Kyllä nuoruudesta paranee politiikassa

lltalehti-nimisen tutkimuslaitoksen teettämän tuoreen "tutkimuksen" mukaan Jussi Halla-aho on 25-30 -vuotiaiden keskuudessa suosituin pääministeriehdokas. Tosin eduskuntavaalit ovat vain siinä mielessä epäsuorasti pääministerivaali, että kansalaisethan valitsevat puolueen, ja tätä ei Iltis tiennyt. Ja vaikka suurimman puoleen puheenjohtajasta käytännössä tuleekin hallitustunnistelija, tämä ei tarkoita nimenomaisesti juuri H-a:n kohdalla sitä, että tie olisi silattu pääministeriksi kuin ehkä vasta ehdottomalla enemmistöllä. Niin paljon muut puolueet ainakin väittävät karsastavansa Punaista puolikuu... perussuomalaisia.

Sosiologit ovat varoitelleet ainakin koko oman elämäni ajan tulossaolevasta uuskonservatismista: siitä, miten monisatavuotinen valistuksen projekti kohtaa vaikeuksia. Nyt ymmärrän, mitä he tarkoittivat. Tuo dystopia on tässä tänään, vaikka toki jytky, puhumattakaan sen radikalisoituneesta muodosta eli uusfasismin noususta, onkin vain tämän uuskonservatismin poliittinen ilmaisu. Ei perinnetietoisuus ole pelkästään huono juttu, enkä nyt tarkoita pelkkää retroilua ja kaikenlaisia ironisia hipster-suuntauksia.

Olen ollut yleensä taipuvainen toivomaan nuorten aktivoitumista politiikkaan ja propagoinutkin sen puolesta, sillä erotuksella että rajoittaisin vaalikelpoisuuden täysi-ikäisyyteen. Yleensä ottaen nuoret tehnevät kauaskatsoisempia päätöksiä kuin vanhempansa, vai tekevätkö? Eikö nuoruuteen juuri kuulu tässä mulle ja nyt -ajattelu, ja harha omasta haavoittumattomuudesta? Toki nuorimmat sukupolvet ovat kasvaneet itsestäänselvyytenä esimerkiksi siihen, että Pride on hyvät kemut ja kansainvälisyys on muutakin kuin interreilaamista; samaten he ovat kasvaneet pitämään ilmastonmuutosta itsestäänselvyytenä.

Otan esimerkin luonnonsuojelusta ja kaupunkisuunnittelusta, aiheesta, joka on minulle poliittisen toimintani ytimessä ja siksi kaikkein tutuin. En osaa vetää minkäänlaista positiivista korrelaatiota sen välillä, että nuoremmat polvet suojelisivat innokkaimmin luontoa, ainakaan kaupungeissa. Pikemminkin päinvastoin: heille on urbaani "pöhinä" saunabaareineen usein tärkeintä. Oikeastaan tämä pöhiseminen jatkuu kunnes täytetään 40, ja minä nyt vaan olen niin vitun vanha. Jättäisinkin kaupunkisuunnittelun jos en vanhoille niin ainakin historia- ja kulttuuritietoisille, en kulttuurivallankumousta valmisteville vandaaleille.

H-a:n suosio nuorten keskuudessa selittynee paljolti yleisenä puoluepolitiikan vierastamisena, aivan samoin kuin Vihreiden suuri suosio yleensä nuorisovaaleissa. Halla-aholaiset ja Vihreät koetaan jotenkin epäpuolueiksi, hyvässä ja pahassa, ja jos perinteiset puolueet aikovat ottaa nuorisosta kopin, niiden on karsittavat itsestään puoluemaisuuden piirteitä, ja näytettävä enemmän kansanliikkeiltä, tarpeen tullen protestiliikkeiltäkin. Puolueiden ei kannata varoa ottamasta kantaa, ja kaikenlaista kapulakielisyyttä on vältettävä.

Toki nuoretkin oppivat valitettavan nopeasti maan tavalle, mutta nuorten tavoittelu kannattaa ottaa politiikassa vakavasti, ja puolueiden tietynlainen radikalisoituminen ja muuttuminen kansanliikkeen suuntaan olisi politiikan pelastus. Tosin näitä kansanliikkeitä on ennenkin nähty, ja yleensä nuorista radikaaliaktivisteista tulee aikuisina nimbyjä, änkyröitä tai muuten vaan konservatiiveja, jos ei muuten niin suhteessa omien palveluidensa ja ympäristönsä säilymiseen sellaisena kuin he sen itse ovat oppineet tuntemaan.

Iltiksen jutun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Yleiskaavasuunnittelun argumenttivirheet

Hesarissa kuultu yleiskaavasuunnittelija Heikki Salmikivi sortui moneen perspektiivivirheeseen. Ensinnäkin, kaikki eivät halua "pöhinää". Mitä se edes on? Onko se jotain ADHD-heilumista?
Toiseksi, levittäminen ei ole tiivistämistä. Kun yhdyskuntarakenne leviää viheralueille, se on levittämistä, ei tiivistämistä. Tiivistämisestä on kyse silloin kun kaavoitetaan jo kaavoitetulle alueelle, mutta puistoksi kaavoitetun alueen käyttötarkoituksen muuttamisen väittämistä tiivistämiseksi on sumutusta.
Kolmanneksi, "Eniten kantaa ottavat ikäihmiset" pitää paikkansa vain jos sillä tarkoitetaan sen ainoan vaikutusmahdollisuuden käyttämistä, joka kaupunkisuunnittelussa sallitaan, eli jo pitkällevietyjen kaavasuunnitelmien kritisoimista. Todellisuudessa tällä hetkellä kaupunkisuunnittelussa vallitsee kolmekymppisten betoninhalaajien tyrannia, muut mielipiteet vaiennetaan ymmärtämättömänä nimbynä.
Neljänneksi: minkään valtakunnan tiivistäminen ei laske kantakaupungin hintatasoa sellaiseksi, että jo siellä asuvien asumiskustannukset laskisivat jotenkin jälkikäteisesti (vanhoissa asunnoissa). Joskin meillä on periaatteellinen oikeus valita asuinpaikka vapaasti, se jää hyvin teoreettiseksi, kun huomioidaan Kalasataman, Vallilan konepaja-alueen ja Jätkäsaaren kaltaisten alueiden uusien asuntojen hintataso, joka ei edes massoittamalla koko Vironniemi täyteen laske sellaiselle tasolle, jolle kaksi korkeakoulutettua (joilla ei ole taustalla ensiasunnon lapsilleen lahjaksi ostaneita vanhempia) millään matematiikalla koskaan yltäisi.
Olisi rehellistä myöntää, että tässä koetetaan lähinnä kehitellä mahdollisimman monta argumenttia, joilla jälkikäteisesti koetetaan oikeuttaa oma, valittu ideologia, eli betoninrakastaminen. Jossa ideologiassa ei sinänsä olisi vikaa, jos se avoimesti myönnettäisiin.
Heikki Salmikiven haastattelun voi lukea klikkaamalla otsikkoa.

Yleiskaava levittää asuttua aluetta metsään, jonka käyttötarkoitus muuttuu. Se sulkeistetaan kaikkien yhteisestä omaisuudesta etuoikeutettujen pihoiksi.

Korkealla heiluvaa häntää ei tarvitse nostaa

Politiikassa herkästi tärkeintä on se, kuka sanoo, eikä esimerkiksi se, mitä tehdään. Jos en tätä muuten olisi vielä ymmärtänyt, niin viimeistään Helsingin yleiskaavaa koskevissa sosiaalisen median mielipiteenvaihdoissa on tullut selväksi, että jos kansalaisaktivisti kehtaa epäillä päättäjien hyväntahtoisuutta tai -uskoisuutta, tällöin päättäjät tai riittävän lähelle heitä identifoituvat (muissa luottamustehtävissä toimivat, saman puolueen edustajat tai jotenkin itsensä osallisiksi kokevat, siis itsensä päättäjien kanssa samaan viiteryhmään identifioituvat, oli tämä viiteryhmä sitten Kaupunkisuunnittelulautakunta, valtuusto, Kok.-dem. tai Vihreät) saattavat yrittää kääntää katseen pois alkuperäisestä kysymyksestä.

Tämä voidaan tehdä seuraavilla tavoilla. Ensin voidaan kyseenalaistaa kansalaisaktivistin asiantuntemus tai osallisuus. Toiseksi, voidaan koettaa kiinnittää huomiota siihen, mitä muuta on kuitenkin tullut tehtyä, vaikka se ei olisikaan ollut ihan sitä mitä on luvattu, pyydettiin saati riittävästi. Tällöin todistustaakka, jonka pitäisi olla päättäjällä, vyörytetäänkin kansalaisaktivistille, ja yhtäkkiä keskustelun pääpaino onkin kääntynyt: syytettynä onkin kansalaisaktivisti, joka ei ole riittävän tarkasti täsmentänyt, minkä tekemisestä tai tekemättömyydestä on halunnut päättäjiä tilille. Tai että hän on kyltymätön, eikä mikään hänelle riitä. Tai ettei hän ymmärrä kokonaisuuksien hienoa tasapainoa, mokomakin nimby.

Tärkeintä piti olla itse asian: teot viheralueiden suojelemiseksi. Asetelmaa ei pidä projisoida metakeskusteluksi siitä, kuka syyttää ketä. Eivätkä puheet luontoa suojele.

Edelläsanottu pätee muuten politiikkaan yleisesti, olen oppinut. Jos esimerkiksi väittää, että kilpailukykysopimuksen toimet eivät tuo työpaikkoja, tällöin keskustelu herkästi käännetään yhteiskuntamme kilpailukyvyn sijasta vallitsevan politiikan kriitikoiden psykologiaan: jos ei huono politiikkamme kelpaa, kiittämättömät kansalaiset vain valittavat ja nillittävät.

Sanat tietystikin ovat politiikan tekoja. Parempi olisi kuitenkin tehdä ajoissa kuin selitellä jälkikäteen. Siinä on vaikea välttää vaikutelmaa irtopisteiden keräämisestä, kuten parin kokoomusedustajan kritisoidessa koulutusleikkauksia.

Tekoja siis, pliis, ei aktiivisten kansalaisten vähättelyä ja kyseenalaistamista. Silloin ei tarvittaisi puolusteluja ja puolustautumisia tai selittelyjä. Ketun ei tarvitse nostaa häntäänsä, jos se jo on valmiiksi korkealla.

Luonnonrauha on kaupunkisuunnittelun nainen

On yllättävää, kuinka monesta betonipuoluelaisesta on sukeutunut luonnonrauhan puolustaja, heidän perustellessaan Helsingin yleiskaavan suunnitelmia nirhiä virkistysalueita kaupunkibulevardeiksi muunnettavien sisäänajoväylien varsien rakentamisella. Kaavoitustavoitteiden lisäksi he kun perustelevat tämän rakentamisen hyväksyttäväksi sillä, että talot suojaisivat metsää liikennemelulta. Toinen käytetty argumentti on se, että bulevardisoitavien sisäänajoväylien varsien kaavoittamisella voidaan säästää metsää jossain muualla. Kumma kyllä, yleensä juuri tätä "jossain muualla" pidetään säälittävimpänä nimby-argumenttina. Näköjään tätä "jossain muuallaa" koskee sama kuin perussuomalaista sananvapautta: on vain minun sananvapauteni ja minun jossainmuualla, ja muut ovat näköharhoja.

Luonnolle löytyy siis puolustajansa, tai ainakin sen taakse voi piilottaa märät betoniunet. Luonto on lisääkaupunkiahelsinkiin-jengille samantapainen keppihevonen kuin nainen rajatkiinni-porukalle, joka taas on tunnetusti hyvin huolissaan naisten koskemattomuudesta. Kumma kyllä se porukka, joka yleensä on hyvin huolestunut siitä, kenelle kaupunkitila kuuluu, ei ole lainkaan huolestunut siitä, että Keskuspuistosta on tulossa yksityistä tonttimaata. Kai se ole kiinnostavaa, sitä kun ei voi vallata kadunvaltausbileiksi, metsää. Ainakaan ei ole yhtä mediaseksikästä levittää piknikfilttiä sinivuokoille kuin ratikkakiskoille. Jos Keskuspuisto nimettäisiin popup-commonsiksi, sitten se kai kelpaisi jopoilijoille.

Puurot ja vellit sekaisin Malmin lentokentällä

Helsingin kaupunginvaltuusto kaatoi eilen Malmin lentokentän säilyttämistä ajaneen palautusesityksen äänin 55-29. Onneksi. Alan yhä enemmän pitämään Malmin kaavoittamista välttämättömyytenä, se kaikki kaavoitus on pois Keskuspuistosta ja muista kaupunkimetsistä (vaikka sen tiedän, että tälle lisää "kaupunkia" -porukalle ei mikään riitä).

Voin melko ammattimaisena aktivistina antaa nyt vähän neuvoja, millä laiturilla kannattaisi seistä. Ai niin, juna meni jo.

Eniten minua Malmin lentokenttäkeskustelussa häiritsee yksi seikka: se, miten pienen joukon harrastus sekoitetaan yleiseen etuun. Ai niin, oli toinenkin. Rakentamisen vastustajat eivät aina osaa valita argumenttejaan, ja monet vastustavat argumentit ovat keskenään ristiriitaisia, samankin henkilön esittämät. 

Esimerkiksi se, että samanaikaisesti puolustetaan ilmailua ja luontoa, näyttää vähän falskilta. Tai jos puhutaan yleisestä edusta ja toisaalta kulttuurihistoriallisesta arvosta, eikö olisikin loogista, että mahdollisimman moni pääsisi nauttimaan tästä kulttuurihistoriallisesta arvosta, joka nyt on vain harvojen harrastajien ulottuvilla, alueen kaavoittaminen kun mahdollistaisi lentokenttärakennuksen suojelukaavalla sen, että tästä hienosta funkkisrakennuksesta pääsisi mahdollisimman moni nauttimaan. Aika härskiä on myös se, että puolustetaan mieluummin rajatun joukon harrastusta kuin kaikille avointa kaupunkiluontoa, jota esimerkiksi Keskuspuistossa Yleiskaava uhkaa,

Malmin tapaus on sikälikin mielenkiintoinen, että se kun on niin laajalti tunnettu, kiitos poikkeuksellisen vaikutusvaltaisen lobbyn, se näyttää kaikki asukasaktivismin eri piirteet, ne nimbyimmätkin. Ja niissä tapauksissa Malmin rakentamiseen saatetaan liittää miltei kaikki mahdollinen paha, suunnilleen maksasyövästä alkaen. 

Tässä taisikin tulla suurin piirtein kaikki. 

Minä olen saanut oman osani siitä, että maakunnasta käsin tulen mestaroimaan helsinkiläistä kaupunkisuunnittelua, mutta täältä käsin voin vaikka ruveta uhrilampaaksi. Hupaisaa tässä keskustelussa oli sekin, että on osoittautunut, että Malmin säilyttämisen puolesta saa kyllä kerätä nimiä mistä tahansa, vaikka Kuusta, mutta porvoolaisen pitäisi olla asiasta ihan hiljaa, jos onkin rakentamisen puolesta...

Minulla on varaa sanoa, että tervetuloa Malmin lentokenttäalueen rakentaminen, yhtään ääntä kun en kunnallisvaaleissa sillä menetä. Facebook-tuttavuuksia voin menettää, niitähän olen menettänyt aiemminkin silloin kun olen avannut suuni. Niin että tervemenoa lentokenttä, tervetuloa asunnot!

Puurot ja vellit sekaisin Malmin lentokentällä

Kaavoitukseen vaikuttaminen leimataan tavallisesti nimbyilyksi: vastustetaan melkein mitä tahansa omille nurkille suunniteltua ilman että esitettäisiin, minne se sitten tulee, tai ilman että oltaisiin oltu mukana aktiivisesti vaikuttamassa suunnitelmaan. Tällaistahan se on, sillä ei Maankäyttö- ja rakennuslain vallitseva tulkinta muuta mahdollista. Tässä tulkinnassa osallisuus tulkitaan maantieteellisenä lähietäisyytenä. Esimerkiksi käyttö- tai harrastusosallisuudesta ei puhuta mitään, vaikka moni viettää enemmän hereilläoloaikaansa ihan toisella paikkakunnalla kuin missä asuu, jolloin ei ole ihan yhdentekevää esimerkiksi se, miten liikenne- ja ulkoiluolot kyseisellä paikkakunnalla järjestetään.

Kokemukseni mukaan kaavoitukseen voi vaikuttaa ainoastaan antamalla lausunto kaavasuunnitelmaan, poikkeuksena yleiskaavat, joista järjestetään työpajoja, joista niistäkään ei saada mitään konkreettista evästystä, koska näiden työpajojen ideana on legitimoida suunnitelmat osallisuudella. Yleiskaavahan on sen verta yleisluontoinen suunnitelma, että se ei ota suoraan kantaa mihinkään yksittäiseen suunnitelmaan, vaan se on asemakaavatason asia, ja niihin taas ei pääse vaikuttamaan. Osallisuus kultaa kehnonkin käytännön ja huonotkin suunnitelmat. 

Olen kaava-aktivistina, joka on muotoillut Kaupunkimetsäliikkeen kannan tästä osallisuustulkinnasta Eduskunnan oikeusasiamiehelle, neuvonut joskus asukasaktivisteja: kannattaisi valita argumenttinsa tarkoin. Ihannetapauksessa tietysti kansalaisen pitäisi tarjota tilalle vaihtoehtoa, missä muualla sitten kyseinen hanke haittaisi yleistä etua vähemmän. Minullekin on tällaista kaupankäyntimahdollisuutta tarjottu, vaikka en tietenkään ole siinä asemassa, että voisin käydä kauppaa. 

Hankkeesta valittajan kannattaisi olla koherentti siinä mielessä, että hän valitsisi esimerkiksi sen, keskittyykö enemmän kaavoituksen alle menetettävän alueen arvoon vai sen tilalle kaavoitettavan kohteen arvottomuuteen, kyseenalaistaen esimerkiksi sen arvopäämääränä kokonaan. Samaten kannattaa miettiä, pitääkö luonto- vai virkistysarvoja tärkeämpinä, ainakin itselleen tämä kannattaa tehdä selväksi, sillä samalla ratkeaa se, miten kyseistä aluetta pitäisi hoitaa. 

Sitten kannattaisi aina yrittää löytää mahdollisimman yleinen etu. Esimerkiksi käyköön kyseisen alueen yleistettävät luontoarvot tai suosio ulkoilualueena. "Mutta se nyt vain on tärkeä minulle" ei riitä, sillä kaavoittajat näkevät tällaisen argumentin läpi, ja pelkkä vastustaminen on helppo ampua alas läpinegatiivisena nimbyilynä, vaikka muuhun ei oltaisikaan annettu mahdollisuutta, kuten edellä olen perustellut. 

Tätä nimbyilyn vaikutelmaa on vaikea välttää, jos vastustettavaan hankkeeseen liitetään keskenään useita, jopa keskenään ristiriitaisia arvoja, vähän samantyyppisesti kuin kaikkein dogmaattisimmilla ydinvoiman vastustajilla, jotka suunnilleen näkevät ydinvoiman aiheuttavan avioeroja.  Erityisen selkeästi tämä käy tapauksessa, jossa nimbyjoukko on ollut ehkä suurin, tai ainakin äänekkäin ja vaikutusvaltaisin: Malmin lentokentällä. 

Malmin lentokentän tapauksessa ollaan onnistuttu harvinaisen hyvin sekoittamaan pienen harrastajaryhmän ja yleinen etu, ja perustelemaan tämä milloin luonnolla, silloin kulttuurihistorialla. Tätä argumentaatiota voisi kutsua ai niin, vielä sitäkin -tyyppiseksi. Jos kokatessa huomataan, että on vähän tasapaksua, kokeillaan, josko suolaa ja pippuria vielä lisäämällä siitä tulisi jotain. Jos huomaavat, että jokin argumentti ei olkein kanna, keksivät vielä toisenkin. On harvinaisen paksua perustella oman harrastuksen subventio sekä kulttuurihistorialla että luontoarvoilla, ja vielä väittää tämän kulttuurihistorian tukevan luontoarvojen säilymistä. Vai miten muka lentoliikenne voisi olla hyväksi luontoarvoille? 

Olisi paljon rehellisempää puolustaa rehdisti vain kulttuurihistoriallisia arvoja - joihin kuuluu myös paikallinen, vakiintunut virkistyskäyttö, ja jos tätä virkistyskäyttöä rehellisesti halutaan puolustaa, sen luonteeseen kuuluu jokamiehenoikeus. Jos Malmin lentokenttäalue kaavoitetaan siten, että sen kiertävä virkistysreitti säilytetään, tämähän vain lisäisi kyseisen virkistysreitin suosiota, jolloin siitä pääsisivät nauttimaan nykyistä useammat. Vai onko kaavoituksen vastustajien tarkoitus rajata virkistyskäyttö vain heille itselleen?  Sitäpaitsi, mitä kulttuurihistoriaan tulee, ei ole reilua omia sitäkään: hienosta 
lentokenttärakennuksesta voisi nauttia nykyistä useampi esim. kirjastona tai uimahallina kuin nykykäytössä. 

Pisara vai keskustatunneli?

Jokainen pääkaupunkiseudun lähiliikennettä säännöllisesti viimeisimpinä talvina (lukuunottamatta poikkeuksellisen lumetonta viime talvea) käyttänyt ja ilmeisesti myös aika moni satunnainen kaukojunailija on voinut todeta, että Helsinki sijaitsee kapealla niemellä, kohdassa 60 astetta pohjoista leveyttä. Tämän ei pitäisi tosin olla kenellekään mikään uutinen. Minulle junaliikenteen rappio kuitenkin oli, palatessani Oslon-komennukseltani.

Oslon olot ovat käytännössä käytännössä samat kuin Helsingissä, yhdellä tärkeällä lisäyksellä: Norjassa on vuoria. Niiden sisälle on kaivettu tunneleita ja niiden välissä kulkee solia. Korkeasta pinnanmuodostuksesta seuraa myös suuria sääeroja hyvinkin pienillä etäisyyksillä. Ei olekaan mikään ihme, että luonnonolot voivat toisinaan tuottaa junille tepposet. 

Helsinki ei kuitenkaan saa junien takkuilua anteeksi, ei edes pussinperäniemisijainnillaan tai aluepolitiikalla, joka on yrittänyt varmistaa sen, että edes Kikkelästä pääsisi Mokkolaan ilman että jäätyneitä lampaita tarvitsisi raiteilta lapioida. Niinpä raiteita ei olekaan riittänyt Helsinkiin.

Kaikkensa ovat helsinkiläiset yrittäneet. Sen Aulis Juneksen huvilankin yritimme lapioida alas sieltä kuilun reunalta kökkimästä jotta mahtuisi edes yksi raidepari lisää. Ja saatiinkin. Turkuun. Jos joku sinne haluaa mennä.

Kaikki tätä julkaisukanavaa edes vähänkään seuranneet tai minut edes nimeltä tietävät tuntevat minut vakaumukselliseksi joukkoliikennemieheksi. En siltikään hyväksy, että edelläkuvatun kurjuuden ainoaksi pakoputkeksi tyrkytetään ns. Pisara-rataa.

Niille, jotka eivät tunne Pisara-rataa, kerrottakoon, että se on paikallisjuna, joka kiertää Pasilasta Päärautatieaseman kautta täyden ympyrän. Junalle tulisi sitten muutama väliasema, ainakin Töölöön ja Hakaniemeen, mahdollisesti vähän useampikin.

Kun Pasilasta Helsinkiin on nyt matkaa muistaakseni 2,7 kilometriä, suoraan, jonka kulkee useimmiten viidessä minuutissa, Pisaran myötä matkaa tulisi noin tuplaten. Heikkolahjaisempikin ymmärtää, että ilman välipysähdystä tai -pysähdyksiäkin matka-aika on vähintään tuplaten. 

Pisara-rata ei sanottavammin paranna edes töölöläisten ja kalliolaisten joukkoliikenteen palvelutasoa. Heillähän on jo köyhän miehen Pisara. Sitä kutsutaan ratikaksi. Itse asiassa Pisaroita on kaksi: uloin on seiska ja sisin kolmonen. 

Olisin edellämainituista varauksista huolimatta valmis toivottamaan Pisaran tervetulleeksi, vaikka se on hidas, kallis ja varmaan aika turhakin. Jos se vielä antaa syyn vähentää merkittävästi tai jopa poistaa suoran VR:n lähiliikenteen Pasilasta Helsinkiin, tämä tulee satavarmasti lisäämään autoliikennettä Vironniemelle, siis sitä samaa, jota sinne koetetaan lapioida keskustatunnelin aina uusilla ylösnousemuksilla. 

Lopullisesti hautaan Pisaran Mariaanien hautaan, koska kaikki virkamiesten valmistelevat suunnitelmaskenaariot tuhoavat merkittäviä helsinkiläisiä virkistyskäytössä olevia viheraluita. Ei nähtävästi tule kyseeseenkään laittaa Pisaran uloskäyntiä esimerkiksi Eläintarhan kentän parkkipaikan tilalle tai Lintsin parkkipaikan tilalle. Olisin valmis mieluummin valmis laittamaan ne autot sinne samaan paikkaan Pisaran kanssa, mutta kai ne jonnekin on pistettävä. Kaivettakoon niille siis maanalainen parkkiluolasto ja säästettäköön täten virkistysalueet. Tällainen ei kuitenkin nähtävästi tule kyseeseenkään, koska parkkipaikkojen rakentaminen ja tunnelin rakentaminen taitaa tulla vähän kalliimmaksi kuin puiston paneminen pakettiin hullujussilla ja tunnelin rakentaminen. 

Oslossa on keskustatunneli, tosin aika lyhyt versio. Kaupungin halkaisevista kolmesta kehäteistä Kehä I kulkee ns. Hammersborgin tunnelissa 225 metriä. Tiedän kokemusta, että autoja ainakin tuolla välimatkalla on aika vähän. Vannoutuneimpienkin autoilun vaikeuttajien lienee myöntäminen, että Keskustatunnelissa on ainakin yksi verraton etu verrattuna Pisaraan: se ei tuhoa kaupunkiympäristöä. 

Hammersborg-tunnelin itäinen suuaukko. Siitä menevät Breivikin jälkeen autojen lisäksi bussitkin, pommiattentaatin räjäytettyä viereisen hallituskorttelin. Yllättävän hyvin busseillakin on siellä tilaa. 

Miksi sitten rinnastan Pisaran ja keskustatunnelin toisiinsa? Pisaran tämänhetkinen paras käytettävissä oleva kustannusarvio on 900 miljoonaa. Keskustatunnelin 550 miljoonaa. Jos kerran ollaan valmiita maksamaan 900 miljoonaa helsinkiläisestä liikenneinfrasta, miksei sitten vielä muutamia kymmeniä miljoonia lisää niin että oltaisiin saatu parempi? Kai helsinkiläisten maa on sen arvoista?

Olen vakaumuksellinen joukkoliikennemies. Kaupunkiympäristöllä ei kuitenkaan ole hintaa. Sitä ei siis voi vaihtaa mihinkään. Virkamiehet eivät tätä kuitenkaan tiedä, eivätkä sen paremmin konsultit, joille arvioinnit tavataan julkistaa siksi koska virkamiehet eivät tiedä. Jos päätöstä perustellaan pakkona valita joku virkamiesten valmistelemista vaihtoehdoista - joita he eivät edes ole valmistelleet vaan ulkoistaneet sen konsulteille - se on laiskuutta. Lisäksi virkamiesten valmistelun taakse piiloutuminen on raukkamaista. 

Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Outoa, että tässä kohdassa onnistuu tällainen uhrautuminen, kun sitten taas vastaavasti kaupunkibulevardisaatiossa valtakunnalliset liikennetarpeet uhrataan kaupungin metropolisaatiopakkomielteelle. Ei esimerkiksi tulisi kyseeseenkään laittaa sitä läntistä Pisara-tunnelin sisäänkäyntiä vaikka Eltsun kentän parkkipaikan kohdalle? Ei, vaan pakko on pilata Eläintarhan kalliot. Minun korvaani hyväksytty Pisaran versio kuulostaa siltä kuin väitettäisiin että sormien katkaiseminen on armollisempi parannuskeino käsikipuun kuin koko käden katkaisu. Puistoja ei kuitenkaan saa kaatamattomiksi, ei, vaikka kauhakuormaajien ketjut olisi kullattu.

Suren tietenkin sitä, että helsinkiläiset menettävät virkistysalueensa vain siksi, että päättäjät eivät muuta jaksa kuin piiloutua virkamiesten selän taakse. Eivätkä ne ole mitään vain paikallisia virkistys- ja maisema-arvoja. Ne ovat pääkaupunkiaseman myötä myös kansallista kulttuuriaarteistoa. Mitä Suomesta kertoo se, että meillä on pääkaupunki, joka ei arvosta puistoalueitaan? 

Päätöksen myötä Helsinki uhraa siis kallisarvoista kulttuurimaisemaansa ja lähiviheralueitaan valtakunnallisille liikennetarpeille. Ennen tätäkään ei Helsinkiä ole maakunnissa kiitelty. Eduskunnassakin ovat hävenneet helsinkiläisyyttään, kansanedustajamme. Eikä tästäkään uhrautumisesta tulla kiittelemään, joten hukkaan menee se.

Sanovat että ei ollut valittavana parempia vaihtoehtoja mistä päättää. Kyllä olisi, kun olisi laittanut uudelleenvalmisteluun ja asettanut suunnittelulle reunaehdot, joita ei saa ylittää. Huonosti peitellylle marttyyriudelle on nimi. Sitä kutsutaan pelkuruudeksi, josta muuten ihan varmasti eivät ne kikkeläläiset ja mokkulalaiset eivät tule kiittelemään.

Minä voin kertoa, mitä marttyyriudesta seuraa. Omasta kokemuksestani. Kun yksittäinen ihminen heittäykse marttyyriksi, hän menettää itsekunnioituksensa. Kun päättäjät heittäytyvät marttyyreiksi, he menettävät kansalaisten kunnioituksen.

Helsingin kaupunginhallitus haluaa nostaa asuntojen hintoja

Kaupunginhallitus torppaa Meri-Rastilaan suunnitellusta, metsään rakennettavasta alueesta - aiheesta minäkin olen kirjoittanut marraskuussa pariin otteeseen - tehdyt kaavavalitukset, mm. toteamalla, että "Aluetta ei koeta houkuttelevaksi. Tämä näkyy vanhojen omistusasuntojen alhaisena hintatasona ja vähäisinä kauppamäärinä. Kaksioiden keskimyyntihinta on vuonna 2011 ollut Meri­-Rastilan tiellä 2750 euroa/m², kun ATT:n uudistuotanto maksaa Vuosaaressa 3750 euroa/m²."

Tämä todistaa, että kaupunginhallituksen tavoitteisiin ei kuulu asuntojen hintatason kohtuullistaminen. Nouskoon hintataso heidän mielestään kaikessa rauhassa. Tai ei siis rauhassa, tämähän on tuottamuksellinen interventio nostaa hintatasoa kokonaisella alueella. 

Kaupunginhallituksen vastauksella on yleisempääkin relevanssia. Kun yksi valitus hylättiin sillä perusteella, että valituksen jättäjä ei ollut helsinkiläinen, tuo maantieteellisesti kapea osallisuustulkinta mahdollistaa vaikutusyrityksien vähättelemisen nimbyilynä, koska muuhun ei vallitseva kaupunkisuunnittelukäytäntö anna mahdollisuutta. Onhan ihminen osallinen muuallakin kuin asuinympäristössään: esimerkiksi Helsinkiin tulee päivittäin varmaankin kymmeniä tuhansia töihin, jotka viettävät viitenä päivänä viikossa enemmän aikaa työssäkäyntipaikkakunnallaan kuin kotipaikallaan. Nukkumista ei lasketa, eikä Helsingissä olekaan varaa nukkua, kiitos Kaupunginhallituksen.

Kadonnutta kaupunkiutopiaa etsimässä

Niin oikeudenmukaisen kaupungin ideaa ajavat, pienimuotoisen, uuden naapuriyhteisöllisen urbanismin sanansaattajat kuin demokraattisen, osallistavan keskusteluprosessin kautta kehittyvää kaupunkia halajavat kaupunkiteoreetikotkin samastavat utooppisuuden vasemmiston yksinoikeudeksi. Tämä ei ole yllättävää, ovathan kaikki merkittävät kaupunkiteoreetikot – David Harvey etunenässä – vasemmistolaisia. Kuitenkin on porvarillistollakin utopiansa tavoiteltavasta kaupungista: siinä markkinasubjektit ajavat autoillaan, kukin omillaan, sukkuloiden Bermudan kolmiossa, jonka muodostavat työpaikka, ostoskeskus ja koti.

Hyvä prosessi ei välttämättä tuota parasta lopputulosta, vaikka ehkä enemmistö onkin tyytyväinen mahdollisuuteen päästä sanomaan sanansa kaupunkisuunnittelussa. Demokraattinen, osallistava prosessi ei kuitenkaan ota kantaa siihen, miten taata heikoimpien ryhmien intressien riittävä kuuluminen päätöksenteossa. Yksi ihminen, yksi ääni –periaate ei takaa sitä, että jokainen ääni kuuluu yhtä voimakkaasti: tiedolliset, taloudelliset ja valtaresurssit jakautuvat käytännössä epätasaisesti.

Samalla kansalaisella voi olla päätöksentekoprosessissa monta roolia: hän voi olla yrittäjä, osakkeenomistaja ja hänellä voi olla erinomaiset tiedot päätöksentekoprosessiin vaikuttamisesta, rohkaisevia kokemuksia osallisuudesta ja suhteet tärkeisiin osallisiin. Toinen taas voi olla vieraantunut, eikä tunnista omia etujaan eikä tiedä, miten niitä ajaisi. Sitäpaitsi naapurustolähtöinen, pieni on kaunista-etujen edistäminen ei aina johda useimpien kannalta parhaaseen tulokseen. Tuloksena voi olla protektionistista, itsekästä sovinismia: nimbyismiä tai segregaatiota.

Jos vasemmistolaisilla onkin objekti - idea tavoittelemisen arvoisesta, hyvästä kaupungista -heiltä puuttuu subjekti. Heidän utopiansa perustuu utooppiseen ihmiskuvaan jaloon yleiskatsauksellisuuteen kykenevästä rationaalisesta keskustelijasta. Ja päinvastoin: porvarit ovat kyllä saattaneet löytää subjektin, mutta heiltä puuttuu objekti.

Susan Fainsteinin analyysi (New Directions in Planning Theory. In Urban Affairs Review, vol. 35, no 4/march 2000) siitä, miksi kaupunkisuunnittelu ei ole vasemmistolaisen utoppisuuden suoranaista riemumarssia, on erittäin osuva. Samalla Fainstein piirtää ehkä parhaan näkemäni analyysin siitä, miksi vasemmisto yleisemminkin on kriisissä. Ei nimittäin riitä, että ilmoitetaan tavoiteltavan tasa-arvoa. Vielä pitäisi ilmoittaa, miten sitä tavoitellaan, mitä on arvo ja miten kyseinen arvo muodostuu. Vasemmistolainen utooppisuus unohtaa myös keskiluokan edut, kärjistäessään yhteiskunnan syrjäytyneiden ja kapitalistien väliseksi taisteluksi.

"The characteristic weakness of socialist analysis has been its dismissal of economic growth as simply capital accumulation that benefits only capitalists. Socialist doctrine fails to mobilize a following if it only ensures greater equality without also offering improved circumstances for most people. The market model and neoliberalism have proved popular because they promise increases in affluence for all even if within the content of growing inequality. Neomarxian analysis has shown that unregulated growth despoils the environment, primarily helps the upper echelons of the population, and even produces increased absolute deprivation at the bottom. Nevertheless, this critique did not point a way in which the majority of the population can realize economic gains relative to their own previous position and, as a consequence, has lost popular support in the developed countries.

A persuasive vision of the just city needs to incorporate an entrepreneurial state that not only provides welfare but also generates increased wealth; moreover, it needs to project a future embodying a middle-class society rather than only empowering the poor and disfranchised.

If substantive democracy is a constitutive element of a vision of social justice, then an antimajoritarian concept of society will not do.

Participation in public decision making is part of the ideal of the just city, both because it is worthy goal in itself and because benevolent authoritarianism is unlikely. But: democratic principles can easily accommodate ineffective or harmless minorities! Evaluation must comprise an analysis of whether realization of the group’s goals is possible and, if so, whether such realization leaves intact the principle of social justice. Democracy is desirable, but not always.

Given the existing system of social domination, it cannot be assumed that participation by stakeholders would be transformative in a way that would improve most people’s situation. Consequently, deliberations within civil society are not necessarily morally superior to decisions taken by the state." (Fainstein 2000, 468-469).

Uskon rationaaliseen keskusteluun, tasa-arvoon, markkinakysyntään ja pidän utopioita välttämättömänä. Uskon kuitenkin myös, että ihminen ei ole rationaalinen, vahvat hallitsevat ja oma etu hallitsee, tarjonta ohjaa kysyntää ja utopiat tarvitsevat avukseen myös luettelon niistä keinoista ja toimenpiteistä, joilla niitä kohti pyritään. Hyvän kaupunkisuunnittelun onkin sisällettävä näitä kaikkia.

Juoksee Piikkien Kanssa

Tilapäisasumus Keskuspuistossa. Majan sisällä on sanomalehtiä lämmikkeinä ja pehmikkeinä. Tarkempaa paikkaa en paljasta asukkaan suojelemiseksi. Tai kuinka tilapäinen se nyt onkaan...

On matemaattinen tosiasia, että suurempi määrä ihmisiä merkitsee suurempaa mahdollista määrää erilaisia sosiaalisia suhteita, tai ainakin mahdollisuutta erilaisiin sosiaalisiin suhteisiin. Miltei yhtä todennäköistä on, että suuremmasta ihmismäärästä seuraa ihmismassan heterogeenisuuden, nk. ”erilaisuuden” lisääntyminen.

Louis Wirthin mukaan kaupunkeja luonnehtivat suuri koko, tiivis asutus, vakinaisuus (verrattuna esimerkiksi telttakyliin) ja sosiaalinen heterogeenisyys. Helsinki ei ole kansainvälisessä vertailussa kovinkaan suuri kaupunki, mutta lähialueineen se on ylivoimaisesti Suomen suurin väestökeskittymä, ja tiheimmin asuttu alue. Helsinkiin keskittyy myös Suomen mittakaavassa eniten erilaisia alakulttuureita.

Koska kaupunkeja luonnehtii Wirthin mukaan asutuksen vakinaisuus, tänne eivät kuulu risumajojen kaltaiset väliaikaisasumukset. On häpeä, ettei Helsinki ole kyennyt poistamaan asunnottomuuttaan; samaten on valitettavaa, että jotkut helsinkiläiset eivät ole valmiita hyväksymään sitä tosiasiaa, että kaupunki kuuluu kaikille, myös heille, joilla ei mene kovinkaan hyvin.

On inhimillistä ja valitettavan tavallista, että ihmiset vastustavat lähiympäristöään kohtaavia muutoksia; tätä kutsutaan NIMBY –ilmiöksi (Not In My Backyard). Etenkin omille nurkille sijoittuva uudisrakentaminen kohtaa usein vastustusta; pelätään sitä, että uudisrakentaminen vie mukanaan asukkaille rakkaan lähipuiston tai nykyisten asukkaiden merinäköalan tai pimentää auringonvalon. Asuntolat kohtaavat aina vastustusta, riippumatta siitä, minne niitä sijoitetaan, vaikkakin yleensä asuntolat sijoitetaan jo olemassaoleviin rakennuksiin. Asuntolat eivät yleensä merkitse uudisrakentamista.

Vuosisadan alun Amerikassa vaikuttaneen kaupunkia monumentalisuudella kaunistavan City beautiful –liikkeen perverssiyteen asti vienyt Daniel Burnham suunnitteli Clevelandin kasvojenkohotusta siten, että slummit korvattaisiin puistoilla. Täällä ei ole varsinaisia slummeja, joita pitäisi tai joita edes voisi jyrätä mataliksi ja hyvä niin. Eikä pidäkään olla. Sitäkin paremmalla syyllä tukiasunnot pitää sijoitella tasaisesti eri puolille kaupunkia. Niin sanottuja hyvä- ja huono-osaisia ei pidä erottaa toisistaan: en kaipaa Helsinkiin slummeja sen paremmin kuin Beverly Hillsin kaltaisia aidattuja asuinalueita.

Tukiasuntojen vastustajat perustelevat vastustuksensa usein sillä, että he pelkäävät lastensa puolesta. Jos omalle asuinalueelle tulee tukiasuntola, tämä merkitsee heidän mukaansa sitä, että heidän lapsensa altistuvat huumausaineille ja arvaamattomattomasti käyttäytyville niiden käyttäjille.

Me Helsingissä suhtaudumme hämmennyksellä ja joskus huvittuneestikin syrjäseutujen ihmisten susipelkoon. Syrjäseuduilla nähty yksikin susi yleensä merkitsee koko kylän mobilisointia susijahtiin ja lasten viemistä autoilla kouluun. Tukiasuntojen asukkaat ovat kaupunkien susia.

On aika villi visio, että tukiasuntojen asukkaat juoksisivat piikittämässä lapsia, jotka saisivat henkihieverissä juosta karkuun heitä susien lailla metsästäviä ”moniongelmaisia”. Luulen, että nämä pelätyt moniongelmaiset eivät todellakaan kykene moiseen.

Luonnehtiessaan kaupunkien ominaisuuksia, Wirth ei puhunut mitään suvaitsevaisuudesta. Kaupunkien sosiaalisesta ja kulttuurisesta heterogeenisyydestä kuitenkin pitäisi seurata sietokyky erilaisuutta kohtaan. Kaikilla ei todellakaan mene hyvin, vaikka pääministeri Matti Vanhasen mukaan huono-osaisuus pitäisikin piilottaa, miten täällä Helsingissä todella onkin tehty: huono-osaiset pakenevat metsiin karkuun meitä parempiosaisia. Ymmärrän heitä oikein hyvin. Ihminen on ihmiselle susi.

Ruusulankadun asuntolan viime aikoina uudestaan hervoittaman läiskähtelyn innoittamana julkaisen uudestaan 28.5.2008 Hesarissa julkaistun mielipidekirjoitukseni.

Kokoomus vetäisi asukasmielipiteen vessasta alas

Helsingin kaupunkisuunnittelulautakunta hylkäsi Meri-Rastilan asukkaiden esityksen OurCity, jossa asukkaat olivat itse tuottaneet vaihtoehtoisella kaavaesityksellä saman kerrosneliömetrimäärän kuin nyt hyväksytyssä kaavasuunnitelmassa, joka tuhoaa arvokkaan metsän. OurCity oli osallistuvan kaupunkisuunnittelun asukaslähtöinen pilottiprojekti, ja nyt kai on viimeistään selvää, että ainut mahdollisuus asukkaille vaikuttaa kaavoihin on valittaminen, jos kerran suunnitteluun osallistumista ei sallita.

Meri-Rastilaa kommentoi Facebookissa Kokoomuksen kansanedustaja Lasse Männistö: "On se kauheaa, jos joku tuottaisi asuntoja tähän asuntopulan keskellä painivaan kaupunkiin. Auta armias. Metsästäkin säästyy Meri-Rastilassa 80%.".

Niin, on se kieltämättä kauheaa, jos kerrankin asukkaiden rakentava lähestymistapa saisi vastakaikua, ja heidän ehdotuksensa, jossa sama asutus mahdutettaisiin tiivistämällä ilman, että metsä menisi, oltaisiin hyväksytty. Eihän se nyt käy, kun piti osoittaa, että asukkaat ovat vain nimbyjä, eikä tästä kerrasta voinut tehdä edustavaa poikkeusta. Tämä on siis Kokoomuksen käsitys asukasmielipiteestä. Voi vetää vessasta alas.

No, kaupunginhallitukseen tämä vielä menee. Ei taida olla ensimmäinen kerta, kun kaupunkisuunnittelulautakunta osoitti kuntalaisille kaapin paikan, Maija Anttilan kaudella tällainen oli sääntö, ei poikkeus, tahtopolitiikalla jyrääminen. Edustuksellinen demokratia viis, arvovalta kuus.