Mitä yliopistosta jäi käteen?

Ei edes väitöskirjaa, jotta olisin vieläkin räikeämmin ylikoulutettu ja alipalkattu niihin tehtäviin, joita voin hakea.

Oma ammattiliittoni ja lehdet, nyt eilen Hesari tekee aika ajoin juttuja, joiden piilo-opetussuunnitelmana selkeästi on propagoida ihmisille sitä, että koulunkäynti, oikeastaan mikä hyvänsä, mutta kuitenkin vain (ylempi korkea)kouluopiskelu kannattaa aina, silloinkin kun se ei kannata. Esimerkiksi eilisen Hesarin jutussa kyllä myönnettiin, että vaikkakaan espanjalainen filologia ei olekaan suoraan sovellettavissa terveydenhuoltoalalla (paitsi jos sattuu espanjankielinen potilas!), niin opiskelu kuitenkin on opettanut analyyttistä ajattelua.

Onko siitä sitten hyötyä? Tiedän, että ihmisillä on erilaisia rooleja, joissa heiltä odotetaan erilaisia asioita silloin kun töissä joku panee vaihdevuosioireensa kiertämään, tai lähetti potkaisi kissaa. Sitä en kuitenkaan ymmärrä, mitä osastonsihteeriltä odotetaan. Jotain ihan varmasti, mutta mitä, sitä ei opeteta valtsikassa. Ymmärrän myös nyt takautuvasti, mitä Max Weber sanoi byrokratiasta. Tämä ymmärrys ei suoranaisesti helpota oloa. Analyyttinen ajattelu on usein riippakivi, joka panee kyseenalaistamaan, mistä ei esimerkiksi osastonsihteerin työssä ole mitään muuta kuin haittaa.

Minä en puhu espanjaa, norjaa sen sijaan. Olen kerran joutunut puhumaan työtehtävissäni norjaa, pari kertaa olen huvitellut sillä kohdatessani norjalaisen. On hupaisaa katsella, miten meillä harvinaista kieltä puhuva kävelee yllätyksestä päin seiniä kun häntä puhutellaan hänen äidinkielellään. Tähän norjantaitoon ei kuitenkaan olla vaadittu opiskelua. Sitä voi, kuten melkein mitä tahansa muutakin - kuten sosiologiaa - oppia muutenkin.

Mitä enemmän olen ollut työelämässä, sitä enemmän uskon ammatillisen koulutuksen tai ammattikorkeakoulutuksen kannattavan. Olen useamman kerran seurannut sivusta, kun sosionomi tai merkonomi vie sosiologin duunit. Tai kun merkonomi antaa sosiologille - tai on antamatta. Siis työtä.

Loppuun sopii pieni persoonallinen anekdoottimainen muistelu. Paluumuuttaessani Norjasta Suomeen, menin ensimmäisinä päivinä työkkäriin, jossa ensimmäinen tapaamani virkailija oli eräs (merkonomi)nainen, jonka olin työllistänyt siinä projektityössä, josta olin irtisanoutunut lähtiessäni Norjaan pari vuotta aikaisemmin.

Yliopistojen pitäisi siis lisätä uraohjausta ja lisätä työelämäyhteistyötä, jotta ne osaisivat paremmin valmistaa oppilaansa siihen, mikä ulkomaailmassa odottaa. Niin ne tekevätkin. Hesarin mukaan Helsingin yliopisto keskustelee jatkuvasti esim. EK:n (!) kanssa. Ei olekaan ihme, että yliopistolla ollaan niin todellisuudesta vieraantuneita.

Mihin kaikkeen sosiologista tietoa voi työelämässä käyttää?

Jo heti pääsykoekirjan ensimmäisen kerran summamutikassa avanneena, Galtung-Allardtin rankiteorian kohdalta, olin osunut johonkin sellaiseen, joka tulisi olemaan "oikeassa maailmassa" käyttökelpoista. Enpä tuota kyllä millään olisi arvannut, vaikka toki toivoin sosiologisen tiedon olevan työelämässä käyttökelpoista, vaikka tuolloin ymmärsinkin "työelämänä" hyvässä tapauksessa yliopistotutkijan työn, huonommassa tapauksessa vakituisen ministeriön virkamiehen viran.

Akateemisena osastonsihteerinä ymmärrän, että minua on kohdannut rankiepäjohdonmukaisuus, kun olen yhdellä kriteerillä (koulutus) luokka-asemaltani ylhäällä, mutta tuloiltani ja ammattiasemaltani alhaalla.

Sitten paljon iloa on ollut myös Max Weberin byrokratiakäsitysten tuntemisesta. Ymmärrän, mitä Max tarkoitti sanoessaan, että byrokratia työllistää itse itsensä, tehden itsensä tarpeelliseksi. Jos tätä ajatusta ei oltaisi sisäistetty niin voimakkaasti yhteiskunnalliseksi eetokseksi, olisin ollut suurimman osan aikuisaikaani työtön.

Toisinaan olen hahmottanut tilanteeni Michel Foucaultin panopticonin käsitteen kautta, ollen töissä laitoksissa, joissa työnantaja valvoo samanaikaisesti kaikkien työntekijöidensä syömisiä, juttelemisia ja vessassakäyntejä, ja jos tietokonelogissa näkyy vartinkin valkoinen aukko, seurauksena voi olla varoitus.

Greimasin modaliteettien merkitys on minulle kirkastunut politiikassa, mutta kyllä niistä hyötyvät virkamiehetkin. Kukaan asiantuntijana esiintyvä ihminen ei pärjää ilman ymmärrystä puhuja- ja tulkitsijapositioista ja tietoväitteiden varmuuden esittämisen tavoista.

Sosiologia tarjoaa siis silmälasit, joilla voi nähdä tarkemmin, millaisen rakenteellisen väkivallan - tai ainakin epätarkoituksenmukaisuuden - kohteeksi on joutunut. Kun olet opiskellut sosiologiaa, maailmasi ei ole enää entisensä.

Uskonto, syy vai seuraus?

Jos joitakin uskontoja pitää yhteiskunnan kannalta ongelmallisempina kuin joitakin toisia, tämä arvottaminen tapahtuu jonkun toisen uskonnon näkökulmasta: se perustuu siihen, että kristinuskon juuret ovat Suomessa aika syvällä, ja tähän perustuu paljolti suomalainen yhteiskuntakin, suomalaiseen kulttuuriin. Tätä suomalaista kulttuuria ovat esimerkiksi luterilainen työmoraali, esivallan pelko, sunnuntain ja muiden lepopäivien pyhittäminen tai ylipäätänsä niiden pitäminen. Ja jos ei tätä halua myöntää, sitten on kuitenkin syytä myöntää se, että näkökulma jonkun uskonnon olevan ongelmallinen suomalaisessa yhteiskunnassa ja tuottavan ristiriitoja vakiintuneiden käytäntöjemme kanssa, perustuu sisäistettyyn yhteiskunnalliseen käytäntöön, suomalaiseen kulttuuri-identiteettiin, jota kristinoppi on ollut vahvasti rakentamassa.

Jos ajatuskokonaisuuksia voisi arvottaa sen mukaan, että mitä enemmän jokin ajatuskokonaisuus antaa henkilökohtaisia vapausasteita, se olisi sitä parempi, tästä seuraava jatkokysymys on, miten vapaus määritellään? Jos me uskomme valinnanvapauteen, silloinhan yksilö voi aivan vapaasti valita itselleen sellaisen ajatusmallin, jossa hänen valintansa on lukittu, esimerkiksi siksi, että katsoo, että valmiiden vastausten kanssa on helppoa ja turvallista elää.

On mahdotonta eritellä, mikä on syy, mikä seuraus. Usein uskonto on vain kuorrutusta eli päällysrakenne,  kuten Marx väitti kulttuurista. Kuitenkin uskonto ja kulttuuri kietoutuvat yhteen, eikä ole mahdollista leikata uskontoa pois ihmisestä tai edes kulttuurista niinkuin jotain kasvainta. Kulttuuri on perusrakenne, jonka päällä uskonto lepää, oikeuttaen kulttuurisia rakenteita ja perinteitä. Marxkin samasti mahdollisesti uskonnon ja kulttuurin toisiinsa, molempien ollessa materian heijasteita. Kehtaan kuitenkin olla toista mieltä: kuten Max Weber viimeistään osoitti, uskonnollispohjainen moraali mahdollistaa myös materian kasvattamisen tekemällä työtä.

Esimerkiksi suomalaiset jouluperinteet ovat paljon vanhempia kuin kristillinen tunnustus meidän raukoilla rajoillamme. Samaten kaikin puolin kavahdettava tyttöjen ympärileikkaaminen on käsittääkseni islaminuskoa vanhempi perinne. Ja jos joulua vietettäisiin ulkoisesti samankaltaisin menoin kuin nyt mutta ilman uskontoa, olisi se ateistille paljon helpompi hyväksyä. Olisikohan sitten tyttöjen ympärileikkauskin helpommin sulateltava ilman islamia? Silläkö somalityttöjen asema paranisi, että välilihan sijasta leikattaisiinkin pois islam?