Seitsemän kieltäni

Facebookissa on kiertänyt haasteita erilaisista 7 asian listoista. Seitsemän kieltäni:

1) Suomi. Käytän äidinkieltäni niin rikkaasti (tai pahoinpitelen sitä), että kännyköiden automaattikirjoitus typistää minut. Olin niitä jokseenkin harvoja, joka koulussa rakasti äidinkieltä, ja taipumukseni luovaan kielenkäyttöön tekee minusta kielipuolen millä tahansa muulla kielellä kuin omalla äidinkielelläni, joka antaa minulle siivet kun vierailla kielillä olen siipirikko ja vailla mieltä. Minussa on kielipoliisin vikaa, ja olen nuiva niitä kohtaan, jotka muuten luulevat puolustavansa kansallista kulttuuriamme, mutta eivät ole vaivautuneet opettelemaan kieltään kunnolla.

2) Englanti. Opin huonoa englantia jo 4-vuotiaana, kun Yleisradio oli pakottanut Neil Hardwickin opettamaan suomalaisille, että "cat is in the moon". Englanti on ykköskieleni joissakin minulle niin rakkaissa harrastuksissa, että ne ovat oikeastaan kuin vaatteita, joita hengitän, ainakin musiikissa. Koululaisena suomensin biisien sanoituksia; lopetin tämän ymmärtäessäni, että Elton John ei varmaankaan tarkoittanut laulaa rupikonnien metsästämisestä torvella peltivajan katolla. Puhua olen saanut englantia liian vähän, eikä omiin viiteryhmiini suhteutettuna puhuttu englantini olekaan mitenkään loisteliasta.

3) Ruotsi. Kerran sain kahdeksannen luokan syksyllä sanakokeesta nelosen. Olin jättänyt kahdeksan kohtaa tyhjäksi, jääkaappiin olin pannut "en kylkap" (p.o. ett kylkåp) ja vanhaa tarkoitin sanalla "åld" (p.o. gammal). Tämä sanakokeen nelonen sai aikaan herätyksen: aloin valmistautumaan kokeisiin, ja pian nousi paitsi ruotsinnumeroni, myös kaikki muut numeroni kahdeksaisen tasolta kymppeihin. Otin tämänkin kotimaisen kielen niin vakavasti, että parantelin sitä kahdella abikurssilla, joilla ensimmäisen kerran irtauduin äitini helmoista ja lähdin ulkomaailmaan. Rakastan ruotsin kieltä, mutta vastarakkauden kanssa on ollut niin ja näin. Ruotsin kieltäni on kiittäminen siitä, että opin puhumaan norjaa väärin, ja siitä, että poikani äidinkieli on eri kuin minun (hänelle se on rikkaus, mutta ajoittain tuo haasteita kommunikaatioomme), ja että olen saanut töitä, joihin ruotsintaitoni ei kaikesta panostuksesta huolimatta riitä.

4) Saksa. Jos jokin tekemäni ratkaisu minua askarruttaa, niin se, että kun Lions Club tarjosi minulle mahdollisuutta lähteä vuodeksi vaihto-oppilaaksi, en vielä ollut itsenäistymiskehityksessäni riittävän pitkällä. Periaatteessa ainakin olen ymmärtänyt saksaa ihan kohtalaisesti, mutta muutamista myöhemmistä virittely-yrityksistä huolimatta, se on ruostunut, kuten kaikelle käyttämättömälle käy. Vieläkin osaan lukiossa opettelemani eri sijamuotojen kanssa käytettävät prepositioluettelot.

5) Ranska. Opettelin sen verran ranskan alkeita kasettikurssilta, että minua pyydettiin englanniksi puhumaan hitaammin "speak slow", kun kävin Pariisissa joulun alla 1990. Yliopistolla reputin ranskan tentin ensiyrittämälläni; rakas koirani oli kuollut edellisenä päivänä. Olen kuitenkin soittanut työasioissa Brysseliin ja Strasbourgiin ranskaksi, ja osasin lausua liian oikeaoppisesti Sibelius-Akatemiaan tulleen pianoprofessorin elsassilaisen sukunimen, jota ei pitänytkään sanoa ranskalaisittain "rängesaan" vaan kirjoitusasun mukaan (mutta ei vahingossakaan saksalaisittain) "ringeissen". Pidän ranskaa tuhlailevana kielenä: siinä on varaa kirjoittaa kirjaimia, joita ei vaivauduta lausumaan, vastapuolen kiusaksi tämän ymmärtämistä vaikeuttamaan.

6) Italia. Helpoksi luulemani kieli (ääntäminen kyllä) onkin vaikeampi kuin ranska (kieliopiltaan). Opettelin kesäksi 1997 ravintolaitalian, ja yliopistolla hankkimani alkeisosaaminen on kyllä vieläkin pahemmin ruosteessa kuin saksantaitoni.

7) Norja. Tai pikemminkin norjat. Ilman sosiaalisia verkostoja, sekoitin kaikki mahdottomat tyylilajit, rekisterit ja murteet keskenään, ja huomasin pian, että minun on parempi puhua Oslossa englantia. Ymmärrän kuitenkin norjaa sen verran, että kävin yliopisto-opintoja norjaksi (tai norjia, onhan kirjakieliä kaksi, mihin päälle tulevat dialektit ja idiolektit), ja olen lukenut Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan osat 2-5 alkukielellä.

Kadonnutta nuoruutta kirjan sivuilta etsimässä

Nautin oman ikäpolveni (mies)kirjailijoiden kirjoista, jotka säännönmukaisesti sijoittuvat 25-40 -vuotiaiden maailmaan. Sellaisten kirjailijoiden kuin David Nicholls, Erlend Loe, Karl Ove Knausgård tai Nick Hornby. Aika usein nämä kirjat uskoakseni ammentavat kirjoittajansa eletystä elämästä, ja usein huomaan kirjoittajan sijoittaneen itsensä päähenkilön nahkoihin, sellaiseksi itseä 10-20 vuotta nuoremmaksi versioksi.

Miksi sitten nautin näistä kirjailijoista? Ymmärsin tämän tässä lukiessani yhtä David Nichollsin kirjaa. Ne palauttavat minut itseni aikaan, jolloin en ymmärtänyt kantaa huolta vielä paljon mistään, korkeintaan seuraavan kuukauden vuokrasta. Asuntoja, työpaikkoja, kalsareita ja tuttavuuksia vaihtui, eikä siinä kai ole mitään ihailemista tai haikailtavaa, asuntovelallisen, elinkautisen, vaimon ostamissa ja kaverin lahjoittamissa vaateparsissa. En koskaan elätellyt kuvitelmia, että koko maailma olisi minulle avoin, mutta ainakin pomppu toimi, polvet eivät olleet kipeät ja viiniäkin mahtui. Ja jotain haaveitakin saattoi olla, vaikka sitten epämääräisiäkin.

Ihanteeni eivät sentään ole mihinkään kadonneet, kohta 45-vuotiaanakaan, vaikka poikani 8-vuotissynttäreissä muistin taas, miksi kannattaisi jo olla aloittamatta parkourin treenaamista. Se tie ei vie korkealle, vaan ortopedille. Polvien mukana kulunut on hyväuskoisuuteni, tai uskoisuuteni ylipäätään. Tämän unohdan hetkeksi Nichollsin, Loen, Knausgårdin ja Hornbyn kirjoissa, ja kirjoista. Ja polveni, ja karkaavan asuntolainani.