Miksi Vihreät ovat juuttuneet tappiokierteeseen?

Kirjoitin vähän yli vuosi sitten suhteellisen paljon jaetun bloggauksen niistä syistä, miksi katsoin Vihreillä menevän kehnosti. Olen edelleen paljolti samoilla linjoilla, mutta joitakin syitä on tarkentunut lisää. Jaoin tällaista pohdintaa Outi Alanko-Kahiluodon ja Krista Mikkosen Facebook-seinille:

1) Kaupungeissa ilmaston ja luonnon vastakkain asettaminen, jolloin paikallinen luonto säännönmukaisesti uhrataan "ilmastoviisauden" nimissä. Tätä nyt näkyvästi symboloi viimeksi Mannerheimintien remontti, jossa katua levitetään Hesperianpuistoon, jotta fillarikaistat saataisiin mahtumaan. 

2) Samastumispintojen puuttuminen miehille ja yleensäkin muille kuin korkeakoulutetuille naisille (tähän liittyy liiallinen kiintyminen feminismin käsitteeseen, ja olisi parempi puhua tasa-arvosta). Tästä osoituksena veikataan toistuvasti vääriä hevosia, kuten Helsingin pormestarinvalinta on jo kahdesti osoittanut. 

3) Kalastellaan samoilla vesillä vasemmistopuolueiden kanssa. Kun tarjolla on Li Andersson, Sanna Marin tai Minja Koskela, miksi tyytyä haileaan kopioon? 

4) Jatkuva Kehä kolmosen ulkopuolisen maailman dissaaminen ja suoranainen tölvintä (Oskala, Diarra) ilman että puoluejohto siihen puuttuisi. Yksi osoitus tästä ilmiöstä on myös se, että eduskuntaryhmän enemmistö (yliopistokaupunkien edustajat) kannatti päivystysasetusta, joka lakkautti synnytyslaitoksia. 

5) Jos ei asiaa pysty tiivistämään ymmärrettäväksi, sitä ei ole olemassa. Jo kymmeniä vuosia on ylimielisestikin väitetty, että Vihreät eivät ole vasemmalla tai oikealla vaan edellä. No, ehkä ovat. Mutta siellä edellä ei ole äänestäjiä. 

6) Tosikkous. Vihreät liitetään woke-kulttuuriin kaikkine ylilyönteineenkin. 

7) Yleisesti: huono kyky taktiseen ajatteluun ja ajatella oman linssin ulkopuolelta. 

8) Ja vaikka kansa ei aina tietäisikään, niin ei nyt herran jestas lähdetä tiuskimaan kansalaisille, kuten ainakin Facebookissa on näkynyt, jos ei kansalainen vain nyt satu ymmärtämään vihreää politiikkaa niin kuin poliitikko itse oli asian tarkoittanut.

Tervetuloa naiskagaali, tervemenoa setämiehet

Kokoomusta edustava Markku "Välläri" Välimäki kuuluu kauhistuneen siitä, että naiset osaavat tehdä yhteistyötä yli puoluerajojen. Hienoa! Siitä miestenkin soisi ottavan mallia. Sitäpaitsi jo lähtökohtaisesti silloin on tehty jotain oikein, jos vanhaa valtaa edustava setämies ottaa ns. herneen nenään. Nyt ryskyin murtuu pakkovalta!

Naisverkosto totesi kirjoituksessaan, että naisten kuntapäättäjien määrä Porvoossa on huolestuttavan pieni; toisaalta suurin osa ääniharavista oli naisia. Miksi tämä sitten on valitettavaa?

Naiset yleensä säännönmukaisesti osaavat tehdä ihmisläheisempää politiikkaa. Heillä on usein ikään kuin sisäänrakennettuna sukupuoli-, tasa-arvo- ja ympäristövaikutusten arviointi jo päätöksenteon valmisteluvaiheessa mukana.

Olisi kuitenkin setämiesmäistä typistää naisten osuus perinteisille naisaloille, vaikka miehiä keskimäärin pienipalkkaisempina ja yleensä sote- ja kasvatusaloilla enemmän työskentelevinä heille onkin luonnollista tehdä miehiä informoidumpia päätöksiä, jotka koskettavat niin kunnallisten palveluiden asiakkaita kuin niiden työntekijöitäkin.

Naisille on myös yhdyskuntasuunnittelussa miehiä luontevampaa suunnitella viihtyisää ja turvallista kaupunkia ihmisiä - myös miehiä - varten: naiset käyttävät autoa miehiä vähemmän, eli toisin sanoen heille jalankulkijan ja joukkoliikenteen käyttäjän roolit ovat miehiä tutumpia. Naisten voimin Sote-uudistusta, päivystysasetusta tai työttömien pakkoaktivaatiolakia tuskin olisi koskaan syntynyt.

Tervetuloa siis naiskagaali. Tervemenoa setämiehet.

Oheinen kirjoitus lähetettiin eilisaamuna Uusimaa-lehteen.

Vasemmistolle mäkiennätys, Vihreille tyylipisteet

Olen toiminut kymmenisen vuotta Vihreissä joskus enemmän, joskus vähemmän aktiivisesti. Jätin kaikessa hiljaisuudessa jäsenmaksun suoraveloituksen vahvistamatta vuosi sitten keväällä, ja tähän oli kaksi pääasiallista asiasyytä: joidenkin (etupäässä helsinkiläisten) vihreiden koko lailla oikealle heittävä liberalismi, joka on lähestulkoon naiivia. Toinen on joidenkin betoniuskovaisuus.

Nämä yhteenlaskettuna olen päätynyt pitämään puheita Vihreistä Kokoomuksen puisto-osastona harhaisena, sillä he ovat Kokoomuksen Pelago-osasto. Tajusin myös, että minun on helpompi äänestäjänä kilpailuttaa ehdokkaita kun oma puoluejäsenyyteni ei sido valintaani. Haluan kaikissa olosuhteissa valita parhaan, ja Porvoossa Vihreät ovat edelleenkin hyvä valinta.

Julkinen puoluejäsenyyden tunnustaminen kuitenkin sitoo. Se tekee tilivelvolliseksi esim. Helsingin yleiskaavasta, Palmian yhtiöittämisestä tai Oskalan ja Vartian kaltaisesta valojen sammuttamisesta maakunnista (vaikka ei vain liberaalisiipi, vaan peräti Vihreästä eduskuntaryhmästä 11/14 äänesti päivystysasetuksen puolesta. Se muuten taisikin lopullisesti katkaista tämän kamelin selän). En halua, että ääneni Johanna Karimäelle on mandaatti Hannu Oskalalle, vaikka jatkossakin tulen jakamaan Johannan mainoksia.

Mietin tässä jo jonkin aikaa, että jos nyt tällä tiedolla valitsisin puolueen, saattaisin jatkaa poliittista odysseiaani vasemmalle. Vaikka vierastan (joidenkin) vihreiden pragmatismia, koska olen itse enemmän pettynyt idealisti eli änkyrä, niin vähintään yhtä lailla vierastan sitä, että pyritään vain löytämään kuvasta vähintäänkin viisi virhettä. Joskin vasemmistolla hyppy saattaa kantaa pisimmälle, niin heillä kaatuminen tai ainakin V-tyyli verottaa tyylipisteitä kuin Boklövillä ikään. Vihreät saavat paremmat tyylipisteet. Jos Helsingissä kuntavaalien alla jokunen ärhäkäs luontoaktivisti Vasemmiston riveissä jo etukäteen ääniä kalastellakseen onnistui lähinnä polttamaan siltoja jo etukäteen, ei tuollakaan strategialla pelasteta luontoa yhtään hehtaaria.

Valitaan taksin ja ladon välillä

Monen etenkään helsinkiläisen ei ole mahdollista ymmärtää sitä, että (So)Te-uudistuksen valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos valittavaa ei ole. Ei tarvitse mennä merta edemmäs kalaan: jo lakkautettu Itä-Uusimaa riittää. Valinnanvapauden jäämisen teoreettiseksi varmisti jo ennen SoTe-uudistusta voimaansaatettu päivystysasetus, jonka ollakseni reilu hallitusta kohtaan, siunasi suurin osa eduskuntapuolueista, myös oppositiossa. Vain Vasemmistoliitolta ja RKP:lta löytyi rotia olla medikalisoimatta synnyttämistä ja pitää se lähipalveluna, RKP:lla kielisyistä.

Mitä sitten tarkoittaa tämä SoTe:en keskeiseksi elementiksi leivottu valinnanvapaus, jolla uudistusta pyritään myymään kadunmiehellekin? Voiko jatkossa työtön valita työterveyspalveluidensa tuottajan? Minkä välillä? Entä porvoolainen synnyttäjä? Kilpailuttaako hän vapaasti Joensuun ja Vaasan synnytyssairaaloiden välillä? Ai niin, Vaasakin oli lopetettu. Missä on Attendon synnytyssairaala? Pornaisissa vai Neitsytsaarilla?

Supistusten tullessa onneksi sentään takseja on tarjolla, ja ne muuten ovat kaikki yksityisiä, mikä Kokoomuksen iloksi kerrottakoon. Sen lisäksi kiiresynnyttäjä voi valita ladon ja saunan välillä.

Pettyneen puheenjohtajaehdokkaan punasiirtymä?

Kolmannen kauden kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluoto ilmoitti jättäytyvänsä pois Vihreiden puheenjohtajaskabasta. Muita kuin hänen ilmoittamiaan syitä en voi edes arvailla; Outin itsensä mukaan ei ollut mielekästä ilmoittautua kisaan, josta ei tulisi kisaa, koska hänen mielestään väistyvä puheenjohtaja Ville Niinistö on niin selkeästi ilmoittanut tukensa Emma Karille.

Mitä Ville sitten on sanonut? Hän oli todennut, että ehdolle varmaan asettuu tuoreita kansanedustajia, joilla on hyvät voitonmahdollisuudet. Outihan on jo konkari, kolmannen kauden edustaja, ei siis suoranaisesti mikään kevään kananpoikanen (spring chicken). Ehkä Ville toivoi kilpailijoita muuten hyvinkin vahvalle ehdokkaalle, eli Outille, mene ja tiedä. Yksimielinen puoluekokous ei sovellu kuvaan moniarvoisesta ja -äänisestä puolueesta.

En kuulu Outin palstakavereihin, vaikkakin olen kyllä seurannut hänen poliittista uraansa jo pitkään. Meitä ovat yhdistäneet niin nuorten työpajat, prekaarien asia ja kaupunkimetsätkin. Olen jakanut Outin esitteitä ja blogannutkin hänen puolestaan, ja arvostan monia hänen tekemisiään. Sen sijaan sitä en arvosta, miten Outi muiden yliopistokaupunkien vihreiden edustajien mukana - lukuunottamatta Krista Mikkosta, Johanna Karimäkeä ja Hanna Halmeenpäätä - sammutti valot maakuntasairaaloiden päivystyksistä ja niiden myötä synnytysosastoilta. Vaikka kyse onkin yleisestä suurkaupunkilaisuudesta johtuvasta sokeudesta, en ole antanut tätä anteeksi. En enää tee työtä sellaisten ehdokkaiden puolesta, jotka lakkauttavat palveluni.

Outi on jo pitkään keikkunut Vihreiden vasemmalla laidalla. Niin minäkin. Minulla on ollut jo jonkin aikaa aika vankka etiäinen, jota jotkut sanoisivat vaistoksi, että Emma Kari on tässä skabassa vahvoilla. En tiedä, mitä mahdollisesti kulissien takana on Villen ja Outin välillä, mutta olisi kyllä ymmärrettävää, että jos Outi olisi tehnyt kanssani samansuuntaisen tilannearvion puheenjohtajaskabasta, hän olisi pettynyt.

Siirtymiä puolueiden välillä tapahtuu vähän väliä, erityistapauksena Jörn Donner, joka vie jörndonneriutensa milloin mihinkin puolueeseen. Vihreisiin on tullut mm. demareihin ja kokoomukseen eri syistä pettyneitä, ja sieltä taas on lähtenyt ainakin pari helsinkiläistä Vasemmistoliittoon reaktiona Palmian yhtiöittämiseen.

Outin ratkaisun suhteen vaistoni voi mennä mönkäänkin, mutta en olisi kovinkaan yllättynyt, jos hän keikahtaisi siltä laidalta ylitse. En ole voinut tarkistaa asiaa häneltä itseltään, miksi hän minun uteluihini vastaisi jos ei istuvan puheenjohtajankaan.

Vihreillä ovat tunnetusti seinät leveällä ja katto korkealla, mutta onko Outille enää sijaa majatalossa?

Iltalehden jutun aiheesta voi lukea klikkaamalla blogin otsikkoa.

Ei punaista eikä vihreää

Toukokuusta lähtien olen lakkauttanut Vihreiden jäsenmaksuni suoraveloituksen. Miksi sitten olen päätynyt tähän ratkaisuun?

Tiedän julkisella tunnustuksellani pyllistäväni joillekin mukaville ja hienoille tyypeille, jotka tekevät mukavaa ja hienoa työtä, ja edustavat mukavia ja hienoja asioita. Katson sen kuitenkin olevani velkaa joillekin, ainakin niille, jotka kenties ovat laskeneet jotain toivoa varaani. On muutamia ihmisiä, joilla ainakin on oikeus tietää, sellaisia, joilla on harkintavalta sen suhteen, mitä tehdä parin luottamustehtäväni kanssa. Mihinkään muuhun puolueeseen en kuitenkaan ole liittynyt, ainakaan toistaiseksi, joten se ei minua jäävää.

Peilini on kertonut minulle, että minun on voitava olla vastuussa omista mielipiteistäni vain itselleni, vääristäkin. Ja vain omistani. Ei ole kenellekään kohtuullista joutua vahtimaan, ovatko käsitykseni missä määrin kosher, eikä siinäkään ole järkeä, kun aika ajoin olen huomannut puolustelevani ja perustelevani puolueeni tai sen edustajien ratkaisuja. Puoluejäsenyys luo paineen selitellä parhain päin ratkaisuja, joista ei itse ole samaa mieltä, ja puolueeseen kuulumattomat pitävät tilivelvollisena näistäkin.  Kunnallispolitiikassa, ja politiikassa yleensäkin, pitäisi myös kumartaa kaikkiin suuntiin. Tämä ei minulta onnistu.

Puolueisiin kuulumattomana olen vapaa kannattamaan haluamani poliitikkoja, ja muutenkin toimimaan omatuntoni mukaan. Koen tärkeäksi voivani itse valita omat kynnyskysymykseni, ja kannattaa sopivaa poliitikkoa sen mukaan, kuka harjoittaa oikeaa politiikkaa. Jossakin paikassa se voi olla vihreä, jossakin vasemmistolainen, jossakin kenties joku muu. Jossakin paikassa se voi olla jopa demari tai kokoomuslainen tai RKP:läinen. 

Tietenkään mikään puolue ei ole täydellinen. Sellainen ei varsinkaan ole puoluepoliittinen järjestelmä, jossa päätetään yhteisistä asioistamme, joihin katson voivani vaikuttaa puolueen riviaktivistia enemmän painostusryhmien kautta ja äänestäjänä, joka ehdokkaiden pitää vakuuttaa. Tällöin en hukkaa rajallista aikaani kannaltani toissijaisten asioiden parissa.

Epäluottamuslauseeni on ensisijaisesti puoluepolitiikkaa kohtaan, jossa vaikka olenkin kohdannut lukuisia hienoja ihmisiä, kompromisseja ja itselleni epäedullisia sopimuksia teen ilman politiikkaakin riittämiin. Politiikan liepeillä olen saanut kurkistaa siihen, miten systeemi toimii, enkä pidä näkemästäni. Samastun aina kansalaisyhteiskuntaan, ja kun liike jämähtää puolueeksi, siitä tulee osa systeemiä: liike loppuu ja kansalaisista tulee häiriötekijöitä.

Politiikka vahvistaa me ja muut –ajattelua, ja kärjistää ihmisten välejä. Vaikka se voikin tarjota joidenkin toimintatarmolle hyödyllisen kanavan, ainakaan minua se ei ihmisenä jalosta, päinvastoin.

Vaikka epäluottamuslauseeni kohdistuukin ensisijaisesti järjestelmään, viimeinen pisara minulle on ollut ymmärtää puolueeseeni pesiytynyt keskittämisvimma. Vihreille kohtalonkysymys olisi kasvaa myös kasvukeskusten ulkopuolella, mutta tämä tuntuu pään seinään hakkaamiselta, kun puolueen valtakunnanpolitiikka on hyvin kasvukeskuskeskeistä ja kasvukeskeistä. Keskittämisvimma saa konkreettisen muotonsa kahdessa minulle hyvin keskeisessä sydämenasiassa: syrjäseutujen palveluiden lakkauttamisessa ja kasvukeskusten viheralueiden näivertämisessä.

Vihreistä kansanedustajista 11/14 kannatti päivystysasetusta, joka lakkauttaa synnytykset Porvoon sairaalasta. Tämä on räikeässä ristiriidassa sen kanssa, että kuitenkin Vihreissä julkilausutusti on esiintynyt pientä ihmistä puolustavaa sosiaalista omatuntoa, jota jotkut voivat sanoa vasemmistolaisuudeksikin. Toinen kamelin selkärangan katkaissut seikka on ollut se, että pitkäaikaisimmassa kotikaupungissani Helsingissä Vihreät ovat Lisää kaupunkia –betoni-ideologian valtaamina näivettämässä Helsingin Keskuspuiston, jolloin alkuperäinen syyni liittyä puolueeseen on osoittautunut erheelliseksi. Tai ei kai se mikään valtaus ole, jos moni itsekin määrittelee itsensä betonivihreäksi. Helsinkiläinen variantti vihreydestä on niin betoninharmaata, etten tunnista vihreyttä sieltä alta. Vahinko.

Tämä betoninhalaus tekee tyhjäksi paljon hienoa työtä, jota tehdään maakunnissa, ja on pyllistys kaikille tuntemilleni vilpittömille, hienoille tyypeille, joita olen Vihreissä kohdannut. Betonivihreys tekee hallaa myös henkilökohtaiselle aktivismilleni viheralueiden puolesta, sillä kaupunkimetsäpiireissä puoluejäsenyys on suoranainen dismeriitti, ja jos minun pitää valita metsän ja puolueen välillä, valinta on helppo. Lenkilläni metsässä vastaani tulevat korppi ja kauris eivät kysy puoluekirjaa.

Vihreät ovat kadottaneet juurensa, tai ainakin otteensa niistä. Minun pitää nyt katsoa, mihin suuntaan Vihreät ovat menossa, saako se niistä otteen uudestaan. Hyvin kauas ollaan ajauduttu niistä ajoista, jolloin Helsingin Vihreiltä tuli Helsingin Keskuspuistoa puolustavia kannanottoja. Ei enää palaakaan Keskuspuistosta ehti jonkin aikaa olla myös puolueen motto.

Vihreät mielletään usein Kokoomuksen puisto-osastoksi; olisipa se edes sitä. Nyt se on pikemminkin sen fillari- ja ratikkaosasto, mikä näkyy siinä, että Vihreät osin koettaa kalastella samoilla vesillä Kokoomuksen kanssa, mieltäen itsensä liberaalipuolueeksi, kovinkaan usein analysoimatta sen tarkemmin, minkä sortin liberalismista on kyse.

En halua tulla sekoitetuksi Kokoomukseen, tai ylipäätään olla sille mikään vaihtoehto.  Keski-ikäisenä ja suhteellisen pienituloisena en myöskään samastu nuorekkaisiin huippuosaajiin, joiden puolueeksi Vihreät osin aiheellisestikin mielletään. En löydä Vihreistä paikkaa punavihreydelle, en sen paremmin punaisuudelle kuin vihreydellekään.

Edelläsanotuista varauksista huolimatta, puolueissa on käteviä puolia. Vaikka ne ovatkin auttaneet merkitsemään pahikset, ne myös auttavat löytämään hyvikset. Heitä löytyy useimmista puolueista, luultavasti ainakin melkein kaikista. Jatkossakin näen itseni hyviksien puolella, miksen tekemässä vapaaehtoistyötäkin heidän puolestaan. Olin ennen jäsenyyttä arponut jo pitkään Vasemmistoliiton ja Vihreiden välillä, ja samaan maastoon palaan nyt. Äänestäjäksi, ja äänestäjä on kuningas. Kuitenkin itseni tuntien, paluu puoluepolitikkaankin saattaa jossakin vaiheessa olla ovella. 

Vapaus valita, mutta mistä?

Torstain 7.7. Uusimaassa muistutettiin siitä, että vuodesta 2014 alkaen potilaalla on ollut oikeus vapaasti valita hoitopaikkansa Suomen julkisesta terveydenhoidosta. Vapaus valita, mutta mistä, kun päivystysasetus ja Sote-uudistus vievät keskittämisen tielle?

Kun Porvoosta lakkautettiin synnytysosasto, tarkoittaako tämä sitä, että me porvoolaiset saamme nyt vapaasti valita, mennäkkö synnyttämään Kätilöopistolle, Naistenklinikalle, Tampereelle vai peräti Ouluun?

Valinnanvapaus jää hyvin teoreettiseksi, jos samanaikaisesti vähennetään tarjollaolevien vaihtoehtojen määrää. Tämä on nykyajan liberalismia, joka on levinnyt poliittisiin puolueisiin laidalta toiselle. En enää pysty perustelemaan, mitä väliä sillä on, mitä puoluetta äänestää kunnallisvaaleissa, koska on näemmä aivan sama, mihin puolueeseen kuuluu, ja kaikki HUS:in periferian paikallispäättäjien pyristelyt ovat turhia. Olenkin tullut siihen tulokseen, että puoluepoliittinen vaikuttaminen on turhaa.

Michael Perukangas
entinen melkein paikallispoliitikko, tuleva nukkuvien äänestäjä?

Kirjoitukseni julkaistiin tämän aamun Uusimaa-lehdessä. 

Uurnilla tavataan!

Olen jo jonkin aikaa yrittänyt etsiä politiikasta vikoja, mikä on minulle ominainen strategia muissakin instituutioissa, arvon kiistäminen. Jos esimerkiksi tiedostan, ettei työsuhteelleni ole tiedossa jatkoa, kyseenalaistan organisaation toimintatavat tehdäkseni erosta itselleni henkisesti helpompaa. 

Listaan alla syitä, joiden perusteella olen päättänyt tästä lähtien osallistua politiikkaan aktiivisena kansalaisena, äänestäjänä, kriitikkona, enkä minkään puolueen kautta. Tämä ei ole niinkään mikään erityinen epäluottamuslause Vihreille, kuin yleinen selänkääntö puoluepolitiikalle  Äänestäjää arvostetaan politiikassa vain vaalien alla, vaikka hän on kaikkein arvokkainta mitä on. Ilman häntä koko järjestelmä lakkaisi olemasta. 

Ensinnäkin, puoluepolitiikassa viittaussuhteet ovat pielessä: jäsenryhmästä tulee viiteryhmä. Minä tunnen yleensä kroonista ulkopuolisuuden tunnetta vähän kaikkialla, ja en hyväksy sitä, että jopa kunnallispoliitikko samastuu enemmän omaan lautakuntaansa tai puolueeseensa kuin heihin, joita hän edustaa. Kyse kuitenkin on luottamustehtävästä.

Toiseksi: ilmeisesti politiikka on strategista pelailua. Jotenkin olin oivaltavinani tämän jo nuorisopolitiikassa. Jotkut osaavat pelata peliä: olla paitsi oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja sanoa oikeille ihmisille oikeita asioita, ja tällä strategialla Suomessa tie on auki vaikka pääministeriksi. Ei se Kataisen Jyrki mitenkään muista erottunut, ei substanssiosaamisellaan ainakaan, mutta hänen seurassaan ei saanut näppylöitä. En pidä strategisista pelailuista: minä pelaan aina omaa peliäni, esimerkiksi korttipeleissä en osaa ajatella, mitä kortteja sillä toisella on. 

Eräs vanha ystäväni nuorisopolitiikka-ajoiltani onkin luonnehtinut minua "Lahjakkain tuntemani ihminen sosiaalisesti kun on kyse hienovaraisuudesta - ja myöskin ehdottomasti luotetettavin henkilö ei mikään peluri." Voi olla, että tämä ensimmäinen osa tätä luonnehdintaa on kohteliaisuus, sillä sosiaalisesti lahjakkaista tulee ammattipoliitikkoja, mutta peluri en tosiaankaan ole, eikä minusta sellaista saa. Pois se minusta. Pois 

Politiikka on kiinnostava toimintajärjestelmä, mutta sen toimintatavat eivät sovellu henkilölle, joka ei ole peluri, joka kokee itsensä solistiksi enemmän ja joukkuepeluriksi vähemmän - tätähän ei nykyään saa ollenkaan sanoa - joka on väsynyt poliittiseen korrektiuteen ja joka tekee tarpeeksi kompromisseja jo ilman politiikkaakin. 

Jürgen Habermasin jaottelu elämismaailmaan ja systeemiin valaisee sitä, mikä puoluepolitiikassa on mätänä. Jos poliitikkoja usein syytetään vieraantuneiksi tavallisten ihmisten arkisesta elämästä, tämä on epätarkasti sanottu. Kyllä hekin ovat ihan tavallisia ihmisiä, mutta he ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, ja systeemi muodostaa elämismaailmaa hylkivän kalvon.

Joskin puoluepolitiikassa opitaan kaikenlaista, se tuskin tekee kenellekään yksilönä hyvää. Minua se lähinnä vituttaa. Hyvinvointini kannalta koetan pysytellä siitä vastaisuudessa vähintään käsivarrenmitan päässä. Ei politiikka hyvää tee ihmisten välilläkään: se saa aikaan rumaa jälkeä silloin kun se sotketaan muiden instituutioiden - kuten urheilun - kanssa. Tai sukulaisuussuhteiden. Politiikka vetää railoja ihmisten välille, kärjistää asioita, korostaa tahallisesti yhtäläisyyksien sijasta eroja. 

Minun kamelinselkärankani katkaisi kaksi asiaa. Ensin eduskunnan hyväksymä päivystysasetus, joka lopettaa synnytykset maakuntasairaaloista; viimeinen pisara oli se kun se väline, jonka valitsin ajaakseni minulle rakkaan Keskuspuiston asiaa, meni rikki, tai ainakin osoittautui vääräksi. Ensin ajattelin, että omani pyllistivät minulle, kun oman puolueeni enemmistö kannatti päivystysasetusta ja Keskuspuiston näivettämistä, mutta asia kirkastui minulle yön yli mietittyäni: puolueet eivät ole toiminnan välineitä vaan esteitä. Minulla asioilla on tärkeysjärjestys, eivätkä tärkeät asiat ole kaupan, eivät minkään kokonaisuuden osina tai sen eduksi.

Parsonslaista jaottelua käyttääkseni: ne ovat jähmettyneet osiksi systeemiä, osiksi rakennetta, mutta toiminta on jossakin toisaalla, ja parhaiten itselle tärkeiden asioiden ajaminen onnistuu puoluepolitiikan ulkopuolella. Tällöin säästyy samalla pakosta ottaa kantaa muihin asioihin, ja ns. omien puolustelemiselta. Kun olet valinnut puolueesi, tästä samalla seuraa käytännössä pakko oikeuttaa itsellesi oman puolueesi nimissä tehdyt heikotkin ratkaisut, jotta niitä voisi puolustella muille ei-poliitikoille.

Puolueettomuudessa on etunsa. Puolueetonta ihmistä ei panna tilille siitä, mitä hänen puoluetoverinsa ovat keksineet jossain mennä tekemään; toiseksikin hänen äänestään kilpaillaan. Hänelle suorastaan kaupitellaan erilaisia etuja. Puolueeton ihminen on vapaa tekemään itse sen ratkaisun, ketä hän voi painostaa ja ketä suositella kavereille. Minusta ei kannata olla huolissani, kyllä minä ne hyvikset osaan erottaa, itse asiassa entistä helpommin, kun olen ottanut silmiltäni värittyneet lasit pois, niin että kyllä se ääneni jatkossakin löytää tiensä hyviksille. Vaaliteltoilla ja uurnilla tavataan!

Alva Forsiuksen elämäntyötä muistellen

Eduskunta juhlistaa tänään 150 vuotta sitten syntyneen Alva Forsiuksen elämäntyötä. Päivän juhlallisuuksien osana eduskunnan varapuhemies Paula Risikko paljastaa Alvan muistopatsaan.

Kuka sitten oli Alva Forsius? Hän oli kätilö, naisasianainen, joka syntyi Porvoon silloisessa maalaiskunnassa 24.5.1866 ja perusti Porvooseen synnytyslaitoksen vuonna 1899, joka ensin toimi vuokratiloissa, sittemmin muutti nykyään hostellina toimivaan taloon Linnankoskenkadun alkupäähän ja muutti vielä myöhemmin Porvoon sairaalan yhteyteen.

Kun eduskunta yhtäältä juhlistaa Forsiuksen elämäntyötä, toisaalta se myös romuttaa sen päivystysasetuksellaan, joka uhkaa lakkauttaa synnytykset Porvoosta. Parempi tapa muistaa hänen elämäntyötään olisikin säilyttää toimiva synnytyslaitos kaksinaamaisten muisteloiden sijaan, joista muistelun kohde tuskin olisi perustanut, jos saisi tietää, miten Porvoon synnytyksille on käymässä.

Alva Forsiuksen tänään paljastettu patsas hänen perustamansa vanhan Porvoon synnytyslaitoksen edessä. Kuva Mikaela Nylander. Porvoon torilla järjestetään mielenilmaisu Porvoon synnytyslaitoksen puolesta ensi sunnuntaina klo 10-13. Kaikki mukaan!

Asiakkaaksi vapautettu potilas priorisoi itsensä

Jotta palvelu voisi kehittyä, sitä on koeteltava ennakkotapauksin, joita vastaan on kehiteltävä toimintastrategioita. Ajatellaanpa hypoteettisesti tilannetta, jossa autoton, joukkoliikenteen vaikutusalueen ulkopuolella asuva loukkaisi sen verta pahasti jalkansa, että ei pääsisi lääkäriin. Ei edes taksilla, sillä hänen rahansa ovat loppu let's say viikkoa ennen palkkapäivää. Oletamme myös, että hän on paikkakunnalle vastatullut tai muuten vain erakko, eikä hänellä ole ystäviä tai sukulaisia asuinpaikkakunnallaan. Mikä neuvoksi?

Laitoin parviälyn asialle, kuten professori Yrjö Engeström sanoisi, yhteiskehittelyn merkeissä. Keskusteluun osallistuikin kaksi terveydenhoidon ammattilaista. Näistä sairaanhoitajan neuvona oli soittaa hätäkeskukseen ja tilata ambulanssi, kun taas ambulanssikuski kehotti priorisoimaan vakavasti sitä, kuinka vakavasta vammasta on kyse ja onko sen takia tarpeen varata kallisarvoista resurssia itselleen. Tämä nimittäin johtaa siihen, että kyseinen palvelu on pois jonkun muun käytöstä, ja joku muu voi vaikka heittää henkensä tämän takia.

Suunnilleen tämän vuosituhannen aikana terveydenhuollon on vallannut asiakkuusparadigma aiemman potilasparadigman sijaan. Tässä paradigmassa lääkäri ei ole asiantuntijatiedon yksinvaltias, vaan asiakas osallistuu itseään koskevissa asioissa palveluneuvotteluihin. Tämä suuntaus on linjassa yhteiskunnan muitakin sektoreita läpäisseen (uus)liberalistisen suuntauksen kanssa. On kuitenkin vaarana, että kun potilas vapautetaan asiakkaaksi, samalla päästetään peto irti.

Uusliberalistinen diskurssi on nimittäin täysin neuvoton yleisinhimillisen itsekeskeisyyden kanssa, jossa tietenkin asiakkaaksi voimaannutettu eks-potilas uuden voimansa tunnossa tietenkin priorisoi juuri oman vaivansa kaikkein tähdellisimmäksi, polttavimmaksi ja letaaleimmaksi. Näitä tapauksia muuten tulee lisää, uusliberalistisen diskurssin seurauksena olevan palvelujen keskittämisen (jota sanotaan keskittymiseksi, huomaa yhden kirjaimen ero, yy ei ole ää) johtaessa siihen, että palvelujen saatavuus priorisoidaan niiden saavutettavuuden edelle.

Ajatellaan esimerkiksi synnyttämistä. Raskaushan ei ole sairaus. Sellainen siitä kuitenkin on medikalisoitu päivystysasetuksen myötä, ja tämä päivystysasetus tulee johtamaan siihen, että yhä useammin niitä ambulansseja tullaan tilaamaan niinkin arkipäiväistä ja vieläpä myönteistä tapahtumaa varten kuin synnytys ihan vain siksi, että oma synnytyssairaala ollaankin lakkautettu, eikä perheellä ole käytössä autoa tai luotijunaa 24/7.

Tästä varmaankin uusliberaalit viis veisaavat, vaan sulkevat silmänsä näiltä päätösten ei-aiotuilta seurauksilta, jotka eivät sovi kuvaan.