Työ ja oppiminen

Työllä ja oppimisella on kokemukseni mukaan monitahoinen suhde. Ensinnäkin, monessa tehtävässä tarvitaan dokumentaatio yksilön oppimiskyvystä, minun tapauksessani valtiotieteiden maisterin tutkinto. Olen kokenut tutkinnostani olevan käyttöä työhistoriallani lähinnä minimiedellytysten verran: joissakin tehtävissäni - kuten virkamiestöissäni Opetusministeriössä ja korkeakoulujen opintosuunnittelijana - vaaditaan ylempää korkeakoulututkintoa, joihinkin tehtäviin se on suoranainen dismeriitti, ja "hyvä" koulutus olisi ainakin nykyiseen tehtävääni jotain aivan muuta. Toki tutkijan töihin pääsemiseen ylempi korkeakoulututkinto on ollut valttikortti. 

Tutkijan ja virkamiehen lisäksi olen työskennellyt siivoojana, lehdenjakajana, luennoitsijana, osaamisyrittäjänä, konsulttina, epäpätevänä luokanopettajana, RAY- ja ESR-projektien vetäjänä niin julkisessa hallinnossa kuin kansalaisjärjestöissäkin. 90-luvulta yleistynyt puhe kolmannesta sektorista on "voimaannuttanut" kansalaistoimintaa, jolle sitten onkin sälytetty tehtäviä, jotka ennen hoidettiin viranomaistyönä, ja monessa tapauksessa kunnat ovat ulkoistaneet niille toimintojaan. Tämä onkin venyttänyt työn käsitettä, sillä usein ainoa näissä järjestöissä, joka saa tekemisestään palkkaa, on toiminnanjohtaja (ja ehkä työllistetty toimistosihteeri): muu, usein perustoimintokin, hoidetaan projektiavustuksilla. Näissä tapauksissa useinkaan projektissa ei pääse syntymään edes hiljaista tietoa: loppuraportin lisäksi, kaikki projektissa syntynyt uusi tieto jää projektityöntekijälle, joka sitten muuntaa sen omaksi pääomakseen, jonka sitten tuotteistaa seuraavalle työnantajalleen.

Taustani on saanut minut miettimään työn käsitteen venyttämistä: suurin osa mielekkäästä tekemisestäni, jossa olen voinut kokea omalla panoksellani, osaamisellani, kokemuksellani ja palollani tuottavan lisä- tai ylipäätään arvoa, on sijoittunut palkkatyön ulkopuolelle, kansalaisjärjestöihin mutta myös vapaaseen kansalaistoimintaan. Olenkin vakuuttunut, että perustulo - joksi kansalaispalkkaa nykyään yleensä nimitetään - rohkaisisi nykyistä useampia jakamaan oman osaamisensa arkusta, jolloin työn käsitekin venyisi. 

Viimeiset melkein 5 vuotta olen työskennellyt HUS:in osastonsihteerinä, johon jo hakijana minun annettiin ymmärtää olevan ylikoulutettu ja tämän vuoksi epäluotettava työntekijä, minun kun oletetaan hakevan koulutustani vastaaviin tehtäviin. Erityisesti hyvin tayloriläisesti toimivassa talossa, vakiintuneiden, sanattomien käytäntöjen tunteminen ja sosiaalisten koodistojen ymmärtäminen on osoittautunut tärkeäksi, mutta myös jatkuvien turhautumisten lähteeksi. Sama pätee lukuisiin viranomaisäädöksiin, jotka puitteistavat terveydenhoitoa; erityisesti niiden kohdalla jatkuvaa oppimista ja poisoppimista ei voi liikaa korostaa, kun ne jatkuvasti muuttuvat. Käytännön haittaa koulutuksesta tässä tehtävässä on lähinnä siksi, että ylikoulutuksesta tulee itseään toteuttava ennuste; lisäksi korkeakoulutuksessa opitusta kyseenalaistamisesta on haittaa kaikissa tehtävissä, vaikka jo työhaastatteluissa kuuluu rutiininomaisesti toistaa mantrana, että työnantaja toivoo työntekijältä rakentavaa, kriittistä ja kehittävää otetta suhteessa työhön.

Oppiminen aiheuttaa turhautumista suhteessa työelämän todellisuuteen; opintojeni kautta ymmärrän kirkkaasti sen, että asemani ei vastaa koulutustani, mitä Johan Galtung ja Erik Allardt kutsuvat rankiepäjohdonmukaisuudeksi. 

Vaihdettaessa työtä, poisoppiminen on tärkeää; esimerkiksi OPS tarkoittaa koulutusorganisaatioissa opetussuunnitelmaa, mutta terveydenhuollossa jotakin aivan muuta.  Jossain vaiheessa tulee saturaatiopiste vastaan uusien käyttäjätunnuksien ja salasanojen oppimisessa. 

Puheet oppivista organisaatioista ovat pelkkää huhupuhetta, jos alakohtaiset stereotypiat koulutukseen liittyvine odotuksineen ja sukupuolirooliodotuksineen toistuvat samalla varmuudella kuin keväällä nousee hiirenkorvia puihin, jos ainoa asia, joka organisaatiossa opitaan, on se, että osastonsihteeriksi ei kannata palkata korkeakoulutettua miestä. 

Työn ja oppimisen suhde liittyy jatkuvan poisoppimisen tarpeen lisäksi lähinnä vaihteluntarpeeseen: kun aikansa on koettanut keksiä työelämässä jotain järjellistä käyttöä oppimalleen, niin lopulta oppimisen halu voittaa, ja työntekijänä kaipaan käyttöä töissä surkastuneille ajatteluelimilleni. Tämä kokemus ajoi minut nyt kasvatustieteen opintoihin.

Tämä kirjoitus toimi avauspuheenvuorona kurssin Oppiminen työssä, organisaatioissa ja verkostoissa keskustelualueella. 

Kiitos Akava 2002-2015

Keskusjärjestöni Akavan ote lipsahti yhteiskuntasopimusneuvotteluissa, jotka muuten - tiedoksi vaan Akavalle - eivät ole vielä edes alkaneet. Samalla lipsahti oma otteeni akavalaisesta ammattiliitostani.

Vaihdoin juuri ammattiliittoa YKA:sta JHL:ään. Sanon tässä niiden kokonaiset nimet, jos joku ei tietäisi, eli Yhteiskunta-alan korkeakoulutettujen liitosta (ent. Valtiotieteilijöiden liitto. Ei noin pitkää nimeä jaksa kirjoittaa tai edes kuunnella Erkkikään, mutta ei se vielä riittänyt katkaisemaan kamelin selkää) Julkisten hyvinvointialojen liittoon.

Syy tähän on, että keskusjärjestö Akava on lammasmaisesti hyväksynyt hallituksen esitykset työajan pidentämisestä, ja muutenkin harjoittaa liian kokoomuslaista politiikkaa, mikä näkyy esimerkiksi sen huomautuksissa verotukseen. Jos työajan pitenemistä ei joku juuri huomaisi, hän lienee ns. asiantuntija, jollaiset tuovat töitä kotiin, tai sitten ovat sellaisia esimiehiä, joilla ei ole esimiehiä. Minä en ole kumpaakaan, ja jo nykyinen kokonaislogistinen yhtälöni, jossa on suoritettava jäykästi samat keskimääräiset 40 viikkotuntia, on kestämätön sellaiselle kahden pienen lapsen isälle, jolla menee työmatkoihin 2 tuntia päivässä. Minulle ei käy minuuttikaan lisää, ottaisin mieluummin pois, mutta siihen ei tällä osastonsihteerin palkalla ole varaa. Tälle seikalle Akava pyllistää, sillä minä olen heidän kannaltaan näköharha, niin pahasti epäonnistunut akateeminen, että minua ei pitäisi olla, ja kun nyt sattuu olemaan, niin lakaistakoon kaatopaikalle. En työskentele asiantuntijatehtävissä, vaan olen alemmaksi toimihenkilöksi kutsuttava duunari, joille keskusjärjestöni pyllistää.

Olen työskennellyt viimeiset 4 ja puoli vuotta edelleenkin väliaikaiseksi kokemissani, koulutustani, osaamistani ja kiinnostuksenkohteitani vastaamattomissa tehtävissä. Kuitenkaan ei minulla ole kuin yksi elämä, enkä voi odottaa sitä, että työmarkkinat muuttuisivat sellaisiksi, että koko ajan vanheneva silpputyöläinen, jonka cv on jo muutenkin tarpeeksi epäilyttävä, voisi sijoittua jotenkin paremmin sopivaan tehtävään. Joten eletään tässä, ja nyt.

Suurin osa samaan aikaan kanssani opiskelleista on siinä liitossa, jonka nyt jätin. Moniin heistä olin tutorin tai opintovastaavan asemassa. Suurin osa heistä on välttänyt tekemäni virheet opiskelun hyödyntämisessä työelämään, ja päättäköön kukin nytkin itsenäisesti, haluaako jäädä kokoomuslaisen keskusjärjestön alle. Minä olen viimeiset opintoneuvontani antanut.

Sen verran olen kuitenkin yhteiskuntatieteilijä, että voisin luonnehtia omaa työmarkkina-asemaani kiteytymättömäksi, ja sellaisena tilanteeni on rankiepäjohdonmukainen. Niinpä siihen tilanteeseen sopiikin epäjohdonmukainen ratkaisu: en halua kuulua liittoon, joka ei edusta minua.

Sain liitostani joitakin kertoja arvokkaita juridisia neuvoja. Kiitos niistä. Esimerkiksi sen kerran, kun minun piti päästä hanttikorttivuokralaisestani eroon ja ne kerrat, kun olen törmännyt ainoana akavalaisena alipalkattujen naisten alojen todellisuuteen. Vaihdan nyt sellaisten liittoon, sillä uskon, että JHL:n lakimiehille kysymykset, miten suhtautua foucaultlaiseen valvontaan, tulevat tutumpina vastaan kuin sivistyneiden ihmisten ja sivistyneiden alojen kanssa toimimaan tottuneille edunvalvontajuristeille.

Sosiologi olen kuitenkin aina. Eihän HIV-viruskaan parane, korkeintaan sen kanssa voi oppia elämään.

Tervemenoa, YKA, tervetuloa, JHL!

Mihin kaikkeen sosiologista tietoa voi työelämässä käyttää?

Jo heti pääsykoekirjan ensimmäisen kerran summamutikassa avanneena, Galtung-Allardtin rankiteorian kohdalta, olin osunut johonkin sellaiseen, joka tulisi olemaan "oikeassa maailmassa" käyttökelpoista. Enpä tuota kyllä millään olisi arvannut, vaikka toki toivoin sosiologisen tiedon olevan työelämässä käyttökelpoista, vaikka tuolloin ymmärsinkin "työelämänä" hyvässä tapauksessa yliopistotutkijan työn, huonommassa tapauksessa vakituisen ministeriön virkamiehen viran.

Akateemisena osastonsihteerinä ymmärrän, että minua on kohdannut rankiepäjohdonmukaisuus, kun olen yhdellä kriteerillä (koulutus) luokka-asemaltani ylhäällä, mutta tuloiltani ja ammattiasemaltani alhaalla.

Sitten paljon iloa on ollut myös Max Weberin byrokratiakäsitysten tuntemisesta. Ymmärrän, mitä Max tarkoitti sanoessaan, että byrokratia työllistää itse itsensä, tehden itsensä tarpeelliseksi. Jos tätä ajatusta ei oltaisi sisäistetty niin voimakkaasti yhteiskunnalliseksi eetokseksi, olisin ollut suurimman osan aikuisaikaani työtön.

Toisinaan olen hahmottanut tilanteeni Michel Foucaultin panopticonin käsitteen kautta, ollen töissä laitoksissa, joissa työnantaja valvoo samanaikaisesti kaikkien työntekijöidensä syömisiä, juttelemisia ja vessassakäyntejä, ja jos tietokonelogissa näkyy vartinkin valkoinen aukko, seurauksena voi olla varoitus.

Greimasin modaliteettien merkitys on minulle kirkastunut politiikassa, mutta kyllä niistä hyötyvät virkamiehetkin. Kukaan asiantuntijana esiintyvä ihminen ei pärjää ilman ymmärrystä puhuja- ja tulkitsijapositioista ja tietoväitteiden varmuuden esittämisen tavoista.

Sosiologia tarjoaa siis silmälasit, joilla voi nähdä tarkemmin, millaisen rakenteellisen väkivallan - tai ainakin epätarkoituksenmukaisuuden - kohteeksi on joutunut. Kun olet opiskellut sosiologiaa, maailmasi ei ole enää entisensä.