää kirjanpidossa nollaa.

Julkisen sektorin tuottovaatimukset johtavat osaoptimointiin, jossa sosiaalisektori pudottaa tapauksen työllistämissektorille, joka taas palauttaa tämän lähtöpisteeseen. Ja yhden lääketieteen erikoisalan hoidettu potilas on toisen erikoisalan lähete. Näin ollen esimerkiksi iltansa kirjastossa viettävä musiikinkuuntelija huonontaa kulttuurisektorin tulosta, hänen kuunnellessaan musiikkinsa liven asemesta cd-levyltä, ja yhteen oppilaitokseen hakeva opiskelija huonontaa toisten oppilaitosten tuloksellisuutta, jos sitä mitataan hakijoiden määrällä.

Myös nyt viimeisen 5 vuoden villitys eli verkostoyhteistyö vaikeuttaa erillisten sektoreiden tuloksentekoa. Esimerkiksi lapsipsykiatriassa lääkäri antaa hoitajalle oirekartoituslomakkeet, joka taas antaa nämä opettajalle täytettäväksi, ja kaikki tämä lappusulkeisiin tai verkostopalavereihin käytetty aika on pois perustyöstä.

Itsekin yhden korkeakoulun tulossopimusta valmistelleena tiedän, että kyllä julkisen sektorin toimintatavoissa on varmaan tarkasteltavaa, mutta tehtävien karsiminen pitää aloittaa juuri tulosmittaamisesta ja laatujohtamisesta, ja sektori-ja yksikkökohtaiset tulostavoitteet joutavat sieltä mäkeen. Tulos ja laatu sitäpaitsi ovat usein ristiriidassa, kuten Juha Siltala huomautti (2004): jos potilas antaa asiakaspalautetta poliklinikalle, jonka pitäisi tuottaa entistä parempaa vähenevillä resursseilla, yhtälö on yksinkertaisesti mahdoton.

Laatujärjestelmä ilman laatua

Monissa, ja julkisen hallinnonkin töissä, lisääntyvässä määrin ainakin viimeisen viidentoista vuoden aikana, töissä pitää raportoida oman työaikansa käyttöä. Sen lisäksi alakohtaisesti pitää raportoida kaikenlaista muuta, ja monissa töissä ison veljen vaatima raportointi on jo niin tehokkaasti sisäistettyä herruutta, että se jo ymmärretään alan sisäänrakennetuksi käytännöksi.

Esimerkiksi hoitoaloilla raportointia vaatii jo lakikin: kaikki potilaskäynnit, puhelutkin, pitää kirjata. Kun vain tämä riittäisikin, mutta siitä samasta käynnistä pitää jäädä jälki ainakin kahteen eri potilastietojärjestelmään, tai ainakin saman järjestelmän kahteen alajärjestelmään. Sen lisäksi joiltakin vielä vaaditaan päiväkirjamaista kirjanpitoa siitä, kuinka paljon aikaa on mennyt käynteihin, kuinka paljon kokouksiin ja kuinka paljon kirjauksiin; kuitenkaan sitä, miten paljon aikaa on mennyt kirjaamisen kirjaamiseen, ei saa näihin laittaa. Raportoinnin raportoinnin tarkoitus ei olekaan kehittämisen hallinta, vaan hallinnan kehittäminen.

Juha Siltala (1994) huomautti, että jos tällaisten alun alkaen laatua parantamaan luvattujen käytäntöjen tarkoitus oli parantaa työn laatua osoittamalla työajan käytössä oleva löysä, nämä käytännöt itsessään luovat sitä löysää, kun tähän menevää aikaa ei saa raportoida minnekään. Todellisuudessa kyse onkin pelolla hallinnan keinosta, jolla työntekijä halutaan saada kuuliaiseksi. Jos kyse olisi ollut laadusta, tällöin työntekijän nimittäin pitäisi myös saada palautetta siitä, missä hän on onnistunut ja missä kohtaa hopea edelleen kaipaisi kultaamista. Useimmiten tällaiset brutaalit laatujärjestelmien karvalakkimallit sisältävät vain rangaistuspuolen, sillä hyvästä työstä harvemmin palkitaan, oli tämä palkinto sitten rahaa, aikaa tai mielekkäämpiä työtehtäviä (ml. vähemmän raportoinnin raportointia)