Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä

Valtiotieteiden maisteri, luonto- ja ympäristöneuvoja ja keruutuoteneuvoja hakee töitä. Asun Porvoossa, eikä autoa ole käytettävissä, joten säteeltä pääkaupunkiseutu-Sipoo-Askola-Porvoo-Loviisa.

Taustani on etupäässä julkisesta hallinnosta: sairaalamaailman tukipalveluista ja koulutussuunnittelutöistä, mutta olen myös tehnyt erilaisia konsulttiselvityksiä esim. nuoriso-, vanhus- ja vammaispalveluista. Tunnen työsuojelua ja Rakennuslakia hyvin. Kokemusta järjestötoiminnasta on kertynyt paljon, ja kaikkea tekemistäni määrittää tutkijan ja aktivistin eetos.

Omat intohimonkohteeni liittyvät luontoon, etenkin metsäluontoon ja konserttimusiikkiin. Luen ja lasken poikkeuksellisen sujuvasti ja kirjoitan mistä tahansa. Vedän luontoretkiä - etenkin sieni-, marja- ja villiyrtti-, teen kannanottoja, hallintovalituksia ja selvityksiä, kartoitan liito-oravia ja kirjoitan musiikista. Minulla on diagnosoitu Aspergerin syndrooma, joten minulle on luonnollista kyseenalaistaa itsestäänselvyydet ja ajatella ns. boksin ulkopuolelta. 

Kokoaan suurempi Kalle Könkkölä

Vihreän puolueen ensimmäisen puheenjohtajan, Kalle Könkkölän viimeiseksi jääneessä Facebook-statuksessaan Kalle kertoi joutuneensa keuhkokuumeen takia sairaalahoitoon. Pidin tätä huolestuttavana tietona, eikä mennytkään kuin alle kaksi päivää niin Kallea ei enää ollut. Kuitenkin, jos jonkun elämäntyö elää niin Kallen.

Kallen elämäntyö on ihan käsittämättömän suuri. Moni varmaankin osaa minua paremmin valottaa Kallen roolia Kynnys ry:n perustajana ja kansainvälisenä vammaisaktiivina, mutta Kalle sai monet - myös minut - ymmärtämään, että vammaisasia on yleinen ihmisoikeuskysymys, ja Kalle olikin suuren mittakaavan ihmisoikeusaktivisti. 

Ilman Kallea esteettömyydestä tuskin puhuttaisiin juuri mitään, ja Kalle muisti aina terottaa että esteettömyys ei koske vain liikuntavammaisia, vaan se on kaikkien asia. Kenestä tahansa meistä voi tulla liikuntakyvytön tai ainakin -rajoittainen, eikä kukaan meistä tiedä päiviemme mittaa, onko tämä rajoitteisuus missä määrin pysyvää luonteeltaan. Tinkimättömyytensä ja sinnikkyytensä takia kunnioitetulla ja pelätyllä Kallella oli ainakin de facto veto-oikeus Helsingin rakennuslautakunnassa, ja hän oli se henkilö, johon otettiin yhteyttä kun haluttiin näkemystä esteettömyydestä.

Itse tutustuin Kalleen kesällä 2008 kunnallisvaalikampanjassa. Mielistelemättömänä persoonana Kallen kuoren alle piti ensin päästä, mutta sen jälkeen hänen lämmin ja terävä, älykäs huumorinsa tuli hyvinkin tutuksi. En voi sanoa olevani Kallen lähiystävä mutta olen iloinen siitä että sain tutustua häneen.

Julkaisen nyt Kallen inspiroiman blogitekstini uudestaan 4 vuoden takaa. 

Vihreitä ehdokkaita Sibeliuspuistossa kesällä 2008. Kalle vasemmalla.


Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita. 

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?

Dehumanisaatio mahdollistaa raiskaukset, rasismin ja sodan

Keskustelin aamukahvipöydässä - mikä on harvinaista herkkua lapsiperheessä - siitä, miten raiskaukset ovat mahdollisia. Siitä samasta syystä kuin rasismi ja sodassa tappaminenkin: toista ihmishenkeä ei kunnioiteta, koska sitä ei tarvitse kunnioittaa.

Sellaista ei voi kunnioittaa, jolla ei ole arvoa. Toisen osapuolen ihmisyyden kieltäminen kieltää samalla toisen arvon - vaikka on eläimelläkin itseisarvo - ja tämä arvon kieltäminen mahdollistaa myös toisen ihmisen kaltoinkohtelun. Kun se toinen onkin lähtökohtaisesti jotain vähempiarvoista: ei ihminen, veli, toveri tai kollega, vaan alainen, kilpailija, vammainen, vääräuskoinen tai värivirheinen.

Ei sen kaltoinkohtelun tarvitse olla edes näin räikeää, toisen osapuolen elämän uhkaamista: kyllä vastapuolen nöyryyttämistä tapahtuu koulussa ja töissäkin.

Kaiken juju on toisten ihmisten näkeminen samanarvoisena kuin itse. Tämän edellytyksenä on se, että korostetaan yhtäläisyyksiä erojen sijaan: eri uskonnoissa puhutaan samoista asioista eri metaforilla, toisten ihonvärillä on sama merkitys kuin heidän vaatetuksellaan. Ja niin edelleen.

Mitä jos oltaisiin ihmisiä ihmiselle? Ja tajuttaisiin, että yhdessä tässä ollaan, käppäillään tämän ainoan planeettamme päällä, eikä toinen ole vastapuoli vaan kumppani.

Pikemminkin natsismi kuin islamismi

Japanissakin on sattunut. Siellä puukottaja tappoi 19 ihmistä vammaisten hoitokodissa, mistä Hesari totesi mainitsemisen arvoiseksi, että "Japanin hallituksen edustaja Yoshihide Suga sanoi lehdistötilaisuudessa, että poliisin saamat tiedot eivät viittaa siihen, että teolla olisi yhteyttä ääri-islamismiin."

Ei varmaan olekaan. Pikemminkin viittaisi siltä, että teko näytti enemmän natsismin käytännön harjoitukselta, oli sillä sitten yhteyttä järjestäytyneeseen natsismiin tai ei, sillä "epäilty olisi sanonut poliisille haluavansa ”päästä eroon tämän maailman kehitysvammaisista”". Natsithan joukkotuhosivat juutalaisten lisäksi kehitysvammaisia. 

Varmaankin osoittamani yhteys on sattumanvarainen, toivottavasti. Kuitenkaan Hesarissa ei olla katsottu aiheelliseksi irtikytkeä tekoa natsismista, kuuhulluudesta, huonosti hoidetusti skitsofreniasta, äärikristillisyydestä, kabbalismista tai mistään muustakaan ismistä. 

Hesarin jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Aina mun pitää kuunnella ulkomusiikkikilpailua

Pertti Kurikan nimipäivät -punkbändin voitto lauantaisessa Suomen euroviisukarsinnassa on kuulemma sekoittanut sosiaalisen median keskustelupalstat. En seuraa keskustelupalstoja, vielä vähemmän euroviisukeskustelupalstoja, mutta voisin kuvitella, että joku ainakin olisi saattanut kiinnittää huomiota siihen, että miksi joku olisi halunnut kiillottaa omaa kilpeään äänestämällä tätä orkesteria, halunnut näyttää itsensä suvaitsevaisessa valossa. Joku myös ehkä saattaa ajatella, että heitä äänestettiin koska he herättivät joissakin suojelunhalua.

Jos sitten joku näkee prosessin epäilyttävänä siksi, ettei pidä yhtyettä musiikillisessa katsannossa parhaana, tämä heijastelee sitä, että punk ei ole häntä varten. Se ei ole Kurikan Pertin nimipäivien vika. He soittavat, toiset tykkäävät tai eivät. Koira haukkuu, ja karavaani kulkee. Ja jos on sitä mieltä, että he eivät kuulu euroviisuihin, koska eivät (hänen mielestään) olisi musiikillisesti ansiokkaimpia, ei sekään ole Kurikan Pertin poppoon vika, että kisaa kutsutaan Uuden musiikin kilpailuksi, varmaankin sen seikan peittämiseksi, että en muista, milloin viimeksi tällä kilpailulla olisi ollut jotain tekemistä musiikin kanssa. Kyse on oikeasti Ulkomusiikkikilpailusta, ei uuden musiikin kilpailusta, eikä sekään ole Pertti Kurikan nimipäivien vika.

Ei tarvitse muistella parrakkaita naisia, venäläisiä mummoja tai hirviösauruksia, vaan voi mennä ajassa taaksepäin niinkin kauas kuin esimerkiksi vuoteen 1982, jolloin 17-vuotias Nicole hurmasi Euroopan kitarallaan ja laulullaan Ein bisschen Frieden (joka ei tietenkään ollut hänen laulunsa, vaan Siegel-Meinunger-kaksikon, joka oli myös pari vuotta aikaisemmin kitschkeisaridiscobändi Dschingis Khanin takana). Vaikka Nicolen esittämä laulu olisikin ollut hyvä, niin kuitenkin häntä äänestettiin pääasiallisesti siksi, että esitys oli niin aseistariisuva, koska esittäjä oli niin lumoava neitseellisessä viattomuudessaan.

Sanoin äsken, etten seuraa keskustelupalstoja, mutta aavistuksen näistä reaktioista sai lukemalla helsinkiläisvaltuutettu Emma Karin City-lehden kolumnin herättämää "keskustelua". Voi toki olla, että joku saattaa tuntea olonsa hyväksi äänestettyään Kurikat euroviisuihin. Ja voi olla, että he herättivät joissakin äidillisiä tunteita. Mutta mikään näistä ei ole Kurikan herrojen vika. Itse asiassa, he eivät varmaankaan voisi vähempää välittää. Hehän ovat punk, eivät mitään maskotteja, ja varmaankin näyttävät keskisormea moiselle.

Kurikan yhtyeen suuruus on siinä, että he onnistuivat pukemaan ytimekkäästi sanoiksi sen, että meillä kaikilla on ties minkälaisia pakkoja. Jos kehitysvammaiset kokevat itsensä jonkinlaisiksi epäaikuisiksi, niin me "aikuisetkin" olemme kaikenlaisten reunaehtojen alaisia, minkä kertomiseen tarvittiin Pertti Kurikan nimipäiviä. PNK:n kaverit ovat täysin aitoja ja brändäämättömiä, minkä varmasti moni myös koki piristävänä. Ei heitä kyllä voisikaan ylistailata, he ovat omia itsejään.

Esitän haasteen Pertti Kurikan nimipäivien hengessä. Sanoita uudelleen oma elämäsi Kari Aallon malliin!

Aina mun pitää nukkua liian vähän
Aina mun pitää langata hampaat
Aina mun pitää huuhdella nenä
Aina mun pitää tehdä ruokaa josta poika ei tykkää
Aina mun pitää raahata poika esikouluun
Aina mun pitää mennä bussilla Helsinkiin töihin
Aina mun pitää mennä haukuttavaksi
Aina mun pitää printata tiliotteet
Aina mun pitää olla pers'auki kaksi ensimmäistä viikkoa kuukaudessa
Aina mun pitää unohtaa salasana
Aina mun pitää soittaa atk-tukeen
Aina mun pitää

Kun sihteeri katseli kipsiä

Jos joku joskus on luullut, että Sote-uudistuksella olisi muuta perimmäistä tarkoitusta kuin saavuttaa säästöjä, hän on luullut väärin. Yksi suuri menoerähän kunnille on perinteisesti ollut erikoissairaanhoito, jonka ne joutuvat kalliisti ostamaan erikoissairaanhoitoa tuottavalta kuntayhtymältä.

Voi olla periaatteellisesti väärin paikata kuntien puuttuvia peruspalveluita lähettämällä erikoissairaanhoitoon sellaisia tapauksia, jotka voitaisiin hoitaa halvemmalla ja lähempänä, mutta kun niitä peruspalveluita ei ole, tällainen saivartelu on potilaan kannalta pallottelua kuumalla perunalla, ja se kuuma peruna on potilas itse.

Miten tämä säästäminen sitten tapahtuu? No esimerkiksi generalistiajattelulla. Sosiaalitoimessa ollaan yhä enemmän siirtymässä yleisen sosiaalityöntekijän malliin, jossa ei ole erikoistuneita vanhusten, perheiden tai lasten sosiaalityöntekijöitä. Samalla kaivetaan uudestaan esiin naftaliinista tilaaja-tuottaja -malli, jossa kaupungin yleisestä poolista voi "tilata" generalistin sinne, missä on milloinkin tarve. Eli: jos esimerkiksi idästä puuttuu perhetyön sosiaalityöntekijä, sinne voi tilata lännestä vanhustyöntekijän, jos sellaisia ei siellä juuri sillä hetkellä satuta tarvitsemaan.

Tässä mallissa arkilogistiikka näillä poolityöntekijöillä käy hyvin ennalta-arvaamattomaksi, jos lapsiakin pitäisi viedä hoitoon ja päivittäinen työmaa voi olla missä päin kaupunkia hyvänsä. Sillä ei varmaankaan ole mitään väliä, työntekijöitähän voi siirrellä kuin palikoita, mutta entäs sitten palvelunsaajat? No, sama se kai on, kenen vaipasta tässä on kyse, oli sitten kyse Liberosta vai Tenasta.

Ei tämä palikka-ajattelu valitettavasti tule rajoittumaan kaupunkien sote-toimeen. Erityisen räikeästi Sotessa tullaan lähitulevaisuudessa havaitsemaan niukkenevien resurssien ja lisääntyvien ongelmien välinen kärjistyvä ristiriita lasten ja perheiden palveluissa, aivan erityisesti lastensuojelussa ja lastenpsykiatrisissa palveluissa.

Jos vastaisuudessa kuntayhtymän erikoissairaanhoidossa tullaan ottamaan käyttöön psykologien työntekijäpooli siten etteivät enää psykologitkaan enää saisi olla erikoistuneita esimerkiksi pikkulapsityöhön, kouluikäisiin tai nuorisoon, niin sokeat tulevat ohjaamaan kuuroja.

Mitä tarkoitan tällä? No sitä, että kun kuitenkin erikoistuneempaa osaamista tulee jatkossakin löytymään erikoissairaanhoidosta, niin nämä erikoissairaanhoidon generalistipsykologit tulevat usein jatkossa käytännössä ohjaamaan moniammatillista yhteistyötä. He jäävät paljon vartijoiksi: heidän vastuullaan tulee käytännössä olemaan se, että potilaiden hoitosuhde jatkuu suunnitelman mukaisena työntekijöiden, käytäntöjen, mallien ja palvelun tuottajien vaihtuessa aina uusimpien muotivillitysten mukana tai alalle yleisesti levinneen työpahoinvoinnin aikaansaamien loppuunpalamisten takia.

Potilaat eivät kuitenkaan saisi jäädä muotivillitysten uhreiksi. Lastensuojelun sosiaalityöntekijät voinevat kertoa enemmän siitä, mitä silloin tapahtuu kun palvelut aliresurssoidaan samanaikaisesti ongelmien lisääntymisen kanssa.

Yksi mahdollisuus säästää kalliita ja niukkoja erikoisresursseja on valuttaa ammatillisen erikoisosaamisen vaatimuksia aina alemmas: hoitajat kirjoittamaan reseptejä ja sihteerit viimekätisiksi syntipukeiksi informoimaan potilasrekistereistä, joista kukaan ei tiedä, kun viranomaismääräykset muuttuvat jatkuvasti ja tietojärjestelmien käyttöönottoprojektit kangertelevat siinä määrin että niissä joudutaan ottamaan joko aikalisä tai suoranainen takapakki. Toki joskus alas valuttaminen voi olla hyväkin asia: usein ainakin psykiatrisissa palveluissa monien asia tulisi autetuksi psykiatrisen sairaanhoitajan vastaanotolla lähipalvelussa ilman että tarvittaisiin lähetettä erikoissairaanhoitoon, josta ensimmäinen aika tulee ehkä 2 kuukauden päästä.

Viitisen vuotta sitten puhuttiin paljon valelääkäreistä. Työskennellessäni Porvoon sairaalassa, kaikki ammattiryhmät olivat sonnustautuneina valkoisiin takkeihin. Niinpä minulta joskus päivystyksestä poliklinikalle eksynyt potilas kysyi, voisinko katsoa hänen kipsiään. No, kyllähän minä toki voin sitä katsella.

Kirjoittaja on osastonsihteeri, joka on tutkinut mm. vammais- , vanhus- ja nuorisopalveluita.

Miksi esteettömyys koskee meitä kaikkia

Hesari on ottanut esteettömyyden asuntojen hintojen kohoamisen syntipukiksi, ja pitää norminmukaisia vessoja syinä kalliiseen uudistuotantoon, ihan kuin esimerkiksi 30-40 tuhannen hintaisilla kaikille turhaan maksatetuilla turhilla autopaikoilla ei olisi mitään tekemistä asian kanssa. Hesari on valinnut puolensa, ja se valinta on ihmisyyden ja tasa-arvon vastainen.

Esteettömyyttä ei kannata marginalisoida vain vammaisille kuuluvaksi. Kuka tahansa meistähän voi vaikka leikkauksen seurauksena joutua väliaikaisestikin kuntoutettavaksi pyörätuoliin. Tällaista mahdollisuutta vaan ei terve ihminen halua ajatella, mutta terveydenhuollossa työskentelevänä kuulen jatkuvasti tarinoita ei vain onnettomuuksista vaan ihan jokapäiväisiä kuntoutustarinoita.

Ei tarvitse toteutua mikään huonoin skenaario, vaan ihan normaali kuntoutus voi viedä pyörätuoliin. Puhumattakaan onnettomuudesta tai äkillisestä sairastumisesta.

Esteettömyys varmistaa sen, ettei kuntoutujan tarvitse muuttaa pois omasta kodistaan, sitäpaitsi minne, ja kenen rahalla tämä tapahtuisi?